perjantai 28. marraskuuta 2014

Day 11 - A book you hated


Viha on niin vahva sana, että en totta puhuen keksi yhtäkään kirjaa, jonka voisin epäröimättä laittaa tuohon kategoriaan. En yksinkertaisesti lähtökohtaisesti valitse luettavakseni sellaisia kirjoja, jotka eivät jollakin tasolla vetoa minuun, ja tylsemmänpuoleiset opintojen kautta hyllyyni valikoituneet pakolliset luettavat ovat menneet silkalla sinnikkyydellä. Jokaisessa kirjallisessa tuotoksessa on yleensä jotakin, josta saa kiinni, tai jos teos on kauttaaltaan pitkäveteinen, ei lukukokemuksesta silti ikinä tule niin hirvittävää, että viitsisin puhua vihasta.

Siksi otan kiertotien ja valitsen Merja Laitisen lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä läheissuhteissa käsittelevän teoksen Häväistyt ruumiit, rikotut mielet (Vastapaino 2004). Opiskeluaikoina tapanani oli kierrellä opiskelijakirjaston hyllyjä, jotka on lajiteltu tieteenalojen mukaan, ja kesän alussa 2011 mielenkiintoni heräsi Laitisen tutkimusta kohtaan. Kenties taiteellinen kansi sai sen ponnahtamaan esiin kuivempien ulkoasujen omaavien julkaisujen joukosta, mutta myös ennestään tuntematon aihe kutsui minua perehtymään syvemmin.

Kuva
Sanon heti, että en missään nimessä vihaa teosta itsessään. Laitinen on tehnyt mittaamattoman tärkeän työn tuomalla päivänvaloon näin rankan ja jopa tabuna pidetyn aiheen. Tutkimus on selkeästi jäsennelty, aihetta lähestytään monipuolisesti erilaisista näkökulmista, taustatyö on tehty harkiten ja Laitinen on haastatteluista päätellen taitava valitsemaan kulloisellekin henkilölle parhaiten soveltuvan lähestymistavan. Laitinen onnistuu tasapainoilemaan sillä rajalla, missä tarvittava etäisyys tutkimukseen osallistuneisiin säilyy, kadottamatta kuitenkaan todenmukaisuutta.

Häväistyt ruumiit, rikotut mielet linkittyy vihaan siten, että aihe on yksinkertaisesti niin käsittämättömän raju, että tunnemyllerryksiltä ei lukiessa voi välttyä. Vihaan sitä, että maailmassa on syy kirjoittaa tällainen kirja. Avuttomuus, suru ja raivo ovat hallitsevat muistiini jääneet olotilat. Sanat tuntuvat kuitenkin niin tyhjiltä kirjan aihetta miettiessä, että ei ole hyötyä ruotia niitä sen enempää. Uskon näin kipeisiin aiheisiin perehtymisen kuitenkin olevan olennainen osa ihmisenä kehittymistä, joten vaikka valitsin kirjan kyseenalaisen otsikon alle, on Laitista kiittäminen arvokkaasta työstä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Sarah Wilson - Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja


Siitä päätellen, että jonotin tätä kirjaa kirjastosta koko syksyn, en ole ainoa, jota sokeriton ruokavalio kiinnostaa. Sarah Wilsonin sokerista irtautumisen avuksi suunniteltu 8 viikon kuuri on osunut silmääni milloin missäkin mediassa, ja punnittuani oman ruokavalioni siivoamista kesästä lähtien - tarkalleen ottaen siitä alkaen kun elokuussa viruin elämäni hirveimmän kuumeen kourissa ja lupasin itkukohtausten välissä, että en enää koskaan laita kroppaani mitään, mistä se ei pidä tai mitä se ei pysty hyödyntämään mahdollisimman kokonaisvaltaisesti - arvelin kirjan voivan olla tässä projektissa avuksi.

Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja on tarkalleen sitä, mitä otsikon pohjalta voi odottaa. Aluksi Wilson summaa oman elämänsä pääpiirteittäin ja avaa syitä kirjan kirjoittamiselle. Teksti on henkilökohtaista ja pienin Wilsonin elämästä poimituin yksityiskohdin höystettyä läpi teoksen, mikä luo helposti sulavan ja hyväntuulisen yleistunnelman kaiken asiapitoisuuden keskelle. Wilsonin tärkeimmät syyt puhdistuskuurin aloittamiseen ovat arvatenkin samoja kuin valtaosan kirjaan tarttuvista, eli terveydelliset. Wilsonin mukaan sokeri on lukuisissa tutkimuksissa yhdistetty ties mihin pitkäaikaissairauksiin ja muihin epäsuotuisiin olotiloihin. Meidän ei yksinkertaisesti ole tarkoitus kaataa elimistöömme kerralla sellaisia määriä sokeria kuin mitä keskivertoihminen nykyään päivässä nauttii.

Wilson vertailee tilastoja ja tekee paljon laskutoimituksia, pilkkoen elintarvikkeiden sokerimäärän useimmiten teelusikallisiin. Itselleni helpoimmaksi keinoksi osoittautui painaa mieleen yksi ainoa luku: Wilson vetää sokerin suositusrajan 20 grammaan päivässä. Tästä voi jokainen elintarvikkeiden tuotesisältöjä silmäilemällä tarkistaa oman päiväsaantinsa, joka ainakin minulla kipuaa usein reilusti yli. Vaikka olen aikoja sitten karsinut päivittäisestä elämästäni kaikki suurimmat pahikset - valkaistu sokeri, jauhot, pullamössöt, karkit ja muut itsestäänselvät kammotukset - alkaa mittari kivuta punaisen puolelle jo pelkkää hedelmänkulutustani katsomalla. Wilson nimittäin luokittelee fruktoosin ei-toivotuksi sokerilajikkeeksi siinä missä minkä tahansa muunkin. En välttämättä saanut muodostettua kristallinkirkasta kuvaa siitä, mitä kaikkia ruoka-aineita olisi hyvä vältellä, mutta yksinkertaisena ohjenuorana toimii se, että ruoat, joiden pakkausselosteessa mainitaan hiilihydraatit mutta ei sokereita (tai jos mainitaan, niin määrä saisi mieluiten olla alle 5g/100g), ovat suht turvallisia.

Wilsonin rakentama 8 viikon kuuri ei ole mikään tarkka dieetti, vaan ympäripyöreä rakennelma, joka toimii kannustavana alkusysäyksenä sokerittomaan elämäntapaan. Itselläni olisi ollut käyttöä konkreettisemmalle ohjeistukselle ja perinpohjaisemmalle opastukselle, mutta Wilson jättää rutkasti tilaa jokaisen omalle mielikuvitukselle ja selviytymiskeinoille. Wilson toteaa kroppansa vaatineen kaksi kuukautta puhdistautuakseen sokerin vaikutuksista ja päästäkseen täydellisesti eroon sokerin addiktoivista houkutuksista, ja suosittelee siksi täyskieltoa näiden kahdeksan viikon ajaksi, jotta keho ja mieli ehtisivät päästä ajan tasalle siitä, mitä niiltä ollaan eväämässä. Avainasemassa ovat lempeys itseä kohtaan, tunnustelevuus ja kekseliäisyys. Aluksi uusi ruokavalio vaatii suunnitelmallisuutta ja mahdollisesti pitkää pinnaa, mutta Wilson vakuuttaa olon paranevan kohisten ja sokerittomuuden muuttuvan itsestään selväksi elämäntyyliksi ennen pitkää. Wilsonin tsemppaava ja eloisa tapa kirjoittaa, kuten myös edustavat kuvat hänen lihaksikkaasta ja hoikasta olemuksestaan puhuvat omaa kieltään sokerista irrottautumisen puolesta. Wilsonin tyyli on kannustava ja jämäkkä, ja kirjan sivuilta välittyy rehdin iloinen meininki.

