maanantai 23. huhtikuuta 2012

Matias Riikonen - Nelisiipinen lokki


Kuuntelin jokin aika sitten vuonna 1989 syntyneen Matias Riikosen Radio Helsingille antamaa haastattelua, jossa hän kertoi, miksi oli sijoittanut esikoisteoksensa tapahtumat kouluympäristöön. Muistaakseni hänen perustelunsa olivat, että koulu on ollut monelle epämiellyttävä tai jopa väkivaltainen paikka, ja joka tapauksessa se on kaikille tuttu. Koulumaailma täyttääkin kirjassa mainiosti sen tarkoituksen, mihin se on valittu, sillä tarinat ovat todella ankeita ja koulun kolkot  käytävät vahvistavat painajaismaista yleistunnelmaa.

En oikeastaan tiedä, miksi kutsua opusta. Se ei ole novellikokoelma, mutta jostain syystä se ei tunnu täysin romaaniltakaan. Sanoisin, että parhain kuvailu 156:lle sivulle irrallisia hetkiä ilman selkeää kertojaidentiteettiä on kertomuskokoelma. Pienoisromaanikin vielä menettelee. Joka tapauksessa kyseessä on siis tekstinpätkiä, jotka ovat korkeintaan muutaman sivun mittaisia ja minä-muodossa kerrottuja. Uuden kappaleen alkaessa kertoja on aina uusi, mikä sekavoitti lukemistani melkoisesti. Aivoni askartelivat jatkuvasti sen parissa, kuka tarinoi milloinkin, mikä vähensi keskittymistä muihin seikkoihin. Mutta en sentään tarkoita, että "minä" olisi jatkuvasti täysin hämärän peitossa. Useimmista pätkistä voi helposti löytää kertojan sukupuolen ja jonkinlaisen ikähaarukan, mutta pidemmän päälle uuteen pimeyteen joutuminen aina muutaman sivun välein käy raskaaksi. Kirja maistuu pieninä palasina, mutta se on liian suuri haukattavaksi kerralla.

Tavallaan jokaisen kertojan henkilöllisyydellä ei kuitenkaan edes ole ratkaisevaa painoarvoa, sillä kertomuksissa riittää tarttumapintaa monilta muilta osin. Kieli on moitteetonta ja tapahtumat heilahtelevat tämän tästä hykerryttävän absurdiuden puolelle, kuten silloin, kun nainen päätyy hieromaan itseään innokkaan eroottisesti valotolppaa vasten talvisella kadulla. "Mitään tankotanssiliikkeitä en harmi kyllä osaa, mutta koetan vähän säveltää jotain omaa, parit kisumaneerit ja tolpan hinkutusta pakaroita vasten, joo, ei enää kiristä päästäkään".

Mieltäni kuitenkin vaivasi kysymys siitä, miksi halusin pitää taukoa lukemisesta jokaisen päällepäin humoristisen ja harmittoman tarinan jälkeen. Kunnes keksin sen, mitä kerron kirjan tunnelmasta aloituskappaleessa. Tarinat ovat painajaisia. Ne ovat toki myös mielikuvitusta, sillä eihän koulunpihalla oikeasti potkita ihmisten päitä kuin jalkapalloa. Mutta eivät painajaisetkaan useimmiten ole realistisia, ja silti kaikki tietävät sen hätääntyneen olon, kun herää unen monsterin otteesta keskellä yötä ja sydän pamppailee niin kovaa, että uudestaan nukahtaminen kestää pienen ikuisuuden.

Riikosen kirjoittamana koulukiusaajien julmuus, tietämättömyys omien tekojen seurauksista ja kertomuksen päättyminen pahaenteisesti juuri ennen kiusaajien uhrille asettaman ansan laukeamista on sellainen kombinaatio, että kroppaan jää todella epämiellyttävä kutina lukemisen jälkeen. Syy siihen on, että Riikonen kirjoittaa suoraan sanottuna sydämettömästi, ja siitä nostan hänelle hattua. Sympatiaa teoksesta on turha etsiä, mikä kertonee jotakin Riikosen eläytymisestä ja heittäytymisestä omaan kirjoittamiseensa ja itse luotuun armottomaan maailmaan ja kylmiin henkilöihin. Ne hahmot, jotka ovat ilkeyden sijaan vain sekaisin, onnistuvat välillä herättämään pieniä myötätunnon puuskia, mutta ne puuskat ovatkin sitten todella ohimenevää sorttia. Kenties tarinat ovat liian lyhyitä siihen, että ketään kohtaan ehtisi alkaa tuntea todellista ymmärrystä, ja siksi suurin osa sekopäidenkin tekemisistä on vain surullista luettavaa.

