torstai 28. helmikuuta 2013

Riku Korhonen - Nuku lähelläni



Luin Riku Korhosen Lääkäriromaanin jonakin toimettomana hiihtolomana ja rakastin sitä, vaikka en enää muista kirjan sisältöä enkä syytä vahvoihin tunteisiini. Olen kuitenkin pitänyt Korhosta yhtenä lempikirjailijoistani sen jälkeen, vaikka en ole oikein innostunut hänen muista teoksistaan. Nyt Nuku lähelläni kertoi minulle ainakin sen, että syy Lääkäriromaanin vaikuttavuuteen saattoi piillä kielessä ja ehkä aiheessa, joka liittyi muistaakseni rakkauteen, miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Sellaisestahan minä pidän eniten, mutta jotenkin tajusin vasta tämän uusimman romaanin lukemisen jälkeen, että siinäkin puhuttiin rakkaudesta ja miehen ja naisen välisestä suhteesta.

Luulin koko romaanin ajan lukevani tarinaa miehestä, joka yrittää selvitä veljensä kuolemasta itselleen tuntemattomassa kaupungissa ja setviä pulmallisia perhesuhteitaan ja päänsä sisäisiä ongelmia. Siinä sivussa hän tutustuu Ninaan, joka oli hänen veljensä rakastaja ja jonka mielenterveys ei myöskään ole ihan kohdillaan. Teemu jää asumaan edesmenneen veljensä asuntoon, sillä tuhkan kuljettaminen Suomeen ottaa aikansa eikä hänellä ole kiire mihinkään, ei ainakaan rankasti alkoholisoituneen äitinsä ja sulkeutuneen isänsä luokse. Vaikka Ninan ja Teemun tapaaminen on sijoitettu tarinan alkuun ja heidän suhteensa kehittyy koko romaanin ajan, en ihan rehellisesti tajunnut lukevani rakkaustarinaa. Ilmeisesti tarvitsin siihen takakannen sisäpuoleisen tekstin, joka informoi minua tästä mielenkiintoisesta seikasta päästyäni kirjan loppuun. "Nuku lähelläni on eurooppalaiseen finanssikeskukseen sijoittuva rakkaustarina, joka kuvaa herkästi ja oivaltavasti läheisen ihmissuhteen valta-asetelmia sekä haavekuvien ja todellisuuden välistä kuilua."

Rakkaustarinan lisäksi minut häkellytti eurooppalainen finanssikeskus, sillä luulin koko ajan Teemun matkustaneen New Yorkiin. Nyt kun mietin tarkemmin, kaupungin nimeä ei kerrota, vaan joka puolella kohoavat pilvenpiirtäjät ja tornitalot ilmeisesti loivat päähäni tarpeeksi vahvan mielikuvan Nykistä ollakseni kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota. En kyllä osaa arvailla, mikä kaupunki sitten oikein on kyseessä, mutta ei sillä ole väliäkään. Siitä kerrotaan kauniisti, sen sisältä pääsee helposti luonnon ääreen, se on vilkas ja avara. Tai ehkä minä vain satun pitämään suurien toimistotalojen pelkistetystä tyylistä, isoista ikkunoista ja selkeistä linjoista, ja ehkä Korhosen tarkoitus onkin herättää kauhua kuvailemalla kuinka koko keskusta on täynnä samanlaisia rakennuksia, joiden sisällä istuu loputtomasti ihmisiä naputtelemassa läppäreillään ja kiihdyttämässä hektistä bisnesmaailmaa entisestään, kuinka identtiset yhtiöt valtaavat Eurooppaa rakennus rakennukselta ja laajentavat valtaansa kenenkään huomaamatta, eihän kaupunkien nimilläkään ole väliä.

Teemulla on kovasti aikaa miettiä ja tutkia ympäristöään, ja teksti kuohuu välillä niin paljon mielenosoituksista, pankkitermeistä ja kaupungin nopeutetusta liikehdinnästä, että syntyy mielikuva viimeisistä käsillä olevista hetkistä. Ihmiskunta ei voi kestää tätä tahtia loputtomiin, ja joissakin Teemun ajatuksenjuoksissa on aistittavissa maailmanlopun uhkaa. Hän itse ei stressaa kovinkaan paljon - ainakaan niin pitkään kuin hänellä ei ole Ninaa menetettävänään, sillä ei hän ainakaan oman elämänsä puolesta pelkää - mutta koko tarinan ajan ilmassa väreilee pahaenteinen tunnelma, myös silloin kun Teemu on onnellisimmillaan ja huomaa ensimmäistä kertaa mitä Nina hänelle merkitsee.

En voi sanoa nauttivani romaaneista, jotka tekevät minusta sitä alakuloisemman mitä syvemmälle tarinassa pääsen, mutta toisaalta Korhosella on mitä aidoin tapa kuvata tavallista elämää ja tunteita. Harvoin ihminen on läpeensä onnellinen, riemuissaan, rakastunut, mitä tahansa positiivista, ainakaan pidempään. Aina on jotakin ikävää, joka puskee läpi ja tasoittaa oloa, tunteet ovat jatkuvasti liikkeessä ja kulkevat nopeudella, jota voi olla vaikeaa hallita itse. Teemu kokee kulkevansa kohti toivoa ja valoa, sillä hänellä on ollut pahoja univaikeuksia, jotka alkavat hellittää uudessa kaupungissa. Se voi olla Ninan ansiota, se voi olla masentavan tehdastyön päättymisen ansiota, se voi olla helpotusta siitä, että vaikka Teemu ei ole ollut yhteyksissä veljeensä pitkään aikaan ennen tämän kuolemaa, hän saa pikkuhiljaa jonkinlaisen tyydyttävän lopetuksen velisuhteelle, joka ei enää painosta. Kai kirjan loppuosassa onkin pilkahduksia, jotka kertovat mahdollisista paremmista ajoista, mutta en silti kuvailisi romaania matkaksi masennuksesta onneen, sillä se tapahtuu niin paljon pienemmässä ja epävarmemmassa skaalassa. Kuka takaa sen, ettei joku mene peruuttamattomasti pieleen?

