Inka Nousiainen - Kirkkaat päivä ja ilta

Ensimmäistä kertaa huomasin kirjastossa, että kirjablogien seuraamisen vaikutus ulottuu internetin ulkopuolelle. En nimittäin olisi kiinnittänyt huomiota Inka Nousiaisen romaaniin Kirkkaat päivä ja ilta, ellei sitä olisi tänä keväänä luettu niin ahkerasti milloin kenenkin blogissa. Pohdin pitäisikö 124-sivuinen teos määritellä pienoisromaaniksi, mutta - vaikka en nyt tietystikään ole sitä mieltä, että pienoisromaanit olisivat jollain perustavanlaatuisella tavalla pidempiä teoksia köykäisempiä tai vähemmän arvokkaita - koska Nousiaisen teksti on niin mieleenpainuvaa ja kirja kaikkea muuta kuin nopealukuinen, voi se mielestäni olla ihan vain romaani ilman mitään kielen tasolla pienentäviä etuliitteitä.

Kirkkaat päivä ja ilta kerää yhteen kahden sukupolven tarinat, yhden sota-ajalta ja toisen nykypäivästä. Kertomusta voisi sanoa rakkaustarinaksi, tai kertomukseksi menetyksistä, mutta ennen kaikkea se on kuvaus kahden eri ajan hengestä sekä ikävöimisestä. Nykypäivää edustaa Viljami, joka kulkee päivien läpi kuin kevyen sumun halki, kykenemättä kiintymään keneenkään ja ihmetellen sekä peläten, herääkö hänen sydämensä koskaan henkiin. Viljamilla on tapana lenkkeillä ohi erään kerrostalon, jonka uumenissa istuskelee Edla. Hän kuluttaa elämänsä ehtoota kaivaten pois tyhjänpäiväisistä päivistä, joilla ei ole enää mitään virkaa ja toimii kertomuksessa siltana menneen ja nykyisen välillä. Hänen siskonsa Iidan näkökulmaan siirryttäessä hypätään vuosikymmeniä taaksepäin 1930-luvun loppuun, jolloin Iida työskentelee opettajana kyläkoulussa ja rakastuu Eliakseen, mieheen, jolle Iida luovuttaa sydämensä ensisilmäyksellä mutta jolla on mystinen tapa kadota pitkiksi ajoiksi kerrallaan.

Minun täytyy paljastaa lapsellinen puoli itsestäni. Kun olen lukenut eri blogien kuvausta Nousiaisen teoksen sisällöstä, olen joka kerta ajatellut suunnilleen näin: tarina on luultavasti aika pitkäveteinen, koska se kertoo jostain boring sota-ajasta. Lukion ylitylsät historiantunnit ovat vieläkin sen verran tuoreina mielessäni, että kaikki menneisyyteen sijoittuva muuttuu aivoissani saman tien puuduttavaksi pölinäksi. Vaikutus ulottuu siis niin pitkälle, että joka kerta kun tv-sarjan, elokuvan tai kirjan kuvauksessa korostetaan sen historiallista puolta, en luultavasti ole enää kiinnostunut. Sama pätee mihin tahansa, missä on maininta sota-ajasta. Tiedän, että minun on pikkuhiljaa aika aikuistua, ja Kirkkaat päivä ja ilta rohkaisee minua kovasti astumaan henkilökohtaisen kypsymisen tielle. Sota-aikahan ei nimittäin ainakaan Nousiaisen kuvaamana ole yhtään haukotuttavaa. Taidan mennä niinkin pitkälle, että uskallan kehua ajankuvausta suorastaan kiintoisaksi. En tietysti ole täysin pimennossa sen suhteen, millaista elämää toisen maailmansodan aikaan vietettiin, mutta Nousiainen nostaa kiehtovan omaperäisellä tavalla esiin ihmisten välisen kommunikaation (niin jäykkää ja siveellistä, että oikein hätkähdin sitä kontrastia, jonka Iidan ja Eliaksen suorasukainen kanssakäyminen muodostaa) ja tyylin elää, joka on samaan aikaan epäitsekäs ja uhrautuvainen ja kuitenkin suljettu, sääntöjen sanelema. Aivan kuin kenenkään elämä ei kuuluisi kokonaan hänelle itselleen, sillä ylimääräinen silmäpari saattaa päivystää ties minkä luukun takana velvoittavasti, tuomitsevasti. Huomasin jopa miettiväni, elivätkö omat isovanhempani samankaltaisissa olosuhteissa ja millainen heidän nuoruutensa oli. Ehkä minä jo kohta alan haastatella kaukaisia sukulaisiani ja piirrellä sukupuuta?

Lisätessään puita uuneihin Iida jäi katsomaan liekkejä pitkäksi aikaa, seurasi miten ahnaasti ne hamusivat tuohenpalaa ja miten tuohi rätisi rullalle käpristyessään. Eikä asunto muutenkaan ollut vaiti, se eli omaa elämäänsä, rasahteli ja kopsahteli kuin inhimillinen olento joka joinakin päivinä hengitteli levottomammin kuin toisina.

Iida yritti tehdä käsitöitä, joutui purkamaan neulomansa rivit. Iltapalaksi hän paistoi hellanringillä vanhat perunat jotka eivät maittaneet. Radiotakaan ei tehnyt mieli kuunnella. Jostain syystä Oskari tuli hänen mieleensä. Kuinka hän oli sanonut Oskarille että jokin on tulossa kohti.

Ja sitten kopsahdus. Iisa säpsähti. Hän oli siinä vaiheessa jo käymässä nukkumaan, ajatteli talon vain asettuvan yöpuulle hänen seuranaan.

Haluan nyt julistaa juhlallisesti, että Nousiainen kirjoittaa poikkeuksellisen kauniisti. Minua harmittaa, etten keksi yhäkään vähemmän kulutettua sanaa, mutta kaunis sattuu tavanomaisuudestaan huolimatta olemaan juuri sopiva ilmaus kuvaamaan romaanin tekstiä. Jokainen lause on hiottu huippuunsa, jokainen on sommiteltu äärimmäisellä tarkkuudella otollisimmalle sijalle muuhun tekstiin nähden ja kokonaisuus on selkeästi mietitty hartaudella läpi - lukuisia kertoja. Tai mistä minä tiedän, kuinka paljon Nousiainen on tekstiään työstänyt. Ehkä hän onkin paljon lahjakkaampi kuin osaan arvatakaan ja synnyttää Kirkkaat päivä ja ilta-romaanin kaltaisia kultakimpaleita tuosta noin vain, suoraan säkenöivän mielensä syvyyksistä. Oli miten oli, romaanista voisi poimia lähes minkä tahansa tekstinpätkän ja liittää sen tähän esimerkiksi siitä, kuinka taitava Nousiainen on. Umpimähkään kirjan avaamalla päädyin tähän:

Elias tulisi minä hetkenä hyvänsä, kumartuisi astuessaan majaan. Henkselit roikkuisivat reisillä ja pari ylintä paidannappia olisi auki ja kun se istuisi viereen, he molemmat tuntisivat pelkkää iloa. Viimeistään nyt Elias tajuaisi ettei haluaisi jättää häntä, näkisi hänessä saman minkä hän näki siinä.

Iida veti syvään henkeä, laski katseensa. Hameessa oli ryppyjä. Kuinka pitkään hän oli hamettakin päälleen asetellut, paidan helmaa hameenreunan alle, hiuksia sykeröksi niskaan. Jossain kahahti ja Iida melkein säpsähti nähdessään pitkästä aikaa kylän kaljun kissan joka kipitti ohi, eipä ollut sekään aikoihin poikennut.

