sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan



Riku Korhonen on vuosikausia kuulunut lempikirjailijoihini, mutta havahduin nyt ensimmäistä kertaa siihen, etten oikeastaan tiedä syytä kyseiselle kategorisoinnille. Riittääkö epämääräinen mieltymys Korhosen kirjoitustyyliin? Ehkä koukuttavaan tarinaan? Vai vetoavatko minuun yksinkertaisesti kaikki huoliteltuun ja omaperäiseen muotoon puetut ihmissuhdesotkut? Korhosen kirjoissa on myös jotakin säälimätöntä, joka vaatii lukijalta kovanahkaisuutta ilman että tämä välttämättä edes ymmärtää turvautua sellaiseen suojakuoreen ennen kuin on liian myöhäistä. Teksti on parhaimmillaan niin viettelevän kaunista, että sille omistautuessaan ei ehdi huomata karuksi ja surulliseksi käyvää pohjavirettä, joka saattaa äkisti lyödä reunojen yli niin että roiskuu.

Emme enää usko pahaan sattui silmiini kirjaston bestseller-hyllyllä, ja jouduin taas tarkistelemaan elämäni prioriteetteja pohjamutia myöten, kuten käy aina, kun minulle mukamas tärkeältä kirjailijalta ilmestyy uusi romaani tietämättäni. Niin käy nykyään koko ajan. Olen tavallaan mukautunut tilanteeseen sellaisen luottamuksen turvin, että löydän kyllä juuri ne kirjat, jotka minun on tarkoitus löytää, mutta toisaalta taas... skarppaa Riina. Joka tapauksessa kirja lähti oitis mukaani ja paneuduin siihen muutaman päivän ajan sellaisella intensiteetillä, että keskittyminen kävi varmasti jo meditaatiosta. Tänä mahdottomana kaiken todellisen alleen jyräävänä sosiaalisen median adhd -aikakautena olen alkanut taputella itseäni olalle aina kun pystyn keskittymään kirjan lukemiseen edes muutaman keskeytyksettömän minuutin verran, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin. (Kenties sillä voisi selittää nämä sivupolut teksteissänikin, jotka eivät koskaan tunnu selviytyvän aiheeseen asti.)

Keskellä on kolmiona Lari, Aino ja Eero, jälkimmäiset murenevan avioliittonsa puolesta taistelevat kahden tytön vanhemmat ja ensimmäinen näiden jokseenkin sulkeutunut ja rakkaudessa toistuvasti pettynyt ja pettyvä ystävä. Tarinan aloittaa mökkireissu, joka kaikessa lyhyydessään kertoo viimeistä piirtoa myöten, millainen Eeron ja Ainon tilanne todella on: Eero pyytää Laria auttamaan vaimonsa kidnappaamisessa. Lari haluaisi kieltäytyä. Kohtauksen lopussa Eero ajaa alasti mönkijällä pitkin mökin pihaa. Emmi ja Vilja, pariskunnan pienet tytöt, nauravat katketakseen. Aino ei. Yksi Korhosen lahjakkuuksista on juuri tämä kaiken olennaisen esiintuominen yhdessä ainoassa tapahtumaryöpyssä. Muutaman keskeisimmän ydinpisteen tavoittaminen, näiden pukeminen osuvimpaan muotoonsa ja se on siinä: lukija on täydellisesti kärryillä.

Kirjan kehyksenä on avioliitto ja yritys sen pelastamiseen. Eeron suunnitelma kalskahtaa alkuun epätoivoiselta ja järjettömältä, mutta saa hitaan lähestymisen myötä ymmärrettävämmät ja jopa järkeenkäyvät piirteet. Kidnappauksen muotoutuessa käydään läpi Ainon menneisyys, Eeron menneisyys, Ainon ja Eeron yhteinen menneisyys sekä Larin menneisyys. Jos tämä kuulostaa kuivalta, et ole lukenut Korhosen romaaneja, olet vain minun näkemyksettömän referointini uhri. On totta, että haksahdan mihin tahansa ihmissuhderomaaniin ja rakastan yli kaiken kuvitteellisten hahmojen persooniin paneutumista, mutta ei tarvitse olla yhtä vietävissä kuin minä pystyäkseen nauttimaan Korhosen tavasta puhaltaa hahmoihin elinvoimaa. Hänen tyylinsä saattaa henkilöt eloon on suorasukainen, dialogiin ja toimintaan perustuva, mutta vaihtelevasti syvempi, pohdiskelevampi ja suorastaan filosofisempi puoli ottaa vallan ja maalaa henkilöihin kaikki ne varjot ja oikut, jotka lopulta tekevät niistä ihmisiä.

Koska en kaikesta tästä someaikakauden huonojen puolien tiedostamisesta huolimatta osaa siitä irrottautua, perustan nykyään osan (toivon mukaan vain pienen) lukemani arvioimisesta snapchat-mittapuulle. Kuulostaako epäselvältä? Tai sulalta hulluudelta? Avaanko silti taktiikkaani? No, liityin snapchattiin helmikuussa, ja huomasin jo ensimmäisen vuorokauden aikana, että ensin monimutkaiselta ja turhauttavalta sähläykseltä vaikuttanut applikaatio olikin paras sosiaalinen media, joka on koskaan elämääni rikastuttanut. Olen siihen niin koukussa, että vaihdan puhelinta sen mukaan, miten kyseinen appi suostuu toimimaan. (En suinkaan ole rikas, omistan vain ihania pyyteettömiä vanhoja puhelimiaan iloisesti eteenpäin kierrättäviä ystäviä.) Yritän kynsin hampain pitää kiinni siitä, etten snäppää elämäni oikeasti merkityksellisiä hetkiä, esimerkiksi metsähaahuiluja, ja toinen sääntö on se, että en snäppää seurassa. Kuin kyseessä olisi puoliksi häpeällinen synti. Olen kuitenkin heittäytynyt bittivirtaan sen verran, että koen todellista tyydytystä, kun saan lätkäistyä snäppiseuraajieni verkkokalvoille kymmenen sekunnin ajaksi jonkin sellaisen lauseen, joka on aiheuttanut minussa lämpöä, oivalluksen, onnea tai inspiraatiota.

