Susan Mallery - Suloisia suunnitelmia

Suloisia suunnitelmia löytyi rappukäytävämme nurkasta, johon ihmiset kasaavat tavaroita, joita eivät enää halua. En uskonut oikeasti koskaan lukevani kirjaa, ennen kuin univaikeudet yllättivät ja tarvitsin mahdollisimman kevyen ja - saanko sanoa näin ilkeästi - lohdullisen aivottoman romaanin vastapainoksi unettomien öiden ankeudelle. Kirja tekikin tehtävänsä oikein mainiosti, sillä useimmiten silmäluomeni alkoivat lupsahdella lupaavasti jo muutaman sivun jälkeen ja stressaantunut mieleni rauhoittui seuraamaan kirjan henkilöiden rakkaushuolia. Nyt voinkin viedä Susan Malleryn teoksen tyytyväisenä takaisin rappukäytävään, jos joku toinen uniongelmainen sattuu tarvitsemaan höttöä pimeiden yön tuntien ratoksi.

Suloisia suunnitelmia on juuri niin ällömakea kuin kansi lupaa. Nicole on töissä konditoriassa, jonka kautta hän tutustuu teini-ikäiseen Raouliin ja hänen futisvalmentajaansa Haukkaan (kätevästi suomennettu Eric Hawkinsista). Raoul alkaa työskennellä osa-aikaisesti Nicolelle ja muuttaa myöhemmin hänen luokseen. Pojan kautta Nicole ja Haukka tapaavat koko ajan useammin, ja Nicole tekee urheasti töitä ollakseen ihastumatta komeaan ja treenattuun mieheen, joka on hänen mielestään ärsyttävän itserakas ja takuuvarma naistenmies. Nicole joutuu kuitenkin lopulta antamaan periksi Haukan sinnikkäälle flirttailulle, sillä hänen tunteensa ovat liian kiihkeät piiloteltaviksi. Heidän ensimmäinen suudelmansa laittaa lumipallon pyörimään, sillä se on vasta jättimäisen tapahtumavyyhden alku. Pakkaa sekoittaa muun muassa Nicolen ex-aviomies, joka aikoinaan hyppäsi sänkyyn Nicolen pikkusiskon kanssa ja sai siskosten välit katkeamaan, sekä Rauolin tyttöystävä, joka sattuu olemaan myös Haukan teini-ikäinen tytär ja joka tulee vahingossa raskaaksi. Pääpaino on kuitenkin Nicolen ja Haukan suhteessa, joka on lievästi sanottuna myrskyisä (yllättäen).

Kirjassa riittää porukkaa ja sen myötä draamaa vaikka muille romaaneille jakaa. Laaja henkilögalleria takaa sen, ettei tarinaa voi ainakaan haukkua vauhdikkuuden puutteesta, mutta vähempikin oikuttelu hahmojen välillä riittäisi. Jos Nicolen tunteita seuraisi sydänmonitorin kautta, pomppisi käyrä ylä- ja alareunan välillä pingispallon lailla. Haukalla on huvittavaa kyllä vielä pahempia mielialavaihteluja ja hänen tunteensa tuntuvat vaihtelevan kylmästä kuumaan vuoropäivin. Hän haikailee yhä vuosia sitten kuolleen vaimonsa perään, jonka muiston aika on kullannut ja jonka valokuvia ja tavaroita löytyy ympäri Haukan kämppää. Pyhäkkö tekee hänen muuten jotakuinkin sympaattisesta ja rennosta hahmostaan sellaisen, jota kuvaa parhaiten sana creep. Nicolekin on varsin monipuolinen hahmo, sillä hän käyttäytyy aluksi kuin mikäkin kärttyisä vanhapiika, josta kuoriutuu myöhemmin miellyttävä ja kaikkien kanssa toimeentuleva nainen.