Näin teksti kulkee peilaten rytmillään henkilöiden tunnetiloja, äityen välillä hengästyttäväksi pulputukseksi pysytellen kuitenkin tavallaan hillittynä läpi romaanin, sillä jopa surullisimmilla tai kiihkeimmillä hetkillä Nousiaisen tavassa kirjoittaa on rauhaisaa varmuutta, joka tekee hänen kertojanäänestään arvovaltaisen, luotettavan. Hänen romaaninsa lukeminen on kuin kääriytyisi höyhenenkevyen peiton sisällä rinnakkaistodellisuuteen, jossa aika pysyy paikallaan vaikka tapahtumat etenevät koko ajan joko tasaisen varmasti tai sykäyksittäin. Romaanin maailmaan sukellettuaan huomaa leijuvansa Nousiaisen vakaan äänen ohjailemana jonkin utuisen ja pehmeän keskellä, siitä huolimatta, että Iida elää varsin raakaa todellisuutta. Samaan aikaan teksti on kuitenkin suoraan tästä päivästä, sillä Nousiainen vetää ansiokkaasti hiuksenhienon rajan nykyisen ja menneen välille. Tekstissä ei näkyvästi muutu mikään, mutta hyppäys on silti selkeä. Taitavasti valittujen yksityiskohtien kautta Nousiainen pureutuu suoraan siihen, mikä milläkin hetkellä on tärkeintä. Ryppyisen hameen sisällä piilee paljon suurempi kertomus, jota ei kiirehtivä lukija ehdi tulkitsemaan. Mutta siellä se on, Nousiaisen kätkemänä, vertauskuvana kokonaiselle onnettomalle rakkaudelle. Kirkkaat päivä ja ilta on pullollaan vastaavia salaperäisyyttä tihkuvia kaksoismerkityksiä, sillä on selvää, että kertomuksen takana piilee salaisuus, useampikin, jotka odottavat ratkaisemistaan. Niiden arvaamiseksi etukäteen ei tarvitse olla suurikaan älykkö, mutta salamyhkäisyys väreilee silti ilmassa viimeiseen asti.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta. Siltala 2013. 124 s.

Viime aikoina romaanin on lukenut ainakin Lumiomenan Katja, Sinisen linnan kirjaston Maria, Rakkaudesta kirjoihin-Annika, Morren maailman Morre, P. S. Rakastan kirjoja:n Sara ja Kirjainten virrassa:n Hanna. Wohoo eka kerta kun linkitän muita arvioita, ja hienoja sellaisia! Tästähän voisi viimeinkin tehdä tavan.

Liza Marklund - vastalauseita

Olen lukenut muutaman Liza Marklundin dekkareista ja pääosin pitänyt niiden tutusta kaavasta, jossa stressipää Annika Bengtzon kamppailee saadakseen toimittajantyönsä ja perhe-elämänsä sovitettua yhteen. Pohjattomaan uteliaisuuteen yhdistettynä kombinaatio ei ole helpoimmasta päästä, sillä se ajaa Annikan kiinnostavien mutta vaarallisten rikosjuttujen äärelle. Marklund vaikuttaa yllätys yllätys täysin samanlaiselta: tiukalta mutta äärimmäisen kiinnostuneelta ihmisten hyvinvoinnista ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Viime kesänä pidin dekkarikimaran kolmen Marklundin romaanin verran, mutta taisin saada pienen yliannostuksen, sillä sen jälkeen en ole vilkaissutkaan hänen teoksiaan. Nyt syvennyin kuitenkin Marklundin kolumneista koottuun kokoelmaan vastalauseita, josta löytyy kirjoituksia vuosilta 1985-2010. Kyseessä on paljon suurempi kokonaisuus kuin pelkkä lehtijuttujen summa, sillä vastalauseita on sukellus Marklundin elämän merkittävimpiin vaiheisiin, tekoihin ja ajatuksiin.

Kokoelmassa on 58 tekstiä, jotka on jaettu yhdentoista otsikon alle. Vaikka osa kategorioista menee päällekkäin ja käsittelee suhteellisen samoja asioita, on aihealueita paljon enemmän kuin osasin odottaa. Jostain syystä luulin Marklundin olevan vakavissaan kiinnostunut ainoastaan naisten oikeuksista. Osuvampaa olisi kuitenkin kuvailla häntä ihmisoikeusasiantuntijaksi, sillä hän on toimittajanuransa aikana ehtinyt perehtyä sekä kehitysmaiden että Ruotsin kurjempiin puoliin. Kotimaataan käsittelevissä kolumneissa Marklund suomii esimerkiksi Piraattipuoluetta ja muiden poliittisten puolueiden edustajia, joiden sietäisi hänen mielestään tehdä järkevämpiä ratkaisuja ja keskittyä tärkeämpiin asioihin kuin nykyään. Ulkomaiden tilannetta hän ruotii sellaisten maiden pohjalta, joissa äärimmäinen köyhyys ja tappavat taudit jylläävät ilman että kukaan ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin. Marklund on itse matkannut hätää kärsiviin kyliin ja tehnyt voitavansa, mutta kirjoittaminen on hänen tehokkain tapansa herätellä hyvinvointivaltion uinuvia kansalaisia. Sama koskee mitä tahansa aihetta, jota hän käsittelee. Vuorotellen hän vetoaa, karjuu tai toteaa, mutta säilyttää silti malttinsa. Taustatyö on niin perusteellista, että argumenttien heikkoudesta Marklundia ei ainakaan voi syyttää.

Yleisin Marklundin kolumneissaan käyttämä strategia on rauhallinen ja hallittu ulosanti aiheen ravistelevan ytimen esille tuomiseksi. Hän on luultavasti tietoinen siitä, että kun käy kiinni naisia alistaviin tahoihin, ei räyhääminen ole varmin tapa saada kunnioitusta. Kuten ei toisaalta ole minkään muunkaan aiheen kohdalla. Toinen syy tekstien kiihkottomuudelle - ammattitaitoisuutta unohtamatta - on rivien välistä huokuva surumielisyys ja viitteet siitä, että Marklund on nähnyt enemmän kuin kenenkään ikinä pitäisi. Toki hän itse hakeutuu kurjuuden pariin, mutta voimakkaasta auttamisen halusta huolimatta hänelle on ollut ilmeisen rankkaa huomata kerta toisensa jälkeen, ettei koskaan voi itse tehdä tarpeeksi. Kirjoittamisesta on kuitenkin muutakin hyötyä kuin sen terapeuttinen vaikutus, sillä Marklund kertoo saaneensa kiitosta uhreilta, joiden epäoikeudenmukainen tilanne on otettu uudestaan käsittelyyn sen mediahuomion siivittämänä, jonka Marklundin kolumni on herättänyt. Tämä koskee kuitenkin lähinnä seksuaalisen hyväksikäytön uhreja, joiden piinaaja on alun perin saanut jonkin käsittämättömän lievän tuomion, eikä useimpien muiden olosuhteiden uhrien kohtaloille voi kirjoittamalla tehdä mitään. Tapausten tuominen laajan kansan tietoisuuteen on kuitenkin parempaa kuin vaikeneminen.

Kaiken pahan seurauksena Marklund siis valitsee useimmiten lähestymistavan, joka voi tuntua jopa kylmältä mutta jonka pohjalla on vahva haku herättää keskustelua, jota ei kiihkoilemalla synny. Marklundin tärkein tavoite kolumnien pohjalla onkin kuljettaa vaikeat aiheet ihmisten ajatusten kautta heidän huulilleen, sillä puhumalla tietoisuus asioista leviää. En voi kuin kumartaa Marklundin taidolle pysyä objektiivisena ammattilaisena, sillä hän on kaivanut esille joitakin aivan uskomattoman absurdeja esimerkkejä tapauksista, joissa oikeus on langettanut tuomion, joka ei ole millään tavalla suhteessa tekojen vakavuuteen. Marklund ei myöskään keskity syyttelemään, vaan etsimään syitä sille, miksi sivistyneessä valtiossa kyseiset järkyttävät vääryydet ovat ylipäätään mahdollisia. On toki ymmärrettävää, että jos on Marklundin tapaan ollut vuosikausia tekemisissä ihmiskunnan pimeiden puolien kanssa, alkaa uupumus jossakin vaiheessa ottamaan vallan. Sama väsymys ulottuu myös hänen elämäänsä tunnettuna kirjailijana, josta kertoessaan Marklund on eniten vereslihalla. Aiheesta on vain muutamia kolumneja, mutta niistä käy selväksi, kuinka ristiriitainen ja pinnallinen kyseinen ammatti voi pahimmillaan olla. On luultavasti vaatinut suurta uskallusta Marklundilta myöntää hänen todellinen mielipiteensä kirjallisuuden markkinoinnista, sillä kuka haluaisi haastatella kirjailijaa, joka paljastaa lähinnä inhoavansa haastattelujen antamista ja unohtavansa toimittajien - jotka Marklund kuvaa melkoisen pölkkypäinä - kasvot heti tilanteesta poistuttuaan? Samalla häntä on helppo ymmärtää, sillä mediasirkuksen pyöritykseen joutuminen kuulostaa kieltämättä haastavalta.

