Sarra Manning - It Felt Like A Kiss

Minulla on nähtävästi pohjaton hömppäkirjallisuusjano. Joulua enteilevissä mielikuvissani makasin päivät pitkät pehmoisen tyyny- ja vilttikasan keskellä konvehtirasia sormieni ulottuvilla ja täydellinen viihderomaani hyppysissäni. Siksi säästelin lupaavan pastellikantista It Felt Like A Kiss:iä joulupyhiin, päästäkseni toteuttamaan toiveikkaat suunnitelmani, mutta enhän lopulta saanut luettua kuin muutaman hassun sivun kaiken sukuloinnin ja yleisen lojumisen ohessa. Ei se mitään. Sarra Manningin romaani vei mennessään siitä huolimatta, etteivät olosuhteet olleet alkuperäisten toivomusten mukaiset, eikä teos edes ole kaikkein viihteellisimmästä päästä.

Kirjan nimen perusteella voisi odottaa yltiöromanttista pumpuliseen rakkauteen pohjaavaa tarinaa, mutta otsikko johtaa harhaan. Juoni on odottamaani omaperäisempi ja liittyy yllättäen musiikkimaailmaan, julkisuuden kiroihin ja rikkinäisiin perhesuhteisiin. Keskiössä on yksinhuoltajaäitinsä Arin kanssa onnellisesti kasvanut ja taidegalleriassa työskentelevä Ellie, joka joutuu keskelle painajaista vihaisen ex-poikaystävän myydessä Ellien kipeimmän salaisuuden roskalehdille. Ellien isä on nimittäin maailmankuulu rokkistara Billy, joka ei ole pitänyt minkäänlaista yhteyttä tyttäreensä, ei edes rahallisessa mielessä, koko tämän elämän aikana. Äkkiä lööpit ovat täynnä Ellien mustamaalausta ja likaista spekulointia, joka ajaa Ellien maanpakoon ja suistaa hänet täysin raiteiltaan. Apuun rientää Billyn asianajaja David, joka virallisen ja kylmän ulkokuorensa takaa vetoaa Ellieen alkukantaisella tasolla, jota Ellie ei voi kovista yrityksistään huolimatta sivuuttaa.

Tapahtumat ovat dramaattisia ja ikäviä: Ellie on suurimman osan ajasta hyvin onneton ja jopa paniikissa, hänen muutoin niin täydelliset välinsä hänen äitiinsä lohkeilevat, hänen isänsä ei tee elettäkään korjatakseen lehdistön väärinkäsityksiä tai päästäkseen juttusille tyttärensä kanssa, eikä Ellien tukena ole muita kuin David, sillä hän joutuu karkaamaan ahdistelevia toimittajia eikä saa paljastaa olinpaikkaansa kenellekään. Kaikista näistä synkkyyksistä huolimatta Manning onnistuu pitämään ilmapiirin kevyenä ja viihtyisänä Ellien toilailujen, hupaisien sivuhahmojen ja kutkuttavien tunne-elämän jännitteiden avulla. Kaikkien epätoivoisimmatkin hetket aiheuttavat korkeintaan hetkellistä harmittelua, sillä luotto on kova, että Ellie - miellyttämisenhaluisesta luonteestaan huolimatta - löytää sisäisen vahvuutensa ja selviää lopulta voittajana.

Syy siihen, että usko onnelliseen loppuun ei missään vaiheessa lopu, saattaa osittain löytyä kepeän genren konventioista, mutta osansa on myös Ellien käytöksellä. Hänen asennoitumisensa vaihtelee vimmastuneesta huolestuneeseen ja sisukkaasta lannistuneeseen, mutta niinä hetkinä kun hänen ahdinkonsa on olevinaan syvimmillään, ei tunne välity aidon lohduttomana. Enemmänkin Ellien rasittuneisuuden huomaa tekojen kautta: hänen muutoin niin rakas työnsä tuntuu merkityksettömältä - vaikka hän jaksaa kuin ihmeen kautta paneutua tehtäviinsä sellaisella tarmolla, että unohtaa kaoottisen maailman - ja hän toivoo yhä raskaammaksi käyvän uupumuksen seurauksena voivansa vetäytyä kaikista välteltävissä olevista sosiaalisista tilanteista. Kaikki tapahtumat, jotka eri tavalla tutkailtuina voisivat näyttäytyä toivottomassa valossa, tulevat Manningin käsittelyssä esiin lähinnä yleisenä sekasortona ja häsläämisenä. Yhdistettynä Ellien taipumukseen kääntää uhkaava masentuneisuus vihaisiksi yrityksiksi hallita mitä tahansa olosuhteita, vie tämä lähestymistapa tehokkaasti huomion kaikista epämukavan ikäviksi käyvistä tuntemuksista.

