maanantai 31. maaliskuuta 2014

Riikka Pulkkinen - Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän



Kun kirjan alussa sanotaan, että tarina, johon romaani perustuu, on alun perin ilmestynyt jatkokertomuksena aikakauslehdessä, asettaa se väkisinkin tietynlaiset puitteet lukukokonaisuudelle. Kokemukseni mukaan jatkokertomukset ovat yleensä kevyitä, nopeasti lukaistavissa olevia välipaloja romantiikannälkäisille lukijoille, jotka kaipaavat pientä piristysruisketta kampaajan tuolissa tai aamuisessa ruuhkajunassa istuessaan. Aihepiiriltään Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ehkä istuukin tähän kuvaukseen, mutta Pulkkisen harkittuun ja lumoavaan kirjoitustyyliin ei kuitenkaan sovi minkä tahansa hömpän ulos puskeminen. Iiris Lempivaara on kuin korkea-arvoista chick litiä, joka kätkee sisälleen viisaan maailmankatsomuksen.
 
Asetelma on yksinkertainen eikä yllättävä. Kun Iiris Lempivaaran 7 vuotta kestänyt suhde päättyy toisen osapuolen toimesta, koittavat vaikeat ajat. Ensimmäisten yksinäisten kuukausien läpi hän harhailee raskas taakka harteillaan, mutta pikkuhiljaa hänen suuntansa alkaa kirkastua. Samalla kun sisko ja paras ystävä seilaavat onnellisesti vakaan parisuhteensa vesillä tehden vauvoja ja suunnitellen auvoista loppuelämää, poukkoilee Iiris miehestä ja elämänvaiheesta toiseen koettaen selventää itselleen, mitä hän pohjimmiltaan kaipaa.
 
Jatkokertomusmaisuus näkyy siten, että teos on kuin monista yksittäisistä episodeista koostettu kokonaisuus, jonka osat, eli erikseen nimetyt luvut, toimisivat yksinäänkin. Iiris kertoo heti alussa käsityksestään, jonka mukaan ihmisen elämä koostuu monista uusista aluista, eli selkeistä toisistaan poikkeavista ajanjaksoista. Sen mukaan on hänen kertomuksensakin rakennettu: ensin on romahdus, sen jälkeen sekavaa kokeilunhalua ja impulssinomaista etsintää. Viimeiseksi koittaa murheeton autuus, mutta sekään ei ole viimeinen elämänvaihe, eikä Iiriksen tapauksessa välttämättä edes tosi. Viimeiset luvut ovat jo sen verran epämääräistä haaveksintaa ja lankojen yhteen sitoilemista, että viimeistään tällöin Iiris Lempivaaran nimen synnyttämä sadunomainen vaikutelma saa selityksensä. Sadunomaisuus kuvaa myös osuvasti koko teosta, joka on kuin kepeän kaunis päiväuni.
 
Vetävä kirja on siis Pulkkisen aiempiin romaaneihin verrattuna selkeästi erilaiseen, viihteellisempään kategoriaan asettuva. On kenkäshoppailua, suklaan mussuttamista ja mönkään menneitä, painavaa yksinäisyyttä korostavia yhden yön juttuja, jotka muuttuvat seuraavana aamuna ystävälle liioitellusti välitettyinä hilpeäksi komediaksi. Iiriksen miesjahti saattaisi turhauttaa, ellei hän niin selkeästi työstäisi omaa toiseen sukupuoleen olennaisesti sidottua elämänasennettaan riippumattomampaan suuntaan. Pulkkinen on tietoinen chick litin perinteisestä perustasta, eli miesten ympärillä pyörivästä häsläämisestä, ja käyttää sitä kieltämättä yhtenä tarinan keskeisistä rakennuspalikoista.

Onneksi Iiris Lempivaara ei kuitenkaan ole pelkkää sokeaa uuden rakkauden perässä ravaamista, vaan Pulkkinen on feminisminsä omaksunut. Tarinassa se on itsestäänselvä näkökulma, jonka kautta Iiris operoi. Kyse ei ole siitä, että naisen kuuluisi kirota kaikki miehet alimpaan helvettiin ja seistä vahvana ja ylhäisenä elämänsä loppuun asti, kuten kliseinen miesvihaaja-feministi-harhakuva usein virheellisesti käsitetään, vaan olennaista on, millaiselle miehelle ja mistä syistä aikaansa uhraa. Viesti on samantyyppinen kuin Sinkkuelämää-sarjassa, joka osaltaan todistaa, ettei naista ole enää pitkään aikaan esitetty avuttomana, miesten armoille joutuvana heittopussina: naisen on toivottavaa pärjätä omillaan ja itsenäisenä, mutta tasapainoisen ja tyydyttävän parisuhteen metsästäminen on siitä huolimatta useimmilla prioriteettilistan kärjessä.