Marklundin kolumneista saa helposti kuvan, että kaikki hänen ympärillään ovat vihamielisiä hölmöjä, jotka puolustavat sokeasti omaa kantaansa. En lainkaan epäile, etteikö näin usein olisi, ja tosielämän esimerkit ovat hetkittäin jopa huvittavia varsinkin naisten oikeuksista puhuttaessa. Yleisesti vallitseva asenne tuntuu olevan, että feminismissä itsessään on jotakin hävettävää ja että naisilla on jo niin hyvät oltavat, että asiasta marmattaminen on turhaa. Mieleeni tulee vähän aikaa sitten suuren kohun herättänyt blogipostaus, jossa ruotsalaisen En blommig tekopp-blogin pitäjä nosti esille American Apparel-vaatefirman käyttämän seksistisen mainonnan (linkistä pääsee postauksen englanninkieliseen versioon). Miten ruotsalaiset vaikuttavatkin olevan niin paljon valveutuneempia tämän asiaan suhteen kuin me täällä? Joka tapauksessa useimmat postauksen saamat kommentit ovat oikein erinomaisia ja valveutuneita, mutta kummallisia ivaajia löytyy aina. Eräässä toisessa samaa aihetta puineessa blogissa nostettiin hieman AA-tapauksen jälkeen esiin kommentti, jonka sisältö on lähinnä "en ole feminismiä vastaan mutta pitääkö siitä helvetin asiasta lässyttää koko helvetin ajan". Samanlainen "ei feminismissä mitään vikaa ole mutta"-ilmapiiri on valloillaan sekä Marklundin tosielämän esimerkeissä että ihan nykyelämässä tällä hetkellä. Marklund mainitsee kokoelmassaan, että on väsynyt hakkaamaan päätään seinään feminismistä puhuttaessa, mutta minä olen toiveikas! Linkittämäni blogitkin ovat jo esimerkkejä siitä, ettei aiheesta kirjoittaminen ole koskaan turhaa. Marklundin voisi myös nähdä marttyyrina, sillä vääryys ja vihamielisyys tuntuvat odottavan häntä jokaisen nurkan takana. Kyse on kuitenkin nimenomaan siitä, millaisen suhtautumistavan lukijana valitsee. Jos katsoo tarkkaan, ei Marklundin kirjoituksissa ole mitään tarkoituksellisen provosoivaa tai väritettyä. Hän ainoastaan kertoo mielipiteensä asioista ja näkee maailmasta ne puolet mitkä päättää näkevänsä, mitkä kokee huomionsa arvoisiksi, niin kuin me kaikki. Ja minä olen täysin halukas näkemään, mitä Marklund seuraavaksi haluaa minulle osoittaa.

Liza Marklund - vastalauseita: Kirjoituksia 1985-2010 (Nya röster sjunger samma sånger och andra krönikor 1985-2010). Suomentanut Päivi Kivelä. Otava 2012. 256 s.

David Nicholls - Starter for Ten

Yksi viime vuoden vaikuttavimmista ja itkettävimmistä lukukokemuksistani oli David Nichollsin Sinä päivänä. Siksi päätin heti Starter for Tenin kohdalla, että en aseta sille minkäänlaisia odotuksia, ne olisi kuitenkin mahdoton täyttää lähes täydellisen romaanin jälkeen. Nichollsin esikoiskirja ilmestyi kuusi vuotta ennen jymymenestys One Day:tä, joten jo ajallisesti ajateltuna romaaneilta voi odottaa tasoeroja, yritin järkeillä. Ensimmäisten sivujen jälkeen hihkuin kuitenkin jo: mitä vielä! Nicholls on ollut ansiokas kirjailija alusta asti. Ei Starter for Ten aivan vedä vertoja One Day:lle, mitä en ole odottanut yhdeltäkään samankaltaiselta romaanilta muutenkaan, mutta se ei olekaan yllättymiseni syy. Vaan se, että Starter for Ten on paljon hauskempi kuin One Day (mitenköhän monta kertaa joudun vielä toistamaan näitä kahta nimeä?) ja lisäksi paljon herttaisempi kuin olisin osannut odottaa. One Day jätti jälkeensä muiston vahvoista tunnekuohuista ja elämää suuremmista oivalluksista, Starter for Ten taas kertoo ihmisen elämänvaiheiden arkisista ja vaivaannuttavista puolista lämpimästi ja humoristisesti.

Kun Brian lähtee opiskelemaan yliopistoon, menee kaikki heti ensi hetkistä lähtien penkin alle. Yhden ainoan naisen vuoksi. Kaunis ja huoleton Alice sekoittaa Brianin pään niin pahasti, että kaikki hänen aivotoimintansa ja energiansa kuluu Alicen ajatteluun koulutöiden sijaan. Asiaa ei paranna se, että he ystävystyvät ja ovat jatkuvasti tekemisissä. Useimmiten tosin Brianin aloitteesta, sillä hän ei oikein ymmärrä, millainen vaikutus Alicella on häneen ja kuinka erilaiset perusteet ja toiveet heillä on ystävyyden pohjana. Molemmat ovat myös osa viisihenkistä joukkuetta, jonka on määrä matkustaa televisiossakin näytettävään tietokilpailuun ja jonka voittamisesta Brian on haaveillut vuosikaudet. Kaiken yllä leijuu viehättävä lievä vanhanaikaisuuden harso, sillä tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun puoliväliin ja henkilöiden nuoruus vaikuttaa paljon kiltimmältä ja viattomammalta kuin nykypäivän hektinen teini-ikä. Totta kyllä, että Alice polttaa pilveä ja on hypännyt sänkyyn sellaisen mieskavalkadin kanssa, että Briania heikottaa, mutta eihän 80-luku sentään mitään kivikautta olekaan.

Lukijalle on varmaankin paljon ilmeisempää kuin Brianille, että hän on Alicen friend zonessa alusta lähtien. Ihmissuhteiden kannalta on melko helppo arvata, kuinka kenellekin lopulta käy. Tulevien tapahtumien jännäämistä ei kannatakaan pitää tavoitteena, vaan eniten saa irti, kun keskittyy puhtaasti nauttimaan. Henkilöt - joita on ilahduttavan sopiva määrä vaihtelevan mutta helposti muistettavan joukon tarpeiksi - on rakennettu moniulotteisiksi ja huvittavien luonteenpiirteiden pienestä liioittelusta huolimatta uskottaviksi. Nicholls keskittyy yksityiskohtiin silloin kun tilanne sitä vaatii ja antaa kertomuksen rytmin polveilla. Hän on parhaimmillaan kuvaillessaan yksittäisiä hetkiä ja tapahtumia, sillä hän osaa ottaa kaiken irti niin käsistä riistäytyvistä opiskelijabileistä kuin Brianin ja hänen kahden parhaan ystävänsä naljailun siivittämistä pubi-illoista. Henkilöt ovat niin tavanomaisia ja kotoisia, että vaikka en tunne henkilökohtaisesti yhtäkään brittiläistä, luonnehtisin henkilöitä juuri sellaisiksi. Starter for Ten on kerta kaikkiaan ihanan brittiläinen. Myös sen vähemmän ihanat puolet, kuten pubissa istuskelu ja luokkaerot, jotka meinaavat luoda ylitsepääsemättömiä jännitteitä yliopistopoika Brianin ja hänen hienoa koulutusta vieroksuvien ystäviensä välille, kuuluvat toki asiaan.

