torstai 20. helmikuuta 2014

Candace Bushnell - The Carrie Diaries


2014 alkoi vaaleanpunaisissa merkeissä, kun valitsin vuoden ensimmäisen päivän iltana heikkoon olotilaani sopivan kevyen ja lohdullisen The Carrie Diariesin. Muistan edelleen, että olin tänä vaisuna päivänä pukeutunut teinivaateketjusta bongaamaani upouuteen possunpinkkiin huppariin, jota en ikimaailmassa pitäisi ihmisten ilmoilla, mutta joka on optimaalisen pehmoinen ja huvittava kotioloissa pidettäväksi. Tähän teemaan sopi siis loistavasti Candace Bushnellin romaani, joka kertoo Carrie Bradshawn teiniajoista ennen New Yorkia, ennen uraa kolumnistina, ennen kenkiin hurahtamista ja kolmen tv:stä tutun bestiksen tapaamista. Tarvitsin jotakin helppolukuista ja harmitonta viihdettä myös siksi, että tunsin olevani täysin jumissa sekä lukemisen että kirjoittamisen suhteen. Toivoin nuoren Carrien tarinan olevan tarpeeksi koukuttava siivittääkseen minut nopeatempoisempaan lukutahtiin, ja valintani osoittautui täydeksi kympiksi. Olen pitänyt yllä reipasta kirja/viikko-rytmiä, ja vaikka vastustan turhan tiukkoja sääntöjä lukemista koskien, vaati lukujumista pääseminen ilmeisesti pientä kurinpitoa.

Katselin kesällä uskollisesti jokaisen jakson The Carrie Diariesin telkkariversiosta, koska vaikka sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä rakastamani Sex and the Cityn kanssa - Carrie on ainoa SATC-sarjasta tuttu henkilö ja hänkin ehtii muuttua roimasti matkalla aikuisuuteen - oli lapsekkaan Carrien nuoruusikään liittyvien pulmien ja ilonaiheiden seuraaminen hämmentävän ilahduttavaa. Romaania ei tarvitse lukea pitkään huomatakseen, että monia yksityiskohtia ja suurempiakin elementtejä on televisiointia varten muutettu, mikä sopi minulle mainiosti. Kesän tv-sarja on vielä sen verran tuoreessa muistissa, että olisin luultavasti vain kyllästynyt sen toisinnon lukemiseen. Perusasetelma on kuitenkin enemmän tai vähemmän sama, vaikka henkilöiden määrää ja persoonallisuuksia on muunneltu matkalla tekstistä televisioon.

Carrie elää tavallista koulutytön elämää aaltoilevine kaverisuhteineen, hehkuvine tulevaisuudenhaaveineen ja hatarine rakkaussekasotkuineen. Hän ihastuu palavasti itsevarmaan Sebastianiin, joka on Carrien mielestä vallattoman ihana mutta saa hänet jatkuvasti epävarmaksi. Samaan aikaan hän deittailee puolivahingossa muualla asuvaa Georgea, taistelee koulun ilkeän kuningattaren kanssa Sebastianista ja ihmettelee parhaan ystävänsä pahanilkiseksi muuttunutta käytöstä. Draamaa siis piisaa. Carrien äiti on menehtynyt melko äskettäin, ja hänellä on kaksi siskoa, joista toinen kapinoi suruaan vastaan erityisen uuvuttavalla murrosiällä. Tv-sarjassa tälle annettiin kuitenkin huomattavasti enemmän huomiota kuin romaanissa, jossa Carrien perhe pysyttelee taka-alalla tunne-elämän ja kodin ulkopuolisten ihmissuhteiden vallatessa suurimman tilan. Kaiken hyörimisen keskellä Carrie haaveilee palavasti kirjailijan ammatista ja pyrkii määrätietoisesti kohti unelmaansa.