On hämmentävää huomata, kuinka tiukasti sokerin ympärille ruokavalio rakentuu: en itse ole vieläkään keksinyt yhtäkään banaanin vertaista välipalaa, jonka voisi napata tien päällä ennen urheilusuoritusta, ja joka olisi halpa, helppo syödä ja buustaisi energiatasoja huomattavasti lyhyessä ajassa. Vielä vähän aikaa sitten pidin kuitenkin mahdottomana ajatuksena päättää päivääni ilman 3-5 hedelmän komboa, joka on kuulunut iltarutiineihini vuosikausien ajan, joten pidän huomattavana edistysaskeleena, että hedelmähimoni pysyvät nykyään aisoissa tyytyessäni korkeintaan juuri siihen banskuun ennen salia. Wilson kannustaa nimenomaan ottamaan pieniä askeleita ja totuttelemaan kuhunkin ajatukseen ennen minkäänlaisia radikaaleja muutoksia. Mietin pitkään, että en hedelmien vitamiinipitoisuuksien takia suostu luopumaan niistä, mutta todellisuudessa mieltäni hallitsi enemmän tai vähemmän eräänlainen sokerikoukku. Olen kuukausien aikana todennut, että kaikki, mistä koen mahdottomaksi luopua, pitävät minua liian tiukassa otteessaan, ja haastanut itseäni irrottautumaan näistä mielihalujani dominoivista aineista enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Wilsonin teos muistuttaa siitä, että rajoituksia ei kannata ottaa liian tosissaan eikä hampaat irvessä suoritettu kuuri mitä luultavimmin onnistu, mutta myös siitä, että välimatkan ottaminen todella hyödyttää.

Puolet kirjasta on omistettu mielikuvitukselliselle ja laajalle reseptipankille, jonka ohjeet ovat selkeät ja vaikuttavat suhteellisen helpoilta toteuttaa arkielämässä. Toki on täysin kunkin ihmisen lähtökohdista kiinni, kuinka suuria muutoksia entiseen on tehtävä, mutta käytettävät ruoka-aineet ovat suurimmaksi osaksi peruskauraa, ja resepteissä chia-siemenet tai raakakaakaojauhe ovat epätavallisemmasta päästä. Monet ohjeet näyttävät ja kuulostavat niin houkuttelevan maukkailta, että jos on tottunut perinteisempiin sokerisiin herkkuihin, voi olla vaikeaa uskoa, että ilman hiilareita saisi loihdittua yhtä makoisia jälkkäreitä. Raakakakkuihin jossakin vaiheessa hurahtaneena voin kuitenkin vakuuttaa, että terveelliset versiot paitsi maistuvat myös tuntuvat olotilan kannalta paremmilta sokeriähkyn jäädessä kokonaan uupumaan.

Kirjan visuaalinen puoli ansaitsee kunniamaininnan ja kumarruksen. Sivut ovat ilmavia, raikkaita ja miellyttävän pastellisen värisiä, teksti ja kuvat on aseteltu metkasti pitkin aukeamia ja valokuvat ovat kerrassaan laadukkaita.

Sarah Wilson: Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja (I Quit Sugar: Your Complete 8-week Detox Programme and Cookbook). Suomentanut Anna-Kaisa Hakkarainen. Pen & Paper 2014. 214 s.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Day 10 - Favourite classic book

Palaan näin tyylikkästi lähes vuoden tauon jälkeen 30 päivän lukuhaasteeseen, jonka aloitin viime marraskuussa tarkalleen ottaen tasan samana päivämääränä kuin nyt. En tiedä mikä jättimäinen jumitus elämässäni viime keväänä alkoi, mutta nyt tunnen ilokseni kirjoittamisen ja lukemisen innon palanneen vahvempana kuin kuukausiin. Mikäs siis sen kekseliäämpi keino saada tuotteliaisuuden liekit täyteen loimuunsa kuin ulkoisista formaattivaatimuksista vapaa lukuhaaste.

Olen kamalan huono lukemaan klassikoita. Yleensä opinnoistani puhuttaessa ihmiset alkavat tiputella kuuluisien kirjailijoiden ja teosten nimiä olettaen minulla olevan napakka mielipide joka ikisestä, ja normaalisti joudun latistamaan heidän odottavat ilmeensä olankohautuksella ja "en oo lukenut"-muminalla. Pohjoismaisen kirjallisuustieteen perusopintoihin kuului tietysti yksi jos toinenkin suurteos, mutta valikoiva muistini on tähän päivään mennessä ehtinyt tiputtaa suurimman osan kyydistään. Asenteeni klassikoita kohtaan on muutenkin aavistuksen lapsellinen: en oikein jaksa niitä. Minulla on jonkinlainen ties mistä tuulesta temmattu kuva kyseiseen ryhmään kuuluvista teoksista, ja se on kuiva, raskaslukuinen tiiliskivi.