Tarinan parasta antia ovat kutkuttavan yllätyksellisesti kehittyvät ihmissuhteet. Kirjan alkumetreistä lähtien on toki helppo arvailla, kenen kanssa Ellie lopulta päätyy yhteen, mutta tosirakkauden henkilöllisyys ei olekaan pointti. Pääasia on matka ja kommellukset tiellä, joka lopulta johtaa unelmien prinssin kainaloon, ja Ellien tapauksessa se sydämen valittu, jota kohti hänen rationaalisen ajattelukykynsä ulkopuolelle jäävät tunteensa häntä ohjaavat, on suurimman osan ajasta kaikkea muuta kuin puoleensavetävä niin ulkonäkönsä kuin käyttäytymisensä osalta. Siksi juuri tämä rakkaustarina saakin varauksettoman kannatukseni: olen käsityskyvyn ulottumattomiin jäävän romantiikan uskollinen puolestapuhuja, enkä suostu myöntämään, että todellisella kahden ihmisen välisellä kemialla olisi mitään tekemistä tieteen tai järkiperäisen ajattelun kanssa. Uskon, että henkilön yhteys omiin energiakanaviinsa määrittelee sen, kuinka altis hän on huomaamaan vetovoiman muihin ja tulkitsemaan sen oikein, sekä sen, kuinka halukas hän on tarttumaan konkreettisesti sisältään nouseviin merkkeihin. Aivan tällaisille taajuuksille eivät Ellien pohdinnat kohoa, mutta lopputulos viestittää samaa tunteisiinsa heittäytymisen kallisarvoisuutta. Arin ja Billyn tarina taas huutaa täysin päinvastaista, vaikka lähtökohdat ovat periaatteessa samat ja yhtä romanttisen intohimoiset. Kukin valitkoon, millaiset johtopäätökset vetää heidän elämänmittaiseksi paisuneesta välirikostaan, mutta itse en anna sen horjuttaa uskoani siihen, että puhtaista lähtökohdista syntyvä yhteys kestää karikot ja kasvaa lopulta joksikin kauniiksi. Arin ja Billyn kohdalla se ei tarkoita heidän keskinäistä suhdettaan, vaan Ellietä, jota Ari rakastaa pohjattomasti.

Ellie on omaksunut elämälleen äitinsä kunnioitettavat ohjenuorat, jotka kuljettavat hänet läpi vaikeuksien. Tarinan moraali on täten selkeä ja saa minunkin kannatukseni, huolimatta Arin ja Ellien lähes rasittaviin mittoihin paisuvasta hyveellisyydestä. Pähkinänkuoressa tarinan opetus on, että raha luo petollista turvaa ja tuo ihmisissä esiin heidän irvokkaimmat puolensa. Mikään summa maailmassa ei hyvitä Ellielle hänen isänsä anteeksiantamatonta käytöstä tai läsnäolon puutetta. Mainetta ja kunniaa koko lyhyen elämänsä niittäneet nuorukaiset ovat turmeltuneita ja teennäisiä, ja rahaa havittelevat edustavat kaikkea sitä, joka Ellien ja Arin maailmankuvassa yhdistyy tunteettomaan ja valheelliseen tapaan elää ja olla. Tämä viesti ei vilku läpi tarinan yhtään niin räikeästi kuin kärjistetystä tiivistyksestäni voisi päätellä, vaan Manning on malttanut tasoittaa reunoja ja upottaa periaatteet hieman syvemmälle kuin ensivilkaisulla huomaa. Mutta vain hieman. Vastakkainasettelu vaurauden perässä kirmaavien ja aidosta intohimosta työtään tekevien välillä on terävä.

Luen sen verran englanniksi, etten pidä kieltä haastavana, eikä se töki sen enempää kuin ruosteessa oleva ruotsini. Silti huomasin pian, että Manningin käyttämässä kielessä on jotakin normaalia haastavampaa, jotakin rikkaampaa kuin mihin olen tottunut. Lukemiseni ei tämän johdosta niinkään takkuillut, vaan elävöityi. Värikkään ja jollain lailla muhkean tekstin vietäväksi on ilo antautua.

Sarra Manning: It Felt Like A Kiss. Corgi Books 2014. 480 s.

Hanna-Riikka Kuisma - Valkoinen valo

Ekaa kertaa ainakin vuoteen luin kokonaisen kirjan vuorokauden sisällä, mikä on minulle lähes sama kuin että olisin lukenut koko romaanin yhdeltä istumalta. Hanna-Riikka Kuisman kolmas romaani osoittautui niin dramaattiseksi ja voimakkaita tunteita tihkuvaksi, etten voinut irrottautua sen otteesta. Jokin tekstin ylitsevuotavuudessa muistutti minua teini-ikäisenä ahmimistani kirjoista, joiden sentimentaalisuus hälvensi senaikaisia angsteja.

Valkoinen valo alkaa kaikessa runollisuudessaan niin raskaasti, että meinasin tehdä jotakin ennenkuulumatonta ja lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Kaipasin jotakin nopealukuista ja ajantajun kadottamiseen ajavaa romaania, eikä Kuisman teoksen johdanto vaikuttanut etäisestikään toiveisiini sopivalta. Ensimmäisten sivujen tarkoitus on kuitenkin toimia mahdollisimman näyttävänä johdatuksena romaanin hallitsevaan teemaan, eli kipuun, ja samalla se on kuin räikeäksi moninkertaistettu näyte romaanin tyylilajista, jonka avainsanoja ovat paatoksellisuus ja lyyrisyys.

Romaanin ytimessä toimii kourallinen ihmisiä, joita yhdistää kipu eri muodoissaan, niin fyysisinä kuin henkisinä ilmentyminä, sekä tunneskaalan molemmat ääripäät, rakkaus ja viha. Uskollisen fanikunnan salaperäisenä runoilijahahmona kerännyt Maria on rakastunut Luukakseen, joka on yhdessä Lyydian kanssa, jonka nuoruudenrakkaus Johannes on kuoleman partaalla keikkuva alkoholisti ja jonka äiti, vanhuuden sekoittama Elisabet, asuu Marian naapurissa. Johannes on lapsuudestaan saakka ollut läheisissä väleissä Marian kanssa, ja nähnyt Marian haksahtavan Luukaksen kanssa salasuhteeseen kerta toisensa jälkeen. Palapeli ei ole niin monimutkainen kuin miltä se vaikuttaa, vaan piirileikki paljastuu pikkuhiljaa ja lähtee Johanneksen kaupunkiin ilmestymisen myötä pyörimään vinhammin kuin vuosiin.