Kenties minulla kesti ymmärtää Teemun ja Ninan kanssakäymisen johtavan rakkauteen, koska heidän tarinansa on yhtä oikukas ja epäselvästi onnellinen tai onneton kuin kaikki muukin romaanissa. Mietin koko ajan Teemun kuollutta veljeä, joka ei ollut rakkaussuhteessa Ninan kanssa mutta läheinen joka tapauksessa, ja ajattelin pitkään sen estävän kaiken vakavan Ninan ja Teemun välillä. He pidättelevät itsekin eivätkä tee pitkäkestoisia lupauksia, kenties koska pelkäävät tunteidensa vahvuutta ja sen myötä hylkäämistä, kenties koska he eivät vain ole varmoja, pystyvätkö elämään toistensa kanssa. He ovat väkivaltaisia ja pelaavat kummallisia pelejä, jotka samaan aikaan kiihottavat ja raivostuttavat heitä, mutta rajuimpienkin riitojen jälkeen he ajautuvat toistensa luo. On vaikeaa nähdä mitkä tunteet Teemulla ja Ninalla ovat vahvimpia, kun niiden päällä on paksu kerros kaikkea kovaa ja raadollista, mutta jossainhan sitä kiintymystä ja hellyyttä on oltava, miksi he muuten jaksaisivat kiduttaa toisiaan? Vai onko Ninan ja Teemun  suhteen taistelutantere vain kärjistetty kuva jokaisesta parisuhteesta, jossa toisen naama on jo niin tuttu, että sille uskaltaa sylkeä kaiken pahoinvointinsa piilottamisen sijaan, eikä toinen juoksekaan karkuun vaan vastaa samalla mitalla? En meinannut saada Ninasta edes kunnollista otetta missään vaiheessa, sillä hän vaikuttaa välillä sellaiselta jääkuningattarelta, ettei hänen sisällään tunnu liikkuvan mitään. Toisaalta hän on haavoittuva ja osaa kyllä avautua niinkin paljon, että vie Teemun tapaamaan perhettään, mutta silti. Ehkä hän tekee liikaa töitä pitääkseen itsensä kasassa ja antaa kopean ulkokuorensa hämätä.

Korhosen teksti ei ole pelkkää tapahtumien kerrontaa, vaan hän on sijoittanut joka väliin pieniä pohtimisen aiheita ja tekstinpätkiä, joita voisi ehkä sanoa viisauksiksi ellei se ei kuulostaisi niin mahtipontiselta. Joka tapauksessa teksti on ilmiselvästi hyvin tarkasti mietitty ja kaikesta tavanomaisestakin Korhonen saa irti sellaisen omaperäisen näkökulman, että romaania kannattaa lukea hitaasti ja hiljaisuudessa.

Minusta oli kiehtovaa työntää kärryjä hiljaisten kerrosten halki ja katsella noita yksinäisiä, jotka ajattelivat näytön edessä, puhuivat puhelimeen, kahvikupin korvaa sormeillen, nojasivat paperien ääreen pää painuksissa tai seisoivat kädet taskuissa ja katsoivat ulos ikkunasta ja näkivät auringonlaskua vasten muiden pilvenpiirtäjien valaistut toimistot ja niissä pitkää päivää tekevät. Tuntui, että oli olemassa erityinen yksinolon muoto, toimiston yksinäisyys, ja se kohosi noista hahmoista kuin vaatimaton arkinen huokaus, kun muut olivat siltä päivältä lähteneet ja sankaritekojen vuosisadat kauan sitten päättyneet.

En osaa edes kuvailla millaista syvää tyydytystä Korhosen kirjoitus minussa välillä herättää, voisin mieluummin vaikka kehrätä sen esiin. Tämän takia minä luen, tämän takia kirjallisuus on parasta, nämä oivallukset ja riemu! Eikä se ole vain kirjoitustyyli joka herättää näitä tunteita, sillä ei tarinakaan ole niin vankkumattomasti onneton kuin olen saattanut antaa ymmärtää. Yksi syy sille, ettei Nuku lähelläni aiheuta pelkkää surua, on se, että hahmot ovat sillä tavalla pienoisesti vinksallaan, etten ihan usko heihin. Heidän sanomisensa ja tekemisensä ovat niin aseteltuja ja niin viimeisen päälle pohdittuja, kuten Korhosen teksti muutenkin, ettei heitä ihan voi kuvitella oikeaan elämään. Se ei toki ole mikään moite, se on vain syy olla ottamatta romaania liian totisesti, vaikka se kouraiseekin syvältä. Aluksi ihmettelin mitä paasausta ja toivotonta olemassaolon tuskaa romaani oikein tulisi olemaan, mutta pääsin onneksi toteamaan ensivaikutelmani vääräksi ja muistin tuosta noin vain, miksi silloin joskus kruunasin Korhosen yhdeksi suosikeistani.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

J.K. Rowling - Paikka vapaana




Tiesinhän minä, ettei J.K. Rowlingin uusimmasta romaanista pitäisi odottaa mitään uutta Potteria, koska lukemani arvostelut ovat olleet jos nyt eivät nihkeitä niin ainakin paljon vähemmän hurmioituneita kuin olisin toivonut. Paikka vapaana on aivan eri luokkaa kuin rakastettu velhosarja eikä näitä kahta varmaan edes kannattaisi puida samassa tekstissä, koska niillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin sama kirjailija. Puin silti, ja sanon sen suoraan: olen pettynyt. Kaikesta varautumisesta huolimatta. En uskonut lukevani mitään Pottereiden tasolle yltävää, enkä uskonut aiheen tai henkilöiden olevan millään tavalla samankaltaisia, mutta en silti kertaakaan kuvitellut voivani olla ihastumatta Rowlingin uutukaiseen. Kummasti niin silti kävi.