Brianissa on piirteitä, jotka voisin helposti kuvitella nuorelle Woody Allenille, jos hän yhtään muistuttaa henkilöitä joita itse esittää omissa elokuvissaan. Brianin nörtähtävä ulkomuoto, jatkuva epävarmuus, tilanteiden ja keskustelujen - sekä tulevien että menneiden - ylianalysoiminen, hermostunut höpinä ja herkkä luonne rakentavat kaikki osaltaan tätä mielikuvaa. Woody Allen on ehdottoman rakastettava, mutta en ole varma, pidänkö Brianista empimättä vai säälinkö häntä enemmän. Hän vitsailee aina väärällä hetkellä ja ihmiset hänen ympärillään ymmärtävät hänet jatkuvasti väärin. Välillä hän on oikein rasittavuuteen asti nössö ja täysin kelvoton mitä tulee ympäristön havainnointiin. Mutta vaikka hän ei useimmiten pysy kärryillä siitä, mitä hänen ympärillään ja suoraan edessään on käynnissä, ei hänestä sitten kuitenkaan voi missään tapauksessa olla pitämättä. Sama pätee Aliceen, joka periaatteessa pelaa Brianin tunteilla ja saattaa käyttää tämän toivotonta rakkautta hyväkseen mutta haluaa todennäköisemmin aivan tosissaan olla Brianin ystävä eikä huomaa, kuinka vahva vaikutus hänellä on poikaparkaan. Alice on miesten suhteen sen verran seikkailuhenkinen ja kokeilunhaluinen, mutta samalla niin avoin ja puoleensavetävä, ettei hänestä oikein saa juonittelevaa femme fatalea. Ja jos Brianilta kysytään, hän ottaa milloin tahansa kiitollisena vastaan kaiken mitä Alice vain suostuu hänelle antamaan mieluummin kuin pelkkää hiljaisuutta.

Kaikesta yllä kuvaillusta saattaisi rakentua tylsä romaani (varsinkin niille, jotka eivät ole knoppitiedon ystäviä, sillä tietokisa on keskeisessä roolissa), ellei sitä olisi kirjoittanut David Nicholls. Hän iskee suoraan ytimeen sivu toisensa jälkeen ja hänen kykynsä löytää huvittavin puoli jokaisesta tilanteesta ja jokaisen henkilön käytöksestä on ilmiömäinen. Ette uskokaan kuinka kovasti haluaisin kertoa kaikki ne kohdat, joiden takia nauroin vedet silmissä julkisilla paikoilla! Starter for Ten ei ole kuitenkaan pohjimmiltaan hilpeä, vaan kun pysähtyy miettimään ja malttaa katsoa kaiken hassunkurisen taakse, löytyy joistakin tapahtumista ja ihmisten kohtaloista sellaista synkkyyttä, että se voisi miltei masentaa. Jonkinasteinen kepeys säilyy silti läpi romaanin ja Nicholls pääsee briljeeraamaan osuvalla ja veikeällä tyylillään loppuun asti. Dialogi ansaitsee erityismaininnan, sillä henkilöiden sukkelat ja eloisat keskustelut vaikuttavat merkitsevästi siihen, kuinka vahvasti tuntee lukiessaan olevansa hetkessä mukana.

David Nicholls: Starter for Ten. Hodder & Stoughton 2003. 473 s.

Pekka Hiltunen - Vilpittömästi sinun

Luin Pekka Hiltusen dekkarit vahingossa väärässä järjestyksessä, mutta se ei onneksi vaikuttanut lukukokemukseen mitenkään. Vilpittömästi sinun on melko samanlainen kuin Sysipimeä, mutta se näyttää kuinka kaikki alkoi, miten Lontoossa asuvat suomalaistytöt Lia ja Mari päätyvät yhteen ja miksi he alkavat selvittää rikoksia yhdessä. Tässäkin romaanissa on kaksi painavaa rikosta, joiden parissa Studion porukka työskentelee, mutta tunnelma ei ole yhtä painostava ja ankea kuin Sysipimeässä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ilmassa jatkuvasti väreilisi melankolia, romaanissa kun ollaan yksinäisyyden ja ihmisen pahuuden äärellä.

Hiltusen dekkarikaksikon ensimmäisessä osassa Lia on alussa pelkästään Level-lehden graafikko, jonka ainoat tuttavat koostuvat lehden miesvoittoisesta porukasta. Sen kanssa Liasta on mielekästä kilpailla rääväsuisten juttujen tasosta ja humaltua lähipubissa, mutta läheisempiä ystäviä hänellä ei ole. Kunnes Mari astuu näyttämölle. Naisten välille kehkeytyy nopeasti läheinen ystävyyssuhde, joka rohkaisee Maria paljastamaan Lialle hyvin varjellun salaisuutensa, Studion, joka koostuu pienestä porukasta eri alojen ammattilaisia. He ovat Marin palkkaamia työntekijöitä, joiden yhteisenä haluna on periaatteessa maailman parantaminen. Käytännössä se tarkoittaa erityyppisten rikosten selvittelyä. Lia huomaa miettivänsä kuukausikaupalla Lontoota kohahduttanutta murhatapausta, jossa keskelle vilkasta kaupunkia pysäköidyn auton takakontista löytyy tiejyrällä lähes tunnistamattomaksi murskattu naisen ruumis. Studio tarjoaa hänelle välineet omatoimiseen salapoliisityöskentelyyn, ja samalla kun murhatun naisen tapaus johdattelee Lian ihmiskaupan jäljille, hän avustaa Maria epäilyttävän poliitikon valonarkojen taustojen esiin kaivamisessa.

Ihmettelin Sysipimeässä ohimennen sitä, kuinka romaanin kaksi rikosta sopivat yhteen, toinen jäi nimittäin pienesti irralliseksi. Vilpittömästi sinun-romaanin kohdalla tätä ei tarvitse miettiä, sillä molemmat rikokset kehittyvät pohjimmiltaan miehen halusta kontrolloida ja satuttaa naista. Kyseessä on siis rikoskirjallisuuden muotoon puettu tarina naisiin kohdistetusta väkivallasta ja naisen alisteisesta asemasta. Hiltunen käyttää tehokeinona jälleen äärimmäistä väkivaltaa, mutta onnistuu pitämään sen suurin piirtein siedettävissä rajoissa. Studion työntekijöiden selvitellessä kahta tapausta alkaa käydä yhä selvemmäksi, että jopa Lontoon tapaisessa suurkaupungissa jättimäisten ihmismassojen keskellä voi olla meneillään millaisia hirveyksiä tahansa. Mitä röyhkeämpi ja uskaliaampi rikollinen, sitä vähemmän kukaan osaa aavistaa pahaa.

Vastapainona uhrien avuttomuudelle toimii Marin ja Lian suhde, josta muodostuu nopeasti molempien tärkein voimavara hektisen arjen keskelle ja joka on kuin malliesimerkki siitä, kuinka naiset voivat toimia toistensa hyväksi, vahvistaa, rohkaista ja suojella toinen toistaan. Kuka tahansa mies jää auttamatta kakkoseksi, kun Mari ja Lia oivaltavat mitä merkitsevät toisilleen. Joku voisi nähdä heidän intiimissä suhteessaan eroottista väreilyä, niin tiiviisti he viettävät aikaa yhdessä ja kaipaavat toisiaan erossa ollessaan, mutta mitä luultavimmin Hiltusen ideana on ollut "vain" läheisen ystävyyden esittäminen. Vaikka Marin ja Lian ystävyys sukeltaa nopeasti ja syvälle lähes ohittaen tutustumisvaiheen, jonka aikana yleensä pidetään yllä etäistä kohteliaisuutta, he eivät paljasta jokaista salaisuutta toisilleen. Marin eriskummallinen lapsuus selviää vasta Sysipimeässä, ja Lia on jopa vaarallisen itsepäinen salapoliisihommissaan eikä suostu kysymään joka käänteessä lupaa Marilta, joka loppujen lopuksi on hänen pomonsa. Naisten suhde ei myöskään ole ongelmaton siinä mielessä, että molemmat ovat vahvatahtoisia ja tottuneita tekemään itsenäisiä päätöksiä; se on ajanut molemmat ajanut Lontooseenkin. Tilanne kasvaa nopeasti räjähdysalttiiksi, kun naisten halut eivät kohtaa. Vilpittömästi sinun asettaa siis vastakkain kaksi hyvin äärimmäistä naistyyppiä: nykyajan bisnesnaisen, joka menee ja tulee kuten haluaa, tekee omat päätöksensä riippumatta muista eikä pelkää miesten metsästämistä seksuaalisten tarpeidensa tyydyttämiseen, sekä kaikista vapauksistaan riistetyt prostituoidut ja perheväkivallan uhrit, joilla on harvoin jäljellä mitään toiveita paremmasta tulevaisuudesta ja joita käytetään miesten seksuaalisten halujen tyydyttämiseen naisten tahdosta riippumatta.