Iiris ei kiellä rakkauden ja parisuhteen ilmiselvää positiivista vaikutusta ihmiseen, mutta on samalla hämmentynyt ja turhautunut kaikista ihmissuhteisiin liittyvistä kipupisteistä, kuten kuka tahansa toiselle ihmiselle itsensä antanut yksilö. Vaikka poikaystäväehdokkaiden solvaaminen ja niiden kautta välitetty yleisluontoisempi "nainen ei kaipaa miestä ollakseen onnellinen"-totuuden saarnaaminen menee välillä opettavaisen etusormen heristelyksi, jolloin Iiriksen henkistä kasvua korostetaan väkinäisyyteen asti, ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mikä tavoite on Iiriksen haaveista suurin. Samalla kyse on laajemmasta elämänlaadun parannusprosessista ja oman paikkansa löytämisestä epävarmassa maailmassa, ja remontin lopputulokseen nähden parisuhde sattuu esittämään keskeistä osaa.

Pulkkinen toimii näiden kahden ääripään - riippumattomuuden ja rakkaudennälän - välillä tasapainoilleissaan sukupolvensa äänitorvena kirjoittamalla tarinaan raikkaita mielipiteitä viehkeään tyyliinsä. "Hiiteen kaikki viileyteensä tukehtuvat virheettömät moi-pojat". No niinpä.
 
Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Otava 2014. 174 s.

Muualla: Paljon melua kirjoista - Hanna ja ElinaSivulauseita, Nenä kirjassa, Polka dots, Luettua, Kirjasfääri, Nidottua, Sonjan lukuhetket, Tässä kaupungissa tuulee aina, Nannan kirjakimara, Lillin kirjataivas, Lukuneuvoja, Annelin lukuvinkit, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Omana ilona, Kirjakirppu, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Rakkaus on koira helvetistä, Ja kaikkea muuta, Lukuvuosi, Kirjan viemää, Jos vaikka lukisi... ja Kirjakaapin kummitus (ihania blogien nimiä!).

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Lyhytarvioita alkuvuonna luetuista kirjoista ja muuta höpinää

Tässä alkuvuoden aikana olen päässyt totuttelemaan kahteen suurempaan elämänmuutokseen, jotka ovat suureksi harmikseni syöneet aikaa lukemiselta. Olen syksystä alkaen ollut vakkaritöissä ensimmäistä kertaa elämässäni, jos ei opiskeluaikaisia kesätyöpaikkoja lasketa, ja aivan kuin 10 tunnin työpäivät ja kiduttavat aamuherätykset eivät jo varastaisi aikaani tarpeeksi, koetan jatkuvasti metsästää uutta tyydyttävämpää työpaikkaa. En pysty vaikuttamaan työaikoihini, joten vaikka päivät ovat suhteellisen helppoja, ei energiani tai aikani tunnu riittävän kirjojen ääressä rauhoittumiseen. Koska olen yöeläin, ovat pahimmillaan 6:30 alkavat työvuorot vieneet minut jatkuvaan univelkakierteeseen.

Valmistumisen tuomien työpaikkapaineiden lisäksi olen viime aikoina suunnannut kaikki voimani asunnonhakuun, joka tuotti viimeinkin - monen kompromissin jälkeen - tulosta. Toivon hurjasti, että tulevaisuudenvisioni alkavat pikkuhiljaa hahmottua, ja että saan muuton myötä itselleni rennomman arkirytmin. Olen jo puoliksi rykäissyt itseni ylös jumiutuneesta elämäntilanteesta, joten ehkä pääsen siitä inspiroituneena myös työelämässä eteenpäin. Se vapauttaisi ajan lisäksi energiavarojani, sillä puuduttava työpaikka syö hurjasti voimia myös työhön liittymättömillä osa-alueilla.