Meinasin ajautua pohdiskelemaan klassikon tarkempia määrittelykeinoja, mutta en lähdekään sille tielle. L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö on niin itsestäänselvä valinta, että se tuskin tulee kenellekään kummoisena yllätyksenä. En ole lukenut yhtäkään osaa varhaisteinivuosieni jälkeen, mutta olen satavarma, että kun toivottavasti mahdollisimman lähiaikoina sukellan tuohon haaveelliseen maailmaan, en koe pienintäkään pettymyksen häivää. Rakas Uuden Kuun Emilia oli minulle niin merkittävä esikuva ja lohtu kaikissa nuoruusiän karikoissa, että hänen seuraansa palaaminen tulee varmasti olemaan mitä lempein ja ilahduttavin.


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Jens Lapidus - VIP-rummet


Tein vuosi sitten valmistuneen graduni Jens Lapiduksen Stockholm Noir-trilogiasta, enkä ole sittemmin uhrannut hänelle ajatustakaan. Ei sillä, että olisin noiden tahmeiden gradukuukausien aikana kehittänyt minkäänlaisia antipatioita Lapidusta kohtaan ihmisenä, tai edes alkanut kammota hänen teoksiaan. Kyse oli enemmän täydellisestä kiinnostuksen puutteesta. Kun on lähes vuoden tonkinut rikoskirjallisuuden syvimpiä saloja, päntännyt eri alalajien kymmeniä vivahteita ja plärännyt samaa kolmea romaania lukemattomia kertoja metsästäen sieltä satojen sivujen seasta yhtä tiettyä sitaattia tai kohtausta, ei lopputulosten tiivistyttyä 120:een sivuun välttämättä ihan heti jaksa sukeltaa tummanpuhuvaan Tukholman pahismaailmaan.

Ilmeisesti vuosi riitti palautumisjaksoksi, sillä odotin koko syksyn sormet syyhyten, että Lapiduksen uusin dekkari saapuisi pitkästä varausjonosta hoiviini. En vaivautunut ottamaan VIP-Rummet:in juonesta selvää etukäteen, sillä luotin Lapidukselle tunnusomaisen tyylin vievän mennessään, tapahtumakiemuroista viis. Melkoisen vyyhden Lapidus on joka tapauksessa rakentanut tällä(kin) kertaa, ja näin jälkeenpäin ajatellen se on kuin onkin olennainen osa koukuttavuutta. Laaja henkilögalleria takaa sen, että kirjassa setvittävät rikosnimikkeet eivät lopu kesken, ja tarpeeksi sokkeloiseksi pystytetty mysteeri pitää vauhdikkaassa imussaan loppuun saakka.

Juonen yksityiskohtainen avaaminen ei ole tarpeen, sillä jokainen Lapidusta lukenut tai jopa jonkin hänen teostensa pohjalta tehdyn elokuvan katsellut voi arvata, millaista gangstailua on luvassa (arvosteluni Luksuselämäästä kolmen vuoden takaa löytyy täältä). VIP-rummet ei poikkea kaavasta. Tarinan ytimessä on jälleen yksi nuori, hyvännäköinen, pimeälle puolelle eksynyt nousukasmiekkonen Philip, yksi romaanin alussa vankilasta vapautuva ja tapansa parantanut ex-gangsteri Teddy, yksi piinkova lakimiestoimistossa työskentelevä vahva naishahmo Emelie, sekä näiden kolmen edustamiin ryhmiin kuuluvia sivuhahmoja, jotka pistävät juonenkulkuun vipinää. On kidnappauksia, kiristystä, ihmiskauppaa ja palkkamurhia. Lapidus hyödyntää hyväksi havaitsemaansa pohjaa niin neuvokkaasti, että romaania on vaikea laskea käsistään.