Kuva
Lukiessani en pystynyt estämään telkkariversion Carrien - jota esittää ansiokkaasti AnnaSophia Robb - kasvojen ilmestymistä mielikuviini. Se ei kuitenkaan häirinnyt kokemusta mitenkään, sillä Robb on suloinen ja vetää roolinsa pirteästi. Hän on selvästi omaksunut esikuvansa ytimen onnistuneesti, sillä romaanin Carrie on hyvin samantyyppinen kuin Robbin ilmentämä versio. Nuori Carrie on älykäs, valpas, temperamenttinen ja täydellisen herttainen. Hän havainnoi jatkuvasti ympäristöään ja pyrkii herkeämättä lukemaan ihmisiä nähdäkseen näiden ulkokuoren alle, puheiden taakse. Hän heittäytyy tunteikkaasti teini-iän myrskyihin ja ottaa niistä kaiken irti ikään kuin tiedostaen, että ainutkertainen aikakausi kestää vain hetken. Samalla hän kiinnittää kenen tahansa epävarman nuoren tavoin väsyttävän paljon huomiota omaan olemukseensa ja sanoihinsa pyrkien olemaan juuri oikeanlainen, mitä se sitten tilanteesta riippuen tarkoittaakaan. Jatkuva oman käyttäytymisen tiedostaminen ei kuitenkaan riitä tekemään hänestä haavoittumatonta.

Kuva
Vaikka en koe ikäni puolesta kuuluvani The Carrie Diariesin kohderyhmään, on sekä romaani että tv-sarja antanut minulle paljon. Visuaalisessa versiossa nautin erityisesti Carrien räiskyvistä vaatekombinaatioista ja koko sarjaa leimaavasta värien ilotulituksesta, romaanissa taas tykästyin erityisesti Carrien feministiseen puoleen, jota on selkeästi häivytetty televisiota varten. Romaanissa hän on tarkkana itsenäisyytensä suhteen ja huolissaan siitä, kuinka paljon ja kuinka nopeasti viitsii antaa itsestään miespuolisille tuttavuuksilleen. Ja nyt ei suinkaan puhuta neitsyydestä, vaan henkisemmästä puolesta.

Carrie toimii esimerkillisenä mallina nuorille myös muilla osa-alueilla, minkä hän osoittaa muun muassa herkeämättömällä ponnistelullaan kirjailijuutta kohti ja ihailtavalla hällä väliä-asenteellaan. Hän mainitsee lopettaneensa asioiden nolostelun, koska ei pidä siitä, kuinka naisten usein odotetaan häpeilevän sitä sun tätä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten miksi punastella? Eikö elämä olisi huomattavasti kuivempaa ilman satunnaisia mokailuja, jotka vievät yllättäville poluille? Oivallus kuulostaa niin itsestään selvältä ja yksinkertaiselta Carrien lausumana, että voin vain toivoa mahdollisimman monen nuoren lukijan löytävän tämän opuksen ääreen.

The Carrie Diaries pitää myös sisällään aimo annokset nuoruuden epävarmuutta ja hämmennystä siitä, kuinka kuuluu olla ja millaiseen elämäntyyliin asettua. Hetkittäin Carrien ajatukset tuntuvat sykkivän jotakin poikkeuksellisen synkkää ja ankaraa, mutta ennen kuin siihen ehtii päästä kunnolla sisään, on tunnelma jälleen käännähtänyt tutun heleäksi. Tyyli pysyy jutustelevana ja leppeänä läpi romaanin, karaten silloin tällöin sivupoluille ja nojaten voimakkaasti dialogiin. Sivut ovat ilmavia ja fontti suurikokoista, joten lukukokemus on vallan herkullinen. Tuntui suurenmoiselta käpertyä perjantai-iltana pitkän työviikon päätteeksi sohvan uumeniin Carrien nuoruusvuosien pariin, sillä tämän tyyliset teokset tuottavat minulle syntisen suurta nautintoa. Koen hölmöä syyllisyyttä (en siis ole tässä kypsässä iässäni vieläkään oppinut siitä pois, toisin kuin Carrie) siitä, että piehtaroin niin antaumuksella teinidraamassa, mutta samaan aikaan saan siitä sellaista mielihyvää, etten ikimaailmassa luopuisi mieltymyksistäni. Sitä paitsi The Carrie Diariesissa on jotakin syvempää kuin mitä sisältökuvaus antaa ymmärtää.