Tämän anteeksipyytelevän sepustuksen myötä pääsen tämän tekstin todelliseen aiheeseen, eli lyhytarvioihin, jotka samaan aikaan harmittavat ja innostavat minua. Olen aina koettanut välttää pikaista tiivistämistä blogissani, sillä rakastan rönsyilevää kirjoittamista ja poukkoilevaa ajatuksenjuoksua. Nyt joudun kuitenkin luopumaan periaatteestani ja tyytymään pikaisiin esittelyihin vuoden ensimmäisen kolmanneksen aikana lukemistani romaaneista, sillä kaikkiin en vain kerkeä paneutua, enkä totta puhuen enää muistakaan niistä niin paljon kuin perusteellisempi käsittely vaatisi.  Ja en kai voi edes tuomita tiettyä tekstimuotoa ennen kuin olen itse kokeillut sitä.

Blogini vaatii muutenkin pientä ravistelua ja uudenlaista lähestymistapaa, sillä liian tarkat säännöt luovat helposti suoriutumispaineita ja velvollisuudentunteita. Sen takia 30 päivän lukuhaastekin lopahti häpeällisen nopeasti - aikomuksenani on tosin vielä saattaa se loppuun! - koska en osannut suhtautua siihen tarpeeksi rennosti (tai sitten olen vain laiska). Kaavailen myös rakastamaani musiikkigenreen kuuluvien levyjen arvioimista, mutta idea on vasta kehittelyasteella ja enemmän epämääräinen tuntemus kuin selkeä suunnitelma.

No, en näköjään yksinkertaisesti osaa kirjoittaa lyhyesti, vaikka sen piti olla tämän postauksen ydin. Tässä vasta alkusoitto, katsotaan mitä tapahtuu arvioiden kanssa. Aloitin tämän tekstin rakentamisen yli viikko sitten, joten eipä lyhyesti kirjoittaminenkaan ole mikään läpihuutojuttu.



Syksyllä Caitlin Moran vakuutti How To Be a Womanillaan, enkä sen takia joutunut edes harkitsemaan, kun näin Moranthologyn kymppikirjaston hyllyssä. Tällä kertaa kyseessä on kokoelma erilaisia tekstejä, jotka Moran on luonut pitkän uransa aikana ja jotka on jaoteltu muutamaan osastoon aihepiirin mukaan. Muutamat määrittävät tekijät leimaavat kuitenkin teosta alusta loppuun. Moran kirjoittaa vahvan subjektiivisesti ja nojaa reippaasti omiin kokemuksiinsa. Hän rakastaa käsitellä populaarikulttuurin hahmoja ja ilmiöitä, mutta paneutuu myös politiikkaan, lähinnä silloin kun löytää kriittisyyttä vaativan epäkohdan.

Moran on napakalla tavalla hauska. Hän on ilmeisen älykäs ja tekee jatkuvasti töitä sivistääkseen itseään entisestään ja pysyäkseen ajan tasalla. Englannintaitoni ovat mielestäni varsin korkealla tasolla, mutta Moranin kieli menee vaikeampaan kategoriaan, jonka ymmärtääkseen on todella keskityttävä tarkasti ja välillä turvauduttava sanakirjan apuun. Hänen monimutkaiset tekstinsä ovat kuitenkin palkitsevia, sillä ne paljastavat usein jotakin kiintoisaa brittien kulttuurista tai maailman menosta yleisemmin.

Moran osaa myös muuntaa henkilökohtaisen samaistuttavaksi ja mielekkääksi, sillä hän laittaa itsensä kokonaan likoon eikä arastele paljastaa itsestään asioita, joita toiset saattaisivat piilotella. Siinä vaiheessa kun kirjoitukset ovat myös kielellisellä tasolla nokkelia ja yllätyksellisiä, on lukunautinto samaan aikaan inspiroiva ja viihdyttävä.

Caitlin Moran: Moranthology. Ebury 2012. 357 s.