Koko tämän juurtajaksaisen somekäytökseeni pureutuvan selvityksen pointti? Emme enää usko pahaan on kirja, jonka parhaimmillaan jokainen lause sopisi snäppiini. Jouduin tämän tästä pysähtelemään ja arvioimaan, kuinka pitkälle viitsin osallistaa seuraajiani, sillä mieluiten olisin snäpännyt oikeastaan koko kirjan. Lopulta jouduin patistamaan itseni irti tämänlaisesta hömpötyksestä ja keskittymään snäpittömänä itse lukukokemukseen. Tämä saattaa asiaa etäämmältä tarkastelevalle vaikuttaa jopa teoksen arvoa mitätöivältä loukkaukselta, mutta tarkoituksenani on kehua vilpittömästi. On kullanarvoinen taito kirjoittaa siten, että addiktoivan kokonaisuuden sisälläkin yksittäiset lauseet tai tekstinpätkät kuohuttavat sen verran, että ne tahtoo lukea moneen otteeseen, jonka jälkeen vielä erikseen pysähtyy tarkastelemaan niiden merkitystä ja vaikutusta itseen. Osa näistä... hmm... luovemmista? taiteellisemmista? ... osioista keikkuu rajalla, jolla tekstin johdonmukaisuus on vaarassa kadota, ja sekava, lähes absurdi tunnelma meinaa ottaa vallan. Toisaalta en tiedä miksi kuvailen tätä vaaraksi, sillä yllättävä unenomainen ja tulkinnanvaralle tilaa jättävä puoli tekstissä tuo lukukokemukseen ripauksen taikuutta.

Riku Korhosen aiempiin romaaneihin verrattuna olin huomaavinani tässä tuoreimmassa uudenlaisen elokuvamaisen sävyn. Jotkin kohtaukset ovat muusta tekstistä poikkeavalla tavalla tyyliteltyjä, kuin yläilmoista tehtyjä katsauksia rinnakkaisiin tilanteisiin. Yhdistettynä menneisyyttä kertaaviin osioihin tarinasta tulee taktiikan myötä puuskittainen, epäsäännöllisesti eteenpäin vyöryvä kokonaisuus, joka vuoron perään pirstoutuu ja kerää itsensä, suunnistaen kuitenkin epäröimättä kohti päämääräänsä, joka on samaan aikaan kulminaatio, loppu ja alku. Tämä juonenkäänne on se, josta kierrellen tämän tekstin alussa puhuin: tapahtumat äityvät äkkiseltään niin kauhistuttaviksi, että edes etäännytetty, puhtaan konkretian tasolle laskeutuva kerronta ei riittänyt pitämään tunnekuohujani aisoissa. Jollain tapaa syväluotaavan, tunnepohjaisen kirjoitustyylin vaihtuminen väkivaltaiseen tekojen maailmaan toimii jopa päinvastaisesti kuin voisi odottaa. Kun lukija ei enää voi paeta henkilöiden sisäisen maailman uumeniin, jää jäljelle vain kylmä ja armoton todellisuus. Toivoin, että minulla olisi supervoima, joka mahdollistaisi eteenpäin lukemisen silmät kiinni. Minulla oli pakottava tarve tietää mitä tapahtuu, samaan aikaan kun toivoin, etten joutuisi tietämään, mitä tapahtuu. Eeron, Ainon ja Larin elämät kääntyvät ympäri tavalla, johon kai pitäisi pystyä varautumaan kenen tahansa missä ihmissuhteessa tahansa. Yritämme ja yritämme, usein parhaamme, mutta lopulta niin vähän on omissa käsissämme, että ei liene muuta vaihtoehtoa kuin valita, näkeekö sattumanvaraisuuden julmana pilkkana vai suloisena vapautuksena.

Oman näkökulmansa valitsemisen merkitys korostuu lähes jokaisen kirjan hahmon kohdalla. On pakonomaisesti väkivaltaisia skenaarioita mielessään onnettomana pureskeleva mies, on päihdekoukussa pyristeleviä pirinistejä (antakaa anteeksi yksinkertaistava ja epäreilu sanavalinta), on huolettomasti ihmissuhteen syrjään heittävä nainen, jolta ei liikene tippaakaan empatiaa kuivalle maalle henkeään haukkomaan jäävälle juuri jätetylle osapuolelle, on perhe-elämän pieniin valonpilkahduksiin keskittymistä kaaosmaiseen maailmantilanteeseen paneutumisen kustannuksella. On valintoja ja on ihmisiä. Olen lukenut Korhosen romaanin nimen tähän asti siten, että se viittaa positiivisesti tulkittavaan liikahdukseen, jonka myötä ihmisen ymmärrys lisääntyy ja silmät avautuvat sille, että kukin meistä on erehtyväinen eikä tarkoita pahaa. Mutta onko tämä aina hyväksi? Voiko ymmärtää liikaa? Voiko se, ettei usko pahaan, sittenkin sokeuttaa? Voiko olla valitsematta sen, ettei enää usko pahaan, ja valita tilalle sen, että uskoo hyvään? Onko näillä kahdella eroa?

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. 392 s.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Jojo Moyes - The One Plus One


Alkuasetelmassa yksinhuoltajaäiti Jess kamppailee pitääkseen huolta 10-vuotiaasta tyttärestään Tanziesta ja ex-miehensä teini-ikäisestä pojasta Nickystä. Rahat ovat jatkuvasti tiukilla, vaikka Jess siivoaa muiden kämppiä ja tarjoilee lähikapakassa tuoppeja pitääkseen lapsensa ja itsensä leivässä. Nopeasti käy ilmi, että hänen suurin prioriteettinsa ei vaikeasta rahatilanteesta huolimatta ole pankkitilin kartuttaminen, vaan mahdollisimman lähestyttävänä ja välittävänä äitinä toimiminen. Se vain ei vuorotyöstä ja paineen alla elämisestä johtuen kovin helposti onnistu, mikä aiheuttaa Jessille kaiken muun stressin lisäksi huonoa omatuntoa.