En ollut imelästä kannesta ja takakannen saippuasarjamaisista tapahtumista huolimatta edes tajunnut miettiä sitä, että kirja on ilmiselvä Harlekiini-romaani. Luulen sen kuitenkin kuuluvan johonkin alakategoriaan, sillä seksikohtaukset - joiden luulin olevan Harlekiinien suola - uupuvat kokonaan. Niitä siis kyllä on, mutta niistä tyydytään vain vihjailemaan. Jos kirja olisi elokuva, vaipuisivat Nicole ja Haukka kiihkeästi suudellen sängylle, jonka jälkeen kamera liukuisi hienotunteisesti kattoon ja ruutu pimenisi seuraavaa kohtausta varten, jossa pariskunta makaa hengästyneenä vartalot visusti piilossa peittojen alla. Sen sijaan Haukka on kuin suoraan Harlekiini-romaanien oppikirjasta. Hän vaikuttaa omahyväiseltä pelimieheltä, mutta ulkokuori onkin vain hämäystä, jonka taakse piiloutuu herkkä ja sitä oikeaa naista vierelleen etsivä täydellinen uros. Hän panostaa hyväntekeväisyyteen, hän on huomaavainen ja hellä, ja kaiken lisäksi hänen seksuaalista vetovoimaansa on mahdoton vastustaa. Näiden hämmästyttävien piirteiden alkaessa paljastua Nicole ajattelee Haukan olevan melkein liian hyvä ollakseen todellinen, kun taas minä taas haukottelin ja arvailin kuinka pian seuraava kliseinen "yllätys" saatetaan päivänvaloon.

Mallery kirjoittaa mutkattomasti ja melkein liian vauhdikkaasti, mikä tekee tapahtumista välillä hämmentävän kömpelöitä. Osa saattaa johtua myös Marjut Särkkälän hitusen huolimattomasta suomennoksesta. On kuin Mallery jättäisi vahingossa pois yhden vaiheen tapahtumaketjusta, jolloin henkilöiden mielialat tekevät kummallisia täyskäännöksiä tai dialogin sävy vaihtelee lauseesta toiseen. Sen takia Haukan ja Nicolen keskinäinen flirttailu on kaikessa töksähtelevyydessään oikein viihdyttävää, kun kepeyttä ei ole täysin tavoitettu ja heidän nopeatempoiseksi ja nokkelaksi tarkoitetun sanailunsa läpi kuultaa Malleryn kova yrittäminen. Tilanteita, missä Haukka piirittää kylmäkiskoista Nicolea, on kyllästymiseen asti, ja ne menevät aina saman kaavan mukaan. Nicolen torjuva asenne innostaa Haukkaa yrittämään pontevammin, mikä vain lisää hänen hahmonsa ennalta-arvattavuutta.

- Mitä jos hyppäisimme kosiskeluvaiheen yli ja menisimme suoraan sänkyyn? hän kysyi.

Nicole kohotti keppiään. - Mitä jos pieksäisin sinut tällä?

- En innostu kivusta. Innostutko sinä? Haluatko, että piiskaan sinua?

Nicole punastui. - En. Uskomatonta, mitä sinä puhut.

- Yritän vain saada selville, mistä sinä pidät.

- Luulet, että olet kovinkin fiksu, muttet ole.

- Kyllä olen.

- Mene pois.

- Et tarkoita tuota.

- Kyllä tarkoitan, Nicole vastasi.

- Todista se. Aion suudella sinua. Kerron sen etukäteen siksi, että sinulla on aikaa nousta autoon ja ajaa pois. Lasken jopa kymmeneen, jos haluat. Saat aikaa miettiä.

Haukka hipaisi taas Nicolen poskea.

Jätän teidät jännitykseen enkä paljasta, lankeaako Nicole, mutta voin kyllä varoittaa, että samaan tyyliin toistuvat erittäin hedelmälliset keskustelut alkavat nopeasti puuduttaa. Muuten Suloisia suunnitelmia ei suinkaan ole mitään ajanhukkaa, vaan hahmoihin on helppo tykästyä eikä vaiheikas tarina pääse kyllästyttämään.