Odotin jotakin hersyvän hauskaa, kun jo esipuheen aikana nauroin vatsalihakset kipeiksi. Muistan tilanteen niin elävästi siksi, että olin joulun välipäivinä istuskellut aivan liikaa ja jumiuttanut aran hermon selässäni. Lukiessani ensimmäisiä sivuja Mindy Kalingin teoksesta - osuvinta lienee kuvailla kokonaisuutta sanalla muistelmat - makasin sohvanpäädyssä jalat roikkuen kohti lattiaa ja keskittyen syvään hengittelyyn. Asennon oli tarkoitus rentouttaa selkä kauttaaltaan, mutta Kaling pilasi aikeeni hihityttävillä huomioillaan, jotka saivat koko kroppani reagoimaan naurun myötä. Pian käy kuitenkin ilmi, että intron jälkeen tahti laantuu ja reaktiot laskeutuvat tyytyväisen hymähtelyn tasolle raikuvien naurunpuuskien sijaan.

Kaling kertoilee elämänvaiheistaan: oikukkaasta lapsuudestaan, ponnisteluistaan unelmatyön saavuttamiseksi, kokemuksistaan tunnettujen tv-sarjojen tekemisessä, ulkonäkökomplekseistaan ja miehiin liittyvistä mielipiteistään. Satunnaisuus kuvaa osuvasti koko teosta, sillä lyhyet luvut ovat pieniä tarinoita, jotka yhteen nivoutuessaan luovat perinpohjaisen käsityksen Kalingin persoonasta. Hän osaa nauraa itselleen ja kääntää epävarmuutensa voitokseen samalla kun hän osoittaa olevansa erittäin herttainen ja maanläheinen. Kaling on nainen, jonka ystäväksi päästessään kuka tahansa saisi olla onnellinen. Hänen seurassaan uskaltaisi olla täysin oma itsensä ja kaupan päällisiksi kippurassa nauraminen läpi illan olisi taattu.

En useinkaan jaksa lukea tekstiä, jonka lähtökohta on ihmisen elämänvaiheiden purkaminen. Jos kirjan tekijä ei ole minulle ennestään tuttu jotakin muuta merkityksellistä kautta, ei kiinnostukseni välttämättä ole huipussaan. Mutta vaikka Kalingin hehkutettu hauskuus ei minun kohdallani iskenyt täydellä voimalla, on kokonaisuus sen verran ansiokas ja pirteän vaihtelevista näkökulmista kirjoitettu, että Is everyone hanging out without me? ei ole lainkaan tympäännyttävä, kuten epäluuloinen ennakkokäsitykseni muistelmista puhuttaessa vihjaisi.

Mindy Kaling: Is everyone hanging out without me? (And other concerns). Three Rivers 2011. 222 s.


Minua harmittaa todella paljon, että Delphine de Viganin nuortenkirja jäi minulle etäiseksi eikä pyydystänyt huomiotani lainkaan niin kokonaisvaltaisesti kuin olisi kunnollista postausta varten toivottavaa. Tarkoitus oli alusta asti osallistua romaanilla Annamin Vive la France-haasteeseen, ja kai voin niin tehdäkin, vaikka kirjan käsittely jää alkutekijöihinsä. Olisin niin halunnut tehdä tärkeää aihetta käsittelevästä kirjasta sen arvoa vastaavan kirjoituksen, mutta ei auta kuin kerrata se vähä, jonka lukukokemuksesta muistan.

No ja minä kertoo kahden täysin vastakkaisissa maailmoissa elävän nuoren tytön epätodennäköisestä ystävyydestä, sen haparoivista ensiaskelista ja intensiivisestä kehityksestä kohti ravistelevaa loppua. Epätodennäköisen asetelmasta tekee se, että Lou on vasta 13-vuotias tutustuessaan asunnottomaan No-tyttöön. Lou on älykäs ja kunnianhimoinen koululainen, mutta yksinäinen, ja kun hän tuntee säälinsekaista vetoa No:hon, ei hän anna periksi ennen kuin on saanut kaduilla kovaksi kasvaneen tytön lämpenemään ja paljastamaan todellisen itsensä.

Yllätyin siitä, että kirja luokitellaan nuortenkirjaksi. Se on nopealukuinen ja kerrottu nuoren tytön näkökulman kautta, mutta vakavan ja surullisen aiheen käsittely on kuitenkin rankkaa luettavaa. Non ja Loun ystävyydessä ei ole mitään lapsekasta tai kevyttä, vaan heidän välillään on ainutlaatuinen ja syvä side, jonka punominen ja kasassa pitäminen vavisuttaa molempia. Vigan kirjoittaa aavistuksen unenomaisesti, jonka takia henkilöiden sisimpään pääseminen tuottaa pieniä vaikeuksia, mutta romaani on joka tapauksessa vaikuttava ja silmiä avaava. Kodittomuus esitetään kahdelta eri puolelta, kun Loun tietämättömyys pikkuhiljaa muuttuu tyrmistyneeksi tietoisuudeksi. Kuinka taitavia ihmiset ovat sulkemaan näkökentästään olosuhteet, jotka eivät sijoitu heidän mukavuusalueelleen.

