tiistai 31. heinäkuuta 2012

Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki


Carlos Ruiz Zafón on jäänyt mieleeni taitavana kirjailijana siksi, että en pystynyt lopettamaan kahden aiemman romaanin lukemista. Tuulen varjo ja Enkelipeli omasivat niin jännittäväksi punotun juonen, että odotukseni Taivasten vankia kohtaan olivat luonnollisesti korkealla. Kirjallisuusdementiani on kuitenkin jälleen iskenyt, sillä en millään pysty palauttamaan kunnolla mieleeni, mitä kahdessa aiemmassa romaanissa tapahtui. Periaatteessa romaanit ovat itsenäisiä teoksia, eli ei tietämättömyys muiden kirjojen suhteen estä nauttimasta Taivasten vangista. Siitä saa kuitenkin enemmän irti, jos toiset teokset ovat hallussa, sillä samoja henkilöitä ja tarinalinjoja löytyy kaikista kolmesta romaanista. Sillä ei kuitenkaan ole väliä missä järjestyksessä romaanit lukee, sillä ensimmäiseksi kirjoitettu Tuulen varjo tavallaan alkaa siitä, mihin Enkelipeli loppuu. Voi Taivasten vanginkin lukea ensimmäiseksi, jos mieli tekee.

Muistan Unohdettujen kirjojen hautausmaan ja ihanan Bean, johon päähenkilö Daniel rakastuu. Muistan ihastelleeni romanssia, sillä se oli intohimoinen ja sopivan onneton pitääkseen mielenkiintoni yllä. Harmittaa kuitenkin, etten muista tarkemmin varsinkaan ensiksi lukemani Enkelipelin tapahtumia, sillä se on vahvasti läsnä Zafónin uusimmassa romaanissa. Onhan sen otsikkonakin sama nimi, jolla Enkelipelin päähenkilöä kutsutaan.

Taivasten vangissa Bea ja kirjakauppiaan poika Daniel ovat olleet yhdessä niin pitkään, että heillä on pieni poika ja hieman intohimottomampi suhde kuin Tuulen varjon lopussa. Eräänä päivänä kirjakauppaan saapuu kummallinen vanha mies, joka liikuskelee saman nimen suojassa kuin Danielin hyvä ystävä Fermín. Vaatiessaan ystävältään selitystä Daniel saakin kuulla pitkän ja tuskaa täynnä olevan kertomuksen ajasta, jolloin Fermín oli vangittuna epäinhimillisissä olosuhteissa Francon diktatuurin aikana 1930-luvun lopussa. Siellä hän tutustui sekoamaisillaan olevaan David Martíniin, joka on Enkelipelin pääosassa. Nyt lukija saa tietää enemmän hänen surullisesta kohtalostaan, ja samalla avautuu Danielin vanhempien kohtalo.

Zafón on taitava kertomaan tarinoita ja istuisin mielelläni kuuntelemassa mitä tahansa hänen sepittämäänsä juttua aiheesta riippumatta, mutta tällä kertaa jouduin pettymään viihdyttävästä tarinoinnista huolimatta. Mysteerisyys, joka on aiemmissa romaaneissa käynyt melkein yliluonnollisen puolella, uupuu täysin. Samoin on jännityksen laita, sillä nyt ei ole mitään, minkä vuoksi pitää peukkuja pystyssä ja kiiruhtaa sivulta seuraavalle. Tietenkin vankien kohtalo kiinnostaa, mutta koska Fermín kertoo tarinaansa kirjan nykyajassa vuonna 1957, on selvää, että hän lopulta pääsee pakenemaan. Luulin aluksi, että Fermínin tarina olisi välttämätöntä taustoitusta kirjassa myöhemmin alkavalle "oikealle" tarinalle, mutta vankilatapahtumien kertominen ottaakin niin reippaasti sivuja haltuunsa, ettei toiselle kunnolliselle kertomukselle jää tilaa.

Ainoa edes hieman kutkuttava käänne kirjan nykyajassa on Bean entisen miehen Pablon lähettämä rakkauskirje, jonka Daniel löytää vahingossa eikä voi antaa asian olla. Mutta potentiaalisesti jännittävä skenaario lässähtää, kun Daniel kohtaa Pablon ja saa selville erinäisiä faktoja, jotka tuntuvat todella irrallisilta ja kaukaahaetuilta. Ymmärrän jos niiden on tarkoitus pedata seuraavan romaanin juonta, mutta onko sellaista tulossa? Jos ei, en käsitä, miksi ne on ängetty mukaan ja miksi ne on jätetty selittämättä. Kolmiodraama Bean, Danielin ja Pablon olisi ollut tyydyttävämpi, sillä se olisi sentään ollut uskottava.

Komminukaatio henkilöiden välillä on mukavan ilkikurista ja suoraa. Daniel on todella kiltti ja saan hänestä hieman ujon vaikutelman, ja piikittely hänen ja Fermínin välillä on lähes hellyyttävää. Samoin Bean tapa puhua miehelleen on ilahduttavan suorapuheinen. Ihmisistä välittyy temperamenttinen mutta samalla pehmeä kuva, eikä jää epäselväksi, ettei mikään ole tärkeämpää kuin perhe ja läheiset. Kulttuuriin liittyen myös kuvaukset Barcelonasta ovat todentuntuisia ja viehättäviä, siihen malliin, että pystyin helposti kuvittelemaan hämärät mukulakivikujat ja usvaiset aamunkoitot edessäni. Tai ehkä olen vain tuijotellut kansikuvaa liikaa...