Vinksallaan olevien tunnesiteiden lisäksi kykenemättömyys avautua toisen edessä sellaisena kuin todella on, sekä jo mainitut erilaiset kiputilat yhdistävät henkilöitä. Marian äärimmäisen vakava ja hänet lähes liikuntakyvyttömäksi tekevä sairaus on määrittelemätön, ja vain Luukaksen läsnäolo lyhyiden vierailujen ajan saa hänet sen verran euforiseen tilaan, että hän kykenee toimimaan normaalisti. Muun ajan hän kyyhöttää ahtaassa huoneessa peittojen alla lääkehorroksessa, eikä silti pääse pakoon tuskaansa. Kivun syy ei selviä, mutta juontanee Marian ja Johanneksen keskusteluista päätellen juurensa onnettomasta rakkaudesta Luukakseen. En voi mitään sille, että tämä saa kyynisen puoleni kohottelemaan kulmakarvojaan mielikuvalle lemmentuskissaan riutuvasta, kalpeasta, eteerisen hoikasta runoilijaneitosesta. Muiden tilat ovat ymmärrettävämpiä ja selkeämmin määriteltyjä, mutta eivät sen miellyttävämpiä: Elisabetin dementia, Johanneksen haiseva ja silmissä lahoava kroppa, Luukaksen migreenikohtaukset ja Lyydian alkoholi- ja lääkeriippuvuus takaavat, että lukiessa mieliala vaipuu sysimustiin tunnelmiin. Luukaksen ja Lyydian suhde on täyttä kulissia, jonka takana Luukas on vihamielinen ja kylmän vetäytyvä ja Lyydia yksin addiktioineen kamppaileva sekava ihmisraunio.

Valkoinen valo on kaikesta kolkkoudestaan ja surullisista kohtaloistaan huolimatta varsin jouheva romaani. Ehkä henkilöiden epätodellisen tuskaisat tilat ja Kuisman lumoavan teatraalinen kirjoitustyyli luovat tarpeellista etäisyyttä, jolloin henkilöiden säälittävän räpistelyn seuraaminen ei masenna liian pahasti. Tarina on kuin spektaakkelimaista teatteria, jossa jokainen tunnetila on puserrettu äärimmilleen ja jokainen synkkä kohtalo jätetty roikkumaan siihen kaikkein piinallisimpaan välitilaan, jossa helpotuksen voi suoda enää kuolema, mutta johon hyppääminen vaatisi rohkeutta ja voimia, joita ei ole. Kaikki se särkevissä tunnetiloissa vellominen menee kuitenkin angstisuudessaan lähelle siedettävyyden rajaa, enkä osaa päättää, onko Marian marttyyrimainen hiljaisuudessa kärsiminen, Johanneksen reteä "kuolemaa kohti tuhatta ja sataa ja otetaan nyt kaikki irti"-asenne vai Luukaksen kliseisen machomainen kipujen piilottelu ja torjuminen ärsyttävintä.

Jos romaani olisi ainoastaan melodramaattista kitumista ja vastenmielisiä ihmissuhdepelejä, en olisi koukuttunut niin pahasti. Kuisman kirjoitustyyli kuitenkin loihtii romaanista esille pateettisen sijaan sen kauniin ja tenhoavan puolen. Vimmaiset sanoilla leikittelyt ja taianomaisen omalaatuisia virkkeitä sisältävät osuudet sekoitettuina arkiseen dialogiin on vastustamaton yhdistelmä. Lisäksi eri henkilöiden näkökulmilla pelaaminen ja jännityksen kohottaminen trillerimäisten käänteiden avulla luo oman viehätyksensä, jonka myötä Valkoinen valo muodostuu kokemukseksi, jota ei aivan piakkoin unohda. Kuisma käyttää iljettäviä yksityiskohtia hyväkseen synnyttäen niiden pohjalta parhaiden taitojensa mukaan hämmästyttävän kiehtovaa tekstiä. Ja vaikka kuinka halveksin Luukasta ja tässä ällöttävän itsekeskeisessä miehessä roikkuvaa kahta tahdotonta naishahmoa, en voi väittää, etteivätkö saippuasarjamaiset käänteet tarjoaisi minulle tyydytystä.

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo. Like 2013. 264 s.

E. L. James - Fifty Shades Darker

En olisi ikinä uskonut, että haksahdan E. L. Jamesin Fifty Shades-sarjaan näin pahasti. Luin ensimmäisen osan Fifty Shades of Grey jo viime talvena, ja muistan kokemuksen erityisen mieluisana siksi, että se oli ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun halusin jatkuvasti raivata tilaa arjen askareilta voidakseni uppoutua lukemiseen. Jo pitkään kirjoihin syventyminen on ollut minulle haastavaa kaiken muun viedessä mukamas liikaa tunteja päivistäni, mutta ilmeisesti ajan löytymiseksi vaaditaan vain tarpeeksi koukuttava romaani. En tiedä mitä se kertoo älykkyysosamäärästäni, että kenties parjatuin ja kiistellyin kirjasarja pitkiin aikoihin herätti uinuneet lukuhimoni, mutta en pohdiskele sitä sen enempää. Minulle merkitsee vain se, että Jamesin teokset ovat äärimmäisen viihdyttävää todellisuuspakoa.

Koska kaikki, jotka eivät ole kirjoja lukeneet, ajattelevat tietysti ilman muuta automaattisesti kirjojen tavaramerkkiä eli seksiä - missä määrin, kuinka rankkaa, miten epärealistista? - sanon heti, että seksi on toki olennainen osa tarinaa, mutta ei pääasia. Tai no, ei ainoa pääasia. Ensimmäisessä osassa sillä on huomattavasti merkityksellisempi rooli kuin Fifty Shades Darkerissa, ja ensimmäisen kirjan seksikohtaukset ovat myös pidempiä sekä nätisti ilmaistuna hurjempia. Koska ensimmäinen osa tempaisi niin täysin mukaansa, luin sitä usein myös julkisissa, ja kirjan sankareiden intohimoisimpien sessioiden aikana jouduin keskeyttämään lukemisen ja piilottamaan kirjan reppuuni oloni muuttuessa liian vaivautuneeksi. Kuvittelin jokaisen kanssamatkustajan tietävän, millaisia punastuttavia kohtauksia olin juuri ahminut, enkä kyennyt kohtaamaan kenenkään katsetta. En pidä itseäni kovin siveellisenä, enkä arastele puhua seksistä (seurasta riippuen... en välttämättä joulupöydässä ala kailottaa viimeaikaisista lukukokemuksistani mummin ja ukin edessä), mutta Fifty Shades of Grey on yksinkertaisesti erittäin seksinhuuruinen teos.