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri - neljä lyyristä esseetä

Halusin lukea tämän teoksen ei ehkä niin yllättäen Monika Fagerholmin takia. Ihastuin hänen kirjoitustyyliinsä lukion ekalla, kun ahmin Ihanat naiset rannalla-romaania välitunneilla ja bussissa niin, että meinasin ajaa pysäkin ohi. Muistan saman vuoden kesälomareissun siitä, että ylipitkä ajomatka Saksasta eteläisempiin maihin kului hämmästyttävän kivuttomasti Diivan parissa. Amerikkalainen tyttö vaati pari lukukertaa tehdäkseen lähtemättömän vaikutuksen. Säihkenäyttämö oli vielä kummallisempi ja oli minulla kesken kokonaisen kesän ajan. Kirjahyllyssä odottaa tällä hetkellä Lola ylösalaisin, joka oli ilahduttavin yllätys joululahjakasassa. Vaikka en välttämättä pysy aina ihan kärryillä Fagerholmin luomissa maailmoissa, pidän häntä yhtenä lempikirjailijoistani. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa (Sham ja Patricia ovat jossain tuolla muiden lukuhetkien lomassa, mutta ne ovat jo pyyhkiytyneet mielestäni) ja tiedän jatkavani sillä linjalla, vaikka Meri taitaa olla epämääräisin teos tähän mennessä. Se on alunperin Martin Johnsonin ja Fagerholmin yhdessä kirjoittama radio-ohjelma, joka laajeni jälkeenpäin kirjaksi. Uskon, että oli oikea ratkaisu lukea teos suomennettuna (Asko Sahlbergin käsialaa), sillä suomenruotsalaisuudestani huolimatta ruotsi on heikompi kieleni ja jouduin nytkin tekemään kovasti töitä, että pysyin täysillä mukana jokaisessa esseessä. En ehkä onnistunut täydellisesti, mutta vaikka kaikki tarinoiden yksityiskohdat eivät painuneetkaan mieleeni, jätti Meri ainakin voimakkaan muiston tunnelmansa osalta.

Nimensä mukaisesti Meri sisältää neljä lyyristä esseetä, mutta teksti voisi yhtä hyvin jatkua alusta loppuun yhden otsikon alla. En löytänyt punaista lankaa, joka olisi erotellut esseet toisistaan, sillä ne kaikki sekoittelevat iloisesti eri tyylilajeja, aikakausia ja kertojia. Myös fontti vaihtelee muutaman sivun välein. En aio yrittääkään selittää, mistä esseet kertovat, sillä niissä on rutkasti sisältöä eivätkä tapahtumat oikeastaan edes ole kovin olennaisia. Tärkeintä on tunnelma, ja se, mitä teos pyrkii ylistämään: meri.

Lueskelin kirjaa ennen nukkumaanmenoa sekä heti herättyäni, ja se kuljetti minut molempina ajankohtina pois sängystäni johonkin unenomaiseen todellisuuteen. Faktapitoiset tekstit, joissa haastatellaan mereen tavalla tai toisella erikoistuneita asiantuntijoita, tai joissa käydään läpi esimerkiksi sukellusveneeseen kuolleiden historiaa, vaihtelevat fiktiivisten tekstien kanssa muodostaen luonnollisen jatkumon kirjan alusta loppuun. Teos olisi aivan yhtä vakuuttava, vaikka sitä ei olisi jaoteltu neljän eri otsikon alle, sillä ainakaan minun lukukokemukseeni erilaiset teemat eivät vaikuttaneet lainkaan. Kaikki käsittelevät kuitenkin merta enemmän tai vähemmän synkästä tai vähintäänkin vakavasta näkökulmasta.