Taivasten vanki tuntuu Zafónin välityöltä, alkusoitolta jollekin paljon jännittävämmälle. Vaikka kirjassa on kokonaiset kaksi kunnollista tarinaa, Fermínin ankea kausi ja niiden Danielinkin elämään yltävät seuraukset, pidän romaania jollain lailla puolityhjänä tai keskeneräisenä. Lukemisen arvoinen se on ehdottomasti, sillä Zafónin kirjoittamana mikä tahansa on vähintään kiinnostavaa, mutta aiempien teoksien tasolle Taivasten vanki ei yllä.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä


Saako kirjaa kutsua novellikokoelmaksi, jos missään kansissa tai sisäsivuilla ei lue sitä sanaa ollenkaan? Kannessa sanotaan "tarinoita", ei muuta. Sanon nyt kuitenkin, että Valhe & viettelys sisältää kahdeksan kirjoittajan novellit, joiden aiheena on petos. Takakannessa lukee "Pettäminen on kaunokirjallisuuden perusteemoja, mutta valhe&viettelys ei pysähdy ilmeisempiin näkökulmiin. Tämä kirja voi muuttaa käsityksesi pettämisestä ja petoksesta". Hieman mainosmainen teksti, mutta tavallaan tosi. Ainakin kirja avaa sellaisia näkökulmia petokseen, jotka tuntuvat aluksi todella kaukaahaetuilta. Samalla takakannen teksti kuulostaa kirjan lukemisen jälkeen hieman loukkaavalta, sillä muutaman kirjoittajan tarina on juuri tuosta "ilmeisemmästä" näkökulmasta kirjoitettu. Sellaisia kertomuksia minä halusinkin lukea, mutta myös omaperäisemmistä teksteistä löytyi helmiä.

Kokoelman tekijät ovat tuttuja nimiä kotimaisen kirjallisuuden kentällä, mutta itse en ole lukenut ketään muuta kuin Riku Korhosta. Varsinkin hänen Lääkäriromaaninsa oli minulle huikea lukukokemus (enää en muista edes miksi tai mitä kirjassa tapahtui), joten oletin, että Korhosen novelli - joka muuten aloittaa kokoelman - olisi kaikkein paras. Kuinka ennakkoluuloista, sillä se ei pitänytkään lainkaan paikkaansa. Korhosen Muotokuvassa eronnut pariskunta jatkaa seksin merkeissä melkein kuin vahingossa vielä pitkään eron jälkeen, ja samalla päähenkilö pui pettämisentäyteistä menneisyyttään. Novelli on siinä mielessä ilmeisin kaikista, että siinä keskitytään vain seksuaaliseen pettämiseen parisuhteessa. Se on ankea kuvaus suomalaisen miehen vaikeuksista olla luotettava. Hohhoijaa, täältä ei ainakaan heru empatiaa. Pidän Korhosen tyylistä kirjoittaa, se on niin mutkatonta ja suoraan tästä elämästä, mutta Muotokuvassa realistisuus oikein kannustaa lukijaa menettämään uskonsa koko miespuoliseen väestöön oikeassakin elämässä. Ei kiitos.

Myös Tuija Välipakka kirjoittaa suoraan miehestä, joka pettää vaimoaan. Hän kuitenkin kertoo saman tarinan kolmen eri ihmisen kautta, ja avaa kertomukseen uuden yllätyksen jokaisen näkökulman myötä. Vaikka Välipakkakin pysyttelee arkisessa kuvauksessa ilman sen kummempia kommervenkkejä, on hänen tekstinsä jostain syystä mielekkäämpi kuin Korhosen. Kenties se johtuu vaihtuvasta näkökulmasta, tai kenties siitä, ettei päähenkilö ole niin luotaantyöntävä kuin Muotokuvassa. Vaikka pettävällä osapuolella ei edelleenkään ole mahdollisuuksia saada minun sympatioitani, on Välipakan novellissa helpompi nähdä, että toisessakin osapuolessa on vikansa.

Kummallisin on Tiina Raevaaran Perro Negro. Siinä Roger haahuilee ympäri ämpäri paeten jotakin epämääräistä, joka liittyy sähköjohtoihin ja hänen siskoonsa. Rinnakkain Rogerin pakomatkan kanssa kulkee kirjailijan kommentit omista epävarmuuksista tekstin suhteen, sekä kommentit kirjailijan lapsuudesta ja mustasta pelottavasta koirasta, joka jotenkin kytkeytyy Rogerin tarinaan. Olin hämmentynyt kikkailusta, enkä saanut juonesta kiinni. Jotakin mystistä ja pelottavaa Perro Negrossa selkeästi oli tarkoitus olla, mutta valitettavasti se lipsahti ohitseni.

Asko Sahlbergin Keltainen sade edustaa haaveilevampaa puolta, ja minä luin hänen periaatteessa synkän ja yksinäisyydestä kertovan tarinansa romanttisena. Vaikka lopussa oleva paljastus on todella häiritsevä aiempien tapahtumien valossa (jos edes ymmärsin hämärän päätöksen oikein), on syrjäänvetäytyneen miehen päämäärätön vaellus kaikessa apeudessaan kaunista luettavaa Sahlbergin kirjoittamana. Täysin vastakkainen olo jää Tommi Liimattan Venenäyttelystä, jossa pikkupojat lueskelevat löytämiään pornolehtiä eikä kertojana toimiva poju pääse venenäyttelyyn, koska isä tekee epäsoveliaita vierailuja naapurin tädin luokse. Lapsen näkökulma on sinänsä uskottavasti rakennettu satunnaisesti sinne tänne poukkoilevine ajatuksineen, mutta suoraan sanottuna minua ei kiinnosta lukea juttuja alle teini-ikäisten perspektiivistä. Niihin on juuri uskottavuuden nimissä usein ängetty sellaista turhaa höttöä ja irtonaisia yksityiskohtia, että niiden lukeminen tuntuu ajanhukalta. Liikutuin kuitenkin hieman, kun pikkuinen päähenkilö tuijottelee silmiään räpytellen metsänreunaan "kunnes näin nokkosiin tarttuneen sulkapallon terävänä", kun isommat pojat kertovat ilkkuen hänen isänsä syrjähypystä.