Kiemuraisten tapahtumien seurauksena - joita en halua kertoa, koska Jojo Moyesin mielikuvitus yllätyksellisten tarinakuvioiden suhteen on suuri osa lukunautintoa - Jessin perhe päätyy päiviä kestävälle ajomatkalle ennestään lähes tuntemattoman Edin kanssa. Jess ja Ed lähestulkoon vihaavat toisiaan, Nicky on syvällä teini-iän ja kiusatuksi tulemisen aiheuttamissa murheissa, eikä Tanzie onnistu ikänsä tuomasta vilpittömästä reippaudesta huolimatta piristämään tunnelmaa. Matkan aikana tapahtuu kuitenkin liukuma yhdestä ääripäästä toiseen, kun Jessin ja Edin välit alkavat alkuun väkisin ja myöhemmin molempien toiveesta kuumentua.

Minulla on pitkään ollut Jojo Moyesin - haluan kirjoittaa hänen koko nimensä, niin maukkaan veikeä se on - kirjoista käsitys, että ne ovat jonkinlaista korkean luokan chick litiä. Olen bongaillut niitä sieltä sun täältä ja olettanut hänen olevan siinä mielessä poikkeuksellisen taitava kirjailija, että hänen jokainen teoksensa huomioidaan laajasti ja positiivisessa valossa. The One Plus One ei kuitenkaan sovi kevyimpään kategoriaan, eikä sillä ole mitään tekemistä chick litin kanssa. Moyes kirjoittaa kuitenkin verrattain kepeästi ottaen huomioon hahmojen raskaan elämäntilanteen, mikä heijastuu pitkälti Jessin luonteesta. Hän on ikipositiivinen ja tiukasti kunniallisia periaatteitaan noudattava nuori nainen, olematta kuitenkaan käytökseltään pirtsakka tai edes erityisen lämmin. Hän huokuu sellaista elämänkokemusta ja arvokkuutta, jotka rakentuvat vasta kovien kokemusten myötä.

Jess on selkeästi päähenkilö numero yksi, mutta Moyes vaihtaa välillä näkökulman lasten tai Edin pään sisään. Virkistävintä tämä strategia on Tanzien kohdalla, sillä näissä luvuissa esiintyvä välimerkitön ja ulkoisiin tapahtumiin keskittyvä kirjoitustyyli kuvastaa oivallisesti pikkutytön eloisaa ajatusmaailmaa. Kiintoisin hahmo on kuitenkin Nicky, jonka kohdalla kontrasti suljetun ja tummanpuhuvan ulkoisen sekä tarkkailevan ja kaikkea muuta kuin välinpitämättömän sisäisen välillä on huomattava. Jokainen kasvaa matkan ja sen jälkiseurausten myötä, ja sivustakatsojana kehityksen tarkkailu on Moyesin taidokkaan kirjoitustytön vuoksi palkitsevaa, melkein kuin asioiden lutviutuminen tapahtuisi omille läheisille.

Kaikki kirjassa viittaa siihen, että Jojo Moyes on lämmin ja ennen kaikkea hauska. Ei mikään ilmiselvä vitsiniekka, vaan ihminen, joka on päättänyt elää elämänsä auringossa, tulipa eteen mitä tahansa. Pohdiskellessani huumorin lajityylejä arvasin jo ennen googlaamista, että Moyes on brittiläinen. Hillitty ja hyväntahtoinen sarkasmi, joka syntyy enimmäkseen ulkoisten tilanteiden pohjalta, saattaa olla stereotyyppinen mutta The One Plus One:n kohdalla täysin paikkansa pitävä kuvaus tämän maankolkan asukkaiden huumorista. Lämpö taas huokuu ihmiskontakteista, siitä seikasta, että tekojensa pohjalta pahis-kategoriaan lukeutuvat henkilötkin Moyes onnistuu lopulta esittämään samaistuttavina tai vähintään ymmärrettävissä olevina.

Sanoisin kirjaan herttaiseksi, ellei se niin pahasti aliarvioisi tarinan taustalta löytyviä painavia oppeja ja lahjakkaasti eläviksi kirjoitettuja hahmoja.

Jojo Moyes: The One Plus One. Penguin Books 2014. 538 s.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Riikka Takala - Ole hyvä


Jonkinlaista intuitiota näyttää löytyvän siitä tavasta, millä Riikka Takalan Ole hyvä ajautui käsiini. Pyörin erään lähes kokonaisen lauantain keskustassa suoritellen itselleni mieluisia ajanviettotapoja ja tarvitsin seurakseni lukemista. Olin taas aliarvioinut lukutahtini ja huomasin repussa matkaavan kirjan uhkaavasti lähenevän loppuaan. Pelastauduin siis Kirjasto kympin antimien ääreen ja harhailin hyllyjen välissä aikani. Valitsen lukemiseni usein spontaanisti mututuntumalla, enkä liiemmin tsekkaile takakansia muutamia sieltä täältä silmäiltyjä lauseita lukuun ottamatta. Ole hyvä kiinnitti huomioni maininnalla työttömyydestä, ja niinpä se sai toimia aurinkoisen lauantai-iltapäivän viihdykkeenäni.

Paitsi että viihtyminen ei ole mikään osuvin sanavalinta kuvaamaan lukemisen aikana vallinneita tunnetilojani. Kolmen päähenkilön olemista ja tekemisiä sävyttävät pelko, epätoivo ja turhautuneisuus. Aava riutuu etäisen miehensä vaatimusten ja omien hukattujen tulevaisuudensuunnitelmien ristitulessa. Violaa ohjaa yhä uusiin umpikujiin korventava toive lapsenhankinnasta. Elli koettaa selviytyä yksinhuoltajuuteen ajaneiden traumaattisten tapahtumien ja niistä jääneiden muistojen paineen alla. Ystävyyden lisäksi naisia yhdistävät paitsi afrotanssitunnit myös työttömyys. Sanaa pitäisi värittää mustalla paksulla tussilla ja säestää pahaenteisesti kumisevilla instrumenteilla, niin dominoiva elementti se pahimmillaan on.