Olikin ratkiriemukas sattumus, kun eräänä aamuna entisessä työpaikassani - olin vartijana erään pankin tiloissa - olin syönyt aamiaista yhdessä autioista neuvotteluhuoneista ja jättänyt kirjan pöydälle sen ajaksi, kun kävin tiskaamassa astiani. Kuinka ollakaan, sillä aikaa huoneen olivat vallanneet siististi pukeutuneet skarpit pankkivirkailijat, jotka aloittelivat aamupalaveriaan. Koetin astella neukkariin ammattimaisella otteella ja napata Fifty Shadesini huomaamatta ja pokerinaamalla, mutta huh miten paljon häpesin, kun huolellisesti meikatut rouvashenkilöt ja jäykät kravattisedät kohottelivat kulmakarvojaan ilmeisen huvittuneina lukuvalinnastani. Toisaalta olisin mielelläni puhjennut ylistyslauluun teoksen tiimoilta, sillä jos en vielä painottanut tätä tarpeeksi, on se todella antoisaa lukemista, silloinkin vaikka seksikohtauksia ei laskettaisi mukaan.

Anastasia on epävarma lukutoukkatyttönen, joka tapaa sattumien oikusta äärettömän rikkaan, menestyneen ja pökerryttävän komean Christianin. Kaksikko päätyy erinäisten kissa- ja hiirileikkien jälkeen omalaatuiseen suhteeseen, joka on erikoinen sekoitus liikesopimusta ja lemmenliittoa. Christianilla on nimittäin eräs pahe (vai hyve?), joka lieneekin syy siihen, miksi kirjatrilogia aikoinaan jaksoi kohahduttaa: hän on jokseenkin harjaantunut tekijä s&m-skenessä. Analle valkenee tuttavuuden syvenemisen myötä, kuinka pitkän linjan ammattilainen Christian tällä saralla on, ja neitsyenä kaikki on Analle erityisen uutta ja pelottavaa. Hänen tunteensa Christiania kohtaan ovat kuitenkin sen verran voimakkaita, ettei hän kykene irtautumaan miehen hypnoottisesta vaikutusvallasta, vaikka osa hänestä niin kiihkeästi haluaisi.

Fifty Shades of Grey on yhtä reviirien etsimistä ja Anan ja Christianin persoonien avautumista, kun taas Fifty Shades Darker lähtee aivan erilaisille ja yllättäville urille. Toinen osa on suorastaan siirappisen romanttinen. Anan ja Christianin suhde vakiintuu, he pääsevät irti kylmistä sopimuksista, ja etenkin Christianin kypsyminen henkisesti luo tarinalle pehmoiset reunat. Seksikohtaukset muuttuvat lempeämmiksi ja tavanomaisemmiksi, sillä koko alistamiskuvio vaihtuu rakkaudentäyteiseen rakasteluun.

Pidän tokasta osasta niin hirvittävän paljon siksi, että se on yhtä kimmeltävää ja pumpulista satua. Anan ja Christianin suhde voi täydellisesti heidän ollessa alkuhuumansa orjia, eivätkä he saa tarpeekseen toisistaan fyysisesti tai muissakaan merkityksissä. Tarvittavat jännitysmomentit syntyvät molempien temperamenttisten luonteiden ja uunituoreeseen parisuhteeseen väistämättä kuuluvan rajojen hakemisen pohjalta, mutta riidat eivät koskaan paisu huolestuttaviin mittoihin. Myös pari ulkopuolista riskitekijää pitävät homman mielenkiintoisena, ja Anan jatkuva hätäily siitä, riittääkö hän Christianille, horjuttaa kuvankaunista kokonaisuutta. Monista ikivanhoista kertomuksista tutut elementit tulevat kirjassa esiin nykyaikaan päivitetyssä muodossa. Christian on rankkojen mieltymystensä takia kuin julma hirviö, jonka rakkaus kesyttää, vaikka ei olekaan varmaa, pääseekö hän menneisyyden kohtalokkaasta otteesta koskaan kokonaan irti. Välillä kaksikko on romanttisesti karkuteillä erinäisten vaarojen  uhatessa, vaikka piileskely tapahtuukin viiden tähden hotellissa. 

Christian ja Ana ovat lähes äklön fantastinen pari, ja molempien luonteenpiirteet on venytetty äärimmilleen. Christian on rankan lapsuutensa uhri, jonka kylmän suojakuoren alta paljastuu hellyttävästi eksyksissä oleva ja haavoittuvainen pikkupoika. Samalla hän pyörittää miljoonabisneksiään kuin vettä vain ja käyttää kontrolloivaa ja viileää puoltaan taitavasti edukseen pomotellessaan Anaa, pitäen siten yllä hurmaavaa särmää myös paljastaessaan hauraat syvimmät salansa. Ana taas on kuin mikäkin sadun herkkä prinsessa ja varsinkin ensimmäisessä osassa rasittavuuteen asti punasteleva tytöntyllerö hädässä. Aluksi hänen kilometrien päähän paistava kokemattomuutensa (kaiken, ei vain sänkypuuhien suhteen) tekee hänestä suojattoman ja viattomuuksissaan vapisevan neitokaisen, josta pikkuhiljaa kasvaa vahvatahtoinen ja kauneudessaan kukoistava nuori nainen, joka ei hylkää arvojaan - maallinen mammona ei merkitse mitään, vain tunne-elämällä ja kirjoilla on väliä - edes silloin kun poikkis omistaa käytännössä koko maailman.