Eniten nautin Tiina Lymin novellista, jossa tossun alla oleva mies alkaa stressipäissään bongailla valkoista yksisarvista joka paikasta. Hymy ei ollut kaukana lukiessani, miten tämä järjetön hallusinaatiohevonen tekee kaikkensa pilatakseen päähenkilön asiakastapaamisen. "Hän ei aikonut katsoa sitä, ei vaikka se änkesi itsensä aivan naisen viereen ja pällisteli ja korskui siinä, laittoi jopa ison päänsä aivan naisen kasvoihin kiinni, posken vasten poskea ja tuijotti Erkkaa tiukasti. Erkka piti pintansa. Hän jatkoi nyökyttelyä ja sekavien puhumista eikä katse käynyt konissa kertaakaan." Lymi kirjoittaa kepeästi, mutta samalla taustalla häälyvät asiat ovat satavarmasti arkipäivää pikkuisten lasten vanhemmilla. Erkan raivohullun vaimon hahmo on liioiteltu, mutta tunnustan tunnistaneeni itseni siitä, kuinka helposti riidan voi synnyttää jostakin mitättömästä, jos sattuu olemaan tarpeeksi pahalla päällä.

Yksi kokoelman parhaita puolia on se, että novelleista löytyy paljon tarttumapintaa oikean elämän ongelmien käsittelyyn. Avioliiton tavanomaiset haasteet kolahtavat luultavasti moneen, ja pettämiskertomukset ja niihin johtaneet tapahtuvat saattavat hyvinkin havahduttaa lukijan miettimään omaa tilannettaan. Pasi Ilmari Jääskeläisen kertomus muistinsa oudolla tapaa kadottaneesta miehestä taas muistuttaa kaiken katoavaisuudesta (onpa klisee, mutta tottahan se on, ettei aikaa ja muistoja pitäisi ottaa itsestäänselvyyksinä). Novelli synnyttää helposti tarpeen kertoa rakkaille, kuinka tärkeitä he ovat. Nopeasti nyt kun se on vielä mahdollista!

Eiväthän tekstit olekaan niin epärealistisia ja mielikuvituksellisia kuin ennen kirjoittamista ajattelin. Jokaiseen kätkeytyy jokin perustavanlaatuinen viesti, joka on kytköksissä tavallisten ihmisten arkipäiväiseen elämään. Leena Parkkisen melkein liian suoraviivainen sarkasmikin muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on arvostaa omaa kumppaniaan omana itsenään. Parkkinen pelaa konventionaalisilla sukupuolirooleilla, mutta hän paukuttaa viestinsä liian silmiinpistävästi lukijan tajuntaan luottamatta tarpeeksi lukijan kykyyn ymmärtää pointti omin avuin. Muutoin hänen Rouva Uljanovitch-novellinsa on viihdyttävä ja teksti eloisaa.

Minä pidän novellikokoelmista aivan kauheasti, ja Valhe & viettelys herätti jossain uinuneen mieltymykseni lukea niitä lisää. Tunnelmansa puolesta teos jättää melko murheellisen vaikutelman jälkeensä, joten mielestäni "suomalainen" on kelpo sana kuvaamaan kokoelmaa. Näiden novellien pohjalta enakkoluuloja suomalaisia kohtaan ei siis lähdetä kumoamaan, mutta samalla parissa tekstissä on hullunkurisia pilkahduksia, kuten sekoamaisillaan oleva Erkka osoittaa Pankkiirin hevosessa. Parkkinen jätti lisäksi sen verran vahvan ensivaikutelman, että kokoelmasta saattaa jopa löytää uusia kirjailijatuttavuuksia.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Suzanne Collins - The Hunger Games



Tartuin siihen genreen, joka kiinnostaa minua yleensä vähiten. Fantasiaa ja taisteluja jokainen kirja täynnä. Olin lukenut sen verran kehuja The Hunger Games-trilogiasta, että päätin voittaa ennakkoluuloni ja koettaa onneani. Ehkä löytäisin kokonaan uuden portin johonkin uuteen ja jännittävään? Tällaisia kirjoja nimittäin luulisi löytyvän mielin määrin kirjastojen fantasiahyllyiltä. Ja rakastanhan minä Harry Pottereita, joihin jollakin tapaa vertasin tätä sarjaa taustatiedon pohjalta ennen kuin aloin lukea. Mielikuvituksellista tarinankerrontaa, keksittyjä maailmoja, jotka on naamioitu nuortenkirjojen valeasuun mutta joista sekä aikuiset että teini-ikäiset innostuvat. Joku kertoi minulle, että Collinsin trilogia on nostettu ehkä jopa hieman pakottaen suureen suosioon, sillä markkinoilta löytyi sopiva rako Pottereiden alkaessa olla loppuun ammennettuja.