Töiden saaminen ei ole puuttuvasta tahdosta kiinni. Jokainen henkilöistä haluaa tehdä hyvää ja olla avuksi muille, unohtamatta kuitenkaan omaa hyvinvointiaan. Kuten ei pitäisikään. Kuinka monesti olen todennut samaisen dilemman omassa elämässäni: en halua loisia hyödyttömänä, mutta haluan viihtyä päivittäisissä toimissani. Tähän mennessä kertyneet työkokemukset eivät ole tarjonneet minkäänlaista ratkaisua yhtälöön. Ole hyvä hohkaa sitä hipihiljaista toivottomuutta, joka salakavalasti laskeutuu arkeen kuukausien lipuessa ohi. Halu olla hyödyksi, kuulua yhteisöön ja toteuttaa sisintään kytee sammumattomana liekkinä, mutta sen helotus himmenee samassa tahdissa kuin päivät kytkeytyvät yhdeksi identtiseksi pötköksi. Lopulta vallitsevaksi olotilaksi laskeutuu turtumus, josta irti ravistautuminen vaatii joko häikäilemätöntä itsepetosta ja silmien uppiniskaista sulkemista tai täysin irrationaalisia tekoja, joihin on helpompi heittäytyä, kun hävittävää on enää hyvin vähän.

Afrotanssin ja sen opettajapariskunnan menneisyyden aukeamisen myötä kolmen naisen kurjuutta pääsee peilaamaan globaaleihin realiteetteihin pohjautuvassa perspektiivissä. Vaikka kuinka kismittäisi, että kerrostalossa ahkerasti korjaustöitä paiskivat remonttireiskat katsovat paheksuvasti kaikki iltapäivät kotonaan eikä kunniallisissa töissä luuhaavaa Violaa, ollaan loppujen lopuksi kuitenkin hyvinvointivaltiossa. Tiettyihin olosuhteisiin verrattuna perusedellytykset hengissä selviämiseen ja myös elämästä nauttimiseen ovat meille tarjolla suorastaan hopeatarjottimella, ja jokaisen on omassa elämässään huolehdittava siitä, mitä näillä syntymässä ojennetuilla työkaluilla tekee.

Eriarvoisuuksista huolimatta tietyt ihmisyyden peruselementit löytyvät jokaiselta. Takala punoo tarinaan käänteitä, joiden kautta lukija pääsee tutkimaan nöyrtymisen ja ylpeyden rajoja. Yhdelle ihmiselle voimaannuttavana näyttäytyvä valinta voi olla toiselle ihmiselle se vihoviimeinen tilanne, missä loputkin toivon rippeet on heitetty menemään.

Takala kirjoittaa ankeista kohtaloista rauhanomaisella otteella, niin että päällimmäisiksi jäävät tunteet nojaavat sittenkin enemmän valoisaan kuin pimeään suuntaan. Kerronta on värikästä mutta tunteista riisuttua. Rivien väleistä on kuitenkin aistittavissa se jatkuva myllerrys, joka henkilöiden sisimmässä on meneillään.

Ole hyvä on näennäisen nopealukuinen ja ohkainen kirja, jonka vaikuttava syvyys hiipii tietoisuuteen ilmoittamalla itsestään melkein vasta lukukokemuksen ollessa ohi. Huolelliseen pakettiin koottua ja kauniisti viimeisteltyä teosta voi näistä syistä kutsua jopa taideteokseksi.

Riikka Takala: Ole hyvä. Atena 2014. 152 s.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Riku Korhonen - Kahden ja yhden yön tarinoita


Alkuvuottani on rikastuttanut lahjakkaan Riku Korhosen ensimmäinen ja kolmas teos käänteisessä järjestyksessä. Olen lukenut molemmat kerran aiemmin alle parikymppisenä, vaikuttunut silloinkin niiden poikkeuksellisista ominaisuuksista, mutta ollut sittenkin liian nuori ymmärtämään tarinoiden alla piileviä syvyyksiä.

Lääkäriromaani piti minua ekan opiskeluvuoden paineissa niin otteessaan, että se pääsi päiväkirjani sivuille asti kehujen kera. Muistaakseni kirjoitin jotakin siihen suuntaan, että jo parin luvun jälkeen kirja vaikuttaa vuoden parhaalta. (Olen lukenut päivikseni niin moneen otteeseen, että tällaiset merkityksettömät yksityiskohdat löytyvät kätevästi muistoistani.) Tänä talvena samainen romaani teki vaikutuksen uudestaan, mutta jonkin surullisemman reitin kautta. En nähnyt sitä enää kauniina kertomuksena rakkaudesta, jonka erotti muista saman aihepiirin teoksista virkistävän terävä kirjoitustyyli, vaan armottoman todenmukaisena kuvauksena ankeasta lähestyvän vanhuuden ansojen välttelystä, sekä pitkitetystä väistämättömän eron tekemisestä. Kauniilta se silti tuntui tästäkin vinkkelistä.

Kahden ja yhden yön tarinoita oli lukulistallani ensimmäistä kertaa ekana lukiovuonna, enkä totta puhuen muista itse kirjasta yhtikäs mitään. En kai jaksanut keskittyä tarpeeksi osatakseni muodostaa minkäänlaista tiivistettyä käsitystä. Sen sijaan muistan Henriikka Tavin äikänsijaisenamme ja hänen Korhosen tuotantoon liittyvät kehunsa. Pelkäsin silloin olevani liian tyhmä ymmärtääkseni tämän ilmeisen taitavan kirjailijan saavutuksia, ja olen siitä lähtien halunnut lukea uudestaan tämän irrallisista mutta kuitenkin toisiinsa löyhästi kiinnittyvistä lähiökertomuksista koostuvan kokoelman - todistaakseni itselleni, että minulta ei puutu tarpeellisia aivosoluja.

Koska aloin lukea Kahden ja yhden yön tarinoita kuin novellikokoelmaa, kesti hetken ymmärtää, että luvut eivät ole toisiinsa täysin liittymättömiä. Usein peräkkäisissä teksteissä kerrotaan kahden osapuolen näkemykset yhdestä tilanteesta tai elämänvaiheesta, ja vaikka näin ilmeisiä kytköksiä ei olisi, tuntuu jokainen teoksessa esitetty ihmiskohtalo soljuvan samassa jatkumossa. Lieneekö kyseessä jokin yleismaailmallinen yhteenkuuluvuuden tunne, joka auttaa samaistumaan henkilöiden räpiköintiin, vai pelkästään se fakta, että tarinat tapahtuvat peruslähiössä, jossa asuu perusihmisiä? Romaanin tapahtumat ja sen hahmojen käytös on toisinaan eriskummallista, jopa käsittämätöntä, mutta juuri siksi niin tunnistettavaa. Tuskin kukaan meistä on sitä huolitellusti aseteltua pintaa ja kohteliasta pinnisteltyä hymyä, jota ulospäin arjen tuoksinassa näkyy.