Tarina imaisee mukaansa, mutta sitä täytyy odottaa tuskastuttavan kauan. Erään valtuuston jäsenen kuolema laittaa liikkeelle tapahtumavyöryn, kun hänen paikkansa valtuustossa on täytettävä. Poliittisen vehkeilyn vaikutukset ulottuvat pitkälle valtuustosalien ulkopuolelle, kun juonittelut vaikuttavat tavalla tai toisella kaikkiin Pagfordin kylän asukkaisiin, joita on melkein liikaa muistettavaksi. Lähestyvät vaalit eivät kuitenkaan suinkaan ole ainoa syy kuohuntaan, vaan jokaisella perheellä on salaisuutensa ja vihollisensa. Pahimmat sodat käydään useimmiten perheen sisällä, sillä kulissit on pidettävä pystyssä ja muu nokittelu käydään sivistyksen rajoissa netin kautta tai kohteliaisuuksiksi kätkettyjen piikkien muodossa. Teinien arki on paljon raadollisempaa kuin aikuisten, sillä murrosiän mukanaan tuomat ongelmat lisäävät paineita ja saavat nuorukaisten häijyimmät puolet esiin. Kun tarina lopulta alkaa kiinnostaa ja ihmisten nimiin osaa viimein yhdistää oikean persoonan, on romaani aidosti kiehtova ja jännittävä. Mutta jos kirjailija olisi kuka tahansa muu, en olisi jaksanut kiinnostua Pagfordin asukkaiden kohtalosta alkuunkaan, sillä en halua lukea paksun romaanin ensimmäistä neljäsosaa pakkopullana ja odotella tympääntyneenä hetkeä, jolloin se nappaa mukaansa, tai pelätä, ettei sitä hetkeä tule ollenkaan.

Vaikka tämä vertailu saattaa vaikuttaa väkinäiseltä, voin selvästi nähdä yhtäläisyyksiä tämän romaanin henkilögallerian ja Harry Potterin maailman persoonien välillä. Rowling voisi varmasti kansoittaa kokonaisen fiktiivisen maapallon, eikä yksikään hänen hahmoistaan olisi samanlainen kuin joku toinen. Henkilöt ovat omaperäisiä, mutta eivät liian outoja ollakseen epäuskottavia. Perhettään hakkaava ja tyhjästä riehakkaaseen raivoon paisuva Simon muistuttaa Vernonia - vaikka jälkimmäinen kohdistaakin koko epäreilun vihansa perheen sijasta ainoastaan Harryyn - ja Simonin alistuvainen hissukkavaimo, joka ei sano pahaa sanaa miehelleen mutta tiuskii ja puolustaa miestään lapsilleen, on tietysti Petunian vastine. (Anteeksi te, jotka ette ole lukeneet Pottereita ettekä tiedä kenestä puhun, mutta en nyt selitä henkilöitä tarkemmin vaan kehotan tarttumaan sarjaan mitä pikimmiten.) Fats ja Andrew ovat ainakin kaverisuhteen rakentumisen osalta kuten Harry ja Ron, sillä Fats sanelee säännöt ja hieman nössömpi Andrew seuraa kiltisti perässä. Vahvatahtoinen Gaia voisi olla Hermione, mutta vain temperamenttinsa puolesta.

Potter-vertailut saavat jäädä yksipuolisiksi, sillä Rowling on tietysti luonut täysin uudet hahmot ja sitäpaitsi huomaan oloni hieman epämukavaksi, kun laitan Tylypahkan ja Pagfordin asukkaat samaan kastiin. Paikka vapaana ei nimittäin tutustuta kovin miellyttäviin henkilöihin, vaan he juoksevat ensimmäisenä oman etunsa perässä ja ovat useammin vahingoniloisia kuin aidosti pahoillaan lähimmäistensä epäonnesta. He myös arvottavat omaa elämäänsä ulkopuolisten silmien kautta ja kokevat epäonnistumisensa tuplasti pahempana, jos se kantautuu muiden asukkaiden korviin. Jos äityisin oikein ilkeäksi, sanoisin, että itsekkäät ja kyyniset henkilöt oikein mässäilevät toistensa ahdingolla. Tässä pieni ote sydänkohtauksen saaneen miehen vaimon vaatimattomista ajatuksista sairaalassa:

Samantha halasi Milesia hänen vieressään. Shirley ei pitänyt siitä. Hänen olisi kuulunut olla huomion keskipiste, hänen miehensähän yläkerrassa makasi ja taisteli hengestään. Shirley oli halunnut olla samanlainen kuin Mary Fairbrother, hemmoteltu ja ihailtu, traaginen sankaritar. Hän ei ollut kuvitellut, että kävisikin näin...
"Shirley?"
Ruth Price oli kiiruhtanut huoneeseen sairaanhoitajan univormussaan kaidat kasvot myötätunnosta surullisina.
"Kuulin vasta äsken. Minun oli pakko tulla. Shirley, voi miten ikävää."
"Ruth-kulta", Shirley sanoi ja nousi rutistettavaksi. "Kovin ystävällistä sinulta."
Shirleystä oli mukava esitellä sairaalakollegansa Milesille ja Samanthalle ja saada Ruthilta osakseen sääliä ja ymmärrystä heidän kuultensa. Tämä oli pientä esimakua siitä, millaiseksi hän kuvitteli lesken elämän...
Mutta sitten Ruthin oli palattava töihin, ja Shirley istahti takaisin muovituolille ikävien ajatustensa pariin.