Kirja on jaettu kolmeen osioon, joista ensimmäisessä ollaan nuorten koulumaailmassa, toisessa aikuisten näkökulmassa samassa ympäristössä ja viimeisessä vapaammin eri paikoissa. Riikonen kirjoittaa muuten monipuolisesti ja eri äänillä, kirjoitustyyli ja henkilöiden puhetavat siis vaihtelevat tekstistä toiseen, mutta kolmannessa osiossa alkaa yhtäkkiä esiintyä ärsyttävää kolmen pisteen yhdistelmää aivan liikaa. "Minä vain sen numeron, niin soitan sitten itse sinne... teillä ei ole... ei se ole siellä päin, ei missään pääkadulla, vaan täällä syrjemmässä, juuri täällä missä koulukin, tuon koulun takana... meneehän sinne tie..." ja niin edelleen. Ilmiselvästi kirjoitustyylin muutosta yhdenlaiseksi on käytetty tehokeinona merkitsemään eroa aiempiin kappaleisiin, ja kenties tarkoituksella tai vahingossa muuttamaan henkilöiden imagoa sekavammaksi, mutta minun silmissäni teksti lipsui keinon myötä sen verran epämääräiseksi ja rasittavaksi lukea, että loppuosiossa särmä katosi kokonaan.

Onneksi viimeinen osio on lyhyempi ja siitä löytyy pistetulvasta huolimatta samoja ansioita kuin kahdesta aiemmasta osasta. Lukeminen ei siis missään nimessä kääntynyt miinuksen puolelle, sillä ahdistavista pätkistä selvittyäni huomaan arvostavani yhtenäisempiä ja lämpimämpiä romaaneja aivan uudella tavalla.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Anu Silfverberg - He eivät olleet eläimiä


Mielikuvani Anu Silfverbergistä kirjoittajana on perustunut vain Nyt-liitteen kolumneihin, joita seurasin innokkaasti pari vuotta sitten jättämättä yhtäkään lukematta. Silfverberg kirjoitti viihdyttävästi ja tarttui ajankohtaisiin aiheisiin vahvasti henkilökohtaisella otteella ja huumorilla, joka oli jollain lailla hellyyttävän pienimuotoista. Kolumneista jäi minulle taatusti hyvä olo vaikka ne olisivat käsitelleet kuinka raskaita aiheita tahansa, sillä ne vaikuttivat selkeästi mietityiltä ja viimeistellyiltä sekä herättivät usein yllättäviä ajatuksia.

Ei varmastikaan tule suurena yllätyksenä, että yllä olevan intron on tarkoitus pohjustaa tämän tekstin aiheena olevaa novellikokoelmaa. Sama mikä miellytti minua Silfverbergin kolumneissa on nimittäin säilynyt kaunokirjallisuuden puolelle. He eivät olleet eläimiä-kokoelman kymmenen novellia ovat usein aiheiltaan surullisia, ihmiset niissä ovat eksyksissä tai lohduttomia, mutta tunnelmaltaan novellit ovat varsin miellyttäviä. Kirjoittaessaan ikävistä asioista Silfverberg pitää huolen siitä, ettei pilvien hopeareunuksia unohdeta etsiä, ja niiden löytymisen ansiosta lukijan ei tarvitse vaipua epätoivoon novellien rankoistakaan teemoista huolimatta.