Korhonen ruotii ihmismielen naurettavia kerroksia suurennuslasin kanssa. Mikrotasolle mennessään hän löytää jokapäiväisyydestä sellaisen harvinaisen kääntöpuolen, jonka esiin kaivamiseen vaaditaan poikkeuksellista tarkkanäköisyyttä, ja parhaimmillaan lauseet ovat kuin aforismeja - mikä vielä huomionarvoisempaa, ei-teennäisiä sellaisia - joita haluaa jäädä tunnustelemaan pidemmäksi aikaa.

Tämä on tunnettua: Nuorena ihmisellä on melkoisesti kysymyksiä. Aika vapauttaa hänet kysymyksistä jättämällä hänet vastauksitta. Mitä tekee kysymyksillä, jos ei ole vastauksia? Omalla kohdallani lukuisia vuosikymmeniä kestänyt selviytymiskamppailu on pitkittyessään pelkistynyt yhdeksi, luonteeltaan lähinnä käytännölliseksi kysymykseksi: Kuinka selvitä kivuliaimpien aamutuntien yli riistämättä kimpaannuksissa henkeään? Yön autuaasta tiedottomuudesta säpsähdettyäni tuijotan eteeni. Näen olevaisen pörhistävän vierasta armottomuuttaan ja haluan heittää kaiken sikseen. Vaarallinen tarkkanäköisyys ei kestä kauan. Viimeistään puolipäivän tienoilla biologinen turtumus leviää organismiin. Joitakin tunteja elämä lepää sisuksissa kuin lämmin lihaperunavuoka, ja kas tuota valon temppuilua, nyt varjot jo pitenevätkin, ja ihmisestä on lohjennut taas yksi läpikuultava, järjetön päivä.

Vastapainona Korhonen käyttää tapahtumien kuvailuun suoraviivaisempaa ja lyhennetympää tyyliä, jolloin teksti on sitä eleettömämpää, mitä merkittävämpiä käänteitä on tulossa. Halvaantumiseen johtava onnettomuus kuulostaa tältä:

Sukellusta seurasi veden kevyt sivallus, käsien outo tempautuminen, isku otsaan ja valtava räsäys. Kipu niskassa. Hiljaisuus. Sinistä. Mikään ei liiku. Nyt hukun. Ellei Iiris. Pidättele ilmaa. Kuplat rikkovat sinisen. Iiris, tajua jo. Viimeinen ilma. Vesi tulee. Minä menen. Ja hitaasti kuin jotain aikoja sitten tapahtunutta muistellen ymmärrän, että minuun on tartuttu, minut on nostettu. On valoa, on ilmaa.

Sairaalareissuun johtava lääketokkurainen harhailu ulkoilmassa kuulostaa tältä:

Seurasi typerä baletti. Lenkutin housumytty nilkoissani ja käsiäni heiluttaen lyhyin askelin taaksepäin. Kipeä jalka rusahteli. Löysin tasapainoni. Hetken hallitusti virtsattuani jokin suunnaton musta pyöreä pullistui ja horjutti minua. Lenkutin eteenpäin lyhyin askelin ja käsiäni heiluttaen. Kaislikossa löysin tasapainoni. Virtsasin tyytyväisenä viimeiset tipat. Huomasin jääneeni kiinni mutaan. Yritin nostaa housuni. Näin kaislat kasvojeni edessä ja tunsin jonkun työntävän minua selästä suurella tummalla kädellä ja ehdin ajatella, etteivät viimeiset temppuiluni juuri ylpistäneet minua, mutta eivät kyllä aiemmatkaan.

Toimintaan keskittymisestä seuraava tunnepuolen vähäeleisyys ei tee vaikutuksesta yhtään sen vähäisempää, vaikka joka hetki ei pohditakaan syntyjä syviä. Kertomukset ovat loppujen lopuksi hyvin maanläheisiä ja arkipäiväisiä, vaikka viestittävät samalla jotakin tärkeää ja olennaista ihmisyydestä. Sen vuoksi Kahden ja yhden yön tarinoita minuun jättämä jälki on kaikesta antoisan tekstin lukemisesta seuraavasta nautinnosta huolimatta alakulon ja säälin sekoitus.

Korhosen hahmoissa tulee näkyväksi ihmisenä olemiseen liittyvä raadollisuus, jolta mielellään sulkisi silmänsä, mutta jonka Korhonen esittää liian kirkkaasti, jotta sen voisi jättää huomiotta. Olemme surullisia ilmestyksiä. Olemme ällöttäviä, valehtelevia, sekopäisiä, epätoivoisia ilmestyksiä. Pyristelymme meitä vääjäämättä uhkaavia surkeita kohtaloitamme vastaan vievät jatkuvasti huomiotamme pois olennaisuuksista, jotka voisivat auttaa olemaan rehellisiä toisillemme ja itsellemme. Koko elämämme on yhtä hämmentävää harhautustaktiikkaa. Onneksi meillä on Korhosen kaltaisia kirjailijoita, jotka voivat keventää olemistamme taikomalla omat heikkoutemme taiteeksi.

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. Sammakko 2003. 259 s.

torstai 29. tammikuuta 2015

John Ajvide Lindqvist - Låt den rätte komma in


Dominoiva ajatukseni John Ajvide Lindqvistin esikoisteosta aloittaessani oli, että uskallanko nukkua ensi yönä, tai maltanko laskea kirjaa käsistäni. Muutama vuosi sitten johonkin aivolohkooni varastoitunut hype romaanin Låt den rätte komma in ympärillä aktivoitui ja sai minut uskomaan, että pitelen käsissäni jotakin ainutlaatuisen pelottavaa. Samalla huomasin unohtaneeni jokaisen juoneen liittyvän paljastuksen, sillä olin perillä ainoastaan siitä, että teoksen voi lukea kuuluvaksi kauhugenreen. En varsinaisesti yllättynyt, mutta olin kuitenkin hämilläni ja suoraan sanottuna pettynyt omaan petturimaiseen muistiini, kun tajusin, että se ei ollut tallentanut erästä hyvin olennaista seikkaa: Ajvide Lindqvistin teos kertoo vampyyreista.