Kirjoitustyylistä käy ilmi, kuinka Fagerholm ja Johnson kunnioittavat aihettaan, sillä he kirjoittavat painokkaasti, välillä raskaasti kun aihe niin vaatii, mutta koko ajan niin kauniisti, että ilman sitä vaikutus ei olisi puoliksikaan yhtä voimakas. Jokaista aihetta käsitellään taitavasti tasapainotellen. Ihmisen saastuttamisen tuhoisista seurauksista ei saarnata vaan ne tuodaan toteavasti esille, mikä jo itsessään kertoo jotakin huolestuttavasta tilanteesta. Faktapitoiset osuudet vaativat keskittymistä, mutta eivät ole liian haastavia. Syvyydet ovat myös vaatineet uhreja syistä, joita en aiemmin osannut ajatellakaan. Meri esitetäänkin välillä oikeana kuoleman kehtona, mutta ei lohduttomuuteen saakka. Ennemmin minulla heräsi aivan valtava halu lähteä saaristoon, jonka koruton kauneus avautui minulle nyt kirjan sivuilta paljon paremmin kuin mitä lapsena osasin tuntea perheen yhdistetyillä vene- ja telttaretkillä.

Pikkuinen kirja avaa lukijan eteen valtavan mysteerisen meren ja herättelee uteliaisuutta raottamalla mitä kaikkea meren pohjalle on uponnut ja minkälaisista käsittämättömistä syvyyksistä on kyse. Kuinka ihminen on sinnikkäästi yrittänyt valloittaa sitä, seilata pikkuisilla paateilla merien läpi joutuen aina nöyrtymään ja antamaan merelle periksi.

Pari viikkoa sitten näin isäni lukevan kirjaa, jossa käydään kronologisesti läpi kaikki Suomen tai Ruotsin tai Pohjoismaiden - en muista, niin tylsältä kirja vaikutti - laivaonnettomuudet tietyiltä vuosikymmeniltä. Kirja oli pelkkiä vuosilukuja, laivojen nimiä, uhrilukuja ja muutaman sanan selityksiä uppoamisille. Olin yhtenä isona kysymysmerkkinä: miten kukaan jaksaa lukea tämmöistä? Vieläpä vapaaehtoisesti? En koskisi näin pitkäveteiseen kirjaan vaikka minulle maksettaisi! Mutta nyt, luettuani Fagerholmin ja Johnsonin version merestä, voin jollain tapaa ymmärtää, mikä sai isäni tarttumaan kirjaan. On merenkulussa kyllä jotakin todella kiehtovaa.

Joyce Carol Oates - Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oates on ollut lukulistallani monta vuotta, ja nyt pääsin vihdoin tutustumaan häneen satunnaisesti valikoidun teoksen kautta, joka pönötti esillä kirjaston hyllyssä. Kosto: Rakkaustarina on sivumäärältään lyhyt, mutta raskaan sisällön takia en olisi toivonutkaan yhtään enempää pituutta. En oikeastaan ole varma, oliko Kosto ollenkaan hyvä idea ensimmäiseksi kirjaksi, sillä en välttämättä halua lukea yhtä ahdistavia teoksia ainakaan ihan heti. Onko Oatesin maailmassa lainkaan toivoa, vai onko Kosto vain poikkeuksellisen lohduton? Koetin lukea kirjaa ennen nukkumaanmenoa, enkä saanut pariin tuntiin unta sen kolkon tunnelman takia. Tämä kertoo kirjasta paljon, sillä koskaan aiemmin minulle ei ole ollut väliä luenko kevyttä hömppää vai jännää dekkaria ennen nukahtamista. Samalla tiedän jatkavani kirjailijaan tutustumista, sillä hänen kirjoitustyylinsä on liian lumoavaa unohdettavaksi.