En voi sanoa, että Silfverbergillä olisi pilkettä silmäkulmassa. Novellien suhteellinen keveys ei johdu ilkikurisuudesta tai henkilöhahmojen kustannuksella leikkimisestä, vaan jostakin totisemmasta, jostakin, joka osoittaa todellista myötätuntoa ihmisiä kohtaan, joita ei välttämättä aluksi edes haluaisi ymmärtää. Olisi esimerkiksi niin helppoa paheksua ja vihata äitiä, joka melkein toivoo, ettei olisi ollenkaan synnyttänyt lastaan. Silfverbergin kertomana hän ei kuitenkaan ole paha, vaan vain yksi uupunut ihminen, joka yrittää parhaansa.

Muutamasta novellista löytyy myös suorastaan jotakin hupaisaa. Yleensä se johtuu siitä, että Silfverberg on yksinkertaisesti vanginnut perisuomalaisen mentaliteetin ja kuvaillut sitä niin rehellisesti ja suorasanaisesti, että sanonta "it's funny because it's true" pitää näissä kohtauksissa erinomaisesti paikkansa. Ensimmäisessä novellissa isän kuolema yhdistää kaksi veljestä, jotka eivät aluksi meinaa tulla toimeen lainkaan mutta ovat alkoholipitoisen illan jälkeen parhaita ystäviä. Ei lainkaan mahdoton skenaario. Samalla vuosikausia kestänyt hiljaisuus ja tulehtuneet välit ovat kuin pois pyyhittyjä, eikä kuolemantapaus olekaan läpeensä murheellinen.

Huvittavin novelli on ehdottomasti "Vaihtokengät", jossa täysin tyhjästä alkunsa saava väärinkäsitys yhdistää nuoren tytön ja keski-ikäisen miehen. En olisi osannut arvata, että niinkin synkeästä aiheesta kuin seksuaalinen hyväksikäyttö voi saada aikaan näin koomisen tarinan, joka ei kuitenkaan missään nimessä vähättele tai pilkkaa aihettaan tai tarinan kumpaakaan osapuolta. Sama kuvaus sopii novelliin, jossa raskaana oleva Anni näkee kuvan siasta ja alkaa sen jälkeen ajatella asioita kyseisen eläinlajin mahdollisen näkökulman kautta. Annin syyllisyydensekainen uteliaisuus menee niin pitkälle, että hän hakeutuu tilalle, jossa voi asettua makuulle sikolättiin ja kuvitella olevansa eläin itsekin. Hänen vahva samaistumisensa rikkoutuu, kun tilan emäntä löytää hänet karsinasta päiväunilta ja vie hänet "ihmisten taloon". Novelli on kenties vakuuttavin puheenvuoro kasvissyönnin puolesta jonka olen koskaan lukenut, sillä yksityiskohtaiset kuvaukset koko elämänsä paikallaan nököttävistä porsaista ja Annin liikuttavat yritykset omaksua sikojen ajatusmaailma osoittavat sen itsestäänselvän asian, etteivät ne ole niin kaukana ihmisistä. Kasvissyöntiä ei ylipäätään mainita, vaan kertomus puhuu puolestaan. Jälleen suuri ja tunteita herättävä aihe, jota käsitellään hiljaisen huumorin ja pienten terävien sekä ennen kaikkea todellisten havaintojen kautta.

Kuten kokoelman otsikosta voi päätellä, ei "Emakkohäkki" ole ainoa novelli, jossa eläimet ovat mukana. Siellä täällä vilahtaa jatkuvasti jokin pieni huomio ihmisten ja eläinten välisistä yhtäläisyyksistä, joka melkein karkaa, jollei siihen kiinnitä erikseen huomiota. Eihän sellaisia oikeassakaan elämässä tule ajatelleeksi, jos on tarpeeksi itsekeskeinen. Tai ehkä riittää, että on vain ihminen, meillä kun on taipumus pitää itseämme luomakunnan kuningaslajina. Silfverbergin novelleja lukiessa alkaa kuitenkin tarpeeksi monen konkreettisen vertauksen jälkeen ajattelemaan kaikkea eläinten ja ihmisten välisten erojen tai niiden puuttumisen kautta. He eivät olleet eläimiä sanoo etukansi, mutta itse asiassa juuri sitähän he olivat, hieman vinksahtaneet mutta silti (tai juuri siksi?) todentuntuiset ihmiset Silfverbergin novelleissa siis. Kenties eivät jatkuvasti eivätkä kokonaan, mutta paljon enemmän kuin mitä minä koskaan tulen ajatelleeksi arkielämässä.