Kirjojen maailma on jaettu eri alueisiin, jotka on numeroitu yhdestä kahteentoista (myöhemmin kolmeentoista) ja joita hallitsee Capitol. Jokaisella alueella on omat keinonsa ansaita elantonsa, paitsi Capitolissa, joka muistuttaa lähinnä meidän suurkaupunkejamme. Siellä ihmisillä on varaa keskittyä ulkonäköön ja syödä joka päivä vatsansa täyteen, kun muiden alueiden asukkaiden täytyy käydä jokapäiväistä kamppailua siitä, että pysyy hengissä. Säännöllisin väliajoin järjestetään nälkäpelit, joihin valitaan satunnaisesti kaksi kilpailijaa jokaisesta alueesta. Heidät kuljetetaan Capitoliin, jossa heidät ensin prepataan edustuskuntoon ja hemmotellaan mielin määrin, kunnes heidät heitetään taistelukentälle, jossa kaikki on sallittua ja viimeinen eloonjäänyt voittaa. Katniss ei rakasta ketään niin paljon kuin pikkusiskoaan, ja kun pikku Prim valitaan peleihin, ottaa Katniss hänen paikkansa, sillä hän mieluummin kuolee kuin katsoo siskonsa kuolevan. Samoihin peleihin valitaan leipurin poika Peeta, josta tulee Katnissin taistelupari ja josta myös leivotaan hänen rakastettunsa. Pikkuhiljaa selviää, ettei lempiväisten esittäminen ole Peetan puolelta teeskentelyä, ja Katnissinkin tunteet syvenevät tarinan aikana.

Ekassa kirjassa ideana on perinteiset Hunger Gamesit, tokassa ja kolmannessa taistelu leviää pelien ulkopuolelle. Nousee kapina Capitolia vastaan, ja Katnissista tulee osittain oman tahtonsa vastaisesti sen symboli ja johtaja. Viimeistä kirjaa kohden tarina saa tummempia sävyjä, ja ensimmäisen kirjan onnellinen loppu on pelkkä kaukainen muisto. Henkilöt muuttuvat paljon taisteluiden tuoksinassa, ja varsinkin Peetan kohtalo on inhottava. Alussa hän on hyväsydäminen, vilpitön ja reilu, mutta jouduttuaan Capitolin valtaapitävien käsittelyyn hänestä tulee viiltävän ilkeä ja kyräilevä, eikä hänen rakkaudestaan Katnissiin ole jäljellä mitään. Eikä ole varmaa, pystytäänkö oikea Peeta vetämään esiin vihollisen luoman monsterin alta enää koskaan.

Collins on hyvä luomaan henkilöihinsä erilaisia nyansseja, jos puhutaan pelkistä päähenkilöistä. Katniss on piristävä sankaritar siinä mielessä, ettei hän ole läpeensä hyvä tai rohkea. Hän on yhtä viallinen kuin kuka tahansa muu normaali ihminen, vaikka hän onnistuu selviämään järkyttävistä koettelemuksista kerta toisensa jälkeen. En kuitenkaan osannut pitää hänestä sataprosenttisesti. Katniss on huimapäinen ja impulsiivinen, eikä hän ajattele turhaan muiden mielipiteitä, mutta ei minua hänen häikäilemättömyytensä ärsyttänyt. Itse asiassa en osaa suoraan sanoa, miksi en kiintynyt häneen täysillä. Ehkä hän oli kuitenkin liian roisi ja heittäytyvä minun makuuni. Ja liian synkkä. Hänen oma elämänsä ei loppua myöten merkitse hänelle mitään, vain läheisten pelastaminen. Sen voisi nähdä jalona, mutta mielessäni pyöri vain, että hanki hieman kunnioitusta itseäsi kohtaan, nainen! Katniss tekee mitä haluaa kyselemättä muilta, ja välillä tämä omapäisyys kohoaa rasittaviin mittoihin.

Peeta oli aluksi mielestäni omahyväinen kiiltokuvapoika, enkä uskonut lainkaan, että hänen ja Katnissin välillä voisi olla mitään todellisia kiintymyksen tunteita. Peetan hahmo on kuitenkin Collinsin parasta antia, sillä hänestä kehittyy jotenkin huomaamatta todella rakastettava henkilö. Jopa silloin kun Peetan persoonallisuutta oli manipuloitu, huomasin kannustavani häntä edelleen ja toivovani kovasti, että hän palaisi ennalleen. Kirjojen rakkaustarina ei onneksi ole perinteistä sorttia, vaan se odottaa jatkuvasti täyttymystään ja pitää lukijaa jänittyksessä pienillä pilkahduksilla siitä, mitä Katnissin ja Peetan välillä voisi olla. Katnissin paras ystävä Gale tuo omat haasteensa ja toimii uhkana Peetalle, vaikka välillä hieman kummastelin, miten pojat antavat Katnissin hyppiä heidän välillään miten lystää. Ehkä sekin on syy sille, etten ollut täysin suopea Katnissia kohtaan koko ajan. Ei hän sentään riepottele miehiä miten sattuu, vaan ottaa heidän tunteensa huomioon, mutta silti hänen jahkailunsa tuntui välillä epäreilulta.

Kirjat ovat kerronnaltaan melko simppeleitä. Tapahtumat kerrotaan preesensissä, ja välillä "menemme sinne ja teemme sitä ja puhumme tätä" on suorastaan tylsää lukemista. Jotain kertoo sekin, että luin kirjat yhtä nopeasti englanniksi kuin olisin lukenut suomeksi. En välillä edes tajunnut lukevani kieltä, joka ei ole äidinkieleni.