Mutta on joukossa myös muutama sympaattinen henkilö, joista pidän siksi, että tunnen joko sääliä tai samaistumista heitä kohtaan. Intialaistaustainen teinityttö Sukhvinder viiltelee itseään, koska saa päivittäin nimettömiä kiusaamisviestejä facebookissa ja joutuu kuuntelemaan samansävyisiä ilkeitä kuiskauksia koulupäivien aikana. Gaia purkaa uhmaikäänsä huonossa parisuhteessa roikkuvaan äitiinsä, mutta hänen teinitytön kapinallisuudessaan ja uhmakkuudessaan on jotakin, jolla hän voittaa minut puolelleen. Aikuisten joukossa yhtä pidettäviä hahmoja ei ole, ellei laske edesmenneen Barryn haurasta vaimoa, josta on helppo pitää vain siksi, että hän jää pelkäksi etäiseksi sivuhahmoksi. Huomaan myös kiintyneeni erääseen pariskuntaan, joka työskentelee kylän koulussa, mutta vain koska kaikki muut pitävät heitä hieman ressukoina ja mitäänsanomattomina ja koska he työskentelevät niin kovasti ohjatakseen nuoret koululaiset kaidalle tielle, mikä on ilmiselvästi hukkaan heitettyä vaivannäköä.

Olin poiminut jostakin sellaisen ennakkoasenteen, että Paikka vapaana on mustaa huumoria. Kai se hieman surkuhupaisa onkin siinä mielessä, että aito ilo ja ystävyys on harvinainen näky Pagfordissa, ja Rowling osaa esittää tapahtumien humoristisen puolen niin halutessaan, mutta romaani ei ole aivan niin överi kuin mitä musta huumori vaatisi. Tietyllä tavalla kirjan lukeminen helpottuisi mustan huumorin kategoriaan lykkäämisen myötä, mutta Rowlingin luomaa pahuuden ja onnettomien kohtaloiden naapurustoa ei ole lainkaan mahdotonta kuvitella, varsinkaan kun hän luo sen lukijan silmien eteen kaikkine karmeine yksityiskohtineen. Huumekoukussa rimpuileva Terri, hänen rääväsuinen teini-ikäinen tyttärensä ja 3-vuotias poikansa - jota kohdellaan niin huonosti, että sitä voisi melkein pitää heitteillejättönä - elävät yököttävässä läävässä ja kommunikoivat kiroilemalla ja huorittelemalla tyttären yrittäessä pitää huolta, ettei Terri piikitä, ja Terrin kimpaantuessa tyttärensä nokkavuudesta. Heidän päivittäistä kaksintaisteluaan olisi melkein huvittavaa seurata, ellei heidän tilanteensa olisi niin lohduton. Samalla ei kuitenkaan voi olla pitämättä Rowlingin dialogista, oli aihe sitten mikä tahansa, sillä hahmojen välinen sananvaihto on oikein sujuvaa ja messevää. Ilahduttavan taitava kirjoittaminen näkyy myös muussa kuin vain dialogissa, sillä Rowling osaa sekä mielenkiintoisen ympäristön kuvailun että tarinan kuljettamisen tarkoin valittujen sanojen avulla. Lennokkaasta tekstistä jää ankeista aiheista huolimatta hyväntuulinen olo, eikä minua harmita yhtään, että luin Ilkka Rekiaron vahvan vaikutuksen tekevän suomennoksen alkuperäisteoksen sijaan. Ainoa rasittava piirre on sulkujen runsas käyttö, sillä en ymmärrä miksi niillä rajattu sisältö ei olisi soveltunut tasa-arvoiseksi osaksi muuta tekstiä, mutta ONNEKSI ne muistetaan sulkea joka kerta. Sulkujen liioiteltukaan käyttö ei ole yhtään niin ärsyttävää kuin se, että kappaleen sulkeva sulku puuttuu.

Kun katson tätä tekstiä läpi, en ymmärrä miksi päällimmäisin tunteeni on jotakin muuta kuin positiivinen. Romaanissahan tuntuisi olevan kaikki kohdallaan, mutta koukuttavuus ja mielihyvä puuttuvat. Paikka vapaana on oikein hurmaavan paksu ja olisi ollut ihanaa vaipua sängylle ja uppoutua lukunautintoon tuntikausiksi, mutta minä luin romaanin vauhdilla suureksi osaksi siksi, että pääsisin siitä eroon. Ei kirja mitään tuskaa ollut, sillä osasin toki nauttia sen hyvin rakennetuista henkilöistä, loppujen lopuksi vetävästä tarinasta ja ennen kaikkea oivallisesta kirjoitustyylistä. Olisin silti halunnut enemmän ja parempaa, olisin halunnut menettää sydämeni ja toivoa lukemisen aikana, ettei romaani lopu koskaan. Siksi en taida lukea kirjaa enää ikinä, vaan otan kohta Potterit uusintakierrokselle.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Emma Donoghue - Huone



Aluksi mietin, että voi ei, ei kai koko romaania ole kerrottu samalla tavalla ja samasta näkökulmasta. Lapsen ajatusmaailma menee pienissä osissa, mutta että pitäisi lukea kokonainen kirja, joka koostuu samasta pelkistetystä kertomuksesta lapsen pään sisältä? Ei kiitos. Luin kuitenkin toiveikkaana ensimmäisen osion, sillä arvelin, että muut neljä ovat mielenkiintoisempia. Niin ne ovatkin, vaikka näkökulma ei vaihdu. Kertojana on 5-vuotias Jack tarinan alusta loppuun, ja ratkaisu lähtee toimimaan hienosti alun junnauksen jälkeen. En usko, että olisin jaksanut antaa kirjalle mahdollisuutta, jos sen kannessa ei olisi Michael Cunninghamin ylistävää sitaattia ("Voimakas, synkän kaunis ja silmiä avaava."), tai jos en olisi huomannut sen nousseen esille monissa kirjablogeissa ja kirjastojen bestseller-hyllyissä. En tiedä paljastanko kohta liikaa romaanista, mutta koska haluan ehdottomasti kirjoittaa siitä kokonaisuudessaan, ei kannata jatkaa lukemista, jos ei halua tietää kuinka jännittävien käänteiden jälkeen käy.