Jokainen novelli ei tehnyt minuun vaikutusta. Viimeinen tuntui pakotetulta lopetukselta, joka oli tungettu mukaan vain siksi, että siinä tullaan matkalta kotiin. Minun oli myös usein vaikea ottaa kirja käteeni, sillä kun olin kerran irrottautunut sen maailmasta, en enää muistanut, mikä siinä kiehtoi. Kaipasin jotakin sykähdyttävää, enemmän särmää. Mutta kunhan sain kirjan avattua, olin taas muutaman sivun päästä täysillä mukana enkä olisi tahtonut jättää lukemista kesken. Silfverbergin tasaiselle ja meteliä pitämättömälle kirjoitustyylille täytyy antaa mahdollisuus, sillä vaikkei se heti veisikään mukanaan, se palkitsee lukijansa ennemmin tai myöhemmin.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

toim. Johanna Venho - Mitä essee tarkoittaa?



Kirjailija Johanna Venho on toimittanut tietokirjan Mitä essee tarkoittaa?, jonka tarkoitusta ja päämäärää ei selkeän otsikon takia tarvitse sen kummemmin selitellä. Kirjassa ääneen pääsevät henkilöt, joiden voi jo taustansa puolesta uskoa tietävän aiheesta yhtä sun toista. He lähestyvät esseetä sen omilla aseilla eli käsittelemällä esseen olemusta kirjoittamalla... no, esseen. Kirjoittajat tekevät sen niin vieläpä niin ansiokkaasti, että kehotan kaikkia lukemaan kirjasen jo ihan sen antoisan kielen ja omintakeisten mielipiteiden takia.

Kirjoittajat ovat saaneet vapaat kädet ja esseet poikkeavat kovasti toisistaan. Runoilija Jukka Koskelainen sukeltaa aiheeseen kertojan kautta. Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila luettelee esseistejä sekä eroja heidän välillään, tutkija Olli Löytty taas keskittyy kirjallisuuslajien välisiin eroavaisuuksiin. Mutta vaikka kirjoittajat antavat oman äänensä kuulua, löytyy esseistä paljon yhtäläisyyksiä. Esseen kehittäjänä pidetty ranskalainen kirjailija Michel de Montaigne huomioidaan monen kirjoituksessa, samoin käsite ”esseeminä” ja termin alkuperä. Perusfaktoista lukeminen ei kuitenkaan puuduta, sillä vaikka ne tuntisi jo ennestään, on kirjoittajien henkilökohtaisten mielipiteiden lukeminen virkistävää. Kirjailija Tommi Melender asettelee sen näin: ”Tomppelikin tietää, että essee tulee ranskan kielen sanasta essayer, joka tarkoittaa yrittämistä.” Kyllä ainakin tämän kokoelman lukemisen jälkeen.

Kokoelman viihdyttävintä antia on juuri Melenderin osuus, sillä hän ei kursaile mielipiteidensä kanssa eikä epäröi haukkua nykykirjallisuuden romaanikeskeisyyttä. Hän antaa ajattelemisen aihetta kirjoittamalla esseen vaatimattomasta osuudesta kirjallisuuden kentällä, ja niin tekee moni muukin. Kokoelma onkin kollektiivinen puolustuspuhe esseelle, tai ehkä jopa sotahuuto, joka vaatii kirjailijoita ryhdistäytymään ja käymään ujostelematta tämän harvinaisemman lajin kimppuun. Hämeen-Anttila päättää puheensa sanoihin ”Naiset, odotan esseitänne”, joka aktivoi heti kokoelman alussa miettimään esseen roolia nykypäivänä. 