Ennen kuin kerron tarinan Hiltusen hienosta taidosta pilata yöuneni, minun on muistettava mainita, että joissakin suvantovaiheissa romaani käy jopa junnaavaksi. En tarkoita, että koko ajan pitäisi olla takaa-ajo tai varjostaminen käynnissä, mutta hetkittäin päähenkilöt suorastaan maleksivat elämässään eteenpäin jumittuen ajatuksiinsa, tai sitten Hiltunen innostuu liiaksi valottamaan taustoja. Tietyt ratkaisut olisivat uskottavampia toimintaelokuvassa kuin tosielämässä. Marin taito nähdä ihmisten läpi tuntuu kummasti heikentyneen melkein olemattomiin Sysipimeässä, sillä ensimmäisessä osassa hänen kykyään korostetaan selkeästi enemmän ja siitä tehdään lähes yliluonnollinen lahja. Toisena suurena erona Studion porukka jää etäiseksi ekassa osassa, kun taas Sysipimeässä sen voisi sanoa toimivan yhtenä kollektiivisena päähenkilönä.

Vilpittömästi sinun on taiten rakennettu ja se velloo sopivalla tempolla pienestä liplatuksesta myrskyisäksi kuohunnaksi. Törmään kirjablogeissa useasti mainintoihin siitä, kuinka jokin kirja on pitänyt lukijansa hereillä tuntikausia aamuyöhön asti, ja olen aina kadehtinut näitä ihmisiä, jotka viitsivät syventyä johonkin tarinaan sellaisella antaumuksella, että yöunet jäävät kakkoseksi. Minä itkin surusta talvisen unettomuuskauteni aikana siksi, etteivät edes loputtoman pitkiltä tuntuneiden valvottujen öiden tarjoama lukuaika lohduttanut. Olisin mieluummin nukkunut, ja nukahtamisen normalisoiduttua tunnen edelleen joka ilta kiitollisuutta siitä, että silmäni alkavat lupsahdella ja uni kutsua puoleensa jo muutaman sängyssä lukien vietetyn minuutin jälkeen. Vilpittömästi sinun-dekkarin parissa kävi kuitenkin kerrankin toisin päin. Vaikka olen päätynyt siihen, että elämäni prioriteeteissa hyvät yöunet voittavat hyvän kirjan (apua, saako kirjoja yli kaiken rakastava ihminen ajatella näin?), joskus on täyttä onnea olla niin jännittynyt kekseliäästi koottua tarinaa ahmiessaan, ettei unta ja kellon viisarien pyörimistä edes muista. Yövyin dekkarin viimeisiä lukuja ahmiessani tuntemattomissa maisemissa, ja hätkähtelin pitkin yötä hereille tunteeseen siitä, että joku hyökkää jostakin tai vaanii minua ikkunan takana, joka oli kylläkin toisessa kerroksessa ja avautui kauniiseen järvimaisemaan. Mutta pelko syntyy harvoin rationaalisista syistä. Saivarteluni ydin on siis se, että Hiltunen piti minut hereillä, ja siihen ei ihan joka dekkaristi pysty.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus 2012. 424 s.

Joonas Konstig - Totuus naisista

En melkein kehtaa kertoa, millaiset ennakko-odotukset minulla oli Joonas Konstigin uutukaisen suhteen, sillä ne leijailivat niin älyttömissä korkeuksissa Konstigin edellisen romaanin jälkeen. Oikeastaan osasin hurjista odotuksistani huolimatta - tai juuri niiden takia? - varautua siihen, etteivät ne täyty, ja että Totuus naisista olisi luultavasti täysin eri luokkaa kuin Kaikki on sanottu. Ei Konstigin pitäisikään toistaa itseään, mutta uusi romaani on todella melkoinen yllätys, jos on minun laillani välttänyt kaikkien arvostelujen ja sisältökuvausten lukemista. Se on paljon enemmän ikään kuin levällään, sillä vaikka se kertoo lähinnä isä Tapanista ja tämän teini-ikäisestä tyttärestä Roosasta, on se jollain tapaa poukkoilevampi ja epäjohdonmukaisempi kuin Kaikki on sanottu. Silti ainakin yhdestä asiasta voi sanoa, että romaani on taattua Konstigia (voiko kahden romaanin ja yhden novellikokoelman perusteella jo antaa kirjailijalle ominaisuuksia, joista tulee hänen tunnusmerkkejään?): Totuus naisista on aivan vietävän vetävä! (Jos kiroilisin, keksisin varmasti jotakin paljon ytimekkäämpää tuon vietävän kohdalle.) En ehkä ollut niin vaikuttunut ja liikuttunut tarinasta ja henkilöistä kuin Konstigin ensimmäisen romaanin kohdalla, mutta kyllä Totuus naisista mieleen jää. Ja vahvasti jääkin, eri syistä vain.

Tapani on juuri sellainen keski-ikäinen perheenisä kuin vain suomalaiset perheenisät osaavat olla. Vähän hassu, vähän liian tosissaan, vähän pihalla. Ainakin tyttäriensä silmissä. Omasta mielestään hänen juttujensa pitäisi viihdyttää ja kiinnostaa tyttäriä ja vaimoa, jotka kuitenkin suhtautuvat häneen jatkuvasti hieman säälien. Tai lähinnä vaimo Tiina tekee niin, kun taas tyttärien asenteessa on enemmän kyllästyneisyyttä ja omasta vilkkaasta teinielämästä johtuvaa häslinkiä, niin ettei ruokapöydässä vanhoja juttuja muistelevaan isään oikein ehdi keskittyä. Vanhempi tytär Ronja tuntuu olevan jo osaksi ulkona kuvioista kasvissyöjäidentiteetin ja kummallisen avoimen suhteen - jossa hän on kahden muun ihmisen kanssa - myötä, mutta nuorempi, lukiolainen tytär Roosa kiinnittää isänsä huomion itkemällä eräänä yönä eteisessä, kun Tapani nukkuu sohvalla eikä tytär häntä huomaa. Siitä alkaa Tapanin pelastusoperaatio, jonka on tarkoitus auttaa tytärtä selviytymään teini-iän kuohuista, mutta eiväthän Tapanin onnettomat yritykset mihinkään johda. Varsinkaan, kun omat huolensa aiheuttaa uusi työpaikka, jonka johtajanpallilla istuu hänen vanha ystävänsä. Kohtaamisesta seuraa paljastuksia, joiden vaikutusta Tapanin elämään ei voi vähätellä.

Periaatteessa tarina on etenkin Roosan kohdalla hyvin perinteinen kuvaus nuoresta naisesta, joka kokeilee rajojaan ja oppii läksynsä vasta kun tilanne karkaa käsistä. Mielessäni pyöri etenkin Thirteen-elokuva, joka oli nuorempana suosikkini ja jonka pääosatyttö oli niin kadehdittava tiukoissa farkuissaan, cooleissa koruissaan ja kaikki kuviteltavissa olevat rajat ylittävässä uhmassaan. Elokuva ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, mutta aivan samalla tavalla Roosa ja hänen ystävänsä pelailevat vartaloillaan ja vaatetuksen niukkuudella. Tunsin itseni romaania lukiessani sekä lapseksi että aivan ikälopuksi, sillä en oikein jaksanut seurata kaikkea Tapanin tarinointia vaan luin mieluummin Roosan teinisekoiluja. En kuitenkaan kauhukseni pysynyt ihan kaikissa dialogin käänteissä mukana!

"Vittu rupes tekee liukkait mieli."

Miisa löi Jonia. Joni otti Miisaa pyllystä, Miisa huitoi sen käsiä pois. Joni lähti pois.