Emma Donoghuen Huone (suomentanut Sari Karhulahti) on nimensä mukaisesti kirja huoneesta, jossa elävät parikymppisenä kidnapattu nainen ja hänen poikansa Jack, joka ei ole koskaan nähnyt ulkomaailmaa. Naisen kidnappaaja on mies, Vanha Kehno, joka vierailee Huoneessa joka sunnuntai ja tuo vangeilleen elintarvikkeita ja leluja, mutta hyvin säästeliäästi. Silloin Jack menee piiloon vaatekomeroon ja tietää, ettei Vanha Kehno lähde pois ennen kuin on natisuttanut sänkyä parisataa kertaa Jackin äiti alleen litistyneenä (Jack laskee asioita silloin kun häntä hermostuttaa). Jack elää siinä käsityksessä, että Huone on kaikki mitä maailmassa on, eikä hänen äitinsä kerro totuutta ennen kuin Jack täyttää viisi. Silloin hänen äitinsä alkaa pikkuhiljaa totuttaa poikaansa ajatukseen, että Huoneen - joka on tosiasiassa pikkuinen puutarhavaja - ulkopuolella on kokonainen valtava maailma, ja että heidän on paettava. Jack ei ymmärrettävästi pysty käsittämään asiaa pitkään aikaan, ja uskoo, että kaikki, mikä hänen äitinsä mukaan sijaitsee ulkopuolella, on oikeasti Televisiossa. Hän ei oikeastaan edes ymmärrä, miksi äiti haluaa paeta Huoneesta, heillähän on siellä paljon tekemistä ja mikä tärkeintä, he saavat olla Huoneessa aina kaksistaan. Jack ei ymmärrä, miksi se ei riitä. Hän suostuu äitinsä pakosuunnitelmaan vasta kun tämä ylipuhuu häntä tarpeeksi kauan, ja uskomattomien käänteiden kautta he pääsevät vapaaksi ja toipumaan psykiatriseen sairaalaan. Jack tarvitsee ulkopuolista apua oppiakseen elämään todellisessa maailmassa, ja hänen äitinsä on elänyt puutarhavajassa jo vuosia ennen Jackin syntymää, joten hänkin joutuu tekemään töitä toipuakseen koettelemuksesta.

Ensimmäinen osio on pitkäveteinen siksi, että se kuvaa Jackin ja hänen äitinsä arkea Huoneessa, jossa he elävät rutiinien varassa. Päivät kerrotaan yksityiskohtaisesti Jackin näkökulman kautta, ja ne koostuvat lähinnä leikeistä ja aterioista.

Me otetaan kaikki huonekalut Sängyltä ja pannaan Matto takaisin peittämään Rataa, ettei Vanha Kehno näe likaista C-kirjainta. 
Äiti valitsee Trampoliinin, se tarkoittaa että vain minä pompin Sängyllä, joka saattaisi mennä rikki, jos Äiti pomppisi. Äiti selostaa: "Nuori Yhdysvaltojen mestari tekee uskaliaan kiepsahduksen ilmassa..." 
Minun seuraava valintani on Kapteeni käskee ja sitten Äiti haluaa että me pannaan sukat takaisin jalkaan ja leikitään Ruumista eli maataan kuin meritähti, napa ja kieli ja varpaankynnet ja jopa aivot ihan velttoina. Äidin polvitaivetta alkaa kutittaa ja hän liikkuu, joten minä voitan taas. 
Kello on 12.13 joten me voidaan syödä lounas.

Ja näin tarina jatkuu aivan liian pitkään. Ymmärrän, että tarkoituksena on antaa mahdollisimman perusteellinen ja todentuntuinen kuva Jackin ja hänen äitinsä elämästä Huoneessa, jotta kontrasti ulkomaailmaan olisi selkeä, mutta vähempikin selostus riittäisi. Oma hankaluutensa muodostuu lukuisista isolla kirjaimella alkavista sanoista, sillä se tekee lukemisesta aavistuksen töksähtelevämpää silmän ollessa tottumaton. Jack on nimennyt kaikki tavarat siksi, että hänelle niitä on olemassa vain yksi kappale koko maailmassa, ja siksi heidän patjansa on Patja ja mattonsa Matto. Onneksi asia muuttuu Huoneesta pakenemisen jälkeen kun kerronta laajenee ja muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Jo toinen osio on monipuolisempi, kun Jack yrittää totutella ajatukseen ulkomaailmasta ja pakosuunnitelman punominen alkaa. Kaksikon elämään tulee vihdoinkin sisältöä muusta kuin ruoasta, Vanhan Kehnon satunnaisista käynneistä (joita molemmat inhoavat, vaikka saavatkin elintärkeitä tavaroita ja ravintoa) ja leikkimisestä. Toisaalta ensimmäisen osion toisteisuus ja viattomuus kuvaa hyvin lapsen leikkisää ja huoletonta elämää, yksinkertaista mutta samalla niin rikasta ja mielikuvituksellista maailmaa, jossa on helppoa ja mukavaa asustella. Jack ei kaipaa mitään muuta, vaan hänen mielestään päivästä tekee kiireisen jo se kun täytyy ehtiä pestä pyykkiä ja leikkiä monta leikkiä.