Candace Bushnell: The Carrie Diaries. HarperCollinsPublishers 2010. 389 s.

torstai 13. helmikuuta 2014

Pekka Hiltunen - Iso



Tunnen Pekka Hiltusen ainoastaan hänen kahdesta jännitysromaanistaan Sysipimeä ja Vilpittömästi sinun, joten Ison täysin toisenlainen tyyli tuli kaikista ennakkotiedoistani huolimatta yllätyksenä. Uusin romaani on tunnelmaltaan päinvastainen kuin jännärit, sillä se keskittyy yhden ihmisen arkiseen kamppailuun paremman elämän puolesta. Vaikka päähenkilö on melko onneton ja kokee elämänsä usein raskaaksi, on teos kuitenkin huomattavasti lempeämpi ja toiveikkaampi kuin mihin Hiltunen aiemmissa teoksissaan pyrki. Se on tietysti ymmärrettävää jo tyylilajin vaihtumisen kannalta, mutta Hiltusen koko kirjoitustyyli näyttää muuttaneen muotoaan. Isossa hänen otteensa on rennompi, suopea päähenkilöä kohtaan ja rauhaisa tarinan etenemisen kannalta.

Iso keskittyy sen ympärille, mihin romaanin nimi viittaa. Anni on ylipainoinen nainen, joka ei näe pätevää syytä sille, miksi ympäröivä yhteiskunta huutaa häntä laihtumaan. Hän on fyysisesti terve ja kokee huonon olonsa johtuvan muiden ihmisten negatiivisesta asenteesta hänen painoaan kohtaan sen sijaan, että näkisi kilojensa olevan suoraan syypäitä hänen synkkiin mietteisiinsä. Menetettyään lyhyen ajan sisällä miesystävänsä ja työpaikkansa Helsingissä hän palaa häntä koipien välissä halpaan vuokrakämppään Tampereelle, jossa hän alkaa suunnitella kapinaa ympäröivää läskihysteriaa vastaan. Hän on vuosien saatossa lukenut suuret määrät tietoutta aiheesta tullen siihen tulokseen, että monissa tutkimuksissa vedetään turhan suoria tai jopa virheellisiä johtopäätöksiä liikakilojen yhteydestä erilaisiin sairauksiin.

Ei tarvitse olla virallisen painoindeksin määrittelemällä ylipainoalueella voidakseen samaistua moniin Annin tuntemuksiin. Vaarallisen ulkonäkökeskeisessä maailmassa eläminen luo paineita kenelle tahansa, ja kun joka tuutista tyrkytetään rasvattomuutta, vähäkalorisuutta ja xxxxs-kokoa, on hankalaa olla tuntematta syyllisyyttä herkuttelusta. Onneksi suunta on jonkin aikaa ollut menossa terveempään suuntaan, minkä huomaa esimerkiksi "strong is the new skinny"-villityksestä, mutta fokus on edelleen ravinnossa, urheilussa ja vartalon muokkaamisessa oikeanlaiseksi. Eikä lihavuutta katsota yhtään sen suopeammin kuin ennenkään. Anni on saanut tuta tämän nahoissaan aivan pikkutytöstä lähtien, jolloin hänen vanhempansa ja kouluterveydenhoitajat pakottivat hänet käymään läpi lukuisia eri dieettejä. Vasta lähestyessään neljääkymppiä hän alkaa kyseenalaistaa sitä massahysteriaa, joka aiheuttaa ihmisten epätoivoisen ja sokean juoksemisen ihannevartalon perässä.