? Olen yhtenä kysymysmerkkinä. Mitä silloin tekee mieli, kun halutaan liukkaita? Tuota kähmimistäkö teinien kommunikaatio nykyään on? Onko omien lukiovuosieni jälkeen jo tapahtunut se kammoksumani sukupolvenvaihdos, jonka myötä minäkin olen siirtynyt niiden nolojen vanhusten joukkoon, jotka yrittävät muka-huolettomasti pysyä nuorison perässä, ilmiselvästi siinä epäonnistuen? Ilmeisesti olen ainakin kovaa vauhtia matkalla sinne, sillä en tunnistanut monia sanoja teinien puheessa ja olin sitä paitsi aidosti kauhuissani, kun luin nuorten välisestä raa'asta valtapelistä. Juuri ja juuri täysi-ikäisen pikkusiskoni elämä alkoi heti kiinnostaa minua uudella tavalla, ja meinasin kirjan lukemisen jälkeen hänet nähdessäni lipsua Tapanin rooliin aivan huomaamattani. Haluaisin suojella, mutta en oikeasti tajuaisi enää mistään mitään, jos minut nyt pudotettaisiin keskelle lukiolaistytön arkea. Luultavasti olisin auttamattoman vanhoillinen ja siskoni saisi hävetä minua. Voi näitä nykyajan teiniparkoja! Minun sisarenihan ei saa joutua tuollaiseen armottomaan pyöritykseen, mitä Konstig niin elävästi kuvailee! Voin lohduttautua ainoastaan sillä, että hän siirtyy kohta jatko-opintojen pariin ja pääsee toivottavasti aikuisempaan porukkaan kuin romaanin ärsyttävä nuoriso.

Reaktiostani voi siis päätellä, että Konstig on vakuuttava, melkein liiankin. Mietin useaan otteeseen, miten hän on onnistunut tekemään niin perusteellista taustatyötä, että teinien elämä on kieltä myöten niin kohdillaan. Vai onko hänen kuvauksensa Roosan arjesta sittenkin pelkkää kauhukuvien maalailua? Kuljettuani vähän aikaa sitten keskustassa nuorisopoppoon ohi ja kiinnitettyäni kerrankin huomiota heihin, kuulin kahden sekunnin aikana huudot "Voi vittu Eemil!" ja "Onks kellään röökiii?". Voin siis uskoa, ettei ainakaan Konstigin dialogi ole kaukana totuudesta. Mutta kykenevätkö teinitytöt olemaan niin rajuja toisilleen? Mikseivät he yhdistä voimiaan ja keskity tekemään toinen toisestaan vahvempia sen sijaan, että hyökkäilevät lähimmäistensä kimppuun ja iskevät sosiaalisen median kautta puukkoja toistensa selkään? Vieläpä sellaisesta syystä, joka saa minut pohjattoman pettyneeksi: taistelujen synnyttäjänä ja palkintona on joku poika. Tytöt muodostavat kaveriporukoita ja oikeasti suunnittelevat eri taktiikoita sen pohjalta, kenen heidän mielestään kuuluu saada se suosittu namupala. Kun ylemmän luokan hyvännäköinen Mico alkaa huomioida Roosaa, on pojan kiinnostuksen jatkuvuuden takaaminen ainoa asia, jolla on väliä Roosalle ja hänen ystävilleen. Mico saa kohdella Roosaa kuin likaista tiskirättiä silloin kun lystää, sillä Roosan suuttumus menee aina ohi ja tärkeimmäksi nousee se, että Micon ja hänen välillään on edes jotakin. Varsinkin kun toisella puolella häälyy Nini, uhkaava vamppi, jonka huhutaan olevan seksisuhteessa Micon kanssa. Väsyn jo pelkästä turhan teinidraaman määrän ajattelemisesta, puhumattakaan sen järjettömyydestä. Miksi Roosan ja hänen kavereidensa viha kohdistuu etupäässä Niniin eikä Micoon? Ei kai kukaan nuorikaan tyttö enää tänä päivänä usko sitä surkeaa tekosyytä, että mies on sukuelimensä vietävissä eikä voi sille mitään?

Roosa Micolle:

Ethän sä oo kertonut kelleen siit bilsanluokasta? Mist Nini on kuullu?

ei multa

Okei mä uskon sua. Mut siis mist se on voinut kuulla?

jengi puhuu paskaa. älä välitä. mitkä pikkarit sul on jalas

Punaset

:d

:)

näkyyks niist läpi

Näkyy

mä mietin sua niis.. ootsä ajellut

Joo..

(]===3

:D

mun on pakko saada kuva

Venaa..

(]======3

:)

Suuttumustani ei laannuta lainkaan se, että Roosan kaveritkin tuntuvat säätelevän koko olemistaan poikien halujen pohjalta. He ovat olevinaan itsenäisiä, he luulevat ohjaavansa tilannetta, kunnes heidät hylätään. Silloin alkaa ruikutus ja epävarmuus puskee pintaan, epävarmuus, joka talttuu ainoastaan vasta kun mies jälleen suvaitsee osoittaa kiinnostustaan, useimmiten seksuaalista sellaista. Kun kirjan nimi on mitä on, en voi olla ihmettelemättä, mikä on ajanut Konstigin tähän johtopäätökseen, ellei hän sitten ole jotenkin vinksahtaneesti ironinen. Tapanin ja Tiinan suhde myös keikahtelee siihen malliin, että menin melkein siihen pahaan ansaan, missä kirjan päähenkilön ja kirjailijan välille laitetaan yhtäläisyysmerkki. Mietin: onko Konstig katkera? Ovatko naiset kohdelleet häntä väärin, senkö takia heistä tehdään hänen romaanissaan tällaisia pikkuhuoria?

Nykyään tietysti naisia ei juuri vartioida. Hän ei tiennyt, minkälaisia tarjouksia työpaikkaa hakevat miehet saattoivat haastatteluissa hänen vaimolleen tehdä. Hän ei voinut vartioida tyttärensä menoja. Ostareissa pyörivät teinit olivat pyhäinhäväistyksen näköisiä. Nuoret tekivät toisilleen mitä haluavat koulun takahuoneissa - 

Tapani tunsi olevansa nyt jonkin pimeän ja epämääräisen kohtalokkaan äärellä, mutta hän puski läpi. Hän ei välittänyt.

Ehkä siksi avioliitot eivät kestä. Naiset huitelevat ympäriinsä ja jokin jäytävä alitajuinen pelko syö pohjaa miesten luottamukselta: kenen kanssa ja mitä se tekee? Miksi en minä riitä? Kilpailuttaako se miehiä, ottaa tarjouspyyntöjä vastaan?

Naiset ne valitsivat miehen.

Mutta ei, en lankeakaan siihen, sillä se olisi liian mustavalkoista ja helppoa. Konstig on Konstig ja Tapani on Tapani. Eikä miehistä anneta yhtään sen edullisempaa kuvaa, riippuvaisia hekin tuntuvat olevan vastakkaisen sukupuolen huomiosta, vaikka Tapani onkin ihan söpö hieman hömelöine juttuineen, joissa puku on miehen mitta, eivätkä nykyajan miehet ole enää mitään, koska he tekevät pahoja virheitä puvun osien ja niiden värien yhdistelyssä. Pienenä sivuhuomautuksena mieleeni tuli, että en ole seurannut Konstigin vaatetuksen yksityiskohtia, mutta puku on ainoa, mitä muistan hänen päällään nähneeni. Mutta tosiaan, Tapani on joka tapauksessa vain Tapani, ja romaanissa myös murretaan perinteistä mieskuvaa. Tai en tiedä pitääkö se enää niin paikkaansa tai uskooko kukaan tosissaan, että mies on pelkkä pidättyväinen ja looginen olento, joka ei useinkaan anna tunteille tilaa? Tapani ei ainakaan muuta teekään kuin huolehtii ja koettaa sinnikkäästi puuttua tilanteisiin, joissa hänellä ei ole mitään valtaa.