Nyt joudun paljastamaan nirppanokkaisuuteni. Pidän erittäin harvoin mistään yliluonnollisesta, oli kyse sitten kirjoista, elokuvista tai vaikka suosikkiyhtyeeni lyriikoista. Ymmärsin vastikään, miksi en täysin järjenvastaisesti mieltynyt kahden suosikkeihini lukeutuvan räppärin viime kesänä ilmestyneeseen yhteisprojektiin: sen kantava teema on zombiet, vampyyrit ja kaikenlaiset elävät kuolleet. Nykyään olen onnistunut pääsemään levyyn sisään, mutta aitoon tykästymiseen meni kuukausia. En missään nimessä päätä etukäteen, että "nytpä pysyn viileänä keinolla millä hyvänsä", mutta jostakin tuntemattomasta syystä tämä aihepiiri ei puhuttele minua millään tasolla. Ei edes sen verran, että tuntisin selkeää vastenmielisyyttä. Olen vain täysin välinpitämätön. Ehkä olen niin tosikko, että fantasiaolennot eivät pääse koskettamaan minua. Iki-ihanat Harry Potterit taitavat olla ainoa poikkeus, ja niissäkin syy taitaa piillä kaiken taikuruuden keskeltä niin vahvasti erottuvassa hahmojen äärimmäisessä inhimillisyydessä.

Vaikka Låt den rätte komma in ei voittanut minua puolelleen, voin silti lämmöllä myöntää sen olevan laadukas todiste Ajvide Lindqvistin syvällisestä ja intensiivisen jännittävästä tavasta kirjoittaa. Romaani kertoo 12-vuotiaasta koulukiusatusta Oskarista, joka tutustuu naapurustossa asuvaan samanikäiseltä tytöltä vaikuttavaan Eliin - joka paljastuu myöhemmin vampyyriksi. Romaanissa tapahtuu paljon niin Oskarin, Elin ja näiden lähipiiriin tai asuinympäristöön kuuluvien ihmisten osalta, mutta en avaa juonenkulkua tämän enempää.

Vampyyrin ja ihmisen välinen suhde on hyvin toimiva tapa käsitellä sitä, mikä määrittää nämä ryhmät - ihmisen ja hirviön. Aluksi esiin ponnahtavat selkeimpinä eroavaisuuksina konkreettiset elintavat, kuten vuorokausirytmi ja syömistottumukset, mutta Oskarin vielä lapsekkaan viattoman suhtautumisen kautta on mahdollista porautua syvemmälle tuntematta sellaista pelonsekaista inhoa, johon ahdasmielisempänä aikuisena helposti sortuu tarkasteltaessa jotakin ulkopuolista pahaksi miellettyä olentoa. Oskar ei vähästä hätkähdä, vaan Elin ja hänen välilleen vähitellen kasvava luja ystävyys merkitsee enemmän kuin Elin hätkähdyttävä olemus ja luonto. Oskar tietää vaistomaisesti, ettei voi jakaa uutta ihmissuhdettaan kenenkään kanssa, ei edes äitinsä, jonka kanssa hän on asunut pitkään kaksistaan ja joka on tärkeimpiä ihmisiä hänen elämässään, ellei jopa tärkein. Silti Oskar uskaltaa luottaa vaistoonsa ja kokemukseensa siitä, että Eli on hänelle hyväksi, vaikka Elin tietyt tottumukset saavat hänet tuntemaan kaikkea kuvotuksesta raivoon ja pelosta epäluuloon. Hän elää tunteensa täysillä ja raivaa siten tilaa heidän keskinäiselle suhteelleen kasvaa, vapaana kaikista liiallisen kohteliaisuuden alle niin herkästi piiloutuvista väärinkäsityksistä.

Eräänä voimakkaana vaikuttajana läpi tarinan kulkee alkoholi, jonka rappeuttavat ja turruttavat ominaisuudet ohjaavat ratkaisevasti juonenkulkua. Hieman yllättäen alkoholismin ansaan pahimmin vajonneet henkilöt herättävät eniten sympatiaa. Kirjassa seurataan muutamasta äijästä ja yhdestä naisesta koostuvaa porukkaa, joka kuluttaa päivänsä kantabaarissa ryypiskellen tai toistensa luona vieraillen, ainoana valopilkkunaan kirkkaan viinan nostattama hetkellinen valheellinen autuus. Ulkopuolisen on helppo tuomita sekavuustilassa örveltävät ukot, mutta Lindqvist luo mahdollisuuden sukeltaa alkoholin vaikutuksista kärsineen ulkokuoren alle ja tutustua niihin osittain hyväsydämisiin ja paremmasta, alkoholittomasta tulevaisuudesta haaveileviin ihmisiin, joita joukosta löytyy. Toki se, kuinka olin varautunut asennoitumaan tähän baaripoppooseen ja kuinka asennoitumiseni tarinan myötä muuttuu, kertoo jotakin myös minusta.

Alkoholin ja veren välille syntyy mielenkiintoinen yhteys otettaessa huomioon molempien elävöittävä vaikutus. Tavallaan yhtäläisyyksiä löytyy useita, piristävien ja koukuttavien ominaisuuksien ollessa selkeimmät, mutta molempiin liittyy myös tuhoisa ja tappava puoli, alkoholin rikkoessa juojansa ja vampyyrin ruokailun vaatiessa useimmilla kerroilla kuolonuhrin. Vaikka erona on se, että itsensä toistuvasti humalaan juova ihminen vaikuttaa tekohetkellä ainoastaan itseensä ja vampyyrin toiminta suuntautuu aina viattomaan sivulliseen, ei kumpikaan ryhmittymä voi välttää lähipiirinsä tai ympärillään olevien ihmisten vahingoittamista, oli se sitten suoraan tai epäsuoraan. Samalla näihin ilmeisen kuolettaviin käytösmalleihin liittyy kääntöpuoli, joka on täysin päinvastainen. On surullista katsella sitä avuttomuutta ja luovuttamista, jotka syntyvät, kun tahdonvoima ei riitä vastustamaan kropan fyysisiä tarpeita. Kyseessä ei välttämättä ole mielen heikkous, vaan puhdas pakko. Kun Eli sinnittelee huutavaa nälkää vastaan viimeisillä voimillaan, riutuneena ja kelmeänä, kuka voi syyttää häntä metsästysvietin kasvaessa sietämättömiin mittoihin? Minkä hän tarpeilleen voi? Samaa täysin selittämätöntä ja sen takia sääliä herättävää satunnaisuutta on Oskarin kohtalossa olla päivittäisen kiusauksen kohteena, mikä johtaa hänet väkivaltaisiin toimiin, joiden syitä on lopputuloksen kauhistuttavuudesta huolimatta mahdotonta tuomita.