Fifty Shadesien todellisuus ei liity mitenkään niihin elämän realiteetteihin, jotka me tunnemme. Vaikka tapahtumat sijoittuvat näennäisesti maapallollemme, elävät hahmot täysin omien lainalaisuuksiensa varassa. Ana ja Christian puhuvat toisilleen hetkittäin kuin mitkäkin nykyaikaan tupsahtaneet Jane Austenin romaanihenkilöt. Käytöstavat ovat huippuunsa hiotut ja heidän keskinäinen sanailunsa on yhtä pelailua ja kisailua siitä, kuka heittää hyvätapaisuuteen verhotun nokkelimman repliikin. Christianin kämppä on kuin moderni versio linnasta tsiljoonine huoneineen ja kaikkine kuviteltavissa olevine vapaa-ajanvirikkeineen. Pariskunta viettää aikaansa ainoastaan mitä hienostuneimmissa ravintoloissa ruokaillen, Christianin luksusjahdilla seilaten tai fiineissä illanvietoissa minglaillen. Vaikka tämä kaikkihan on Analle luonnollisesti toisarvoista.

Juuri näiden ylilyöntien ja liioittelujen takia nautin niin kovasti Fifty Shadesien epärealistiseen maailmaan uppoutumisesta. Muistan lapsuudesta leikin, missä menin siskojeni kanssa saunaan istumaan, ja se toimi aikakoneena, joka kuljetti meidät mitä mielikuvituksellisimpiin todellisuuksiin. Muistan edelleen, miten kihelmöivältä tuntui kurkata saunan ovesta ulos ja lähteä seikkailemaan milloin mihinkin - viidakkoon, meren tyrskyihin, avaruuteen. Fifty Shadesit toimivat tämän leikin aikuisversiona, kun mielikuvitus on vähäisen käytön seurauksena vetäytynyt kasaan ja kykenee enää lähinnä ihmissuhteisiin liittyviin kuvitelmiin. Ei sillä, että Anan ja Christianin suhde kuvastaisi mitenkään omia haaveitani, mutta naurettavan ylettömiin mittoihin kohoavalla romantiikalla mässäily on yksi paheistani. Jamesin luomukseen heittäytyminen on vallan rentouttavaa, ja koska hänen kirjoitustyylinsä on sujuva ja usein suorastaan mehukas, voi kirjoja kehua chick litiksi parhaimmillaan.

E. L. James - Fifty Shades Darker. Arrow Books 2012. 532 s.

Day 11 - A book you hated

30 päivän lukuhaaste

Viha on niin vahva sana, että en totta puhuen keksi yhtäkään kirjaa, jonka voisin epäröimättä laittaa tuohon kategoriaan. En yksinkertaisesti lähtökohtaisesti valitse luettavakseni sellaisia kirjoja, jotka eivät jollakin tasolla vetoa minuun, ja tylsemmänpuoleiset opintojen kautta hyllyyni valikoituneet pakolliset luettavat ovat menneet silkalla sinnikkyydellä. Jokaisessa kirjallisessa tuotoksessa on yleensä jotakin, josta saa kiinni, tai jos teos on kauttaaltaan pitkäveteinen, ei lukukokemuksesta silti ikinä tule niin hirvittävää, että viitsisin puhua vihasta.

Siksi otan kiertotien ja valitsen Merja Laitisen lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä läheissuhteissa käsittelevän teoksen Häväistyt ruumiit, rikotut mielet (Vastapaino 2004). Opiskeluaikoina tapanani oli kierrellä opiskelijakirjaston hyllyjä, jotka on lajiteltu tieteenalojen mukaan, ja kesän alussa 2011 mielenkiintoni heräsi Laitisen tutkimusta kohtaan. Kenties taiteellinen kansi sai sen ponnahtamaan esiin kuivempien ulkoasujen omaavien julkaisujen joukosta, mutta myös ennestään tuntematon aihe kutsui minua perehtymään syvemmin.

Kuva

Sanon heti, että en missään nimessä vihaa teosta itsessään. Laitinen on tehnyt mittaamattoman tärkeän työn tuomalla päivänvaloon näin rankan ja jopa tabuna pidetyn aiheen. Tutkimus on selkeästi jäsennelty, aihetta lähestytään monipuolisesti erilaisista näkökulmista, taustatyö on tehty harkiten ja Laitinen on haastatteluista päätellen taitava valitsemaan kulloisellekin henkilölle parhaiten soveltuvan lähestymistavan. Laitinen onnistuu tasapainoilemaan sillä rajalla, missä tarvittava etäisyys tutkimukseen osallistuneisiin säilyy, kadottamatta kuitenkaan todenmukaisuutta.

Häväistyt ruumiit, rikotut mielet linkittyy vihaan siten, että aihe on yksinkertaisesti niin käsittämättömän raju, että tunnemyllerryksiltä ei lukiessa voi välttyä. Vihaan sitä, että maailmassa on syy kirjoittaa tällainen kirja. Avuttomuus, suru ja raivo ovat hallitsevat muistiini jääneet olotilat. Sanat tuntuvat kuitenkin niin tyhjiltä kirjan aihetta miettiessä, että ei ole hyötyä ruotia niitä sen enempää. Uskon näin kipeisiin aiheisiin perehtymisen kuitenkin olevan olennainen osa ihmisenä kehittymistä, joten vaikka valitsin kirjan kyseenalaisen otsikon alle, on Laitista kiittäminen arvokkaasta työstä.