Konstig on taitava luomaan mahdollisimman autenttista vaikutelmaa pienillä taustakonsteilla. Roosaan keskityttäessä kuvailu on yksinkertaisempaa ja se liittyy lähinnä ulkoisiin olosuhteisiin, kun taas Tapanin kohdalla saattaa olla syvällisetkin pohdiskelut meneillään esimerkiksi kesken työpalaverin. Toki tämänkin jaottelun voisi nähdä epäreiluna tehokeinona, jonka kautta naisesta tehdään typerys ja miehestä oikea viisauden temppeli, mutta uskon tarkoituksen piilevän enemmänkin ikä- kuin sukupuolierojen kuvaamisessa.  Romaanilla on myös muutamat harvinaiset hetkensä, jolloin meinasin nauraa ääneen. Vaikuttaa melkein siltä kuin Konstig olisi yrittänyt suitsia humoristisempaa puoltaan, sillä nämä tietyt hymyilyttävät havainnot ilmestyvät aivan yllättäen ja häviävät liian nopeasti. Teinien pelottavan kovasta maailmasta huolimatta Totuus naisista on pohjimmiltaan lämmin, ja se tulee ilmi mitä arkisimmissa kohtaamisissa isän ja tyttären välillä. Perhearvot eivät ehkä sittenkään ole menettäneet merkitystään?

Joonas Konstig: Totuus naisista. Gummerus 2013. 348 s.

Anna Kontula - Punainen eksodus

Anna Kontula on ehkä inspiroivinta mitä voi gradunsa lomassa lukea. Hän tekee tieteellistä tutkimusta niin taitavalla ja mielenkiintoisella tavalla, että hänen menetelmästään ei voi olla innostumatta itse (ainakin hetkellisesti; tällä haavaa graduni on taas yhtä jäykkää puurtamista). Kontulan Punainen eksodus käsittelee seksityöntekijöitä monesta näkökulmasta ja laajan taustatutkimuksen pohjalta. Kontula ei tyydy vain referoimaan aiempia teorioita ja vertailemaan niitä tutkimustuloksiinsa, vaan hänellä on tietoinen tavoite: todistaa vääriksi seksityöntekijöihin ja heidän arkeensa yleisesti liitetyt ennakkoluulot. Hän koettaa myös selvästi saada aikaan muutoksen tilanteeseen nostamalla esiin niitä ongelmia, jotka haittaavat seksityöntekijöiden elämää, vaikka tarkoitus olisi näennäisesti päinvastainen. Esimerkiksi lain on määrä suojella prostituoituja, mutta todellisuudessa se luo yleensä vain pelkoja ja rajoitteita niille, joita sen pitäisi auttaa.

Minun täytyy myöntää, että löysin itseltäni samoja ennakkoluuloisia ajatuksia, joita Kontula pyrkii kumoamaan. Pääpaino teoksessa on tosin suomalaisissa seksityöntekijöissä eikä niissä, jotka saattavat luultavimmin kärsiä ihmiskaupasta ja huonoista oloista, joiden johdosta itsensä myyminen on viimeinen keino hankkia rahaa ruokaan. Kontula on haastatellut kahtakymmentäviittä hyvin eri-ikäistä seksityöntekijää ja lukenut seksityöntekijöiden yksityistä keskustelupalstaa, jolla on viestejä useamman vuoden ajalta. Vaikka haastateltujen lukumäärä saattaa vaikuttaa suppealta, on Kontula sen perusteella saanut muodostettua varsin monipuolisen ja samalla yksiäänisen mielipiteen siitä, mistä lähtökohdista seksityöntekijät ovat alalle tulleet ja minkä takia he ovat sille jääneet. Yksiäänisellä tarkoitan sitä, ettei kukaan ilmaise olevansa pakotettu toimimaan prostituoituna tai kokevansa jatkuvaa ahdistusta ammattinsa takia. Haastateltavia ahdistavat pikemminkin muiden ihmisten kielteiset asenteet ja niiden luoma korkea kynnys kertoa läheisille.

Punainen eksodus on monin tavoin kannustava ja edistyksellinen, sillä Kontula on kiinnostunut haastateltujen mielipiteistä koskien heidän omia seksuaalisia halujaan ja tunteitaan työskentelyn lomassa. Monet naisista kokevat olevansa seksuaalisesti aktiivisempia kuin olisi "sallittua" ja saavansa seksityöstä oivan keinon sekä vahvistaa omaa itsetuntemustaan että toteuttaa huimimpia seksuaalisia halujaan. Vaikuttaa siltä, että osa haastatteluista on tehty ryhmissä, sillä haastatellut kommentoivat toistensa mielipiteitä ja omia käytäntöjään. On todella kiinnostavaa lukea siitä, millaisia sääntöjä seksityöntekijät ovat luoneet itselleen minimoidakseen riskit. Osa on esimerkiksi kieltänyt itseään ihastumasta "pokiin" eli asiakkaisiin, ja osa taas ei salli itsensä edes nauttia täysillä seksin aikana, sillä se tarkoittaisi kontrollin menettämistä. Aina sitä ei tosin voi estää. Nämä yllättävät mielipiteet (ei minulla olisi tullut mieleenkään, että prostituoidut joutuvat säätelemään omaa nautinnon astettaan! Nyt ne laput pois silmiltä) ja alkuperäisessä muodossa säilytetyt lausunnot antavat kasvot seksityöntekijöille, vaikka he nimettöminä pysyttelevätkin, ja haastattelunpätkät tuovat myös keventävää vaihtelua raskaamman teorian ja Kontulan monien teesien lomaan. Eräs haastatelluista paljastaa jotakin, joka saa leveän hymyn huulille: moni mies on hakevinaan seksiä, mutta loppujen lopuksi he kaipaavat eniten silittelyä, läheisyyttä ja jonkun, jolle puhua. 

Alalle hakeutumisen taustalla ovat harvemmin lapsuuden traumat tai mielenterveyshäiriöt, kuten usein ajatellaan. Kontula tulee siihen tulokseen, että vaikka traumoja löytyykin useamman seksityöntekijän historiasta, eivät ne ole vaikuttaneet kyseessä olevien henkilöiden motiiveihin hakeutua alalle sen vahvemmin kuin traumat ovat vaikuttaneet esimerkiksi kaupan kassan tai yrityksen johtajan uravalintaan. Päinvastoin traumat voivat luoda kannustimen ryhtyä seksityöntekijäksi juuri siksi, että työ auttaa pääsemään eroon epävarmuuksista ja henkisistä lukoista. Monet haastatelluista nimittäin kokevat olevansa täydessä kontrollissa asiakkaidensa kanssa ja saavansa heidän nautinnostaan ja palautteestaan lisää itsevarmuutta ja intoa jatkaa ammatin parissa. Rahaongelmat taas ovat toimineet usealla haastatellulla alkuperäisenä motiivina lähteä alalle, mutta päästyään taloudellisen tilanteensa herroiksi (vai pitäisikö sanoa rouviksi?) he ovat useimmiten jatkaneet alalla työskentelyä omasta tahdostaan. Juuri tällaisen johdonmukaisuuden kuuluessa haastateltavien äänissä käy vähitellen selväksi, että prostituoidut saattavat aivan oikeasti nauttia työstään ja tehdä sitä täysin omasta tahdostaan. Olenko ainoa, jonka mielestä tuota on aluksi vaikea uskoa? Kuinka jämähtäneitä ennakko-oletukseni oikein ovat? Kirjaa lukiessa alkaa melkein hävettää, miten hitaasti omat silmät avautuvat, mutta Kontula on tutkimuksessa edetessään sen verran kärsivällinen ja rauhallinen, että epäuskoisemmatkin ehtivät mukaan. Kontulan oma ääni kuuluu myös läpi teoksen, sillä hän kommentoi ja kritisoi aiempaa tutkimusta sekä oikaisee väärinkäsityksiä, joissa prostituoidut litistetään yhdeksi homogeeniseksi hyväksikäytettyjen ressukoiden joukoksi.

