torstai 27. syyskuuta 2012

Märta Tikkanen - Yksityisalue



Viimeinkin luin ensimmäisen Märta Tikkaseni. Seurasin kesällä erinäisiä blogeja, joissa luettiin muistaakseni yhden viikonlopun tai viikon ajan teemalukemisena kyseisen kirjailijan teoksia, ja sen verran ihastuneilta reaktiot vaikuttivat, että päätin tarttua toimeen itsekin. Hieman pitkään siinä kyllä meni. Tikkanen on ollut aiheena monilla luennoilla nelivuotisen opiskelijataipaleeni aikana, aina esimerkkinä kirjailijasta, joka ei vedä selkeää rajaa oman elämänsä ja kirjallisuutensa välille. En kuitenkaan itse halua tietää tai arvuutella, onko Tikkanen käyttänyt omaa elämäänsä pohjana Yksityisalueessa, sillä mitäpä asiaa minulla olisi kirjailijan yksityisalueelle. Tieto siitä, onko romaani enemmän faktaa vai fiktiota, ei tuo mielestäni mitään lisää lukukokemukseen.

Yksityisalueessa on kaksi osaa. Ensimmäinen koostuu kirjeistä, jotka Anna Cecilia - AnnaCi, kuten hänen isänsä häntä kutsui - lähettää kuukausiksi pois matkustaneelle rakkaalleen, joka on tahollaan naimisissa. Painostavan ikävänsä lomassa hän on saanut tietoonsa yllättäviä tietoja kuolleesta isästään, jonka äänellä kirjan toinen osa on kerrottu. Siinä isä, Lorentz, selittää kuinka tapahtumat oikeasti menivät, minkä takia hän rakastui eri naiseen (Ceciliaan) kuin tyttärensä biologiseen äitiin. Tavallaan tarina toistaa itseään: ensin uskoton on isä, sitten tytär - tosin käänteisessä järjestyksessä kerrottuna - mutta kuitenkaan heidän kohtaloissaan ja motiiveissaan ei ole mitään samaa.

Ensimmäisessä osassa AnnaCi velloo ikävässään ja kirjoittaa auki yksinäistä rakkauttaan, ja toisessa osassa hänen isänsä tekee periaatteessa täysin samaa. Hänen tarinansa on kuitenkin täynnä epäröintiä, kyseenalaistamista, jopa kielletyn rakkauden jyrkkää kieltämistä. Hänen ja Cecilian suhteessa on enemmän onnettomia kuin onnellisia hetkiä, eikä kumpikaan kohtele toista erityisen kunnioittavasti. AnnaCi taas pakahtuu rakkauteensa ja ikäväänsä, joka on salasuhteen luonteesta huolimatta avointa ja vilpitöntä. Isän ja tyttären tarinat osoittavat, että rakkaus harvemmin on sellaista kuin saduissa, että siihen liittyy usein tuskaa ja liikaa suoraan kasvoille iskevää todellisuutta. Vaikka molempien rakkaus on valtavaa, on siitä silti vaiettava ja Lorentzin tapauksessa sitä on jopa yritettävä tukahduttaa. Lorentzin moraali ja ristiriitaiset tunteet kamppailevat keskenään, sillä hänen valinnallaan on seuraukset myös hänen kuolemansa jälkeen. AnnaCi uupuu täysin yrittäessään käsittää isänsä salaisuutta, ja ymmärrettävästi suuttuu Cecilialle. Asiaa ei auta, että AnnaCi:n äiti on vanhuudenhöperö eikä hänestä ole apua menneisyyden setvimisessä. Kaksi erillistä näkökulmaa luo tapahtumiin yllättäviä käänteitä, sillä siinä missä AnnaCi:n äiti on Lorentzille itsestäänselvästi lähes yhdentekevä ja pelkkä sivuseikka, ei AnnaCi osaa edes kuvitella, kuinka hänen isänsä pystyi pettämään perheensä.

Henkilöiden taustaa tai historiaa ei syvennetä muuten kuin rakkaussuhteisiin johtaneiden tapahtumien osalta, mutta se ei haittaa. Kertojat eivät jää pinnallisen oloisiksi, vaan heidän persoonastaan saa hyvän käsityksen. Ehkä rakkaus tiettyyn ihmiseen, etenkin siihen johtaneet syyt ja valinnat, ovat niin oleellinen osa ihmistä, että kaikki muu, kuten työ ja harrastukset, jää toisarvoiseksi? Lorentz vaikuttaa sulkeutuneelta ja jääräpäiseltä, josta kuitenkin löytyy pehmeyttä ja omistautuneisuutta sille, joka on hänelle tarpeeksi tärkeää. Sille sijalle pääseminen vie kuitenkin aikansa eikä ole hänelle itselleenkään aina kokonaan selitettävissä. AnnaCi taas on heiveröisempi, tunteellisempi, mutta periksiantamattomuudessaan isänsä tytär.

Romaani on kuin pitkä ja surullinen rakkauslaulu tai -runo, sillä teksti on utuista ja haahuilevaa. Siinä toistellaan paljon samoja asioita, sen kappaleet ovat lyhyitä, ja se on melko melodramaattinen. Teksti on kaunista ja aaltoilee pehmeästi eteenpäin, jos siihen vain onnistuu heittäytymään tarpeeksi keskittyneesti. Pätkittäin luettuna käy helposti niin, että herkkyydet alkavat turruttaa ja samat kohtaukset tuntuvat uusiutuvan muutaman sivun välein. Jos olisin ilkeä, pilkkaisin Yksityisaluetta varsinaiseksi nyyhkytarinaksi. Minä kuitenkin satun pitämään surumielisestä draamasta, jossa vellotaan oikein rehdisti melankolisessa kaipuussa. Tikkanen osaa kirjoittaa, ja on kunnioitettava saavutus, että hän on saanut aikaan kekseliään rakennelman niinkin yleisistä aiheista kuin pettäminen ja rakkaus.