Kirjan alkupuoliskolla kelataan Annin menneisyyttä, ja hänen kokemustensa tuttuus hämmästytti minua kerta toisensa jälkeen. Ne kappaleet, joissa Anni pohtii intohimoista suhdettaan ruokaan, voisivat olla suoraan omasta päästäni, kuten myös omalaatuiset säännöt ja asteikot, joita Anni on kehitellyt ruokien ympärille. Hänen ravintonsa ja syömistottumuksensa on ladattu täyteen erilaisia piilomerkityksiä ja tavoitteita, jotka ainoastaan itsensä näännyttämisen läpikäyneet ihmiset voivat täysin käsittää. Ruokaorgioiden vastustamattomuus, erilaisten ainesosien jumalointi sekä näiden tuottama yhtäaikainen ääretön nautinto ja häpeä kirvoittivat minussa lukemisen aikana jatkuvia empatian ja tunnistamisen tunteita, mutta voin kuvitella, kuinka syömiseen vähemmän intohimoisesti suhtautuvat henkilöt saattavat pitää ruokaan tällä tavoin hurahtaneita täysin sekopäinä. Toisille taas ruokailuun liittyvät tunteet ja ravinnon tehtävä jonakin paljon suurempana kuin pelkkänä energialähteenä ovat itsestään selviä.

Romaanin ruokahehkutuksiin voi suhtautua ilolla ja huvittuneisuudella, sillä en ymmärrä mitä pointtia on tehdä yhdestä elämän perusedellytyksistä mitään muuta kuin hauskaa ja nautinnollista, mutta Annin kokemukset ympäristön kielteisistä asenteista hänen vartaloaan kohtaan vetävät tunnelmat vakaviksi. Kirjassa käydään kiitettävän laajasti läpi ne yhteiskunnan kerrokset, joista hiljaista paheksuntaa ylipainoa kohtaan yleensä löytyy, ja niitä onkin melkoinen määrä. Iltalehtien kirkuvat otsikot, kadulla kulkevien koulupoikien vaivihkaa heitetyt piikit, suurelle vartalolle liian ahtaat kahvilapöydät ja yhden illan juttujen jälkeinen kalpea aamuvalo, kun baarista mukaan lähteneen krapulaisen miehen silmistä kuultaa selvä katumus. Nämä ovat vain murto-osa siitä taakasta, joka on painanut Annia alaspäin syvälle suruun vuosikausien ajan hänestä riippumattomista syistä. Annin lihavuus on kuin häneltä salassa väsätty tervetuliaistoivotus kaikille yli-innokkaille terveysnatseille, jotka haluavat purkaa saarnojaan viattomaan kohteeseen, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan vartalo, joka ei istu yhteiskunnan mahdottomiin kauneusihanteisiin. Hiltunen osoittaa kerta toisensa jälkeen, kuinka mahdotonta suurikokoisen ihmisen on olla rauhassa, sillä tilaa vievällä olemuksellaan hän muuttuu ilmeisesti kanssaeläjiensä silmissä hyväksyttäväksi kohteeksi kaikenlaiselle kommentoinnille.

Yksi sektori jää kirjassa kuitenkin huomioimatta. Hiltunen ei nimittäin analysoi sen kummemmin, miksi laiha on oikein ja lihava väärin, tai miksi ylipäätään asetamme niin suuren arvon ihmisen ulkoiselle koolle. Annin ahdistuksen kautta käy selkeäksi, että jatkuvan arvostelun kohteena oleminen on uuvuttavaa, mutta mistä tämä arvostelu juontaa juurensa? Hiltunen on tehnyt kunnioitettavan taustatyön ja kasannut fiktiivisen kerronnan väliin kiinnostavan pinkan yllättävää tutkimustietoa, joka olisi sietänyt laajempaakin käsittelyä, mutta romaanissa keskitytään nimenomaan lihavuutta koskevien käsitysten kyseenalaistamiseen sen sijaan, että tarkasteltaisi kauneusihanteiden alkuperää ja haitallisia puolia painoon katsomatta.