Kosto on tavallaan todella suoraviivainen ja yksinkertainen tarina, joka käy systemaattisesti läpi Teena Maguiren raiskauksen ja sen seuraukset. Teena on eräänä kesäyönä matkalla kotiin nuoren tyttärensä Bethien kanssa, kun joukko humalaisia ja huumeisia nuoria raahavat heidät venevajaan ja pahoinpitelevät sekä raiskaavat Teenan hänen tyttärensä piileskellessä romujen seassa silmät tiukasti kiinni. Teena jää eloon, mutta se kaunis ja sosiaalinen Teena, joka hän oli ennen, on lopullisesti muserrettu. Myös Bethien entinen elämä ja lapsuus loppuu kuin seinään, kun hän joutuu kasvokkain liian raa'an todellisuuden kanssa, josta hän joutuu selviämään ilman kenenkään apua. Oikeudenkäynti aloitetaan, mutta järjetöntä kyllä tekijät puhuvat itsensä vapaiksi kieron mutta maineikkaan asianajajan avulla. Teenan kotikaupungin yleinen mielipide tuntuu olevan suunnilleen "sehän oli aina flirttailemassa ja pukeutuikin niin paljastavasti".

Lukukokemus oli siinä mielessä ristiriitainen, että halusin samaan aikaan lukea koko kirjan kerralla ja samalla lopettaa kesken. Itse raiskaukseen palataan monta kertaa ja välillä niin oksettavin yksityiskohdin, ettei varmasti jää epäselväksi, kuinka epäinhimillisestä teosta on kyse. En usko että raiskauksesta voi koskaan lukea rauhallisin mielin, mutta siinä on eroja, kuinka etäiseksi teko jää. Tässä tapauksessa se tulee suoraan iholle, mutta Oates ei kuitenkaan mässäille väkivaltaisuudella. Kerronta on ennemmin kylmää kuin lukijan tunteisiin vetoavaa, ja juuri se tekee kirjan tunnelmasta erityisen iljettävän. Teenan ja hänen tyttärensä elämä suistuu raiteiltaan, tekijät ovat selvillä ja ansitsisivat elinkautisen, mutta oikeus ei silti toteudu. Olo on avuton: eihän näin voi käydä? Tämä on ihan järjetöntä! Silti romaani tuntuu realistiselta eikä ole lainkaan mahdotonta kuvitella romaanin räikeää epäoikeudenmukaisuutta. Teenaan kohdistuvat uhkailut oikeudenkäynnin aikana lannistaisivat kenet tahansa, varsinkin kun hän ei ole lähtökohtaisestikaan valmis puolustamaan itseään. Hän haluaa vain unohtaa ja vaipua lamaannuttavaan masennukseen, missä kukaan ei häiritse häntä. Mieli on siitä hieno, että se kehittää omat suojaavat puolustusmekanisminsa ja auttaa akuuteimman kriisin yli. Teena ei pitkään aikaan edes muista, miksi hän makaa sairaalassa vain puoliksi hengissä.