tiistai 25. syyskuuta 2012

toim. Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi - Pimppini on valloillaan






Antologia Pimppini on valloillaan - Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö sisältää niin monen kirjoittajan lyhyitä tekstejä, että pelkäsin teoksen olevan sekava ja epäjohdonmukainen. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä se on jaettu kuuteen erilliseen osioon. Ammattilaisen kirjoittama faktapohjainen essee aloittaa kunkin luvun, jonka jälkeen seuraa 4-6 kaunokirjallista tekstiä. En luettele kaikkia kirjoittajia, sillä heitä on melkoinen joukko, mutta suurin osa oli minulle ennestään tuttuja, eli nyt puhutaan sellaisista nimistä kuin Johanna Sinisalo tai Riikka Pulkkinen. Joukkoon mahtuu myös runoilijoita ja yksi kokeellisemminkin aseteltu teksti, jossa kirja pitää kääntää 90 asteen kulmaan voidakseen lukea sivua pitkin alas valuvaa tekstiä. Suurin osa teksteistä on kuitenkin kaunokirjallisia novelleja tai otteita aiemmin julkaistuista romaaneista.

Se, miten kukin aihettaan käsittelee, vaihtelee tavattoman paljon. Jokainen teksti on niin omanlaisensa, että ihmettelin kerta toisensa jälkeen, kuinka näin erilaisia lähestymistapoja samaan aiheeseen voi olla. Tosin kyllähän kirjan nimen alle mahtuu vaikka mitä, sillä seksuaalinen vallankäyttö ei tietystikään tarkoita pelkkää raiskausta. Erityistason seksuaaliterapeutti Maaret Kallio pohtii sitä, mitä seksuaalinen vallankäyttö pohjimmiltaan on ja millaista kaavaa se usein noudattaa, ja hän kertoo myös kuinka traumaattisen kokemuksen jälkeen voi yrittää jatkaa eteenpäin. Vallankäytön ei tarvitse olla pelkkää raakaa väkivaltaa, vaan positiivisten koukkujen eli tavallaan lahjusten myötä saavutettua valheellista luottamusta, jota vallankäyttäjä pyrkii käyttämään hyväkseen luomalla joko pelkoa tai riippuvaisuutta, jotta alistettu ei voi irrottautua epäterveestä suhteesta. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija Pia Puu Oksanen taas käsittelee aihetta rikosoikeudellisesta näkökulmasta esitellen muutaman oikeustapauksen ja paljon tilastoja suomalaisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta. Hänkään ei tyydy pelkästään referoimaan taustamateriaalia, vaan tarjoaa myös ratkaisuja ja kertoo omasta ennaltaehkäisevästä työstään.

Novellit muistuttavat siitä, että huolimatta jonkin ilmiön arkipäiväistymisestä tai ujuttautumisesta esimerkiksi nuorten poikien jokapäiväiseen käyttäytymiseen, ei mitään naista halventavaa tai epäkunnioittavaa tarvitse tai pidä hyväksyä. Kuten nyt vaikka huorittelu, jota nuoriso ilmeisesti pitää aivan jos ei nyt hyväksyttynä niin siedettävänä huuteluna. Siitä on tullut vakiintunut tapa, jolla ei välttämättä edes viitata nimittelyn kohteena olevan tytön seksuaalisuuteen millään lailla. Etenkin erikoistutkija Sanna Aaltosen esseessä "Miksi sukupuolistuneesta vallankäytöstä on niin vaikea puhua?" tulee ilmi, kuinka tottunutta nuoriso on halventavaan käytökseen. Aaltonen haastattelee nuorta poikaa, joka myöntää, ettei huoraksi tai lutkaksi nimittelyllä tarkoiteta mitään muuta kuin tyttöä, joka "ei ole kiltti" tai josta ei pidetä esimerkiksi kovaäänisyytensä vuoksi. Nuoren tytön haastattelusta taas käy ilmi, kuinka hän ei kehdannut pyytää hänen reittään bussissa hiplannutta miestä lopettamaan, sillä hän ei halunnut tehdä asiasta numeroa. Samassa bussissa oli nimittäin puolituttuja, joiden edessä hän ei halunnut leimautua tiukkapipoksi. Kokemuksia lukiessa sisällä alkaa nopeasti kyteä viha, joka kohdistuu jokaiseen, joka kehtaa alistaa tai ottaa oikeudekseen loukata naispuolisen henkilön koskemattomuutta. Miksi se on sallittua, miksi sitä tapahtuu koko ajan joka paikassa?

Kysymystä pyöritellään kirjassa monipuolisesti, ja vaikka ihan jokainen teksti ei ole vavahduttava tai koskettava, ovat ne silti lähes poikkeuksetta oivaltavia ja omaperäisiä. Muutama on yleistunnelmaltaan toiveikas ja leikittelee lukijan ennakko-odotuksilla siitä, mitä tietynlaisesta asetelmasta luultavasti seuraa. Jos nuori nainen tulee yksin kotiin keskellä yötä ja liian läheistä tuttavuutta tekevä mies työntyy hänen perässään rappukäytävään ja seuraa naista kotiovelle, kuten Essi Tammimaan novellissa, mitähän silloin ensimmäiseksi kuvittelee tapahtuvan? Kirjailijat eivät kuitenkaan aina valitse itsestäänselvintä ratkaisua eikä maailma aina olekaan läpeensä synkkä ja epätasa-arvoinen.