Sarah Wilson - Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja

Siitä päätellen, että jonotin tätä kirjaa kirjastosta koko syksyn, en ole ainoa, jota sokeriton ruokavalio kiinnostaa. Sarah Wilsonin sokerista irtautumisen avuksi suunniteltu 8 viikon kuuri on osunut silmääni milloin missäkin mediassa, ja punnittuani oman ruokavalioni siivoamista kesästä lähtien - tarkalleen ottaen siitä alkaen kun elokuussa viruin elämäni hirveimmän kuumeen kourissa ja lupasin itkukohtausten välissä, että en enää koskaan laita kroppaani mitään, mistä se ei pidä tai mitä se ei pysty hyödyntämään mahdollisimman kokonaisvaltaisesti - arvelin kirjan voivan olla tässä projektissa avuksi.

Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja on tarkalleen sitä, mitä otsikon pohjalta voi odottaa. Aluksi Wilson summaa oman elämänsä pääpiirteittäin ja avaa syitä kirjan kirjoittamiselle. Teksti on henkilökohtaista ja pienin Wilsonin elämästä poimituin yksityiskohdin höystettyä läpi teoksen, mikä luo helposti sulavan ja hyväntuulisen yleistunnelman kaiken asiapitoisuuden keskelle. Wilsonin tärkeimmät syyt puhdistuskuurin aloittamiseen ovat arvatenkin samoja kuin valtaosan kirjaan tarttuvista, eli terveydelliset. Wilsonin mukaan sokeri on lukuisissa tutkimuksissa yhdistetty ties mihin pitkäaikaissairauksiin ja muihin epäsuotuisiin olotiloihin. Meidän ei yksinkertaisesti ole tarkoitus kaataa elimistöömme kerralla sellaisia määriä sokeria kuin mitä keskivertoihminen nykyään päivässä nauttii.

Wilson vertailee tilastoja ja tekee paljon laskutoimituksia, pilkkoen elintarvikkeiden sokerimäärän useimmiten teelusikallisiin. Itselleni helpoimmaksi keinoksi osoittautui painaa mieleen yksi ainoa luku: Wilson vetää sokerin suositusrajan 20 grammaan päivässä. Tästä voi jokainen elintarvikkeiden tuotesisältöjä silmäilemällä tarkistaa oman päiväsaantinsa, joka ainakin minulla kipuaa usein reilusti yli. Vaikka olen aikoja sitten karsinut päivittäisestä elämästäni kaikki suurimmat pahikset - valkaistu sokeri, jauhot, pullamössöt, karkit ja muut itsestäänselvät kammotukset - alkaa mittari kivuta punaisen puolelle jo pelkkää hedelmänkulutustani katsomalla. Wilson nimittäin luokittelee fruktoosin ei-toivotuksi sokerilajikkeeksi siinä missä minkä tahansa muunkin. En välttämättä saanut muodostettua kristallinkirkasta kuvaa siitä, mitä kaikkia ruoka-aineita olisi hyvä vältellä, mutta yksinkertaisena ohjenuorana toimii se, että ruoat, joiden pakkausselosteessa mainitaan hiilihydraatit mutta ei sokereita (tai jos mainitaan, niin määrä saisi mieluiten olla alle 5g/100g), ovat suht turvallisia.

Wilsonin rakentama 8 viikon kuuri ei ole mikään tarkka dieetti, vaan ympäripyöreä rakennelma, joka toimii kannustavana alkusysäyksenä sokerittomaan elämäntapaan. Itselläni olisi ollut käyttöä konkreettisemmalle ohjeistukselle ja perinpohjaisemmalle opastukselle, mutta Wilson jättää rutkasti tilaa jokaisen omalle mielikuvitukselle ja selviytymiskeinoille. Wilson toteaa kroppansa vaatineen kaksi kuukautta puhdistautuakseen sokerin vaikutuksista ja päästäkseen täydellisesti eroon sokerin addiktoivista houkutuksista, ja suosittelee siksi täyskieltoa näiden kahdeksan viikon ajaksi, jotta keho ja mieli ehtisivät päästä ajan tasalle siitä, mitä niiltä ollaan eväämässä. Avainasemassa ovat lempeys itseä kohtaan, tunnustelevuus ja kekseliäisyys. Aluksi uusi ruokavalio vaatii suunnitelmallisuutta ja mahdollisesti pitkää pinnaa, mutta Wilson vakuuttaa olon paranevan kohisten ja sokerittomuuden muuttuvan itsestään selväksi elämäntyyliksi ennen pitkää. Wilsonin tsemppaava ja eloisa tapa kirjoittaa, kuten myös edustavat kuvat hänen lihaksikkaasta ja hoikasta olemuksestaan puhuvat omaa kieltään sokerista irrottautumisen puolesta. Wilsonin tyyli on kannustava ja jämäkkä, ja kirjan sivuilta välittyy rehdin iloinen meininki.

On hämmentävää huomata, kuinka tiukasti sokerin ympärille ruokavalio rakentuu: en itse ole vieläkään keksinyt yhtäkään banaanin vertaista välipalaa, jonka voisi napata tien päällä ennen urheilusuoritusta, ja joka olisi halpa, helppo syödä ja buustaisi energiatasoja huomattavasti lyhyessä ajassa. Vielä vähän aikaa sitten pidin kuitenkin mahdottomana ajatuksena päättää päivääni ilman 3-5 hedelmän komboa, joka on kuulunut iltarutiineihini vuosikausien ajan, joten pidän huomattavana edistysaskeleena, että hedelmähimoni pysyvät nykyään aisoissa tyytyessäni korkeintaan juuri siihen banskuun ennen salia. Wilson kannustaa nimenomaan ottamaan pieniä askeleita ja totuttelemaan kuhunkin ajatukseen ennen minkäänlaisia radikaaleja muutoksia. Mietin pitkään, että en hedelmien vitamiinipitoisuuksien takia suostu luopumaan niistä, mutta todellisuudessa mieltäni hallitsi enemmän tai vähemmän eräänlainen sokerikoukku. Olen kuukausien aikana todennut, että kaikki, mistä koen mahdottomaksi luopua, pitävät minua liian tiukassa otteessaan, ja haastanut itseäni irrottautumaan näistä mielihalujani dominoivista aineista enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Wilsonin teos muistuttaa siitä, että rajoituksia ei kannata ottaa liian tosissaan eikä hampaat irvessä suoritettu kuuri mitä luultavimmin onnistu, mutta myös siitä, että välimatkan ottaminen todella hyödyttää.