Annista on helppo pitää, sillä hän herättää myötätuntoa ja on myös kadehdittavan vahva. Hänessä on kuitenkin niin monta puolta, että välillä hämmentää. Yhtenä päivänä hän on äkkipikainen ja reipas, toisena epämieluisaan kohtaloonsa alistunut ja alakuloinen. Välillä hän uskaltaa seistä koko maailmaa vastaan vain piiloutuakseen seuraavassa hetkessä pelkojensa taakse. Eliniän kestänyt epäkelpoisuuden tunne on tehnyt hänestä pitkäpinnaisen siinä mielessä, että hän koettaa nähdä ihmisten kritiikin läpi ja löytää heidän hyvät puolensa, mutta hetkittäin hänellä ei ole tippaakaan itsehillintää ja silloin hän on rasittavan tinkimätön omien mielipiteidensä suhteen. Mutta epäjohdonmukaisuudet voi ehkä laittaa oikuttelevan luonteen piikkiin, ja ainakin Annia voi kehua kadehdittavan positiivisesta asenteesta. Hän yrittää parhaansa mukaan taistella tuulimyllyjä vastaan, vaikka kaikki merkit ovat alusta asti viitanneet siihen, että hänen olisi parempi vain antaa periksi, onhan hänen missionsa jo ajatuksena hurja. Onneksi hän on sisukas.

Loppu on harmillisen jaaritteleva ja palaset loksahtavat niin yliampuvan onnellisesti kohdilleen, että uskottavuuden kanssa on niin ja näin. Toisaalta miksi marmattaa, kun jonkun elämä ottaa ilakoivan käänteen. Anni jos kuka sen ansaitsee, ja meidän muiden tehtäväksi jää avata silmämme sille, kuinka paljon saatamme tiedostamattamme tuomita ulkonäön perusteella, ja pohtia sitä, mistä nämä epäluulot tiettyä painoa kohtaan syntyvät. Eikö tärkeintä ole, että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla? Ja miksi kenenkään paino kuuluisi yhdellekään toiselle ihmiselle?

Pekka Hiltunen: Iso. WSOY 2013. 414 s.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kysymyshaaste

Katri haastoi minut vastailemaan kysymyksiin, joiden myötä aivot alkavat raksuttaa erityisen kirjalliseen suuntaan. Osaa kysymyksistä olen ehtinyt sivuta 30 päivän lukuhaasteen tiimoilta, mutta ei se mitään, kirjakokemuksia on aina mielekästä muistella. Olen nyt niin saamaton, etten laita haastetta kenellekään eteenpäin, mutta saatan vielä muuttaa mieltäni!

Mikä on kaikkien aikojen huonoin lukemasi kirja?

En millään osaa nimetä ylivoimaisesti huonointa kirjaa, sillä tuppaan unohtamaan kaikki lukukokemukset, jotka eivät saa aikaan yhtään positiivisia tuntemuksia. Yksi suuri pettymys on kuitenkin Peter Høegin Lumen taju, johon en jaksanut yhtään keskittyä ja joka muuttui jatkuvasti absurdimpaan ja vaikeaselkoisempaan suuntaan. Høegilla on ilmeinen lahja kirjoittaa, mutta koska jouduin väkisin kahlaamaan työlään teoksen läpi opintoja varten ja vielä analysoimaan sitä käsittämättä kunnolla lukemaani, en voi kehua romaania.

Mihin muiden kovasti kehumaan kirjaan olet ollut eniten pettynyt?