Tarinassa on paljon väkivaltaa ja yksityiskohtaisia kuvauksia, jotka aiheuttavat suorastaan pahoinvointia. On raakoja murhia, mutta myös arjessa jatkuvasti tapahtuvaa ja siinä mielessä karmivampaa pahantekoa. Minulle hyytävimmäksi osioksi muodostui Oskarin kiusaajajengi, jonka kylmäveristä suunnitelmallisuutta ja tunteetonta sinnikkyyttä vaativat projektit aiheuttavat edelleen niitä miettiessäni sellaisen olon kuin joku naarmuttaisi liitutaulua terävillä kynsillä hitaasti ja riipivästi. Ajvide Lindqvist kuvaa näitä Oskarille tukalia tilanteita tuskastuttavan mutta taitavan katkonaisesti ja eri puolilta vuorotellen rakennellen, siten että en pariin otteeseen ihan tosissaan kyennyt lopettamaan lukemista tietäessäni, että mielikuvitukseni ehtisi punoa kasaan hirvittäviä skenaarioita, jos en hetimmiten selvittäisi todellista lopputulosta. Sen sijaan loppupuolen taistelut erästä kuolematonta, ällöttävällä tavalla rusikoitua ihmisen jäännöstä kohtaan tympäisevät kaikessa liioitellussa verimössömäisyydessään. Jälleen yksi esimerkki siitä, miten kaikki epärealistisen puolelle lipsahtavat seikat saavat mielenkiintoni oitis herpaantumaan.

Hirveimmissä kohtauksissa on samalla jotakin perverssillä tavalla koukuttavaa, mikä liittynee jonkinlaiseen tirkistelynhalun heräämiseen. Vaikka tunsin pahoinvointia, en ikimaailmassa olisi voinut jättää lukematta inhottavimpien välikohtausten käänteitä. Samalla tavalla kuin etäisyys intohimon ja vastenmielisyyden välillä on tarinan ihmissuhteissa häilyvä ja pieni, huomaan suhteeni väkivaltaan olevan vastaavalla tavalla ambivalentti. En väitä, että kirjassa esitetty väkivalta saisi minussa aikaan mitään muuta kuin iljetystä, mutta Ajvide Lindqvist herättelee pohtimaan, miksi kipu ja nautinto eivät välttämättä kaikissa tilanteissa ole toistensa vastakohtia. Harmi, etten osaa kuvailla tuntemuksiani kuulostamatta kiiluvasilmäiseltä väkivallan ihannoijalta.

Kaikki äklöily saa pohtimaan sitä, mikä on hirviön määritelmä. Näen Elin inhimillisempänä kuin Oskarin kiusaajat, vaikka hän syö ihmisten verta elääkseen. Joka kerta tuntiessaan heikentyvänsä hän joutuu tekemään valinnan itsensä ja pahaa-aavistamattoman ohikulkijan välillä, tiedostaen samalla sen, ettei hän voi kuolla ravinnon puutteeseen, ainoastaan kitua (en ole satavarma ymmärsinkö tuon seikan oikein, vampyyrien toimintatavat kun eivät ole sitä kaikkein tutuinta aluetta). Sen sijaan Oskarin kiusaajia voi epäröimättä luonnehtia pahoiksi, siitäkin huolimatta, että heidän käytöksensä ei sentään koko tarinan läpi ole mustavalkoisen raakaa. Tuntemattomien olentojen ja ihmisten välisten kohtaamisten kautta käy ilmi, että pahuus ei suinkaan määritä pelkästään tarinan vampyyreja, vaan se asuu jokaisessa, joko tukahdutettuna tai tietoisesti piilotettuna. Ihmisen käytös ei alkukantaisimmillaan eroa mitenkään niistä hirveyksistä, joita vampyyrit tarinassa tekevät itsensä ruokkiakseen. Monissa tapauksissa ihmisen ulospäin itsestään luoma mielikuva ei lainkaan vastaa sitä käytöstä, mihin hän hädän hetkellä turvautuu.

Låt den rätte komma in avaa lukemattomia kiinnostavia näkökulmia ihmisyyteen, ja sen jännittävimmät osiot koostuvatkin niistä, joissa näennäisesti tavallinen tyyppi muuntautuu kammottaviin mittasuhteisiin. Vaikka vampyyritouhut eivät minua kiehdo, myönnän niiden toimivan erinomaisena työkaluna ihmismielen mustimpiin syövereihin pureuduttaessa.

John Ajvide Lindqvist: Låt den rätte komma in. Ordfront 2004. 416 s.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Sarra Manning - It Felt Like A Kiss


Minulla on nähtävästi pohjaton hömppäkirjallisuusjano. Joulua enteilevissä mielikuvissani makasin päivät pitkät pehmoisen tyyny- ja vilttikasan keskellä konvehtirasia sormieni ulottuvilla ja täydellinen viihderomaani hyppysissäni. Siksi säästelin lupaavan pastellikantista It Felt Like A Kiss:iä joulupyhiin, päästäkseni toteuttamaan toiveikkaat suunnitelmani, mutta enhän lopulta saanut luettua kuin muutaman hassun sivun kaiken sukuloinnin ja yleisen lojumisen ohessa. Ei se mitään. Sarra Manningin romaani vei mennessään siitä huolimatta, etteivät olosuhteet olleet alkuperäisten toivomusten mukaiset, eikä teos edes ole kaikkein viihteellisimmästä päästä.