Puolet kirjasta on omistettu mielikuvitukselliselle ja laajalle reseptipankille, jonka ohjeet ovat selkeät ja vaikuttavat suhteellisen helpoilta toteuttaa arkielämässä. Toki on täysin kunkin ihmisen lähtökohdista kiinni, kuinka suuria muutoksia entiseen on tehtävä, mutta käytettävät ruoka-aineet ovat suurimmaksi osaksi peruskauraa, ja resepteissä chia-siemenet tai raakakaakaojauhe ovat epätavallisemmasta päästä. Monet ohjeet näyttävät ja kuulostavat niin houkuttelevan maukkailta, että jos on tottunut perinteisempiin sokerisiin herkkuihin, voi olla vaikeaa uskoa, että ilman hiilareita saisi loihdittua yhtä makoisia jälkkäreitä. Raakakakkuihin jossakin vaiheessa hurahtaneena voin kuitenkin vakuuttaa, että terveelliset versiot paitsi maistuvat myös tuntuvat olotilan kannalta paremmilta sokeriähkyn jäädessä kokonaan uupumaan.

Kirjan visuaalinen puoli ansaitsee kunniamaininnan ja kumarruksen. Sivut ovat ilmavia, raikkaita ja miellyttävän pastellisen värisiä, teksti ja kuvat on aseteltu metkasti pitkin aukeamia ja valokuvat ovat kerrassaan laadukkaita.

Sarah Wilson: Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja (I Quit Sugar: Your Complete 8-week Detox Programme and Cookbook). Suomentanut Anna-Kaisa Hakkarainen. Pen & Paper 2014. 214 s.

Day 10 - Favourite classic book

Palaan näin tyylikkästi lähes vuoden tauon jälkeen 30 päivän lukuhaasteeseen, jonka aloitin viime marraskuussa tarkalleen ottaen tasan samana päivämääränä kuin nyt. En tiedä mikä jättimäinen jumitus elämässäni viime keväänä alkoi, mutta nyt tunnen ilokseni kirjoittamisen ja lukemisen innon palanneen vahvempana kuin kuukausiin. Mikäs siis sen kekseliäämpi keino saada tuotteliaisuuden liekit täyteen loimuunsa kuin ulkoisista formaattivaatimuksista vapaa lukuhaaste.

Olen kamalan huono lukemaan klassikoita. Yleensä opinnoistani puhuttaessa ihmiset alkavat tiputella kuuluisien kirjailijoiden ja teosten nimiä olettaen minulla olevan napakka mielipide joka ikisestä, ja normaalisti joudun latistamaan heidän odottavat ilmeensä olankohautuksella ja "en oo lukenut"-muminalla. Pohjoismaisen kirjallisuustieteen perusopintoihin kuului tietysti yksi jos toinenkin suurteos, mutta valikoiva muistini on tähän päivään mennessä ehtinyt tiputtaa suurimman osan kyydistään. Asenteeni klassikoita kohtaan on muutenkin aavistuksen lapsellinen: en oikein jaksa niitä. Minulla on jonkinlainen ties mistä tuulesta temmattu kuva kyseiseen ryhmään kuuluvista teoksista, ja se on kuiva, raskaslukuinen tiiliskivi.

Meinasin ajautua pohdiskelemaan klassikon tarkempia määrittelykeinoja, mutta en lähdekään sille tielle. L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö on niin itsestäänselvä valinta, että se tuskin tulee kenellekään kummoisena yllätyksenä. En ole lukenut yhtäkään osaa varhaisteinivuosieni jälkeen, mutta olen satavarma, että kun toivottavasti mahdollisimman lähiaikoina sukellan tuohon haaveelliseen maailmaan, en koe pienintäkään pettymyksen häivää. Rakas Uuden Kuun Emilia oli minulle niin merkittävä esikuva ja lohtu kaikissa nuoruusiän karikoissa, että hänen seuraansa palaaminen tulee varmasti olemaan mitä lempein ja ilahduttavin.

Jens Lapidus - VIP-rummet

Tein vuosi sitten valmistuneen graduni Jens Lapiduksen Stockholm Noir-trilogiasta, enkä ole sittemmin uhrannut hänelle ajatustakaan. Ei sillä, että olisin noiden tahmeiden gradukuukausien aikana kehittänyt minkäänlaisia antipatioita Lapidusta kohtaan ihmisenä, tai edes alkanut kammota hänen teoksiaan. Kyse oli enemmän täydellisestä kiinnostuksen puutteesta. Kun on lähes vuoden tonkinut rikoskirjallisuuden syvimpiä saloja, päntännyt eri alalajien kymmeniä vivahteita ja plärännyt samaa kolmea romaania lukemattomia kertoja metsästäen sieltä satojen sivujen seasta yhtä tiettyä sitaattia tai kohtausta, ei lopputulosten tiivistyttyä 120:een sivuun välttämättä ihan heti jaksa sukeltaa tummanpuhuvaan Tukholman pahismaailmaan.