Seksityöntekijöiden keskuudessa tuntuu vallitsevan todellinen suuttumus sen suhteen, että heidän oikeuksiaan poljetaan viranomaisten puolelta aivan surutta. Useimmat haastatelluista eivät maksa veroja juuri siksi, etteivät he saa mitään suojelua tai oikeuksia lain puolesta ja koska suurimmasta osasta prostituutioon liittyvistä teoista rangaistaan. He ymmärtävät toki, minkä takia näin on, mutta painottavat, että kaikki eivät suinkaan ole niitä ihmiskaupan uhreja, jotka nousevat mediassa helposti esille. Monet haastatelluista ovat myös saaneet osansa järkyttävän töykeästä kohtelusta esimerkiksi naapureilta tai röyhkeiltä asiakkailta, joiden silmissä prostituoidulta häviää ammattinsa myötä ihmisarvo. On myös aivan naurettavaa, kuinka vahvasti prostituoitu määritellään ammattinsa kautta: hänen oletetaan olevan valmiina seksiin kaikkina vuorokaudenaikoina, suostuvan mihin tahansa ja muuttuvan ihmisenä jollakin oleellisella tavalla vain sen takia, että hän sattuu harjoittamaan seksiä ammatikseen. Kontula pyöritteleekin huorastigmaa monelta kiinnostavalta kantilta ja tutkii, kuinka se saattaa sekä heikentää että vahvistaa prostituoitujen itsetuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Olisin kaivannut vielä miesprostituoitujen näkökulmaa aiheeseen, sillä vaikka turhaa sukupuolierottelua olisi hyvä välttää, luulen, että sukupuolten välillä on tämän aiheen kohdalla eroja, ainakin vielä. Kontula mainitsee, ettei yhyttänyt tarpeeksi miehiä tutkimustaan varten, ja Punainen eksodus on kiehtovan laaja ja repäisevä näinkin. Vaikka Kontula pyrkii kasvattamaan ymmärrystä juuri suomalaisten prostituoitujen tilannetta kohtaan ja rikkomaan yleisiä käsityksiä, ei hän suinkaan ole sinisilmäinen tilanteen suhteen.

"Se, että seksityöntekijöiden tilanne on Suomessa parempi kuin suuressa osassa maailmaa, ei vielä tarkoita tasavertaista asemaa muuhun väestöön nähden. Kaikki alalla toimivat kärsivät jossakin määrin huorastigmasta. Leima edellyttää henkisesti raskasta kaksoiselämää, vaikeuttaa seksityön lopettamista ja estää järjestäytymisen. Stigma on myös johtanut lainsäädäntöön, joka päinvastaisista tavoitteistaan huolimatta heikentää seksityöntekijöiden asemaa ja ajaa heitä syvemmälle marginaaliin."

Tilanne on siis kaukana täydellisestä, mutta uskoisin Kontulan edistäneen sitä merkittävästikin. Mitä muuta voi tehdä kuin tutkia ja kuunnella sekä tuoda tulokset kansan tietoisuuteen? Monet faktat ja prostituution yleisyys Suomessa oli ainakin minulta täysin pimennossa. En usko olevani mistään ennakkoluuloisimmasta päästä, enkä ole koskaan halunnut tuomita ketään prostituution takia, mutta jotakin Kontulan teos muutti myös minussa.

Anna Kontula: Punainen eksodus. Like 2008. 320 s.

Helmi Kekkonen - Kotiin

Luulin, että pienikokoinen ja ohut novellikokoelma Kotiin olisi helppo ja nopea lukaistava, ikään kuin välipala "kunnollisten" romaanien keskellä. Nyt ennakko-oletukseni hävettää, sillä taitavan Helmi Kekkosen teos ei todellakaan ansaitse moista vähättelyä. En edes ymmärrä, kuinka alle 150-sivuinen kirjanen voi olla niin täysinäinen, niin painava. Ei silti raskas, vaan päinvastoin, tunsin lähes irtautuvani fyysisestä olinpaikastani Kekkosen novelleja lukiessani. Vaikka olenkin useasti saanut kuulla kulkevani (liian) omissa maailmoissani tuolla ulkomaailman ihmismassoissa liikuskellessani, olen silti yleensä jatkuvasti tietoinen ympäristöstäni.  Mutta Kekkosen kokoelmaan pystyin keskittymään niin täysin  jopa hälisevän opiskelijaruokalan vilinässä, että unohdin missä olin ja mihin minulla oli olevinaan kiire. En muista, milloin mikään kirjallisuus olisi pystynyt samaan, sillä minun täydellistä huomiotani on liki mahdotonta pyydystää julkisella paikalla.

Kekkosen novellit ovat muutaman sivun pituisia, ne on nimetty ihmisten nimillä ja kertovat yksinkertaisesti sanottuna ihmisistä. Onnettomista, surullisista ja epävarmoista, katuvista ja vihaisista,  varovaisen onnellisista ja toiveikkaista ihmisistä. Pikkuhiljaa käy ilmi, että osa novelleista linkittyy toisiinsa ja kertoo samoista henkilöistä kuin jokin aiempi tarina, saattavatpa jopa paljastaa jonkin radikaalin oivalluksen uudesta näkökulmasta kerrottuna.

Luin noin vuosi sitten Kekkosen romaanin Valinta ja nyt kun luen arviotani, ei sen tunnelma ole yhtään niin innostunut ja vaikuttunut kuin muistin. Ehkä Valinta ei sitten ollut yhtä hengästyttävä kuin Kotiin? Muistan kyllä ihastuneeni ainakin Kekkosen kirjoitustyyliin, mutta miksi se ei näy blogitekstissäni? Toki vaikutuksensa voi olla sillä, että luin Valinnan erään kritiikkikurssin takia ja kirjoitin tekstin pitäen mielessä sen, että lähettäisin osan siitä myöhemmin kurssin osallistujien arvioitavaksi. Nyt voin kuitenkin joka tapauksessa vapaasti suitsuttaa ja huokailla sitä, kuinka ainutlaatuinen kirjailija Kekkonen on. Tuntuu siltä, että novelli muotona on Kekkoselle sopivampi ja kenties siksi Kotiin ihastutti enemmän kuin kokonainen romaani. Ei Valinnassa ollut mitään vikaa, mutta novellikokoelmassa Kekkosen tyyli pääsee oikeuksiinsa ja tarinat sekä tunnelma loksahtelevat täydellisesti kohdalleen.

Kantavana teemana on rakkaus moninaisissa muodoissaan, perheen sisäisissä ja ulkoisissa suhteissa, mutta rakkauden lämmittäviä ja intohimoisia puolia enemmän Kekkonen keskittyy tuomaan esiin kaikki ne ongelmat ja vaarat, jotka alkavat leijua kahden ihmisen yläpuolella heti, kun tunteet syvenevät kiinnostuksesta joksikin suuremmaksi. Osa novelleista tapahtuu eron jälkeisessä ajassa, kun pahin on jo tapahtunut ja henkilö yrittää selvitä surun tai ikävän keskellä. Toisissa tarinoissa onni vielä lainehtii, mutta sen kestävyydestä ei ole mitään takuita. Kekkonen taituroi jokaiseen novelliinsa avonaisen lopetuksen, josta on mahdoton arvioida, kuinka henkilöille käy. En ärsyyntynyt monia merkityksiä sisältäviin loppuihin, sillä Kekkosen novellit ovat matkoja, jotka ovat alkaneet kauan ennen tekstiä eivätkä koskaan pääty samalla, kun lukija poistuu kertomuksesta. Sitäpaitsi avonaiset loput antavat edes pientä toivoa siitä, että henkilöille voikin käydä ihan hyvin.

Novellit ovat sitä vaikuttavampia, mitä vähemmän dialogia niissä on. Ihmisten välisten keskustelujen myötä novellien ylle laskeutuu sellainen realistisuuden paino, joka rikkoo unenomaisesti värähtelevän tunnelman. Kyse on toki tavallisista ihmisistä, jotka elävät todellisuudessamme, mutta heidän sisäisten maailmojensa myötä voi helposti kulkeutua erilleen tästä meidän arjestamme. Läpi kokoelman tunnelma on epämääräisesti aavemainen ja usein joutuu pelkäämään henkilöiden puolesta, pidättämään hengitystä sivua kääntäessä arvioiden, meneekö jokin pieleen. Kekkonen pallottelee lukijan tunteilla hiljaisella varmuudella, tietäen varsin hyvin, että mitä vähäeleisempää ja epämääräisempää, sen varmemmin lukija on koukussa. (Tässä suhteessa, ja myös pahaenteisen tunnelman takia, Kotiin toi minulle mieleen Hiltusen Sysipimeän, siinäkin nimittäin liikuskellaan hiljaisen synkissä tunnelmissa.) Henkilöidensä elämien käännekohtien suhteen Kekkonen saattaa olla armoton, mutta lukijalle hän on lempeä, sillä hänen tekstinsä imaisee pehmeään kuplaan, jonka sisällä kaikki on kaunista ja läpikuultavaa.

Helmi Kekkonen: Kotiin. Avain 2009. 128 s.