Romaani on aluksi hämmentävä, koska Jackin ja hänen äitinsä kohtalon syyt avautuvat hitaasti. Kestää pitkään ennen kuin selviää, miksi he ovat Huoneessa, tai missä maassa ja ajassa ylipäätään eletään. Tavallaan sillä ei ole edes väliä, sillä Huoneessa aikaa ei ole, on vain öitä ja päiviä joiden täytteeksi on keksittävä tekemistä, muuten pää sekoaa. Mieleen tulevat tosielämän vastineet samanlaisista tapahtumista, kellareissa vuosikausia viruneet uhrit, jotka eivät ole nähneet päivänvaloa vuosikausiin. Huone ei ole niin onneton, sillä Jack on onneksi välttynyt kivulta ja hänen äitinsä on löytänyt onnen muuten niin lohduttomaan elämäänsä Jackin myötä, mutta hän on silti syvästi masentunut ja on ihme, kuinka pitkään hän onnistuu pysymään kasassa. Hänellä olisi mahdollisuus heittäytyä muiden armoille viimeistään psykiatrisen sairaalan suojissa, mutta sielläkin hän pitää yllä omia toimintatapoja ja pitää huolta Jackista kuten kuka tahansa äiti, vaikka sairaalan työntekijät kohtelevat molempia silkkihansikkain, välillä tuskastuttavastikin, melkein kuin Jack ja hänen äitinsä olisivat jälkeenjääneitä. Vanhassa Kehnossa yhdistyy kaikki se pahuus, mikä on käsittämätöntä ihmismielessä, sillä hän näyttää oikeuttaneen tekonsa itselleen ja kehtaa vielä kohdella Jackin äitiä ylimielisesti ja röyhkeästi käyntiensä aikana. Ei kannata edes päivitellä sitä, kuinka joku pystyy moiseen julmuuteen, sillä pahempaakin tapahtuu koko ajan, mutta ajatus Vanhan Kehnon kaltaisista ihmisistä on joka tapauksessa kylmäävä.

Jackin äiti on joutunut synnyttämään lapsensa Huoneessa ilman apua ja oppimaan suurimman osan lapsenhoidosta televisiosta, joten hän imettää aina siihen asti kun pääsee ulkomaailmaan ja hänelle kerrotaan, ettei se ole tapana. 5-vuotiaaksi asti imettäminen kuvastaa Jackin ja hänen äitinsä symbioosia, joka ei katkea silloinkaan, kun he alkavat olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa elettyään viisi vuotta tiukassa vuorovaikutuksessa vain keskenään. Jack ajattelee äitiään jatkuvasti myös silloin, kun ei voi enää olla hänen kanssaan vuorokauden ympäri, ja kaikki mitä Jackin äiti tekee ja sanoo huokuu vahvaa äidinrakkautta ja viettiä huolehtia lapsestaan. Tämä on tietysti mitä luultavimmin normaali ajattelutapa suurimmalle osalle maailman äideistä, mutta Jackin ja äidin läheinen suhde on tavallista liikuttavampi. Varsinkin kun miettii sitä vaihtoehtoa, ettei Jackia olisi, jolloin hänen äitinsä olisi luultavasti riistänyt hengen itseltään tai seonnut lopullisesti. Jack on äidilleen ainoa, millä on merkitystä. Se, että hän on kasvattanut lapsensa ilman kenenkään muun apua ja onnistunut hienosti, saa miettimään kuinka syvällä ihmisessä taito hoitaa ja rakastaa omaa lasta oikeastaan on. Sen on oltava alkukantainen vietti, joka tulee luonnostaan, sillä Jack on kaikin tavoin onnistunut pieni poika, jos ei ota huomioon taitoja, joita vaaditaan ulkomaailmassa pärjäämiseen. Lääkäri psykiatrisessa sairaalassa on sitä mieltä, että Jack on monin tavoin vastasyntyneen tasolla, sillä "haastavia alueita ovat sosiaalinen sopeutumiskyky, mikä on itsestään selvää, aistimodulaatio - eli kaikkien häntä pommittavien ärsykkeiden suodatus ja lajittelu - sekä ongelmat spatiaalisessa hahmotuksessa", mutta Jackin ajatuksia jatkuvasti seuratessa häntä ei voi pitää kehittymättömänä, sillä hän työskentelee koko ajan ymmärtääkseen hurjia muutoksia ja ollakseen tilanteen tasalla niin hyvin kuin pystyy. Kuinka paljon me etuoikeutetut ja suoraan "oikeaan" maailmaan syntyneet otammekaan itsestäänselvyytenä, sillä opimme kaiken tuon kuin itsestään sitä mukaa kun kasvamme. Ja kuinka valtavasti ympäristö meihin vaikuttaa.

Jackin äiti ei anna Vanhan Kehnon tavata poikaa, mikä saa hänet välillä kyselemään, onko pojassa jotakin vikaa. Välillä epäilin asiaa ja koetin miettiä, onko Jackin käyttäytymisessä jotakin erityistä, mutta lopetin heti kun tajusin, ettei sillä olisi väliä, oli vastaus sitten kyllä tai ei. Jack on rakastettava ja sillä hyvä. Hänellä on myös todella vahva tahto, ja häpeäkseni huomasin kärsivällisyyteni välillä valuvan tyhjiin, kun Jack ei suostu ymmärtämään jotakin vaikeaa tai epämiellyttävää asiaa tai kun hän yrittää saada tahtonsa läpi huutamalla ja komentelemalla. Tavallista kiukustuneen pikkulapsen käytöstä, joka osaa kuitenkin välillä olla niin raivostuttavaa. En minä tietysti ole yhtään sen parempi hermostuessani moisesta. Sekin herättää samaan aikaan sekä sääliä että ärtyneisyyttä, että Jack kaipaa jatkuvasti takaisin Huoneeseen ja vertaa kaikkea ulkomaailmassa Huoneen puitteisiin. Eihän pientä lasta voikaan viskata noin vain jättimäiseen tuntemattomaan maailmaan ja odottaa hänen juoksevan riemusta kiljuen tutustumaan sen salaisuuksiin. Ärsyynnyin kuitenkin koko ajan Jackin tapaan pyytää palaamista takaisin pikkuruiseen vankilaan, vaikka tunsin itseni samalla sydämettömäksi. Tietysti Jack kaipaa tuttuun ja turvalliseen paikkaan, joka on ollut hänen kotinsa suurimman osan hänen elämästään.