Kokoelman kirjoittajat määrittelevät esseen hyvin monipuolisesti ja tarkastikin, mutta parhaimman kuvan esseestä saa yksinkertaisesti tiedostamalla mitä kirjoittajat ovat saaneet aikaan. He nimittäin kirjoittavat juuri niin kuin opettavat: persoonallisesti, vapaasti assosioiden, lähestyen yhtä kysymystä monelta kantilta pitäen tekstinsä kuitenkin tiiviinä. Aiheesta silloin tällöin poikkeaminen ei käänny jaaritteluksi yhdenkään kirjoittajan kohdalla, vaan puheenvuorojen viehätysvoima säilyy huolimatta siitä, pysytäänkö asiassa vai ei. Löytyn määritelmä esseestä epäkeskona hybridinä pätee siis siinä mielessä, ettei esseen olemusta välttämättä ole lainkaan mahdollista tiivistää pieneen inforuutuun, mutta kokoelman kirjoittajien esseet antavat aiheesta paljon selkeämmän kuvan kuin mihin mikään Kirjoittajan ABC pystyy.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Ian McEwan - Amsterdam


Tässäpä romaani, josta en saanut oikein minkäänlaista otetta. Tai sain, mutta se ei ollut mukava. Ian McEwan on kirjoittanut sellaisen määrän romaaneja, novelleja ja muuta sekalaista, että odotin jotakin mieleenpainuvaa. Tietenkään tuotteliaisuus yksinään ei takaa taitavuutta, mutta jos kirjailijan teoksesta on tehty niinkin menestynyt elokuva kuin Atonement, oletan kirjoissa olevan jotakin erikoista. Ehkä se pätee sitten vain romaaniin, joka toimi leffan pohjana, ja muu tuotanto sisältää huteja.

Ylisanoja pursuava takakansiteksti viritteli minut innostuneisiin tunnelmiin vain huomatakseni puolessa välissä kirjaa, etten ollut nähnyt vielä minkäänlaisia yhtäläisyyksiä kuvauksen ja sisällön välillä. "Mestarillisen kertojan säälimätön, herkullinen irvailu itsepetoksen ylevistä muodoista" ja "Booker-palkittu musta komedia" johtivat minut täysin harhaan. Odotin jotakin räävitöntä ja riemukasta, mutta ainoa mistä lopulta iloitsin oli tekstin väljyys ja sivunumeroiden päättyminen alle kahteensataan.

Kirjan alussa ollaan vakavaan sairauteen kuolleen Mollyn hautajaisissa, jota kunnioittamaan ovat saapuneet rakastajat monen vuosikymmenen ajalta. Pääosassa hääräävät sanomalehden päätoimittaja Vernon ja säveltäjä Clive, joiden näkökulmien välillä luvut vaihtelevat. Molemmat omistautuvat täysillä työlleen, Clive hiomalla sävellystään unohtaen kaiken muun ja Vernon pyörittämällä lehteään täysin panoksin, mistä sukeutuu melkoinen ongelmakimppu tarinan ytimeksi.

Vernon ja Clive ovat ystäviä ainakin vielä tarinan alussa, mutta Mollyn muiden entisten miesten kanssa välit eivät ole yhtä lämpimät. Varsinkin omahyväinen poliitikko Garmony inhottaa hautajaisissa molempia miehiä, joten Vernonille aukeaa herkullinen mahdollisuus, kun hän saa selville suuren skandaalin Garmonysta valokuvien muodossa. Kuvien julkaisemista lehdessä täytyy kuitenkin ensin vatvoa puolin ja toisin ja journalismin etiikkaa ja moraalisia oikeuksia pitää puida kovasti ennen kuin voidaan päättää mitään. Ratkaisut eivät ole suotuisia oikeastaan kenellekään, joten asiaan sekaantuneiden kohtalo ei ole ruusuinen. Surkuhupaisa loppuratkaisu on varmasti tarkoitettu "mustan komedian" taidokkaaksi loppuhuipennukseksi, mutta se ei yllätä eikä edes säväytä. Muuten sitä voisi verrata Cliven suuren sävellystyön traagiseen epäonnistumiseen, kun hän huomaa tarinan lopussa, kuinka suunnitteluvaiheessa mestariteoksena soinut melodia kuulostaakin epävireiseltä ja rumalta kaaokselta, mutta kirjan päätös on yksinkertaisesti vaisu. En usko, että ketään edes haittaisi jos paljastaisin sen, mutta ehkä joku saa Amsterdamista sen verran enemmän irti, että hillitsen itseni spoilereiden suhteen.