Toiset novellit taas saavat lähes voimaan pahoin, kuten Rosa Liksomin kertomus pieleen menneestä kirjallisuuspalkinnonhakureissusta, jonka aikana hänen epäillään piilottaneen huumeita sisälleen ja jonka tutkimiseksi ei noudateta pienintäkään hienovaraisuutta. Monessa novellissa nainen on pelkkä roska, kertakäyttötavara, yleisen pilkanteon kohde. Ja samoissa tarinoissa nainen myös useimmiten pitää suunsa kiinni ja selittää asian itselleen parhain päin, keksii itse oikeutuksen sille, joka häntä rikkoo. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että lukijakin halveksisi naista, päinvastoin. Novellit yrittävät löytää syitä käytökselle, joka on oikeassakin elämässä yleistä, ja ymmärtää todellisuutta, jossa kaikki sorretut naiset, ehkä suurin osa heistä, eivät jaksa laittaa vastaan väärintekijälle. Kirjassa korostetaan, kuinka hyväksikäyttö ei koskaan, ei koskaan, ole uhrin syy, minkä pitäisi olla muutenkin itsestäänselvää. Harmillisen usein se ei ole, kuten Oksasen esittelemistä epäoikeudenmukaisista oikeustuomioista käy ilmi.

Antologia on samaan aikaan sekä masentava että kannustava. Rakel Liekki kirjoittaa:

Miksei mikään muutu? Uhria ei voi syyttää, mutta meitä naisia on aika jumalattomasti. Vallankumouksia on tehty vähäisemmilläkin joukoilla. Olen tullut siihen tulokseen, että tätä tapahtuu, koska me sallitaan se. Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä.

En ihmettele jos Liekin mielipide aiheuttaa närkästystä tai kulmien kohottelua, sillä hän kohdistaa vihansa osittain myös naisiin, jotka ovat oletusarvoisesti täysin syyttömiä. Ja toki miesuhrit myös, eihän rooleja voi jakaa sokeasti pelkän sukupuolen perusteella. Eikä uhreja voikaan syyttää itse vallankäytöstä, mutta en usko, että tekstiä on tarkoitettu pelkäksi provosoinniksi. Kollektiivinen "ei" kuulostaa varsin järkevältä, vaikka konkreettinen toteutus onkin monimutkaisempi. Mutta kun miettii esimerkiksi hipelöinnistä suunsa kiinni pitävää tyttöä bussissa, tulisi Liekin lopetuslause suureen tarpeeseen:

Enkä muuten vittu ole hiljaa.

Miksi pitäisikään? Ei ole häpeällistä suuttua loukkaavasta käytöksestä, vaan vaikeneminen on se, jota pitäisi välttää. Tietystikään yhtä helppoa ratkaisua ei ole olemassa, mutta ehkä suun avaaminen aiheuttaisi edes pienen muutoksen.

Antologia on tarkoitettu myös traumaattisen kokemuksen käsittelyyn, mutta en ole varma, kuinka paljon kipeistä kokemuksista lukeminen lopulta auttaa. Antologia on kuin saavillinen pahaa oloa koottuna yksiin kansiin. Toki joukossa on kannustaviakin tekstejä, ja etenkin asiantuntevasti ja perusteellisesti kirjoitetut esseet tarjoavat apukeinoja. Ja mistä minä tiedän, kenties jo se auttaa, että seksuaalista väkivaltaa kokenut huomaa, ettei ole ainoa. Että seksuaalinen väkivalta - tai ainakin pelko siitä - eri muodoissaan on itse asiassa jokapäiväistä ja voi sattua missä vain. Antologian kuvitus kuvateksteineen on kulmikasta ja melko roisiakin, mutta sen vuoksi juuri teokseen sopivaa. Se ei ole kilttiä ja kaunista, vaan tummaa, roiskahtelevaa ja suorasanaista.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Markus Nummi - Karkkipäivä



Luulin, että Karkkipäivä on synkkä ja riipaiseva romaani, joka saisi minut kyyneliin alta aikayksikön. Ennakko-odotukset osoittautuivat taas hyödyttömiksi, ja jälleen kerran totesin, ettei niitä pitäisi olla lainkaan.  Koskaan. Kirja pitäisi avata avoimin ja puhtain mielin ilman oletusta siitä, millaiseksi lukukokemus muodostuu. Muutoin salpaa itseltään mahdollisia tunnetiloja ja ehkä hidastaa tarinan ymmärtämistä, niin kuin minulle kävi Markus Nummen kirjan kanssa aluksi. En tajunnut yhtään kuka on kuka ja mistä tarina oikeastaan kertoo, mutta kun palaset lopulta alkoivat loksahdella kohdilleen, tiesin piteleväni käsissäni jollain tapaa merkittävää teosta.

Karkkipäivä kertoo muutamasta aikuisesta ja lapsesta, joilla ei mene kovin hyvin. Kirjailija Arin seuraan lyöttäytyy ikään kuin vahingossa pieni poika nimeltä Tomi, jonka omat vanhemmat keskittyvät liiaksi omiin elämiinsä, jolloin Ari joutuu pakon edessä pitämään hänestä huolta. Tomi haluaa pelastaa prinsessa Mirabellan, jonka äiti on hänen mielestään ilkeä noita ja kohtelee lastaan kaltoin. Lukijalle todellista tilannetta ei paljasteta, mutta Miran (joksi hänen isänsä ja Tomi häntä kutsuu, mutta jota äiti nimittää Mirjaksi) äidin toimiessa kertojana hänestä ei välity ainakaan kovin tasapainoista kuvaa. Tarinaa viedään eteenpäin myös sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta, sillä Tomi ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi asumaan Arin nurkkiin, onhan hänellä omakin perhe. Niin kuin Tomillakin.