Yllätyksellisyys ei kuulu Lapiduksen valtteihin, mutta se ei haittaa. VIP-rummet:in juoni ei kierry yhtä paksuksi lankakeräksi kuin Stockholm Noir-trilogian jännärit, vaan ratkottavia mysteereitä on periaatteessa yksi ainoa. Emelie palkataan selvittämään Philipin katoamista, ja hänen apurikseen värvätään vastentahtoinen Teddy, joka ajautuu mukaan pitkin hampain ja puoliksi vahingossa. Kaksikko kokee alusta asti toisensa luotaantyöntävänä, ja vastenmielisyyden tunteet vain lisääntyvät sitä mukaa kun he joutuvat selvittämään tapausta painostavissa ja äärimmäisen stressaavissa olosuhteissa. Lapidus ei pidä lukijaa pimennossa kenenkään päähenkilön mietteiden suhteen, vaan hyppelehtii näkökulmasta toiseen kovassa tahdissa. Eri osapuolten välillä vekslailu on oiva keino ylläpitää vauhdikkuutta ja ripotella mahdollisimman kutkuttavia cliffhangereita sinne tänne, mutta monet ihmisten väliset tulevat käänteet menetelmä kyllä paljastaa. Jos kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä on jatkuvasti toistensa kimpussa niin konkreettisesti kuin ajatuksissaan, ei ole vaikeaa arvata, millaiseen lopputulokseen vihanpito johtaa. Onneksi henkilökemiat ovat vain yksi osa palapeliä, eivätkä missään tapauksessa tärkeimmästä päästä.

Tärkeintä ei myöskään ole se, kuka teki minkäkin rikoksen, eikä välttämättä myöskään se, miksi. VIP-rummet ei siis pohjimmiltaan ole whodunnit tai whydunnit, vaikka toki molempia - syyllisiä sekä näiden motiiveja - arvuutellaan läpi romaanin.  Olennaisinta on matka päätepisteeseen: kuinka Emelie ja Teddy selvittävät tapahtunutta mutka mutkalta, kuinka he uppoavat yhä syvemmälle arvoitukseen ja kadottavat rajan, joka kulkee työn ja muun elämän välillä.

On lähes huvittavaa, kuinka räikeästi Lapidus tavoittelee todenmukaisuutta tietyissä hyvin yksityiskohtaisiksi äityvissä selityksissä. Nämä koskevat useimmiten Emelien työtä asianajajana. En mene takuuseen siitä, onko käyttämäni termi oikea, mutta lakihommien parissa hän kuitenkin puurtaa miltei yötä päivää. On ilmiselvää, mikä Lapiduksen oma ammatti on kirjailijana toimimisen lisäksi, ja helpottavaa kyllä hän pitää lakikiemuroiden valottamisen ymmärrettävällä tasolla. Sen sijaan osa toimintakohtauksista menee niin epärealistisen rymistelyn puolelle, että on mahdotonta unohtaa lukevansa fiktiivistä dekkaria, vaikka aiheet ja ympäristöt kuinka olisivat nykypäivän Tukholman alamaailmaa mukailevia.

Stockholm Noir-trilogian tapaan valokeilaan kohoavat yhteiskunnassa vinksallaan olevat olosuhteet, kuten erilaisiin ihmisryhmiin kohdistuva syrjintä ja rahan vääristävä valta, mutta VIP-rummet on siitä huolimatta viihteellisempi ja irrallisempi kuin trilogia. Tietysti asetelma on itsenäisen teoksen ollessa kyseessä alusta alkaen eri, sillä vaikka satoihin sivuihin saa mahdutettua paljon huimia käänteitä, ei yksittäisestä romaanista voi millään kasvaa samalla tavalla painavaa ja syvälle porautuvaa teosta kuin trilogiasta. Mikä ei sinänsä ole moite. VIP-rummet on nautinnollisen vaivaton toimintapläjäys, jossa äärimmäisen vakavat aiheet on kääritty vetävään hurjasteluun.

Jens Lapidus: VIP-rummet. Wahlström & Widstrand 2014. 462 s.