Miika Nousiaisen
Vadelmavenepakolainen ei hetkauttanut minua mihinkään suuntaan. Minun ja Nousiaisen käsitys huumorista eroaa radikaalisti toisistaan, eikä romaanin tarina ruotsalaiseksi kuumeisesti halajavasta suomalaismiehestä tuntunut minusta missään vaiheessa järkevältä tai kiinnostavalta idealta.

Mitä kirjaa et osaa kuvitella koskaan lukevasi? Miksi?

Jotakin paksua fantasiakirjaa, joka sisältää satoja, tuhansiakin sivuja, ja jossa rakennetaan kokonainen uusi maailma velhoineen, hirviöineen ja muine outoine satuolentoineen. Yleensä näiden kirjojen alussa on kartta, jonka tarkoitus on selkiyttää tarinan useista kummallisen nimisistä maista koostuvaa ympäristöä, ja johdanto, jonka pitäisi tutustuttaa lukija polveileviin sukulaissuhteisiin ja lajeihin. Sen sijaan, että olisin kiitollinen kokonaiskuvasta, hämmennyn ja ärsyynnyn kaikesta monimutkaisesta sotkusta, enkä ylipäätään osaa nauttia sellaisten satujen lukemisesta, jotka eivät pohjaudu tuttuun universumiimme (tosikko mikä tosikko). Tiedän satavarmasti, miksi en siedä tällaisia romaaneja: koetin yhden kokonaisen kesän ajan lukea David ja Leigh Eddingsin Belgarathia, mutta en yksinkertaisesti kyennyt pääsemään kolmasosaa pidemmälle.
 
Mitä kirjaa uskaltaisit suositella lähes kenelle tahansa?

Tyydyn turvalliseen valintaan, jonka soveltuvuuden kenelle tahansa voi varmistaa kysymällä yhden asian: pidätkö dekkareista? Jos kyllä, lue Jens Lapiduksen Stockholm Noir-trilogia. Käsitykseni mukaan harvempi vihaa rikosromaaneja, ja Lapiduksen teoksissa yhdistyy taitavasti eri aikakausien suurimmat suuntaukset kyseisen genren tiimoilta, kuten kovaksikeitetty tyyli, Sherlock Holmesmainen klassinen salapoliisiromaani sekä nykyaikainen kriittinen yhteiskunnallisuus.
 
Ketkä ovat kolme lempikirjailijaasi? 

Nämä vaihtelevat parhaimmillaan viikosta toiseen, mutta tällä sekunnilla pisteet saa David Nicholls - romanttinen ja hersyvän hauska -, Caitlin Moran - rempseä ja älykäs - sekä Annamari Marttinen - olen syksystä lähtien odottanut yhtä vaikuttavan sykähdyttävää kokemusta kuin Mitä ilman ei voi olla tarjosi.

Mitkä ovat kolme oman kirjahyllysi rakkainta tai tärkeintä teosta?

Ehdottomasti tärkein ja rakkain on L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö-teos, jonka kansien väliin mahtuu kaikki osat ja jonka sain joululahjaksi muutama vuosi sitten. En ole vielä lukenut juuri hyllyssäni komeilevaa kirjaa, mutta olin nuorena niin vaikuttunut Emiliasta, että aion uppoutua sarjaan uudestaan mahdollisimman pian. Toinen on Harry Potter-sarja, joka aiheuttaa minussa nostalgisia viboja jo kansikuviensa perusteella, ja kolmantena nostan esille Candace Bushnellin Reittä pitkin-hömppäteoksen. Tämä valinta punastuttaa hienoisesti, mutta olen kokenut romaanin parissa jokaisella lukukerralla niin syviä rentoutumisen ja nautiskelun tunteita, etten voi sivuuttaa sitä.
 
Mitä kirjaa himoitset itsellesi tällä hetkellä eniten?