Näkökulmien vaihtelu lisää mielenkiintoa huimasti sen jälkeen, kun alun sekavuuksista selviää. Hämminkiä aiheuttaa hieman Tomin näkökulma, jolloin kerronta on lapsen mieltä havainnollistaessa hyppivää ja mielikuvituksellista. Tomilla on omat nimityksensä ihmisille, ja hän on keksinyt fantasianimen itselleenkin, joten alussa on vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä hän puhuu. En tottunut Tomin mielenmaisemaan koko romaanin aikana, sillä en ole koskaan lämmennyt lapsen puhe- ja ajattelutavan tarkalle jäljittelylle kirjallisuudessa. Pikemminkin ärsyynnyn, kun sujuva teksti katkeaa tällaiseen: "Tok veteli laaserilla. Klik. Kuva yks. Klik kuva kaks. Sessa Bella Mirabella. Mira... pimeenä". Ymmärrän tekstin tarkoituksen, mutten silti pidä siitä. Mielestäni Tomin ajatusmaailma myös antaa hänestä hieman kehittymättömän kuvan. En toki tiedä lainkaan, miltä alle 10-vuotiaiden poikien ajatukset todellisuudessa näyttävät, eikä Tomin käytöksessa muuten ole mitään ihmeteltävää. Luultavasti pään sisäinen fantasiamaailma on keino paeta arkea, jossa vanhemmat sysivät Tomia toisilleen kuin epämieluisaa velvollisuutta, ja jossa pihapiirin lapset ovat ottaneet hänet törkeän kiusaamisensa kohteeksi.

Tomin lisäksi kertojina toimivat siis aikuiset, mutta eivät hekään ole kaikki kovin ymmärrettäviä. Sekavan Paulan eli Miran äidin tekstistä välittyy sellaisia ääripäästä toiseen heittelehtiviä tunnetiloja ja tyynen kuoren alle epätoivoisesti piilotettua epävarmuutta, että oikein hirvittää. Ari on henkilöistä sympaattisin ehkä jo siksi, että hän on normaalein. Hän suhtautuu lapsiin tarvittavalla myötätuntoisella ja inhimillisellä asenteella, ja hän tuntuu sosiaalityöntekijöiden lisäksi olevan ainoa, joka ymmärtää, millainen käytös on vanhemmalle suotavaa ja mikä on selkeästi väärin. Arin avuttomuus Tomin vanhempien välinpitämättömän asenteen edessä on tilanteen absurdiuden huomioon ottaen samaan aikaan sekä täysin ymmärrettävää että todella raivostuttavaa. Ari ei halua tuupata Tomia ilmeisen epäonnistuneiden vanhempien hoteisiin, mutta eihän hän voi pitää tuntematonta pikkupoikaa ikuisia aikoja itselläänkään. Silti Tomin ja Arin välille kehittyvä side syntyy ja vahvistuu niin nopeasti, että se on lähes riipaisevaa. Sosiaalityöntekijöillä on omat epäilyksensä tilanteesta, mikä luo kertomukseen lähes huvittavan kierteen. Lukijalle Ari on harmiton, avulias ja ennen kaikkea kunnollinen mies, kun taas sosiaalityöntekijät näkevät hänet potentiaalisena lapsenraiskaajana tai pervona setänä, joka houkuttelee turvattomia pikkupoikia kotiinsa suklaan avulla. Väärinkäsitys kertoo karua kieltään raa'asta maailmasta, jossa pahimman mahdollisuuden huomioon ottaminen on välttämätöntä siksi, ettei sen toteutuminen ole lainkaan mahdotonta, enemmänkin ehkä odotettavissa. Sosiaalityöntekijöiden näkökulma avaa muutenkin kiinnostavalla tavalla heidän työnkuvaansa ja rajattuja mahdollisuuksiaan toimia hätätilanteessa.

Sosiaalityöntekijöiden näkökulma luo tekstiin myös paljon dekkarimaisia piirteitä, jotka kiihtyvät lopussa aidosti jännittävälle tasolle. Paula mestarihuijaaja jää viimeinkin ansaan omiin sekoiluihinsa, ja lopun takaa-ajossa on jotakin sarjakuvamaisen hassua. Ihmiset ovat niin... hölmöjä. Mies hakkaa ovea pää punaisena luullessaan tyttärensä olevan sen toisella puolella, samalla kun hänen entinen vaimonsa oven toisella puolella punoo epätoivoisesti kasaan mahdollisimman uskottavia juonia päästäkseen tilanteesta sujuvasti pakoon. Lopputulos ei kuitenkaan enää naurata, sillä sen myötä paljastuva totuus ravistelee ja kovaa. Lapset eivät ole vain aivottomia vipeltäjiä, vaan joskus heiltä löytyy ymmärrystä nähdä tilanne paljon selkeämmin kuin omiin ongelmiinsa hukkuvilta aikuisilta.

Kirjassa on eri tasoja, sillä lähes jokaisen Ari-luvun lopusta löytyy lause "niin Ari kirjoittaisi romaanissaan" hieman eri muodoissa. Ari siis kirjoittaa omaa Karkkipäivä-nimistä romaaniaan Karkkipäivän sisällä, mutta minun täytyy myöntää, että tämä tasoilla leikittely meni minulta hieman yli hilseen. Alussa Ari pyörittelee tarinan loppua vaimonsa kanssa, mikä herättää lukijassa kysymyksen siitä, käykö oikean Karkkipäivän esittämässä elämässä paremmin. Kikkailu on toki kekseliäs pieni lisä, mutta mikä sen funktio lopulta on?

Vaikka Karkkipäivässä on lämmintä huumoria ja ihmisten väliset kohtaamiset ovat kömpelyydessään välillä oikein hupaisia, on kirjan sanoma karu. Näennäisesti ihan mukavasti pärjäävillä perheillä voi kulissien takana olla täysin kaoottinen tilanne, ja surullisinta on, ettei sitä ole helppoa huomata, ei edes ammatikseen kyseisiä tilanteita hoitavien ihmisten. Kuinka sydäntäsärkevää on lukea keinoista, joita lapsi kehittelee selviytyäkseen hylkäämisestä, ja kuinka jättimäistä ja jomottavaa hänen kaipuunsa saada rakkautta, tai edes hieman ystävällisyyttä, kuitenkin on.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä


En ensin halunnut lukea tätä kirjaa lainkaan. Ennakkoluuloisesti rinnastin Eat Pray Loven The Secretiin, jossa paasataan positiivisen ajattelun voimasta ja maailman energiakentistä. Noin vuosi sitten yritin omaksua The Secret ja The Power-kirjojen opit, yritin poistaa ajatuksistani kaikki kielteiset sanat ja suhtautua ongelmiini lempeästi ja hyväntuulisesti, kuin niitä ei olisikaan, kunnes kyllästyin ja unohdin koko jutun. Positiivisessa ajattelussa ei siis sinänsä ole mitään vikaa - olisin todella onnellinen jos osaisin aina elää The Secretin perusidean mukaan - mutta se riemukas saarnaus ja kukkaisin koristellut sivut... Pystyin melkein kuulemaan rohkaisevan gospel-kuoron toiveikkaan hyminän aina lukiessani. Tähän kategoriaan olin siis ennakkoluuloisena tönäissyt Eat Pray Lovenkin, joten en suoranaisesti pursunnut intoa päästä opuksen pariin. Koska olin kuitenkin luvannut lukea sen jossakin vaiheessa, tartuin kirjaan vastentahtoisesti pitkän vitkuttelun jälkeen, ja kuten ehkä arvata saattaa tämän skeptisen alkutarinoinnin jälkeen, jäin koukkuun heti. Mutta pyristelin siitä myös irti ennen loppua.

Pahoittelen, jos alla olevassa tekstissä esiintyy jonkun mielestä liikaa paljastuksia. Mielestäni tarinan käänteet eivät sinänsä ole kirjan jännittävintä antia ja luulisin niiden olevan melko ennalta-arvattavissa, joten siksi kerron tapahtumista suoraan, ainakin pääpirteittäin, myös loppuratkaistusta.

Elizabeth Gilbert, joka siis kirjoittaa tarinaa itsestään omalla nimellään (en tiedä kuinka suuri osa kirjasta on oikeasti totta, mutta suhtauduin siihen kuin tositarinaan), ajautuu riitaisasta avioerosta onnettomaan mutta intohimoiseen suhteeseen. Masentuessaan huolestuttavasti hän päättää repäistä ja matkustaa kolmeen I:hin: Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan tavoitteenaan irrottautua tuhoisasta suhteesta ja löytää elämänilo. Italiassa Liz keskittyy syömiseen ja kielitaitonsa kehittämiseen, sillä italian opiskelu on avioeron kourissa yksi harvoja asioita, joka saa hänet nauttimaan. Seuraavassa kohteessa hän meditoi, viimeisessä hän rakastuu. Eikä tuntemuksen kohteena ole vain mies (ilmeisen kuuma brasilialainen rakastaja Felipe), vaan ihmiset, ystävät, elämä itsessään. Tasapaino on saavutettu pitkän ja kivikkoisen etsinnän jälkeen.

Alun koukuttuminen johtuu siitä, että Liz vaikuttaa yksinkertaisesti todella hyvältä tyypiltä. Hänellä on miellyttävä pienesti sarkastinen huumorintaju, hänessä on särmää ja potkua, eikä hänestä välity yhtään niin ahdistunut mielikuva kuin kaiken järjen mukaan pitäisi. Kenties hän pitää yllä pientä itseironista etäisyyttä aloittaessaan kirjan kertomalla vaikeimmista ajoista, jotka johtivat syvään masennukseen, eikä vedä lukijaa liian syvälle ahdinkoonsa. Selvää kuitenkin on, että matka Italiaan ei ole virkistys- vaan pakomatka, jonka myötä vielä märkivät haavat alkavat umpeutua äärimmäisen hitaasti. Kaiken keskellä Liz pysyy sympaattisena hahmona, jonka toivoo selviävän kuiville. Hän kirjoittaa alusta alkaen viihdyttävästi ja hauskasti, ja tekstin imu vetäisee hetkessä mukaansa.

Italiassa tahti valitettavasti hidastuu ja esimerkiksi faktapläjäykset maan nähtävyyksistä sekä kielen rakenteesta haukotuttavat. Miksi välillä pitää siirtyä historiantunnille? Aikamuodot vaihtelevat kummallisesti ja tarina poukkoilee ajassa ja paikassa melkoisesti kirjan ensimmäisen kolmasosan aikana, mikä on hämmentävää mutta myös ymmärrettävää ottaen huomioon Lizin oletetun mielentilan kirjoitushetkellä. Sama piirre vaivaa kuitenkin muitakin osioita, hieman eri muodossa vain. Intian meditaatiokäytännöt ja jokapäiväiset rutiinit tulevat liiankin selviksi, ja Indonesian osuus laahaa välillä paikoillaan. Liz viettää tiiviisti aikaa balilaisen poppamiehen kanssa ja saa pahoja katseita tämän vaimolta, pyöräilee ympäri saarta, käy tapaamassa New Yorkissa asunutta tuttuaan, pyöräilee taas vähän, käyskentelee rannalla Felipen kanssa, löytää talon, voittaa poppamiehen vaimon hitaasti puolelleen, rakastelee, saa poppamiehen vaimon lopullisen hyväksynnän, pyöräilee. Ja kaikki on dokumentoitu oikein tunnollisesti kirjan sivuille.

Kaikissa osioissa on kuitenkin jotakin kutkuttavaa ja kadehdittavaa, joka sai omat matkustushaaveeni poreilemaan pintaan. Omat mielenkiinnon kohteet tietenkin puhuttelevat eniten Lizin selviytymisprojektissa, ja siksi Italia-osuuden mehevät ruokakuvaukset vetosivat minuun oikein kutkuttavalla tavalla. Olisin halunnut lukea paljon lisää rasvaa tihkuvista pizzoista ja täydellisen tomaattisista pastakastikkeista, vaikka Lizin kuvailut ovat jo valmiiksi ihailtavalla antaumuksella kirjoitettuja. Meditaatiolle omistautuminen vuorokauden ympäri ei ehkä ole sydäntäni lähimpänä, mutta Lizin puuttuvista taidoistaan marmattaminen ei tuhoa lukemisen iloa kokonaan. Kertomukset rituaaleista ja meditaatiolle omistautuvan arjesta ovat hämmästyttävyydessään varsin mielenkiintoisia. Kuvittelen ymmärtäväni Lizin vaikeuksia hyvin ja ihailen hänen sinnikkyyttään, jonka myötä hän huomattavasti kehittyykin. Koko meditointisysteemin järjestelmällisyys, tai suorastaan bisnesmäisyys, oli minulle täysin uutta tietoa, joten kirja on sivistävä muutoinkin kuin historiallisten faktojen osalta.