Ensimmäistä osaa voi vielä hyvillä mielin sanoa jännittäväksi. Minä suorastaan puristin kirjaa välillä rystyset valkeina, koska hermoilin niin kovasti taistelujen tuoksinassa. Hetkittäin jännitys meinasi kohota niin korkealle, että halusin melkein lopettaa lukemisen kesken. En kuitenkaan pystynyt, sillä minun oli PAKKO tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Nälkäpelien teeman jatkuessa isommassa mittakaavassa toisissa kirjoissa en enää jaksanut innostua, ja varsinkin Mockingjayn luin melko huolimattomasti päästäkseni pian loppuun. Välillä tapahtumat junnaavat liiaksi paikoillaan, kun sotajoukot pohtivat strategioitaan, ja välillä tappelut ovat sellaista sohimista sinne tänne, etten edes jaksanut seurata, kuka kuoli ja kuka haavoittui pahasti. Taas.

Kun kehuin päähenkilöiden monipuolisuutta, ei samaa voi sanoa muusta porukasta. Katnissin taustajoukko vaihtuu jossain vaiheessa lähes kokonaan uuteen, ja henkilöitä tipahtelee silloin tällöin kuolleena pois ryhmästä, joten en edes onnistunut painamaan mieleeni sivuhahmojen nimiä. He häilyvät taustalla vailla sen suurempaa tarkoitusta. Pari Katnissille läheisemmän henkilön kuolemaa kyllä kirpaisee, mutta siinä vaiheessa olin jo menettänyt mielenkiintoni joukkion viimeiseen retkeen ja halusin vain tietää loppuratkaisun.

Kansienkin kuvituksessa näkyvä tuli-teema pyörii onnistuneesti mukana alusta loppuun. Sana saa useita merkityksiä pitkin tarinaa, ja haluaisin todella nähdä, miltä Katniss - tyttö, joka on tulessa - näyttää palavassa puvussaan. Onneksi elokuva odottaa vielä katsomistaan, ja se perustuu ymmärtääkseni vain ensimmäiseen kirjaan (thank god, muuten taitaisi jäädä väliin). Yhtäläisyyksiä meidän kontrasteja täynnä olevaan maailmaamme ei myöskään voi olla huomaamatta, sillä ne on puserrettu näkyvästi kirjojen pieneen maailmaan. Capitolin vallassa olevat toisistaan eristetyt köyhät alueet ovat kehitysmaita, Capitol on länsimaat. Yltäkylläisyys ja ihmisten huoli ulkonäöstään Capitolissa on selkeästi laitettu muistuttamaan siitä, kuinka toisarvoista pinnallisuus on, varsinkin sitten kun koittaa vallankumouksen aika ja kaikkialla pätevät viidakon lait. Ihan hyvä viesti toki, joka kenties avaa nuorempien lukijoiden silmiä, mutta samalla melko yksinkertainen ja tavanomainen sanoma. Tai kenties Collinsin tarkoitus ei edes ole saarnata siitä, että toisilla on huonommin ja toisilla paremmin ja roolit voivat milloin vain luhistua, ehkä hän vain ammentaa mielikuvitusmaailmansa perusteet tosielämästä.

Vertailu Harry Potteriin on älytöntä, siitä ja The Hunger Gamesista ei voi edes puhua samana päivänä. Toivon, että olisin jättänyt trilogian sikseen ensimmäisen kirjan jälkeen, vaikka Peetan ja Katnissin yhteisen tarinan seuraaminen olikin miellyttävää loppuun asti. Tai miellyttävä ei ehkä kuvaa heidän suhdettaan parhaiten kaiken onnettoman sotkun takia, mutta kiinnostavaa. Tällä kertaa en siis avannut portteja uuteen kiehtovaan maailmaan, mutta voisin minä lukea samankaltaisen tarinan joskus uudestaankin, kunhan jännitys pysyy yllä ja tapahtumat tuoreina.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Robert James Waller - Hiljaiset sillat


Ensin on pakko sanoa, että kirjan kansi ei miellytä minua ollenkaan. Värit ovat nahkeat ja haalistuneet, punainen "MENESTYSTARINA MYÖS ELOKUVANA" kirkuu kuin Iltalehden otsikko konsanaan, ja kirjan sivut ovat likaisen ruskeat. En edes tiedä miksi kelpuutin kirjan mukaani kirjastosta, mutta sisältö ei sentään ole IHAN yhtä kauhea kuin kirjan ulkoasu.

Valokuvaaja Robert Kincaid ajaa hiljaisen maalaiskylän asukkaan Francescan pihaan pyytääkseen ajo-ohjeita läheisille silloille, jotka hän aikoo kuvata. Francesca lähtee näyttämään tietä, eikä paluuta entisenlaiseen elämään enää sen jälkeen ole. Francescalla on mies ja kaksi lasta, mutta hän ei voi kieltää vahvoja tunteitaan Robertia kohtaan. Asiaa ei auta, että Robert tuntee samalla tavalla. Francescan miehen ollessa lasten kanssa sopivasti matkoilla Robert ja Francesca viettävät tiiviisti aikaa yhdessä, ensin kohteliaan etäisyyden päästä, lopuksi toistensa tiukassa syleilyssä (kuten kuvasta näkyy, joten yllätykselliseksi kirjaa ei voi sanoa).

Minä luulin olevani intohimoisen rakkauden suuri kannattaja, ja rakastankin tunteellisten tarinoiden lukemista, mutta liika on liikaa. Valitsen yleensä aina tunteet logiikan ja järjen yli, enkä usko että ihmiset pystyvät kontrolloimaan kaikkea itsessään, mutta Hiljaiset sillat sai skeptisen puoleni esiin hyvin nopeasti. Rakkaustarina on pakattu liian täyteen tunteita ja kohtalokkuutta. Lukija pidetään suurimmaksi osaksi Francescan näkökulmassa, mutta Robertin mietteet eivät suinkaan jää epäselviksi. Kirjan alkutekstissä varoitetaan siitä, että tarina saattaa herättää epäuskoa, ja sitä se totta vieköön tekeekin. En edes ottanut huomioon sitä mahdollisuutta, että kyseessä olisi muka oikeasti tositarina.