Delphine de Vigan: No ja minä (No et moi). Suomentanut Kira Poutanen. WSOY 2012. 233 s.


Viime syksynä kävin kuuntelemassa, kun Anders Roslund ja Börge Hellström juttelivat uusimmasta romaanistaan, nuorisorikollisuudesta sekä pitkistä menestyksekkäistä uristaan Pohjoismaisen kulttuuripisteen järjestämässä paneelikeskustelussa. Ihmettelin tällöin, miksi en ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä kaksikosta, ja miten oli mahdollista, että kirjoitin pohjoismaista rikoskirjallisuutta käsittelevän gradun törmäämättä kertaakaan parivaljakon aikaansaannoksiin. Kaikesta päätellen he ovat kuitenkin niittäneet suosiota useiden vuosien ajan ajankohtaisiin ja suuriin yhteiskunnallisiin epäkohtiin tarttuvilla teoksillaan, joten häpeillen laitoin heidät mitä pikimmiten lukulistalleni ja toivoin, ettei heidän nimiensä puuttuminen gradustani aiheuttaisi sen suurempia ongelmia.

Kuukautta myöhemmin sain tietooni gradun arvosanan ja totesin selvinneeni säikähdyksellä (ja järkeilin muutenkin myöhemmin, että niin suuren kokonaisuuden arvostelu tuskin riippuu parin kirjailijan nimestä, mutta graduuni liittyvissä stressinaiheissa oli harvoin muutenkaan mitään logiikkaa), mutta päätin silti tutustua herrojen teoksiin, niin taitavasti rakennetuilta ja mielenkiintoisiin aiheisiin pureutuvilta ne kuulostivat.

Odotukseni ajoivat minut ansaan. Flickan under gatan jäi mieleeni pitkäveteisenä ja kylmänä. Siinäkin asunnottomuus on keskiössä, mutta vaikka kirjailijat ovat selvästi pistäneet parastaan keksiäkseen monipuolisen lähestymistavan, on tunnelma laimeampi ja yhdentekevämpi kuin samanlaisiin ongelmiin pureutuvassa Viganin romaanissa.

Dekkarissa on kuitenkin niin monta näkökulmaa ja niin lyhyet luvut, ettei keneenkään ehdi kiintyä. Rakenne muistuttaa 24-televisiosarjaa, jossa pompitaan hektisesti paikasta toiseen, karjutaan kollegoille ja rymytään rikoksesta seuraavaan. Dialogi on epäuskottavaa ihmisten kommunikoidessa lyhyin lausein ja toisiaan viileästi mittaillen, ikään kuin jokainen ihmiskontakti olisi haastava yhteenotto, jonka aikana keskustelukumppania on jatkuvasti arvioitava ja epäiltävä. 

Kiintoisaa on viemäriverkostoissa asuvien kodittomien haluttomuus olla missään tekemisissä yläpuolella leviävän kasista neljään-maailmaan kuuluvien ihmisten kanssa, sekä nuorimpien alhainen ikä ja rankka arki. Useimmat heistä ovat karanneet kotoaan jonkin sietämättömän olosuhteen, kuten seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena, jonka jälkeen heitä ei enää virallisesti ole olemassa. Se taas ei näytä hetkauttavan ketään, sillä kun raskas byrokratia estää apua tarvitsevien spontaanin pelastamisen, ei tyydyttävää ratkaisua tunnu löytyvän. Suoraan sanottuna henkilöt ovat kuitenkin niin epämiellyttäviä ja vauhdikkaaksi tarkoitetut episodit tylsähköjä, että Roslundiin & Hellströmiin tutustuminen taitaa jäädä minun osaltani tähän yhteen yritykseen.

Anders Roslund & Börge Hellström: Flickan under gatan. Pocketförlaget 2008. 353 s.