Lizin pieniä oivalluksia ja ahaa-elämyksiä voi hyvin poimia sovellettuina omaan elämään. Hän tuskin on ainoa, joka on eksyksissä itsensä kanssa, vaikka kaikkien ei välttämättä tarvitse paeta maasta ja unohtaa koko entistä elämäntapaansa löytääkseen itsensä. Viisaudet eivät ole samalla tavalla pinnisteltyä riemukkuutta pursuavia kuin The Secretin tarjoamat, vaan maanläheisempiä ja maltillisempia, toisin sanoen uskottavampia.

Kunhan oman keskittymisensä osaa pitää kasassa, on kirjalla paljon tarjottavaa. Lizin eloisa kertojanääni puuroutuu heti kun mielenkiinto herpaantuu, joten lukiessa kannattaa pitää varansa. Kirja on osittaisesta paikallaan junnaamisesta huolimatta hengästyttävä paketti, sillä siihen on tiivistetty todella vuoristoratamainen elämänjakso. Se ei tarkoita vain paikasta toiseen seilaamista ja uusien elämäntapojen kiireistä omaksumista, vaan etenkin tunne-elämän myrskyjä. Tempoilun mennessä överiksi ei kaikesta Lizin kokemasta uudesta ja jännittävästä jaksa kiinnostua, eikä varsinkaan aavistuksen sekavan ja hajanaisen kerronnan kautta, mikä vaivaa lähinnä Italiassa. Muutoin kirja on pohjimmiltaan iloinen ja toiveikas.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Rauha S. Virtanen - Selja-sarja


Kesän nostalgiapakettini oli Rauha S. Virtasen Selja-sarja, jonka neljä ensimmäistä osaa on kirjoitettu 1950- ja 60-luvuilla, kaksi viimeistä taas 2000-luvulla. Sarjassa, jonka luin viimeksi alle 15-vuotiaana, seurataan Seljan perheen - joka ensin koostuu neljästä tytöstä ja isästä, mutta laajenee vuosikymmenten myötä moninkertaiseksi - arkielämää ja tyttöjen kasvamista nuoriksi aikuisiksi. Kaksi viimeistä osaa kiertyvät Chilen vallankaappauksen ympärille, kun taas aiemmissa kirjoissa pysytellään turvallisesti Leppäkertunkujalla (käsittääkseni jossain Tampereen alueella?), jonka takapihalta pääsee romanttiseen metsään ja kosken äärelle. Nuorin pikkuvanha Dodo, haaveileva runotyttö Virva, temperamenttinen ja adoptoitu, osittain meksikolainen Margarita sekä vanhin, kunnollinen Kris käyvät sarjan mittaan läpi sellaisen hurjan määrän elämyksiä, etten ala kertoa niistä sen tarkemmin. Riittää kun sanon, että ne ovat aivan verratonta luettavaa. Seljalta maailman ääreen ja Seljan Tuli ja Lumi ovat paljon vakavahenkisempiä ja poliittisempia kuin edeltäjänsä, jotka ovat täynnä lyhyitä ja viattomia tarinoita nuorten suomalaistyttöjen tapahtumarikkaasta elämästä.

Ensimmäinen Seljan tytöt kiteyttää jo kaiken sen, mikä on vahvasti esillä neljänteen osaan Tuntematon Selja asti. Ei ole vaikeaa huomata, että kirjat on kirjoitettu monta vuosikymmentä sitten, sillä maailmassa ei ole mitään pahaa, perhearvot ovat tärkeämpiä kuin mikään muu, ja Suomen luonto esittää suurta osaa tyttöjen iloisessa elämässä. Ikävöin lukiessani jatkuvasti kesämökkimme järvimaisemia, sillä niin kauniina ja elävinä hiljaiset, valoisat kesäyöt ja kukkivat puutarhat kuvaillaan. Siskokset puuhailevat kaikenlaista yhdessä ja kokoontuvat iltaisin koko perheen voimin kuuntelemaan radiota olohuoneen matolle. Luvut ovat lyhyitä, kuin pieniä yksittäisiä satuja, jotka päättyvät silloin tällöin tarkoin sommiteltuun pieneen loppukevennykseen. Aina on kuitenkin jokin isompi ongelma tai tarinalinja, jota selvitellään koko kirjan ajan. Seljan tytöt ja heidän erittäin suuri ystäväjoukkionsa jopa perustavat Maailmanparantajain kerhon, jotta he voivat yhteisvoimin tehdä maailmasta paremman paikan. Useimmiten käy niin, että joko tytöt tai heidän vanhempansa tekevät laupeuden työn ja auttavat huonompiosaisia tuttujaan, joskus ihan vahingossakin. Rakkauttakin väreilee ilmassa, mutta hyvin tarkasti soveliaisuuden rajoissa. Yleensä kyse on lähinnä salaisesta ja ujostuttavasta ihastumisesta, jonka paljastuminen olisi molemmille osapuolille punastuttavan kamalaa.