Minua ei ihan rehellisesti sanottuna yhtään häiritsisi takakannen valheet, jos teoksella olisi jotakin mielekästä tarjottavaa tilalle. Sen tarina on kuitenkin samaan aikaan sekä ohut että täynnä käyttämättömiä aineksia. Koko kirja on ikään kuin levällään, irrallisia osia ei kerätä yhteen vaan jätetään lojumaan ratkaisemattomina. Potentiaalisia tarinalinjoja ei käytetä hyväksi, juonenkäänteet ovat hätiköityjä eikä kirjailija vaikuta tietäneen oikein itsekään, mihin suuntaan kertomusta lähtisi vetämään. Noin viisikymmentäviisi prosenttia luettuani ihmettelin, miksei romaani ole vieläkään lähtenyt käyntiin. Loppupuoliskolla se saa pienoista potkua, kun pääasia konkretisoituu ja sitä aletaan setviä, mutta ei siinä vaiheessa enää ehdi kiinnostua siitä, miten lopulta käy. Käy miten käy, sama se minulle, ajattelin haukotellen. Ei Amsterdamin pointtina mitä luultavimmin olekaan luoda rakastettavia hahmoja, joiden selviämistä elämän karikoissa lukija toivoo sydämensä pohjasta, mutta jäin kaipaamaan edes jonkinlaista jännitettä. Uransa puolesta stressaava Vernon ja viinipulloon taiteelliset ahdistuspuuskansa hukuttava Clive eivät riitä, samanlaisia tyyppejä löytyy varmasti joka toisen ihmisen tuttavapiiristä.

Jotakin iloa kirjasta kuitenkin oli nopean lukemisen lisäksi, nimittäin McEwanin kirjoitustyyli. Se pelastaa enemmän kuin lukemisen aikana tajusinkaan, sillä jälkeenpäin tarkastellen en ymmärrä miksi muuten olisin ylipäätään sinnitellyt kirjan loppuun asti. Tekstissä itsessään ei ole mitään moitittavaa, se kun on hetkittäin jopa lennokasta. Tapahtumia kuljetetaan suurimmaksi osaksi melko tavanomaisesti eteenpäin, mutta on pieni ansio, ettei kerronta laahaa tai jää jumiin missään kohdassa. Kyse ei ole kielellisistä temppuiluista tai muista vastaavista ihmeellisyyksistä, vaan pienistä yllätyksistä koostuvasta vetävästä kerronnasta. Asioita ei välttämättä kuvailla täysin tavanomaisimmalla tavalla, vaan McEwan osaa leikitellä tekstillä silloin kun sille on sopivasti tilaa: "Vernon Halliday oli vähä vähältä havahtumassa unistaan - tai oikeastaan vain unenomaisen muodon elävöittämistä muistikuvista". Tarina voi olla tylsä, mutta sama ei päde tekstiin. 

Ehkä minä olen vain tosikko enkä siksi löytänyt tarinasta komediaa saati sitten sen mustia sävyjä, mutta jos joku niitä huomaa, voi niiden yhdistäminen taidokkaaseen kieleen tehdä kirjasta jopa ihan hyvän tai enemmänkin. Oman tutkimusretkeni perusteella en sitä kuitenkaan usko ennen kuin minulle toisin todistetaan. Käyn joskus Atonementin kimppuun ja toivon pienempää pettymystä.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