Jackin kautta kerrottuna tapahtumat saavat sellaisen pehmentävän suojakerroksen, että on helppo unohtaa kuinka järkyttävä ja raskas tarina on. Jackin äiti ei ole esimerkiksi päässyt hoidattamaan hampaitaan niin pitkään aikaan, että ne vaativat hyvin kivuliasta ja pitkäkestoista hoitoa Huoneesta karkaamisen jälkeen. Yksi hammas on niin mädäntynyt, että se irtoaa ennen Huoneesta pakenemista, ja Jack käyttää sitä eräänlaisena turvakapistuksena, palana Äitiä joka estää häntä joutumasta paniikkiin pelon hetkinä.

Konstaapeli yrittää ottaa Hampaan mutta minä en anna. "Hammas on Äidistä."
"Puhutko sinä äidistäsi?"
Luulen että konstaapelin aivot on yhtä huonossa kunnossa kuin hänen korvansa, miten Äiti voisi olla Hammas? Pudistan päätä. "Hammas on vain samaa maata kuin Äiti."
Konstaapeli katsoo Hammasta läheltä ja hänen kasvonsa muuttuvat ihan jäykiksi. Miespoliisi pudistaa päätä ja sanoo jotain, mitä en kuule.

Jackin äidin halu suojella lastaan on suurempi kuin kipu ja siksi on vaikea ymmärtää, millaisia tuskia hän on käynyt läpi. Asioiden oikea laita selviää vasta ulkopuolisten reaktioiden myötä, jotka eivät kuitenkaan kerro Jackille yhtä paljon kuin lukijalle.

Romaanin huippukohta on paon suunnittelu ja etenkin sen toteuttaminen, jolloin jännitys tiivistyy melkein sietämättömäksi. Jo lukujen nimiä katsoessani olin näkevinäni niissä satavarmoja merkkejä siitä, että Jackin ja hänen äitinsä suunnitelma onnistuu, sillä mitä muuta "Jälkeenpäin" ja "Elämää" voisi tarkoittaa? Jouduin silti pitämään lukemistaukoja kriittisimmissä kohdissa, sillä en vain kestänyt ajatusta siitä, että jokin menee pieleen, niin kuin monesti näyttää menevän. Viimeisessä kappaleessa romaani tasaantuu taas samanlaiseksi vitkutteluksi kuin alussa, ja loppu tuntuu pitkitetyltä. Jack viettää päiviä mummonsa kanssa ja vaikka siitä irtoaakin huumoria, kun Jack ei aivan tiedä mitä sanoa tai tehdä kaikissa tilanteissa, joiden käyttäytymiskoodi on muille päivänselvä, ei kärsivällisyyteni meinannut riittää aivan liian hitaasti rullaavien päivien seuraamiseen. Huone on kuitenkin ilmiselvästi tehnyt minuun vaikutuksen, kun saan siitä näin paljon irti vielä pari viikkoa lukemisen jälkeen, ja toki sen huomaa jo lukiessa, että pitelee käsissään erityislaatuista tarinaa.

torstai 7. helmikuuta 2013

Eeva Rohas - Syvä pää




Syvä pää on sellainen kirja, jonka ekalla sivulla jo tietää tulevansa nauttimaan kielestä ja luultavasti myös tarinasta. Se alkaa hieman salaperäisesti, niin ettei henkilöistä ota täysin selvää, ja jollain tapaa pahaenteisesti, vaikka mitään huonoa ei suoranaisesti tapahdu. Tarina vaihtelee kolmen kertojan välillä. Fanny on teini-ikäinen kilpauimari, jonka joukkuekaveri Henriikka on hänelle jollain tapaa merkittävä mutta ei välttämättä vilpittömästi ystävä. Fannyn isä Jan on eläinlääkäri, joka herää joka yö painajaisesta ja kantaa apeasta käyttäytymisestä päätellen raskasta menneisyyttä harteillaan. Aikuinen Susanne asuu vielä vanhempiensa luona ja kerää siivoomistyöllä rahaa omaan reborn-nukkeen. Fannyn ja Janin yhteys on tietenkin selvä, mutta Susannen tarina vaikuttaa irralliselta, kunnes henkilöiden kertomukset kietoutuvat lopussa kekseliäästi toisiinsa.

Päähenkilöissä on jotakin epämääräisesti vinossa, mutta on vaikeaa määrittää tarkalleen mitä se jokin on. Susannen kohdalla se kuitenkin johtuu melko varmasti nukesta, johon hänellä on suoranainen pakkomielle. Hänen iäkkäät vanhempansa ovat huolissaan tyttärestään hänen istuessa yöt läpeensä tietokoneella, mutta he rauhoittelevat toisiaan mielikuvalla siitä, että Susanne kirjoittaa graduaan. Tosiasiassa Susanne googlaa nukkeja ja keskustelee niistä aktiivisesti asiaan perehtyneiden omalla foorumilla. Susanne on itsekin tietoinen siitä, että hänen mieltymyksissään on jotakin hämärää, sillä hän paljastaa haaveensa äidilleen vastentahtoisesti ja tuntee suurta huojennusta, kun hänen äitinsä ei tuomitsekaan häntä vaan haluaa tulla mukaan hakemaan valmista nukkea. He vakuuttelevat toisilleen, ettei todelliselta pikkulapselta näyttävässä nukessa ole oikeastaan mitään kummallista, ja mitä sitten vaikka joku katsoisi hieman oudoksuen? Todistelujen takaa kuultaa kuitenkin huoli siitä, että joku ohikulkija kurkistaakin vaunuihin ja kauhistuu tuijottaessaan elottoman olennon silmiin odottaessaan kohtaavansa suloisen pikkulapsen. Susanne ei ole tekemässä mitään väärää, mutta jotakin aavemaista hänen suunnitelmassaan kuitenkin on, varsinkin kun hänen motiivejaan ei selvitellä sen tarkemmin. Susanne jopa hankkii pilttejä ja vaippoja uudelle nukelleen, ja hän on teetättänyt nuken oikean pikkupojan valokuvan mukaan, mikä viimeistään kertoo, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Varsinkaan kun hän ei suostu kertomaan valokuvan lapsen henkilöllisyyttä edes äidilleen. Että jossakin on poika, joka näyttää Susannen nukelta, ei tietysti vahingoita ketään, mutta syntyy silti epäilys siitä, ettei Susanne ole aivan kunnossa. Hänestä voisi olla helppo pitää jos osaa olla ärsyyntymättä hänen arkaan luonteeseensa, mutta hänessä on silti jotakin tutkimatonta, jonka vuoksi en ehkä kuitenkaan haluaisi häntä ystäväkseni.