Kirjat saattavat kuulostaa jopa äklön idyllisiltä, mutta ne ovat vain täydellisen ihastuttavia. Virtanen käsittelee vaikeampiakin aiheita - kuten edesmenneen äidin paikan yllättäen ottavaa uutta rakastajatarta - kevyesti ja humoristisesti. Kirjoista oikein hehkuu lämpöä, joka saa huokailemaan ihastuksissaan tyttöjen edesottamuksille. Kepeästä tunnelmasta huolimatta heidän nuoruusvuotensa eivät tosin itsessään ole lähelläkään hymyilyttävän helppoa ja ruusuista, sillä he käyvät läpi kaikki mahdolliset nuorten naisten pulmat ja haasteet. Etenkin muista siskoista kömpelyydellään erottautuva Virva tuskailee ujouttaan ja ei-niin-viehkeää ulkonäköään niin onnettomana, että palasin pikakelauksella takaisin omiin kiusallisiin teinivuosiini, jolloin tein kuten Virva ja pakenin kirjallisuuden lohdulliseen ja hellään huomaan aina kun todellinen maailma meinasi luhistua päälleni. Niin tuttua ja samaistuttavaa, tosin en ymmärrä miten lapset olivat ennen vanhaan niin mukavia ja kilttejä toisilleen ja vanhemmilleen. Kirjoissa vain Margarita on oikukas ja suutahteleva, mikä laitetaan empimättä hänen eksoottisten sukujuuriensa piikkiin. Virvakin saattaa näyttää yrmeää naamaa, mutta hän ei koskaan riehu ja raivoa eikä ole edes kovin tottelematon. Muuten sisarusten välillä on rajattoman rakkauden lisäksi vain pientä piikittelyä ja hyväntuulista kiusoittelua, mikä toki sopii minulle lukijana, sillä Selja-sarjan parissa ei takuuvarmasti tarvitse murehtia mistään.

Se pätee tosin vain ennen 2000-lukua kirjoitettuihin osiin. Chile-kirjojen todellisuus pamahtaa silmille täysin puun takaa täynnä menetyksiä ja raakuutta, kyyneleitä ja ankaraa politiikkaa. Muistelen lukeneeni Seljalta maailman ääreen-kirjaa tiedonjanoisena lapsena innoissani kaikesta uudesta informaatiosta ja avartuneesta maailmankuvasta, mutta nyt lähes masennuin lukuelämyksestä. Tapahtumat sijoittuvat Chilen sotilasvallankaappauksen aikoihin 70-luvulla, jonka riepotukseen joutuvat jokainen Seljan perheenjäsen joko paikan päällä tai turvallisessa koti-Suomessa. Minusta on mielenkiintoista, kuinka vuonna 2001 kirjoitettu kirja mukailee täysin 70-luvun poliittista ilmapiiriä, mikä näkyi silloin vahvana myös kirjallisuudessa. Puolueita ja poliittisia kannanottoja vatvotaan kahdessa viimeisessä Selja-kirjassa huolella, enkä ymmärrä lainkaan, miten jaksoin kahlata juuri niiden osioiden halki pienenä, kun keskittymiseni meinasi nytkin herpaantua. Kirjassa on tosin onneksi paljon muutakin, jännittäviä uusia paikkoja ja tuoreita kasvoja enemmän kuin mihin nimimuisti riittää. On myös huomattavan kunnioitettava työ Virtaselta tuoda Chilen verinen ajanjakso informatiivisella mutta viihdyttävällä tavalla nuorison tietoisuuteen. Kuten olen aiemminkin tainnut mainita, olisi historianopetus sata kertaa tehokkaampaa kaunokirjallisuuden kuin kuivien oppikirjojen avulla. Olisin ainakin itse oppinut huomattavasti helpommin sillä keinolla.

Kahdessa viimeisessä kirjassa keskitytään selviämään myrskyn silmässä ja taistelemaan oikeuden puolesta, mikä on mielenkiintoista, mutta ei yhtään niin hurmaavaa kuin tyynempien Selja-kirjojen arkielämän seikkailut. Chile-niteet ovatkin kokonaan eri kastia kuin ensimmäiset Seljat, vaikka koko sarja on selkeästi nuorille suunnattu. Ehkä viimeiset osat kuitenkin hieman vanhemmille, jo elämän realiteetit ymmärtäville nuorille. Tokavikassa kirjassa Kris ja Margarita ovat siirtyneet täysin sivuun suurperheineen, vaikka Margaritan lapset ovat suloista kyllä vipeltämässä menossa mukana koko ajan. Ensimmäisissä kirjoissa niin herttainen ja lapsellinen Dodo onkin yhtäkkiä järkevä nuori nainen, jota kohtaa kaikkien (myös lukijan!) järkytykseksi elämää suurempi suru. Tunsin itseni melkein petetyksi sen ison kuilun takia, joka kahden kirjan väliin jäi. Eihän tyttöjen niin nopeasti kuulunut aikuistua! Uudet keskipisteet, teini-ikäiset Tuli Selja ja chileläinen Lumi ovat hellyttäviä hekin, mutta heistä ei ole korvaamaan alkuperäisiä Seljan tyttöjä, jotka ovat kaikki melkein kärjistetyn toisistaan poikkeavia mutta silti rakastettavan erityisiä omilla tavoillaan. 

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Charles Bukowski - Kaupungin kaunein nainen


Voisiko joku kertoa minulle, minkä takia Charles Bukowski on olevinaan merkittävä kirjailija? Perustuuko kaikki Postitoimiston suosioon, ja onko se sitten niin hyvä? Kenties olen epäreilu, kun tuomitsen kirjailijan kahden teoksen perusteella, mutta Kaupungin kaunein nainen & muita novelleja ei ainakaan kolahtanut sitten millään. Lyhyitä tarinoita kirjassa on useita kymmeniä, useimmat niistä vain muutaman sivun mittaisia, mutta valinnanvarasta huolimatta en pitänyt yhdestäkään. Minun piti oikein sinnitellä jaksaakseni loppuun asti, ja luinkin loppupuoliskon yhdellä rysäyksellä eräänä harmaana sunnuntaiaamuna. En suosittele tekemään samoin, sillä novellien antama yliannostus ankeaa oloa seurasi minua loppupäivän.