Olen odotellut kuukausikaupalla, että Jonas Gardellin tärkeään aiheeseen pureutuvan Torka aldrig tårar utan handskar-trilogian ensimmäinen osa saapuisi varausjonossa minulle. En ole moneen vuoteen ostanut kirjoja itselleni, mutta varailen niitä tiuhaan. Gardell on ollut kirjasarjansa takia niin paljon esillä, että haluan mahdollisimman äkkiä päästä tutustumaan hänen taitoihinsa.
 
Millaiset aiheet tai teemat saavat sinut herkästi tarttumaan kirjaan?

Omaa elämääni jollain lailla koskettavat, nykyaikaan ja mielellään kaupunkielämään liittyvät sekä ihmissuhteisiin raikkaasti ja antaumuksella heittäytyvät teokset kiinnostavat eniten. Lisäksi fiksut rikosromaanit saavat aina kannatukseni.
 
Oletko koskaan saanut fyysisiä oireita (esimerkiksi pahoinvointia) jonkun lukemasi kirjan vuoksi?

Itkeminen taitaa olla tavanomaisin reaktio, jos kirja onnistuu koskettamaan. Pahoinvointia olen kokenut kahta eri tyyppistä, eli epätoivottua sellaista Irvine Welshin ällöttävän Paska-kirjan lukemisen aikana, sekä hyväksyttävämpää silloin kun jollekin erityisen tunteisiin vetoavalle henkilölle käy poikkeuksellisen huonosti.

Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?

Nappasin eilen kirjaston bestseller-hyllystä Pekka Hiltusen Iso-teoksen. Aloitin sen aamulla bussissa suurin odotuksin, ja uskon sen imaisevan nopeasti mukaansa.

Kiitos kysymyksistä Katri!


tiistai 4. helmikuuta 2014

Karin Alvtegen - Skugga


Skuggan oli määrä olla motivoiva ja reipas aloitus uudelle uljaalle lukijapersoonalleni. Tein nimittäin uuden vuoden lupauksena päätöksen ottaa enemmän aikaa lukemiselle ja panostaa tosissani entisvuosien lukutahdin löytymiseen. Skugga lähti mukaani joulukuun alussa, kun matkasimme Riikaan, ja sainkin kiehtovan ja koukeroisen tarinan hyvään vauhtiin. Lomalla on tietysti eri edellytykset kirjaan uppoutumiselle kuin arkena, joten kun palasimme kotiin, jätin trillerin lähes kokonaan. Kaiken lisäksi uusintakerrat olivat menneet umpeen, joten jouduin palauttamaan sen kirjastoon ja hakemaan viikon päästä uudestaan itselleni, kun muistin, etten suinkaan ollut saanut selville monien mysteerien ratkaisua.

Näistä koukeroista huolimatta sain lukuelämyksen päätökseensä jo ennen vuodenvaihdetta, enkä enää ole kovin selvillä siitä, mitä kirjassa tapahtui yksityiskohtien tasolla. Sen kuitenkin tiedän, että Skugga voittaa Skamin aivan leikiten. Tässä romaanissa oli jälleen sitä älykästä juonenpunontaa, johon ihastuin Karin Alvtegeniltä ensin lukemassani Svekissä. Skuggan tarinasta löytyy taas sellaista epärealistisen rajoilla häilyvää karmeaa pahaenteisyyttä, joka saa minut kipristelemään varpaitani ja jatkamaan lukemista pienen yölampun valossa pitkään nukkumaanmenoajan ohi.

Kun palkittu ja rakastettu kirjailija Axel Ragnerfeldt halvaantuu, ottaa hänen poikansa Jan-Erik hoitaakseen isänsä merkittävistä töistä tiedottamisen. Hän kiertää ympäri Ruotsia puhumassa Axelin kirjoista ja tämän elämästä. Samaan aikaan Axel makaa hoitokodissa pohtimassa mennyttä elämäänsä, ja kun nykyelämän ainoat seuralaiset ovat kipu ja mistään mitään ymmärtämättömät hoitajat, viettää hän aikaa matkaillen entisajoissa muistojensa avulla. Kun perheen pitkäaikainen sisäkkö kuolee, alkaa Axelista ja hänen perheestään jälkiselvittelyjen kautta paljastua valonarkoja seikkoja. Tapahtumavyyhteen liittyy orpolapsi Kristoffer, jolla on jonkinlainen yhteys Gerdaan ja joka koettaa kiivaasti löytää biologiset vanhempansa.

