Riikka Takala - Ole hyvä

Jonkinlaista intuitiota näyttää löytyvän siitä tavasta, millä Riikka Takalan Ole hyvä ajautui käsiini. Pyörin erään lähes kokonaisen lauantain keskustassa suoritellen itselleni mieluisia ajanviettotapoja ja tarvitsin seurakseni lukemista. Olin taas aliarvioinut lukutahtini ja huomasin repussa matkaavan kirjan uhkaavasti lähenevän loppuaan. Pelastauduin siis Kirjasto kympin antimien ääreen ja harhailin hyllyjen välissä aikani. Valitsen lukemiseni usein spontaanisti mututuntumalla, enkä liiemmin tsekkaile takakansia muutamia sieltä täältä silmäiltyjä lauseita lukuun ottamatta. Ole hyvä kiinnitti huomioni maininnalla työttömyydestä, ja niinpä se sai toimia aurinkoisen lauantai-iltapäivän viihdykkeenäni.

Paitsi että viihtyminen ei ole mikään osuvin sanavalinta kuvaamaan lukemisen aikana vallinneita tunnetilojani. Kolmen päähenkilön olemista ja tekemisiä sävyttävät pelko, epätoivo ja turhautuneisuus. Aava riutuu etäisen miehensä vaatimusten ja omien hukattujen tulevaisuudensuunnitelmien ristitulessa. Violaa ohjaa yhä uusiin umpikujiin korventava toive lapsenhankinnasta. Elli koettaa selviytyä yksinhuoltajuuteen ajaneiden traumaattisten tapahtumien ja niistä jääneiden muistojen paineen alla. Ystävyyden lisäksi naisia yhdistävät paitsi afrotanssitunnit myös työttömyys. Sanaa pitäisi värittää mustalla paksulla tussilla ja säestää pahaenteisesti kumisevilla instrumenteilla, niin dominoiva elementti se pahimmillaan on.

Töiden saaminen ei ole puuttuvasta tahdosta kiinni. Jokainen henkilöistä haluaa tehdä hyvää ja olla avuksi muille, unohtamatta kuitenkaan omaa hyvinvointiaan. Kuten ei pitäisikään. Kuinka monesti olen todennut samaisen dilemman omassa elämässäni: en halua loisia hyödyttömänä, mutta haluan viihtyä päivittäisissä toimissani. Tähän mennessä kertyneet työkokemukset eivät ole tarjonneet minkäänlaista ratkaisua yhtälöön. Ole hyvä hohkaa sitä hipihiljaista toivottomuutta, joka salakavalasti laskeutuu arkeen kuukausien lipuessa ohi. Halu olla hyödyksi, kuulua yhteisöön ja toteuttaa sisintään kytee sammumattomana liekkinä, mutta sen helotus himmenee samassa tahdissa kuin päivät kytkeytyvät yhdeksi identtiseksi pötköksi. Lopulta vallitsevaksi olotilaksi laskeutuu turtumus, josta irti ravistautuminen vaatii joko häikäilemätöntä itsepetosta ja silmien uppiniskaista sulkemista tai täysin irrationaalisia tekoja, joihin on helpompi heittäytyä, kun hävittävää on enää hyvin vähän.

Afrotanssin ja sen opettajapariskunnan menneisyyden aukeamisen myötä kolmen naisen kurjuutta pääsee peilaamaan globaaleihin realiteetteihin pohjautuvassa perspektiivissä. Vaikka kuinka kismittäisi, että kerrostalossa ahkerasti korjaustöitä paiskivat remonttireiskat katsovat paheksuvasti kaikki iltapäivät kotonaan eikä kunniallisissa töissä luuhaavaa Violaa, ollaan loppujen lopuksi kuitenkin hyvinvointivaltiossa. Tiettyihin olosuhteisiin verrattuna perusedellytykset hengissä selviämiseen ja myös elämästä nauttimiseen ovat meille tarjolla suorastaan hopeatarjottimella, ja jokaisen on omassa elämässään huolehdittava siitä, mitä näillä syntymässä ojennetuilla työkaluilla tekee.

Eriarvoisuuksista huolimatta tietyt ihmisyyden peruselementit löytyvät jokaiselta. Takala punoo tarinaan käänteitä, joiden kautta lukija pääsee tutkimaan nöyrtymisen ja ylpeyden rajoja. Yhdelle ihmiselle voimaannuttavana näyttäytyvä valinta voi olla toiselle ihmiselle se vihoviimeinen tilanne, missä loputkin toivon rippeet on heitetty menemään.