Jatkuvasti tunteettomammaksi käyvässä maailmassa ruhjoutuva herkkyytemme peittyy arpikuoren alle. En tiedä varmasti missä suuri intohimo loppuu ja äitelyys alkaa. Mutta taipumuksemme pilkata ensin mainitun mahdollisuuttakin ja leimata syvät, aidot tunteet imeliksi vaikeuttaa pääsyä Robert Kincaidin ja Francesca Johnsonin tarinan ymmärtämiseksi tarpeelliseen lempeyden valtakuntaan.

Hälytyskellojen olisi ehdottomasti pitänyt soida tässä vaiheessa, sillä olen ilmeisesti peittänyt herkkyyteni arpikuoren alle kokiessani tarinan ennemmin huvittavana kuin romanttisena. Voisin harmitella sitä, että menetin mahdollisuuden piehtaroida kyynelehtien suuren rakkaustarinan lempeässä aallokossa, mutta toisaalta kyynisyyteni ei harmita minua lainkaan, sillä en oikeastaan edes haluaisi niellä tällaista soopaa.

Waller kiinnittää usein lukijan huomion pieniin yksityiskohtiin päähenkilöidensä olemuksessa, sillä ruumiinkielen, pitkien hiljaisuuksien ja jopa vaatteiden istuvuuden tehtävänä on ilmeisesti ilmaista piilotettuja merkityksiä. Tai no, ei tarvitse kaivaa erityisen syvältä tämän merkityksen löytämiseksi, sillä molemminpuolinen rakkaus, joka vain odottaa purkautumistaan, on selkeästi esillä alusta asti. Tarkoituksena on luultavasti ollut aistikkaan tunnelman luominen, jossa pieninkin puoli-vahingossa tehty hipaisu on jännitettä täynnä, mutta aistikkuus muuttuu nopeasti koomiseksi.

Francesca katseli farkkuja jotka kiristyivät miehen reisilihasten ympärille tämän polvistuessa. Haalistunutta denimpaitaa joka takertui miehen selkään ja harmaata tukkaa joka ylsi paidankaulukselle. Mies kyykötti säätämässä välineitään, ja ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan Francesca tunsi jalkovälinsä kostuvan vain katsellessaan jotakuta.

Seriously? 

Suurin ongelma kirjassa on Robert, sillä hän on aivan liian epäuskottava ainakin minun silmissäni. Ja kannessa hän on likaisen harmaahapsisen sedän näköinen. Hän voisi olla viehättävä, jos ominaisuuksia karsittaisiin ja luonteenpiirteitä hillittäisiin, mutta kirjassa niille on tehty päinvastoin. Robertia kuvaillaan fyysisesti vahvaksi mutta mieleltään herkäksi, jopa runolliseksi, ja hänen vaikuttavat puheensa ja hiljainen intensiivisyytensä hurmaavat Francescan lähes ensisilmäyksellä. Hän sanoo aina oikeat sanat, hän on aina huomaavainen, hän on täydellinen sängyssä. Hän ei ota valokuvia, vaan hän tekee niitä, sillä hän on suuri valokuvataiteilija. Mitä hän ei tietenkään sano itse, sillä se olisi omahyväistä, vaan se tulee ilmi hänen pitkissä puheenvuoroissaan valokuvaamisen olemuksesta ja Francescan reaktioissa. Niiden jälkeen Francesca on nimittäin aivan polvillaan miehen edessä, sillä hänelle Robertin puhe on kirjallisuutta. Eniten minua kuitenkin riemastuttivat kuvaukset jostakin mystisestä voimasta Robertin sisällä, jostakin pelottavasta ja vaarallisesta, jota hän tuskin itsekään tiedostaa mutta jonka naiset hänen ympärillään aistivat. Ehkä täydelliselle Robertille piti keksiä jokin ominaisuus vastapainoksi pehmeille puolille, joka tekee hänestä vähemmän turvallisen ja ennalta-arvattavan. Välillä kuitenkin tuntuu, että päähenkilönä patsastelee miehen sijaan satuolento. Ihme ettei Robert yhtäkkiä muutu kotkaksi tai petoeläimeksi ja ala toteuttaa luonteensa hämärää ja mahtipontista puolta, hän kun on "puoliksi mies, puoliksi jotain muuta".

Loppuhuipennukseksi tarkoitettu rakastelukohtaus on mielestäni kirjan parhainta antia siksi, että se on niin hersyvän hauska.

Yö kului ja huikea kieppuva tanssi jatkui. Robert Kincaid hylkäsi johdonmukaisen ajattelun kahleet ja antoi mielessään vallan muodoille, äänille ja varjoille. Hän kulki vanhojen vaistojen polkuja, etsi tien kesänurmelle sulavien, auringon valaisemien kuurakynttilöiden ja syksyn punaisten lehtien loisteessa.

Lauseet sinänsä ovat kauniita, mutta tarinan kontekstissa ne lähinnä ärsyttävät minua. Tätäkö pitäisi uskoa? Aktin aikana Robert vieläpä kuiskailee runonpätkiä Francescan korviin, joka kadottaa itsensä täysin ja saa mielen orgasmeja.