David Nicholls - Sinä päivänä


Tästä oli sellainen tohina One Day-leffan ilmestymisen aikaan, että tokihan kirja sujahti lukulistalleni heti. Tapaninpäivänä joulutohinoista palatessa sain tämän kirjan lainaan minulle kuulumattomasta lahjakasasta, ja tarkoituksena oli uppoutua tarinaan jo joululomalla. Minulle kehuttiin, että kirja on oikea page turner, ihana ja hauska. Nyt muutama kuukausi myöhemmin sain aikaiseksi myös ihan oikeasti lukea sen, eivätkä odotukseni olleet yltäneet lähellekään sitä tasoa, mitä kirja loppujen lopuksi tarjosi. Oikeastaan en haluaisi edes kirjoittaa tästä, sillä erityisen hyville mutta surullisille kirjoille käy niin, että viimeisen sivun loppuun päästyäni haluan tallettaa hartaan tunnelman johonkin yksityiseen salaiseen soppeen, jossa säilytän sitä vain itseäni varten. Mitä enemmän sitä sorkkii, sitä tavallisemmaksi se muuttuu, eikä kirja enää tunnukaan niin poikkeukselliselta. Tai ei se ole itse kirja, jota haluan säästää liialta vatvomiselta, vaan henkilöt, tunnelma ja niin valloittavan rakastettava tarina.

Mutta kirjoitetaan nyt sitten, sillä en enää halua olla yhtä itsekäs kuin pikkutyttönä, kun en antanut siskojen leikkiä leluillani tai maistaa jätskistäni. En kyllä edelleenkään lainaa siskoille vaatteitani, mutta haluan silti, että mahdollisimman moni lukee tämän ja rakastuu Emmaan ja Dexteriin, jotka kulkevat läpi vuosien välillä tiukasti toisiinsa kietoutuneina, useammin yksin omissa elämissään, kerran jopa välit katkaistuina. Kirja on rakennettu niin, että lukijaa hyppyytetään vuodesta 1988 melkein kaksikymmentä vuotta eteenpäin, ja luvut alkavat aina heinäkuun viidennestätoista päivästä kuvaten joskus ihan vain muutamaa tuntia, joskus viikkoja kerrallaan. Yksi jännityselementti syntyy jo siitä, ettei uuden luvun alkaessa koskaan tiedä, mitä menneen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua. David Nicholls on taitava vetämään lukijansa välittömästi mukaan tarinaan tekemättä sitä pitkäveteisellä "previously in One Day"-tyylisellä kertauksella. Menneitä ei selitellä turhaan, vaan se missä mennään ja miten siihen on tultu tulee ilmi aivan kuin itsestään, täytyy vain antaa kertomuksen viedä.

Vuosien kulumisen huomaa muustakin kuin vaihtuvista päivämääristä, sillä mukaan on ujutettu huvittavia yksityiskohtia kunkin vuosikymmenen tunnusmerkeiksi muodostuneista ilmiöistä. Esimerkiksi huumeiden yleistymisen seuraukset tai nykyään juntilta kuulostavat mutta silloin coolit puhekielen ilmaisut tuntuvat tutuilta jopa minusta, joka olin 90-luvun alussa vielä ihan pikkulapsi enkä koskaan ehtinyt kokemaan monia kirjassa kuvattuja villityksiä.

Nichollsin kirjoitustyyli on muutenkin hyvin... haluaisin sanoa sympaattinen, mutta siitä saa ehkä väärän kuvan, niin kuin kirjailija olisi pelkkä hellyyttävä puuhastelija. Sitä hän ei missään nimessä ole, vaan kieli on vetävää, eloisaa ja sopivassa määrin kuvailevaa. Tiedän miltä Emma ja Dexter näyttävät, mutta tietyin vapauksin. Ainakaan en muista liian tarkkoja luetteloita henkilöiden ulkoisista ominaisuuksista. Siksi en katsonut elokuvaakaan ensin, sillä vielä onnistuin pitämään Anne Hathawayn kasvot poissa silmistäni. Nyt kun mietin asiaa niin Emma ei kyllä näytä millään tavalla Anne Hathawaylta, mitä elokuvantekijät oikein ovat ajatelleet? Emallahan on vaaleahkot hiuksetkin, ainakin minun mielestäni.