Aiheet ovat melko vaihtelevia mutta perusteemat kuitenkin samoja. Pähkinänkuoressa kirja koostuu viinasta, seksistä ja väkivallasta ja siinä se. Bukowski oikein mässäilee näillä aiheilla, eikä sensuuri kuulu hänen maailmaansa. Novelleissa hakataan satunnaisia ohikulkijoita, tapetaan koira, pannaan kuollutta naista, pahoinpidellään kuuluisaa elokuvaohjaajaa ja raiskataan naapurin pikkutyttö. Ja nämä tapahtumat ovat realistisimmasta päästä. Eräässä novellissa seksinnälkäinen nainen kutistaa miehensä 15 cm:n korkuiseksi voidakseen käyttää häntä dildona, ja toisessa Hitler kidnappaa USA:n presidentin ja siirtää sielunsa hänen ruumiseensa, jättäen presidentille kahdeksankymppisen vanhuksen vartalon. Myös raviurheilu näyttää olevan Bukowskin sydäntä lähellä, sillä kolme novellia koostuvat ravikisojen todennäköisyyksistä, hevosten nimistä ja veikkaussummista. Pakko myöntää, että nämä tekstit lähinnä silmäilin läpi, mutta en usko jääneeni paljosta paitsi.

En itse asiassa usko, että kukaan tämän novellikokoelman ohittava jää mistään paitsi. Mielikuvitusta Bukowskilla riittää järjettömyyksiin asti, mutta se ei tällä kertaa ole ansio. Muutaman ensimmäisen novellin ajan uskoin, että voisin tottua riettaaseen tyyliin ja suhtautua ylettömään veriseen mäiskintään ja sukupuoliviettien sokeaan seuraamiseen huumorilla, mutta taidan olla siihen liian tosikko. Huvittavaa on, että monissa novelleissa on jonkinlainen onnellisen lopun yritelmä, vaikka kertomus olisi muuten pelkkää surullista sekoilua. Takakannessa on The New York Times Review of Books-sitaatti "Anarkistisen satiirin mestari... Legenda jo eläessään", mutta satiiriksi naamioiminen ei mielestäni muuta mitään parempaan suuntaan. Toki jokaiselle genrelle löytyy lukijansa ja mustan huumorin ystäville kokoelma voi luultavasti olla hersyvän hauska ja ehkä oivaltavakin, mutta minä en saanut kaivettua itsestäni esille niin paatunutta puolta, että olisin osannut naureskella ällöttävyyksille. Jouduin lähinnä muistuttelemaan itseäni siitä, että tarinat ovat keksittyjä eivätkä tositapahtumia, ja keskittymään siihen, etten antaisi pahoinvoinnin nousta liian suureksi.

Monet novellit on kirjoitettu pelkästään pienillä kirjaimilla, eivätkä ne vaikuta lainkaan editoiduilta. Aivan kuin Bukowski olisi sylkenyt paperille älyttömän ideansa, kirjoittanut rönsyilevän ja epäjohdonmukaisen dialogin kahden kännisen ukon välille, laittanut heidät tekemään jotakin mahdollisimman oksettavaa ja julkaissut tekstin sellaisenaan sen kummempia miettimättä. Kirjoissa ei toki oletuksena tarvitse olla syvällistä sanomaa tai edes punaista lankaa ollakseen hyvää kirjallisuutta, mutta Bukowskin novelleissa ei ole tippaakaan järkeä tai pointtia. Kirjoittaa hän kyllä osaa, ja välillä melkein hymyilin jonkin hahmon kekseliäille sutkauksille tai elämään kyllästyneen juopon apaattisille ajatuksille. Kaikki novellit eivät myöskään ole täpötäynnä groteskeja tapahtumia, vaan välillä Bukowski osaa pitää mielenkiintoa yllä jännittävän tarinalinjan tai nokkelien hahmojen avulla. Mutta valonpilkahdukset ovat harvassa, ja lupaavasti alkaneet novellit lässähtävät useimmiten alistavaan seksiin tai veriseen hakkaamiseen.

En osaa suhtautua suopeasti mieheen, jolla on niin likaisia ajatuksia kuin novellit kertovat. Asiaa ei auta, että Bukowski itse on päähenkilönä monissa kertomuksissa. Hän ei tee mitään erityisen pahaa, lähinnä seuraa tappeluja sivusta tai humaltuu ja käyttää naisia hyväkseen, mutta sympaattiselta henkilöltä hän ei vaikuta. Fiktio fiktiona tietysti, mutta jos hän ylipäätään toivoo antavansa itsestään novellien mukaisen kuvan, en lämpene lainkaan.

Jostain syystä olen kaikesta huolimatta hieman hämmentynyt siksi, etten kykene kehumaan Bukowskia. Koen tarvetta selitellä, että nihkeä suhtautuminen johtuu vain omasta tiukkapipoisuudestani ja huumorintajun puutteestani. Itseänihän minä saan syyttää, kun luin kokoelman alusta loppuun enkä tajunnut perääntyä ensimmäisten tekstien jälkeen. Kenties kirjoittaminen on ollut hervottoman hauskaa (ja kuvittelisin suuren osan tapahtuneen kännissä), kenties Bukowski oli jonkinlainen edelläkävijä järkyttävän veristen ja nöyryyttävien väkivallan ja seksin kuvaustensa kanssa, ja on sen takia ansainnut legenda-statuksen? Vaikea tosin ymmärtää, mitä kehumista on näin vastenmielisiä skenaarioita punovassa mielikuvituksessa. Mutta ehkä minun pitäisi viimeinkin yrittää Postitoimiston kanssa, sillä kuka tietää, saatanhan kokea valaistumisen sen jälkeen ja liittyä Bukowskin kannattajiin. Toisaalta, kun mietin mitä tahansa Kaupungin kaunein nainen-kokoelman ällöttävää novellia... vain kuolleen ruumiini yli.