Francesca on sentään hieman siedettävämpi ja ennen kaikkea uskottavampi. En moiti häntä lainkaan siitä, että hän lankeaa maalaistaloemännän arjessaan tumman komean muukalaisen syleilyyn. Lopussa hän tekee kuitenkin järkevän ratkaisun ja valitsee perheensä Robertin sijaan, mutta siitä saadaankin sitten kuulla hamaan loppuun asti. Kenties silmieni olisi pitänyt täyttyä kyynelistä kun Robert ajaa ulos kylästä viimeisen kerran ja Francesca voisi vain muutamalla askeleella valita onnellisen elämän syvästi rakastamansa miehen rinnalla, mutta jälleen kerran ärsyynnyin asioiden toistuvaan vatvomiseen. Francesca on tehnyt valintansa ja on selvää, ettei hän enää aio perua sitä, joten jännitystä ei ole nimeksikään. Olisihan se ollut kiva, jos he olisivat saaneet toisensa ja eläneet elämänsä onnellisina loppuun asti, mutta nyt kävi toisin ja sillä selvä. Francescan ja Robertin elämistä kuitenkin jauhetaan traagiseen loppuun asti. Minun puolestani kirja olisi saanut päättyä Robertin kuvioista katoamiseen, sillä kaikki muu on tarinaa pitkittävää löpinää siitä, kuinka elämä on epäreilua.

Toivottavasti en vaikuta kauhean kovasydämiseltä. Jos joku onnistui eläytymään kirjaan ja välittämään Robertista ja Francescasta, kerro minulle miten sen teit!

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Muriel Barbery - The Elegance of the Hedgehog



Aloitin tämän kirjan lukemisen suomeksi ja vaihdoin muutaman kymmenen sivun jälkeen englantiin. Luulin lukevani alkuperäiskielellä, kunnes vähän ajan päästä tajusin, että kyseessähän on ranskalaisen kirjailijan kehuttu romaani. Ehkä nimen Muriel Barbery olisi pitänyt kertoa jotakin, mutta minusta se menisi ihan hyvin englantilaisestakin nimestä. Mutta kai minun olisi kuitenkin pitänyt tietää jo ennen kirjaan tarttumista, minkälaisesta ja minkä maalaisesta kirjasta on kyse, sillä ilmeisesti teoksen ympärillä on ollut jonkinlaista myllerrystä sen ilmestyessä. Ainakin kaikilla, jotka näkivät minun lukevan kirjaa, oli jokin mielipide siitä. Tai jos ei mielipide, niin kysymys, onko kirja niin hyvä kuin sanotaan.

The Elegance of the Hedgehog on kahden samassa rakennuksessa asuvan naispuolisen henkilön näkökulmasta kerrottu tarina, joka syvenee jatkuvasti sitä mukaa, kun lukija oppii tuntemaan henkilöt. Yksi naisista on rakennuksen portinvartija Renée, joka yrittää esittää hölmömpää kuin oikeasti on. Todellisuudessa hän lukee Tolstoita, katsoo taide-elokuvia sekä pohtii taiteen olemusta ja Edmund Husserlin teorioita fenomenologiasta. Naapureiltaan hän peittää kaiken, mikä voisi vihjatakin hänen oikeasta persoonastaan, ja piiloutuu yksinkertaisen portinvartijan kuoren alle vastaamalla asukkaille yksitavuisesti ja pysyttelemällä tarpeeksi etäällä heistä.

Paloma on 12-vuotias elämään kyllästynyt tyttö, joka halveksii perhettään ja suunnittelee itsemurhaa. Ennen itsetuhoiselle kohtalolleen etukäteen määräämäänsä päivämäärää hän koettaa etsiä jotakin, joka kannustaisi häntä jatkamaan maanpäällistä vaellusta, mutta tarpeeksi painavia syitä elää ei vain tunnu löytyvän. Hänen tekstinsä ovat kuin otteita päiväkirjasta tai muistikirjasta, sillä ne ovat pieniä kertomuksenpätkiä tai oivalluksia, jotka alkavat aina sanoilla "Profound thought No." tai "Journal of the Movement of the World No.". Numeroita ehtii kertyä yhteensä parisenkymmentä. Ei kuitenkaan ole lainkaan varmaa, ehtiikö Paloma löytää syytä elämiseen ennen kirjan loppua. Minä pidin koko ajan peukkuja pystyssä, sillä Paloma on oikein hellyttävä kyynisen ulkokuorensa alla. Hän arvioi ja tuomitsee ihmisiä jatkuvasti vihaisten kriteereidensä pohjalta, mutta hän ei kuitenkaan ole paha ihminen. Hän ei siedä teennäisyyttä, vaan haluaa vain, että ihmiset ravistautuisivat irti turhasta hössöttämisestä.

Rakennukseen muuttaa japanilainen herra Ozu, ja hänestä tulee yksi harvoista, jonka seurassa sekä Renée että Paloma uskaltavat olla oma itsensä. Seuraukset niistä suhteista, jotka solmitaan Ozun ansiosta, osoittautuvat lopulta käänteentekeviksi merkkipaaluiksi kaikkien asiaan sekaantuneiden elämissä.