Takala kirjoittaa ankeista kohtaloista rauhanomaisella otteella, niin että päällimmäisiksi jäävät tunteet nojaavat sittenkin enemmän valoisaan kuin pimeään suuntaan. Kerronta on värikästä mutta tunteista riisuttua. Rivien väleistä on kuitenkin aistittavissa se jatkuva myllerrys, joka henkilöiden sisimmässä on meneillään.

Ole hyvä on näennäisen nopealukuinen ja ohkainen kirja, jonka vaikuttava syvyys hiipii tietoisuuteen ilmoittamalla itsestään melkein vasta lukukokemuksen ollessa ohi. Huolelliseen pakettiin koottua ja kauniisti viimeisteltyä teosta voi näistä syistä kutsua jopa taideteokseksi.

Riikka Takala: Ole hyvä. Atena 2014. 152 s.

Riku Korhonen - Kahden ja yhden yön tarinoita

Alkuvuottani on rikastuttanut lahjakkaan Riku Korhosen ensimmäinen ja kolmas teos käänteisessä järjestyksessä. Olen lukenut molemmat kerran aiemmin alle parikymppisenä, vaikuttunut silloinkin niiden poikkeuksellisista ominaisuuksista, mutta ollut sittenkin liian nuori ymmärtämään tarinoiden alla piileviä syvyyksiä.

Lääkäriromaani piti minua ekan opiskeluvuoden paineissa niin otteessaan, että se pääsi päiväkirjani sivuille asti kehujen kera. Muistaakseni kirjoitin jotakin siihen suuntaan, että jo parin luvun jälkeen kirja vaikuttaa vuoden parhaalta. (Olen lukenut päivikseni niin moneen otteeseen, että tällaiset merkityksettömät yksityiskohdat löytyvät kätevästi muistoistani.) Tänä talvena samainen romaani teki vaikutuksen uudestaan, mutta jonkin surullisemman reitin kautta. En nähnyt sitä enää kauniina kertomuksena rakkaudesta, jonka erotti muista saman aihepiirin teoksista virkistävän terävä kirjoitustyyli, vaan armottoman todenmukaisena kuvauksena ankeasta lähestyvän vanhuuden ansojen välttelystä, sekä pitkitetystä väistämättömän eron tekemisestä. Kauniilta se silti tuntui tästäkin vinkkelistä.

Kahden ja yhden yön tarinoita oli lukulistallani ensimmäistä kertaa ekana lukiovuonna, enkä totta puhuen muista itse kirjasta yhtikäs mitään. En kai jaksanut keskittyä tarpeeksi osatakseni muodostaa minkäänlaista tiivistettyä käsitystä. Sen sijaan muistan Henriikka Tavin äikänsijaisenamme ja hänen Korhosen tuotantoon liittyvät kehunsa. Pelkäsin silloin olevani liian tyhmä ymmärtääkseni tämän ilmeisen taitavan kirjailijan saavutuksia, ja olen siitä lähtien halunnut lukea uudestaan tämän irrallisista mutta kuitenkin toisiinsa löyhästi kiinnittyvistä lähiökertomuksista koostuvan kokoelman - todistaakseni itselleni, että minulta ei puutu tarpeellisia aivosoluja.

Koska aloin lukea Kahden ja yhden yön tarinoita kuin novellikokoelmaa, kesti hetken ymmärtää, että luvut eivät ole toisiinsa täysin liittymättömiä. Usein peräkkäisissä teksteissä kerrotaan kahden osapuolen näkemykset yhdestä tilanteesta tai elämänvaiheesta, ja vaikka näin ilmeisiä kytköksiä ei olisi, tuntuu jokainen teoksessa esitetty ihmiskohtalo soljuvan samassa jatkumossa. Lieneekö kyseessä jokin yleismaailmallinen yhteenkuuluvuuden tunne, joka auttaa samaistumaan henkilöiden räpiköintiin, vai pelkästään se fakta, että tarinat tapahtuvat peruslähiössä, jossa asuu perusihmisiä? Romaanin tapahtumat ja sen hahmojen käytös on toisinaan eriskummallista, jopa käsittämätöntä, mutta juuri siksi niin tunnistettavaa. Tuskin kukaan meistä on sitä huolitellusti aseteltua pintaa ja kohteliasta pinnisteltyä hymyä, jota ulospäin arjen tuoksinassa näkyy.

Korhonen ruotii ihmismielen naurettavia kerroksia suurennuslasin kanssa. Mikrotasolle mennessään hän löytää jokapäiväisyydestä sellaisen harvinaisen kääntöpuolen, jonka esiin kaivamiseen vaaditaan poikkeuksellista tarkkanäköisyyttä, ja parhaimmillaan lauseet ovat kuin aforismeja - mikä vielä huomionarvoisempaa, ei-teennäisiä sellaisia - joita haluaa jäädä tunnustelemaan pidemmäksi aikaa.