Raivostuttavinta itse rikoksen lisäksi on tietysti se, kuinka asukkaat suhtautuvat tapahtuneeseen. Tekijät ovat suosittuja nuoria poikia, joilla on lupaava tulevaisuus edessään, eikä kultapoikia haluta syyttää ilman tarkkaa tietoa siitä, mitä vajassa oikeastaan tapahtui. Ainoa silminnäkijä on Teenan tytär, mutta oikeastaan vain hänen kuulonsa voi luottaa, sillä hän istui piilossa silmät visusti kiinni suurimman osan ajasta. Tapahtuu klassinen vääryys, jossa nainen onkin syyllinen miehen tekemään rikokseen jo pelkästään sukupuolensa perusteella. Hänhän kerjäsi sitä. Miksi kukaan muuten pukeutuisi paljastavasti ja hymyilisi miehille? Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun luen aiheesta, varsinkaan kun miettii sukupuolten välistä epätasa-arvoa yleisemmin, mutta en taida koskaan oppia hillitsemään suuttumustani. Kosto on toki vain fiktiota, ainakin tietääkseni, mutta ei ole kovin vaikeaa vetää yhtymäkohtia todellisuuteen. Siinäkin mielessä Oates on taitava, että hän onnistuu kuohuttamaan tunteita kirjoittamalla puolueettomasti ja kiihkottomasti. Vaikka alusta asti onkin toki selvää, ketkä ovat tarinan rikollisia, eikä lukijan tarvitse punnita keneen kohdistaa sympatiansa. Kenties tunteista riisuttu kerronta antaa pienen käsityksen siitä, miten tuhoisa vaikutus raiskauksella on Teenaan. Lukija näkee vain hänen rapistuvan ulkokuorensa, mutta sen perusteella voi olettaa, ettei sisällä ole enää paljon mitään. Ollessaan taas toimintakykyinen Teena turruttaa itsensä alkoholilla, eikä hän välttämättä pysyisi hengissä muuten kuin yrittämällä poistaa tapahtuman ja sen jättämät jäljet muistoistaan. Tai kenties hänen entinen minänsä kuolee jo raiskausyönä, eikä tunteita sen jälkeen yksinkertaisesti ole. Oikeudenkäynnissä hän joutuisi käymään tapahtuneen läpi yhä uudestaan, mikä on mahdotonta, ja siksi prosessista kerrotaan hyvin mekaanisesti, aivan kuin kirja muuttuisi yhtäkkiä viralliseksi raportiksi.

Ainoa toivon häivähdys tulee kirjaan poliisi Dromoorin myötä. Hän on se, joka löytää uhrit vajasta raiskauksen jälkeen, rikkinäisinä ja järkyttyneinä, eikä Bethie unohda miestä koskaan. Itse asiassa hän kokee Dromoorin pelastajanaan ja tuntee niin vahvaa kiitollisuutta, että kehittää kymmeniä vuosia vanhempaan mieheen elinikäisen rakkauden. En kuitenkaan usko, että kirjan nimi viittaa suoraan Bethieen, sillä hänen kiihkeissä tunteissaan on jotakin lapsenomaista ja surullista, sillä se muistuttaa aina traagisesta tapahtumasta. Hänen rakkautensa kohde määräytyy selkeästi sattuman kautta, sillä kuka tahansa muu olisi voinut astella venevajaan ensimmäisenä. Dromoor ei haluaisi oikeastaan olla missään tekemisissä runnellun äidin ja tyttären kanssa, sillä hänellä on omakin perhe, mutta hän löytää itsensä kerta toisensa jälkeen seuraamasta tilanteen kehittymistä. Taitaa olla nurinkurisesti niin, että Dromoorilla on tunteita Teenaa kohtaan, joita hän ei myönnä edes itselleen, eikä hän voi olla ottamatta oikeutta omiin käsiinsä. Tässä vaiheessa lukijan täytyy miettiä, mikä on moraalisesti oikein ja kuinka korkealle viha saa kuohahtaa. Silmä silmästä vai inhimillinen oikeusprosessi, riittääkö jälkimmäinen vai mitä se kertoo minusta, jos kannatan ensimmäistä vaihtoehtoa? Lailliset keinot eivät ilmiselvästi riitä tekijöiden rankaisemiseksi, joten eikö julma kosto ole siinä tapauksessa ainoa vaihtoehto? Oates ei pyri selittelemään tai oikeuttamaan mitään, vaan lukija saa tehdä sen ihan itse.

Oatesin kirjoitustyyli on niin herkullinen, että tarinan vastenmielisyydestä huolimatta lukukokemus kääntyi lopulta positiiviseksi. Iloitsen aina yhtä paljon, kun löydän uuden tuttavuuden, joka erottuu selvästi ja jää vahvasti mieleen. Uskon että suomentaja Kaijamari Sivill välittää tarkasti sen, miten Oates kirjoittaa säälimättömästi mutta kauniisti, kuinka hän kertoo näennäisesti muutaman henkilön tarinan mutta tavoittaa samalla laajemman käsityksen ihmisen mielestä, siitä miten se toimii välillä niin toivottoman väärin.