 Harmittelin välillä, etten jatkanut kirjan lukemista suomeksi, sillä etenkin Renéen filosofiset pohdinnat osoittautuivat erittäin haastaviksi. Keskittymiseni ei välillä meinannut riittää monimutkaisten ajatuskulkujen seuraamiseen,  vaikka olen opiskellut aivan samoja asioita pari vuotta sitten (nyt on siis kyse siitä Husserlista). Silloin tuskastelin sitä, että minun oli PAKKO tajuta jotakin päästäkseni tentistä läpi. Tällä kertaa pystyin onneksi tyytymään pelkkään epämääräiseen käsitykseen siitä, mistä suunnilleen on kyse, mutta en kyllä edes välttämättä osaisi toistaa sitä enää tässä. Aivonystyröiden hiomisen lisäksi myös sanakirja.org:lle löytyi käyttöä, sillä teksti oli todella rikasta. Monille sanoille olisi varmasti löytynyt useita vähemmän hienoja synonyymejä, mutta se olisi ollut pois kirjan laadukkuudesta. The Elegance of the Hedgehog on nimittäin hienostunut romaani, joka osoittaa todellisten valioyksilöiden löytyvän niiden joukosta, jotka eivät haali maallisia vaan henkisiä rikkauksia. Pointtia todistetaan jo viimeisen päälle hiotun kauniin kielen kautta, joka on ehkä jopa yhtä keskeinen osa romaania kuin juoni. Barbery saisi luultavasti laajan fanikunnan vaikka kirjoittaisi kirjan kukkien kastelusta, kunhan vain muistaisi pysytellä kiehtovassa ulosannissaan. Juonesta vielä sen verran, että puhtaat sielut vs. pinnalliset rikkaat kuulostaa ehkä kliseiseltä ja haukotuttavalta, mutta Barbery kokoaa tämän enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyden omaperäiseksi ja lämpimäksi tarinaksi. Kunhan väärinymmärretyt yksinäiset taiteilijaluonteet ovat vilpittömiä eivätkä kohota itseään halveksimiensa ihmisjoukkojen yläpuolelle säälinsekaisessa angstissaan, mikä ei onneksi tässä romaanissa ole vaarana.

Minun oli vaikea olla näkemättä yhtäläisyyksiä Roald Dahlin Matildan kanssa. Siinäkin älykäs ja kiltti nainen ystävystyy ikäisiään fiksumman ja ohjat omissa käsissään pitävän lapsen kanssa, kunnes ottaa tämän lopulta hellään hoivaansa. Ystävyydestä puhuminen menee ehkä hieman liian pitkälle Renéen ja Paloman kohdalla, mutta peruskuvio on sama. Palomankin vanhemmat ovat idiootteja tolvanoita, vaikka hänkin ymmärtää lopussa, ettei se ole heidän vikansa ja antaa heille oivalluksen myötä anteeksi. Matilda on kuitenkin viaton satu Barberyn tarinaan verrattuna, sillä Matildaan on sekoitettu yliluonnollisia aineksia ja ihmiset ilkeätä rehtoria ja vanhempia lukuunottamatta ovat miellyttäviä ja kohteliaita. Paitsi let's face it: Miss Honeyn kaltaisia pyhimyksiä ei oikeasti ole. Barberyn tarina voisi olla todellista elämää, eikä se lopu täydellisen onnellisesti. (Toivottavasti en nyt paljasta liikaa, mutta jos pelkäätte spoilereita, kannattaa hypätä seuraavaan kappaleeseen.) En jostain syystä kuitenkaan hätkähtänyt tai liikuttunut lopussa. Ehkä en kiintynyt henkilöihin tarpeeksi, tai ehkä he tuntuivat niin kaukaisilta ranskalaisessa hienostoihmisiä täynnä olevassa kerrostalossaan, tai ehkä onnelliset piirteet kompensoivat, sillä en yksinkertaisesti surrut lainkaan. Sinänsä kuitenkin kekseliäs veto Barberyltä, että se tuli minulle yllätyksenä siihen mittaan asti, että luulin tapahtumaa ensin vain vertauskuvalliseksi.

Oliko kirja sitten niin hyvä kuin on kehuttu? Takakannessa lukee, että kappaleita on myyty yli 2,5 miljoonaa ja Observerin kehu "Moving... an admirable novel" koristaa etukantta. Minun oli vaikea päästä kirjan imuun, mutta tajuttuani millaisesta tarinasta on kyse, ei ongelmia enää ollut. Aluksi tapahtumat tuntuivat junnaavan paikoillaan, ja koska olin etukäteen täysin tietämätön juonesta. henkilöistä ja kertojaratkaisusta, melkein ärsyynnyin, kun mitään konkreettista ei tapahtunut. Ei kirjasta missään vaiheessa tule mitään toiminnantäyteistä hurjapäistä pläjäystä, mutta Paloman ja Renéen kertomukset vilkastuvat ja muuttuvat mielenkiintoisemmiksi. Sekin auttaa, jos heistä alkaa pitää, eivätkä he ole enää satunnaiset vanhempi nainen ja nuori tyttönen. Alussa lukija tutustutetaan henkilöihin ja taustoihin samalla kun pohditaan maailman menoa. Kun pelkkiin ajatuksiin - Renéen ja Paloman siis - pohjautuvaan tarinankerrontaan tottuu, eivätkä lyhyet yhden mietteen ympärille perustuvat luvut enää tunnu katkonaisilta ja keskeneräisiltä, on helpompi keskittyä kirjan tarjoilemiin viisauksiin. Olen varma, että saisin vielä kauheasti irti toisella tai kolmannella lukukerralla, mutta toisaalta... ei kirja NIIN hyvä ollut, että alkaisin kahlata sitä läpi uudestaan. Tarina on huoliteltu ja jokainen sana on mietitty moneen kertaan, mikään ei ole väärällä paikallaan. Oikein ilahduttava romaani, jossa ei tavallaan tapahdu paljoa mutta joka vaatii lukijaltaan paljon, ainakin jos haluaa sisäistää sen omalaatuisuuden.