Ilmeisesti vuosi riitti palautumisjaksoksi, sillä odotin koko syksyn sormet syyhyten, että Lapiduksen uusin dekkari saapuisi pitkästä varausjonosta hoiviini. En vaivautunut ottamaan VIP-Rummet:in juonesta selvää etukäteen, sillä luotin Lapidukselle tunnusomaisen tyylin vievän mennessään, tapahtumakiemuroista viis. Melkoisen vyyhden Lapidus on joka tapauksessa rakentanut tällä(kin) kertaa, ja näin jälkeenpäin ajatellen se on kuin onkin olennainen osa koukuttavuutta. Laaja henkilögalleria takaa sen, että kirjassa setvittävät rikosnimikkeet eivät lopu kesken, ja tarpeeksi sokkeloiseksi pystytetty mysteeri pitää vauhdikkaassa imussaan loppuun saakka.

Juonen yksityiskohtainen avaaminen ei ole tarpeen, sillä jokainen Lapidusta lukenut tai jopa jonkin hänen teostensa pohjalta tehdyn elokuvan katsellut voi arvata, millaista gangstailua on luvassa (arvosteluni Luksuselämäästä kolmen vuoden takaa löytyy täältä). VIP-rummet ei poikkea kaavasta. Tarinan ytimessä on jälleen yksi nuori, hyvännäköinen, pimeälle puolelle eksynyt nousukasmiekkonen Philip, yksi romaanin alussa vankilasta vapautuva ja tapansa parantanut ex-gangsteri Teddy, yksi piinkova lakimiestoimistossa työskentelevä vahva naishahmo Emelie, sekä näiden kolmen edustamiin ryhmiin kuuluvia sivuhahmoja, jotka pistävät juonenkulkuun vipinää. On kidnappauksia, kiristystä, ihmiskauppaa ja palkkamurhia. Lapidus hyödyntää hyväksi havaitsemaansa pohjaa niin neuvokkaasti, että romaania on vaikea laskea käsistään.

Yllätyksellisyys ei kuulu Lapiduksen valtteihin, mutta se ei haittaa. VIP-rummet:in juoni ei kierry yhtä paksuksi lankakeräksi kuin Stockholm Noir-trilogian jännärit, vaan ratkottavia mysteereitä on periaatteessa yksi ainoa. Emelie palkataan selvittämään Philipin katoamista, ja hänen apurikseen värvätään vastentahtoinen Teddy, joka ajautuu mukaan pitkin hampain ja puoliksi vahingossa. Kaksikko kokee alusta asti toisensa luotaantyöntävänä, ja vastenmielisyyden tunteet vain lisääntyvät sitä mukaa kun he joutuvat selvittämään tapausta painostavissa ja äärimmäisen stressaavissa olosuhteissa. Lapidus ei pidä lukijaa pimennossa kenenkään päähenkilön mietteiden suhteen, vaan hyppelehtii näkökulmasta toiseen kovassa tahdissa. Eri osapuolten välillä vekslailu on oiva keino ylläpitää vauhdikkuutta ja ripotella mahdollisimman kutkuttavia cliffhangereita sinne tänne, mutta monet ihmisten väliset tulevat käänteet menetelmä kyllä paljastaa. Jos kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä on jatkuvasti toistensa kimpussa niin konkreettisesti kuin ajatuksissaan, ei ole vaikeaa arvata, millaiseen lopputulokseen vihanpito johtaa. Onneksi henkilökemiat ovat vain yksi osa palapeliä, eivätkä missään tapauksessa tärkeimmästä päästä.

Tärkeintä ei myöskään ole se, kuka teki minkäkin rikoksen, eikä välttämättä myöskään se, miksi. VIP-rummet ei siis pohjimmiltaan ole whodunnit tai whydunnit, vaikka toki molempia - syyllisiä sekä näiden motiiveja - arvuutellaan läpi romaanin.  Olennaisinta on matka päätepisteeseen: kuinka Emelie ja Teddy selvittävät tapahtunutta mutka mutkalta, kuinka he uppoavat yhä syvemmälle arvoitukseen ja kadottavat rajan, joka kulkee työn ja muun elämän välillä.

On lähes huvittavaa, kuinka räikeästi Lapidus tavoittelee todenmukaisuutta tietyissä hyvin yksityiskohtaisiksi äityvissä selityksissä. Nämä koskevat useimmiten Emelien työtä asianajajana. En mene takuuseen siitä, onko käyttämäni termi oikea, mutta lakihommien parissa hän kuitenkin puurtaa miltei yötä päivää. On ilmiselvää, mikä Lapiduksen oma ammatti on kirjailijana toimimisen lisäksi, ja helpottavaa kyllä hän pitää lakikiemuroiden valottamisen ymmärrettävällä tasolla. Sen sijaan osa toimintakohtauksista menee niin epärealistisen rymistelyn puolelle, että on mahdotonta unohtaa lukevansa fiktiivistä dekkaria, vaikka aiheet ja ympäristöt kuinka olisivat nykypäivän Tukholman alamaailmaa mukailevia.

Stockholm Noir-trilogian tapaan valokeilaan kohoavat yhteiskunnassa vinksallaan olevat olosuhteet, kuten erilaisiin ihmisryhmiin kohdistuva syrjintä ja rahan vääristävä valta, mutta VIP-rummet on siitä huolimatta viihteellisempi ja irrallisempi kuin trilogia. Tietysti asetelma on itsenäisen teoksen ollessa kyseessä alusta alkaen eri, sillä vaikka satoihin sivuihin saa mahdutettua paljon huimia käänteitä, ei yksittäisestä romaanista voi millään kasvaa samalla tavalla painavaa ja syvälle porautuvaa teosta kuin trilogiasta. Mikä ei sinänsä ole moite. VIP-rummet on nautinnollisen vaivaton toimintapläjäys, jossa äärimmäisen vakavat aiheet on kääritty vetävään hurjasteluun.

Jens Lapidus: VIP-rummet. Wahlström & Widstrand 2014. 462 s.