Fannyssa minua hämää se, etten päässyt selville hänen iästään. Henriikka on 16, joten voisi olettaa samassa joukkueessa uivan Fannyn olevan samanikäinen, mutta hän vaikuttaa lapsellisemmalta. Molemmat haaveilevat päätyvänsä naimisiin miespuolisen uimaopettajansa kanssa, mutta tytöt ovat melkein liioitellun räikeästi toistensa vastakohtia. Henriikka flirttailee avoimesti käyttäen häikäilemättömästi hyväkseen kukkaan puhjennutta nuorta naiseuttaan. Fanny taas on varovainen ja ujo ja seuraa Henriikan käyttäytymistä ihailunsekaisella kateudella. Opettaja Jopi suosii kuitenkin ihme kyllä (en voi olla olematta pikkuisen ironinen) hiljaisempaa Fannya niin selkeästi, että ehdin jo epäillä jonkinlaisen seksuaalisen hyväksikäytön riskin vaanivan taustalla. Jopi tuntuu kuitenkin valitsevan suosikkinsa puhtaasti tyttöjen uintitaitojen pohjalta, mikä on helpotus, sillä Henriikkakaan ei kovista meikeistään ja maailmannaisen elkeistään huolimatta ole valmis suhteeseen aikuisen miehen kanssa. Tyttöjen kilpailuvietistä ja siitä aiheutuneista riidoista huolimatta heidän tarinansa on loppujen lopuksi hellyttävä. Vaikka Henriikka on rasittavuudessaan kuin jostakin ruotsalaisesta teinileffasta, ei hänestä voi ajatella pahasti, varsinkaan kun mietin kuinka nolostuttavia omat yritykseni peittää teini-iän myrskyisät epävarmuudet olivat.

Janin salaisuus pysyy pisimpään arvoituksena, mutta se onkin sitten järkyttävin. Harvoin joudun laittamaan kirjan alas ja miettimään rauhassa äskettäin lukemaani tekstin liikuttavuuden ja järisyttävyyden takia, mutta nyt niin kävi. En sano muuta kuin että Janin suhde Fannyn äitiin oli melkein liian kipeän rakastava, niin että rankkaa suhdetta on vaikea sulatella. Oikeastaan samantyylinen osittain onneton ja jopa traagisen sävyjä saava rakkaus on pohjalla myös Susannen ja Fannyn tarinoissa, vaikka Fannylla lievemmässä muodossa. Susannen tarina eskaloituu lopussa järjettömiin mittoihin, ja kirjan päätös on tuskastuttavan avoin. Ei ole mitään keinoa tietää, kuinka henkilöille lopulta käy, mutta se tekee romaanista yksioikoisen synkän vain jos lukija päättää niin. Romaani ei missään nimessä ole kevyt, mutta siinä voi nähdä humoristisia puolia jos haluaa. Onhan Susannen nukkevauvan paapomisessa tavallaan jotakin hupaisaa, ja Fannyn ja Henriikkan kilpaileminen aikuisesta miehestä on ihan söpöä, kun miehellä itsellään ei luultavasti ole mitään hajua siitä, kuinka verenmaku suussa hänen pienet uimarinsa hänestä taistelevat. En silti suostunut heti uskomaan, että tarina oikeasti loppui niin kuin loppui. Voinhan minä itse päättää olivatko viimeiset käänteet lohduttomia vai toiveikkaita, mutta mieluiten saisin varmuuden siitä, että kaikki meni parhain päin.

Haluaisin osata sanoa tarkalleen, miksi Eeva Rohaksen kirjoitustyyli on niin kaunis ja kiehtova, mutta en osaa. Hän kuljettaa tarinoita selkeästi ja reippaassa tahdissa, mutta sisällyttää niihin kaikkea muutakin kuin suoraan asiaan liittyviä tapahtumia välttäen kuitenkin jaarittelua. "Neljä kerrosta alempana kulkevien ihmisten ääniä ja askelia ei kuule. Tuntuu kuin ne kävelisivät mykkinä pumpulissa. Fanny yrittää kuvitella ajatuksia ihmisten päähän. Jostain syystä hän kuvittelee heidät aina joko hirveän onnellisiksi tai sitten ajattelee, ettei kellään ole yhtään toivoa. Kuka tahansa saattaa kävellä hetkenä minä hyvänsä auton alle, vahingossa tai tahallaan. Tyttö ei ole varma, kumpi olisi pahempi vaihtoehto." Kai se on vertauskuvista ja sanojen asettelusta kiinni, mielikuvasta joka yksinkertaisista lauseista kasvaa, tunnelmasta jonka ne luovat. Lisäksi tarina on virkistävän kekseliäs ja kummallinen, huolellisesti rakennettu mysteeri joka todella yllättää.