Vanhempien vaikutusta jälkikasvuunsa, tarkoituksettomia ja tahallisia vaikutteita, käsitellään monesta näkökulmasta. Yksi esimerkki on, kuinka Jan-Erik käyttää hyväkseen tunnustetun isänsä saavutuksia, puoliksi häpeillen ja itselleen epätoivoisesti omien lähtökohtiensa hyväntahtoisuutta vakuutellen, puoliksi täyttä häkää nautiskellen. Suorittaessaan lavalla läpikotaisin viimeisen päälle harjoittelemaansa puhetta hän käyttäytyy kuin saaliseläin, pyydystää katsomosta hemaisevimman ja silmäpelin taitavimmin hallitsevan naisen ja virittää itsensä lavaesiintymisen jälkeiseen aktiin vetämällä show:n ensisijaisesti haaviinsa poimimalleen naiselle. Jan-Erikin käytöksessä on nähtävissä kateutta isän menestystä kohtaan, johon hän ei itse yllä, kapinaa täydellisen perheen asettamia odotuksia vastaan, sekä kuten myöhemmin käy ilmi, geeneissä kulkevaa taipumusta läheisten pettämiseen.

Kristofferin kohdalla taas on ilmiselvää, kuinka vanhempien puuttuminen vahvistaa heidän rooliaan. Kristoffer kokee jääneensä ulkopuolelle maailmankaikkeudesta, eikä mikään päihde maailmassa auta siihen tyhjiöön, jonka orpouden jättämät lapsuudentraumat ovat synnyttäneet. Hän palaa halusta löytää äitinsä ja isänsä sekä vastaukset häntä vaivaaviin kysymyksiin, joihin vain sukulaiset osaisivat vastata. Mutta niin kauan kuin toiveet eivät täyty, hän ei osaa lopettaa yksinäistä harhailua läpi elämänsä.

Tarinassa painottuu myös vaikenemisen voima, se miten arimmat ja häpeällisimmät tapahtumat saa kätkettyä vuosikausiksi esittämällä itselleenkin unohtaneensa ne. Ulkoisten paineiden ja odotusten voima on niin valtava, että tarinan päähenkilöt kokevat mahdottomaksi olla rehellisiä rakkaimmillekaan ihmisille. Riski kaikkien taitavasti rakennettujen kulissien romahtamisesta on liian uhkaava, mutta kuten henkilöt saavat vaikeimman kautta todeta, ei vaikeneminen pelasta loppupeleissä mitään. On syynä sitten karma tai yksinkertaisesti häkellyttävän inhottavien salaisuuksien liian painava taakka, tulevat likaisimmat ongelmavyyhdet poikkeuksetta joskus selville.

Alvtegenin tyyliin tunnelma on raskas ja pimeä, ihmiset kyräileviä ja vahvasti oman päänsä sisällä. Paljastuvat salaisuudet ovat melkein epätodellisen hirvittäviä ja väkevässä ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, joka näkyy ulospäin. Ihmisten pahuudella ei ole pohjaa eikä itsekkyydellä rajaa. Mutta kaikesta synkkyydestä huolimatta Skugga on intohimoinen, kiehtova ja koukuttava, vaikka kaikesta säädöstäni kirjan kanssa sitä ei välttämättä heti ensimmäisenä osaisi arvata.

Karin Alvtegen: Skugga. Natur och Kultur 2007. 362 s.

Muualla: Aamunkajon lukukokemukset, Kuutar, Tarukirja, Arjen kulttuuria ja Kuristava kirsikka.