Tämä on tunnettua: Nuorena ihmisellä on melkoisesti kysymyksiä. Aika vapauttaa hänet kysymyksistä jättämällä hänet vastauksitta. Mitä tekee kysymyksillä, jos ei ole vastauksia? Omalla kohdallani lukuisia vuosikymmeniä kestänyt selviytymiskamppailu on pitkittyessään pelkistynyt yhdeksi, luonteeltaan lähinnä käytännölliseksi kysymykseksi: Kuinka selvitä kivuliaimpien aamutuntien yli riistämättä kimpaannuksissa henkeään? Yön autuaasta tiedottomuudesta säpsähdettyäni tuijotan eteeni. Näen olevaisen pörhistävän vierasta armottomuuttaan ja haluan heittää kaiken sikseen. Vaarallinen tarkkanäköisyys ei kestä kauan. Viimeistään puolipäivän tienoilla biologinen turtumus leviää organismiin. Joitakin tunteja elämä lepää sisuksissa kuin lämmin lihaperunavuoka, ja kas tuota valon temppuilua, nyt varjot jo pitenevätkin, ja ihmisestä on lohjennut taas yksi läpikuultava, järjetön päivä.

Vastapainona Korhonen käyttää tapahtumien kuvailuun suoraviivaisempaa ja lyhennetympää tyyliä, jolloin teksti on sitä eleettömämpää, mitä merkittävämpiä käänteitä on tulossa. Halvaantumiseen johtava onnettomuus kuulostaa tältä:

Sukellusta seurasi veden kevyt sivallus, käsien outo tempautuminen, isku otsaan ja valtava räsäys. Kipu niskassa. Hiljaisuus. Sinistä. Mikään ei liiku. Nyt hukun. Ellei Iiris. Pidättele ilmaa. Kuplat rikkovat sinisen. Iiris, tajua jo. Viimeinen ilma. Vesi tulee. Minä menen. Ja hitaasti kuin jotain aikoja sitten tapahtunutta muistellen ymmärrän, että minuun on tartuttu, minut on nostettu. On valoa, on ilmaa.

Sairaalareissuun johtava lääketokkurainen harhailu ulkoilmassa kuulostaa tältä:

Seurasi typerä baletti. Lenkutin housumytty nilkoissani ja käsiäni heiluttaen lyhyin askelin taaksepäin. Kipeä jalka rusahteli. Löysin tasapainoni. Hetken hallitusti virtsattuani jokin suunnaton musta pyöreä pullistui ja horjutti minua. Lenkutin eteenpäin lyhyin askelin ja käsiäni heiluttaen. Kaislikossa löysin tasapainoni. Virtsasin tyytyväisenä viimeiset tipat. Huomasin jääneeni kiinni mutaan. Yritin nostaa housuni. Näin kaislat kasvojeni edessä ja tunsin jonkun työntävän minua selästä suurella tummalla kädellä ja ehdin ajatella, etteivät viimeiset temppuiluni juuri ylpistäneet minua, mutta eivät kyllä aiemmatkaan.

Toimintaan keskittymisestä seuraava tunnepuolen vähäeleisyys ei tee vaikutuksesta yhtään sen vähäisempää, vaikka joka hetki ei pohditakaan syntyjä syviä. Kertomukset ovat loppujen lopuksi hyvin maanläheisiä ja arkipäiväisiä, vaikka viestittävät samalla jotakin tärkeää ja olennaista ihmisyydestä. Sen vuoksi Kahden ja yhden yön tarinoita minuun jättämä jälki on kaikesta antoisan tekstin lukemisesta seuraavasta nautinnosta huolimatta alakulon ja säälin sekoitus.

Korhosen hahmoissa tulee näkyväksi ihmisenä olemiseen liittyvä raadollisuus, jolta mielellään sulkisi silmänsä, mutta jonka Korhonen esittää liian kirkkaasti, jotta sen voisi jättää huomiotta. Olemme surullisia ilmestyksiä. Olemme ällöttäviä, valehtelevia, sekopäisiä, epätoivoisia ilmestyksiä. Pyristelymme meitä vääjäämättä uhkaavia surkeita kohtaloitamme vastaan vievät jatkuvasti huomiotamme pois olennaisuuksista, jotka voisivat auttaa olemaan rehellisiä toisillemme ja itsellemme. Koko elämämme on yhtä hämmentävää harhautustaktiikkaa. Onneksi meillä on Korhosen kaltaisia kirjailijoita, jotka voivat keventää olemistamme taikomalla omat heikkoutemme taiteeksi.

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. Sammakko 2003. 259 s.