Sinä päivänä ei ole täyttä kielellistä ilotulitusta, mutta dialogit yltävät hyvin usein hyvin lähelle. Ne ovat niin aitoja, niin rönsyileviä ja yksinkertaisesti niin viihdyttäviä, että tuntui kuin olisin istunut kärpäsenä katossa seuraamassa, kun Emma piikittelee Dexteriä pilke silmäkulmassa tai kun molemmat vahingossa vakavoituvat arkojen puheenaiheiden äärelle. Nicholls on aito. Hän ei yritä liikaa, mutta hän vaikuttaa luonnostaan karismaattiselta kirjoittajalta. Tuntuu mahdottomalta kuvitella, että näin ihastuttava romaani olisi syntynyt kauhean pusertamisen ja väkisin yrittämisen pohjalta. Kuvittelen mieluummin, että Nicholls on luonut Emman ja Dexterin melkein kuin itsestään, kirjoittamisen ilosta. Ainakin sellainen vaikutelma paistaa läpi tästä riemastuttavia, vihlovia ja tunnelmallisen - ei vaivaannuttavan kornien - hempeitä tuokioita sekoittelevasta tarinasta.

Dexter ja Emma ovat henkilöinä oikeastaan ihan tavallisia, minkä vuoksi he muuttuvat nopeasti tutuiksi ja rakkaiksi hahmoiksi. Varsinkin Emmaan minun on helppo samaistua, sillä hän aloittaa kasoittain romaaneja, näytelmiä ja tv-sarjoja eikä moneen vuoteen pääse yhdenkään loppuun (minä en tosin ole päässyt edes aloittamisen tasolle muuten kuin oman pääni sisällä). Hän päätyy opettajaksi ja miettii kolmenkympin kynnyksellä, mihin hänen opiskeluaikojensa into kapinoida ja vaikuttaa maailman epäkohtiin jäi. Ei katkerasti vaan nostalgisesti, aivan niin kuin minä muistelen nyt hymyillen teiniaikojeni hevimusiikki-intoilua ja haaveita, jotka tulevat vaihtumaan uusiin vielä monta kertaa. Ulkonäöllisesti filmitähteyttä huokuva nuori Dexter kasvaa pikkujulkkikseksi, joka ryyppää turruttaakseen epäonnistumiset, kunnes epäonnistumiset alkavat johtua ryyppäämisestä ja paha kierre on valmis. Hän pysyy silti alusta asti ihastuttavana röyhkeän ja egoistisen pintansa alla. Pienoiset ikäkriisit ja antautumiset väistämättömien kohtaloiden edessä ovat niin universaaleja asioita, jotka tulevat mitä luultavimmin eteen minunkin elämässäni, että niistä on erityisen miellyttävää lukea. On lohduttavaa nähdä, ettei vanhenemista ehkä tarvitsekaan pelätä niin paljon, että jo yli 25-vuotiaana pitäisi takertua nuoruuden viimeisiin rippeisiin hengenhädässä.

Kun tarpeeksi monta vuotta on kulunut ja tarpeeksi monta pistäytymistä ulkomailla ja eri puolilla Englantia koettu, on taustalle kertynyt sen verran historiaa ja kirpeänsuloisia hetkiä, että lukija voi jo alkaa nostalgisoida. Alusta asti on selvää, että jossain vaiheessa pariskunnan on päädyttävä yhteen, joten heidän ensitapaamisensa ja Kreikassa vain ystävinä vietetty huoleton viikko muuttuvat muistoissa koko ajan romanttisemmiksi. On kutkuttavaa odottaa, milloin jotain tapahtuu ja kuka sen aloitteen tekee. Välillä Dexterille tai Emmalle tekisi mieli antaa pieni töytäisy, joka auttaisi ottamaan viimeisen vaikean askeleen kohti yhteistä onnea, mutta toisaalta se rikkoisi jännitteen turhan aikaisin.

Ainoa, mikä kirjassa mättää, on loppuratkaisu. Voi olla, että minä vain kiinnyin henkilöihin liikaa, mutta olisin silti halunnut kyynelehtiä vähemmän. Toisaalta pelkät hersyvän hauskat kirjat eivät iskeydy tarpeeksi syvälle, vaan vastapainoksi tarvitaan pettymyksiä ja suruja. Hassua miten tosielämää mukailevat, tavallisten ihmisten arkea kuvaavat tarinat ovat usein niitä, jotka ravistelevat kovimmiten ja pitävät ottessaan pisimpään. 

Seuraavaksi elokuvan kimppuun! En ollutkaan vielä valmis luopumaan.