Kirjan nimen perusteella voisi odottaa yltiöromanttista pumpuliseen rakkauteen pohjaavaa tarinaa, mutta otsikko johtaa harhaan. Juoni on odottamaani omaperäisempi ja liittyy yllättäen musiikkimaailmaan, julkisuuden kiroihin ja rikkinäisiin perhesuhteisiin. Keskiössä on yksinhuoltajaäitinsä Arin kanssa onnellisesti kasvanut ja taidegalleriassa työskentelevä Ellie, joka joutuu keskelle painajaista vihaisen ex-poikaystävän myydessä Ellien kipeimmän salaisuuden roskalehdille. Ellien isä on nimittäin maailmankuulu rokkistara Billy, joka ei ole pitänyt minkäänlaista yhteyttä tyttäreensä, ei edes rahallisessa mielessä, koko tämän elämän aikana. Äkkiä lööpit ovat täynnä Ellien mustamaalausta ja likaista spekulointia, joka ajaa Ellien maanpakoon ja suistaa hänet täysin raiteiltaan. Apuun rientää Billyn asianajaja David, joka virallisen ja kylmän ulkokuorensa takaa vetoaa Ellieen alkukantaisella tasolla, jota Ellie ei voi kovista yrityksistään huolimatta sivuuttaa.

Tapahtumat ovat dramaattisia ja ikäviä: Ellie on suurimman osan ajasta hyvin onneton ja jopa paniikissa, hänen muutoin niin täydelliset välinsä hänen äitiinsä lohkeilevat, hänen isänsä ei tee elettäkään korjatakseen lehdistön väärinkäsityksiä tai päästäkseen juttusille tyttärensä kanssa, eikä Ellien tukena ole muita kuin David, sillä hän joutuu karkaamaan ahdistelevia toimittajia eikä saa paljastaa olinpaikkaansa kenellekään. Kaikista näistä synkkyyksistä huolimatta Manning onnistuu pitämään ilmapiirin kevyenä ja viihtyisänä Ellien toilailujen, hupaisien sivuhahmojen ja kutkuttavien tunne-elämän jännitteiden avulla. Kaikkien epätoivoisimmatkin hetket aiheuttavat korkeintaan hetkellistä harmittelua, sillä luotto on kova, että Ellie - miellyttämisenhaluisesta luonteestaan huolimatta - löytää sisäisen vahvuutensa ja selviää lopulta voittajana.

Syy siihen, että usko onnelliseen loppuun ei missään vaiheessa lopu, saattaa osittain löytyä kepeän genren konventioista, mutta osansa on myös Ellien käytöksellä. Hänen asennoitumisensa vaihtelee vimmastuneesta huolestuneeseen ja sisukkaasta lannistuneeseen, mutta niinä hetkinä kun hänen ahdinkonsa on olevinaan syvimmillään, ei tunne välity aidon lohduttomana. Enemmänkin Ellien rasittuneisuuden huomaa tekojen kautta: hänen muutoin niin rakas työnsä tuntuu merkityksettömältä - vaikka hän jaksaa kuin ihmeen kautta paneutua tehtäviinsä sellaisella tarmolla, että unohtaa kaoottisen maailman - ja hän toivoo yhä raskaammaksi käyvän uupumuksen seurauksena voivansa vetäytyä kaikista välteltävissä olevista sosiaalisista tilanteista. Kaikki tapahtumat, jotka eri tavalla tutkailtuina voisivat näyttäytyä toivottomassa valossa, tulevat Manningin käsittelyssä esiin lähinnä yleisenä sekasortona ja häsläämisenä. Yhdistettynä Ellien taipumukseen kääntää uhkaava masentuneisuus vihaisiksi yrityksiksi hallita mitä tahansa olosuhteita, vie tämä lähestymistapa tehokkaasti huomion kaikista epämukavan ikäviksi käyvistä tuntemuksista.

Tarinan parasta antia ovat kutkuttavan yllätyksellisesti kehittyvät ihmissuhteet. Kirjan alkumetreistä lähtien on toki helppo arvailla, kenen kanssa Ellie lopulta päätyy yhteen, mutta tosirakkauden henkilöllisyys ei olekaan pointti. Pääasia on matka ja kommellukset tiellä, joka lopulta johtaa unelmien prinssin kainaloon, ja Ellien tapauksessa se sydämen valittu, jota kohti hänen rationaalisen ajattelukykynsä ulkopuolelle jäävät tunteensa häntä ohjaavat, on suurimman osan ajasta kaikkea muuta kuin puoleensavetävä niin ulkonäkönsä kuin käyttäytymisensä osalta. Siksi juuri tämä rakkaustarina saakin varauksettoman kannatukseni: olen käsityskyvyn ulottumattomiin jäävän romantiikan uskollinen puolestapuhuja, enkä suostu myöntämään, että todellisella kahden ihmisen välisellä kemialla olisi mitään tekemistä tieteen tai järkiperäisen ajattelun kanssa. Uskon, että henkilön yhteys omiin energiakanaviinsa määrittelee sen, kuinka altis hän on huomaamaan vetovoiman muihin ja tulkitsemaan sen oikein, sekä sen, kuinka halukas hän on tarttumaan konkreettisesti sisältään nouseviin merkkeihin. Aivan tällaisille taajuuksille eivät Ellien pohdinnat kohoa, mutta lopputulos viestittää samaa tunteisiinsa heittäytymisen kallisarvoisuutta. Arin ja Billyn tarina taas huutaa täysin päinvastaista, vaikka lähtökohdat ovat periaatteessa samat ja yhtä romanttisen intohimoiset. Kukin valitkoon, millaiset johtopäätökset vetää heidän elämänmittaiseksi paisuneesta välirikostaan, mutta itse en anna sen horjuttaa uskoani siihen, että puhtaista lähtökohdista syntyvä yhteys kestää karikot ja kasvaa lopulta joksikin kauniiksi. Arin ja Billyn kohdalla se ei tarkoita heidän keskinäistä suhdettaan, vaan Ellietä, jota Ari rakastaa pohjattomasti.

Ellie on omaksunut elämälleen äitinsä kunnioitettavat ohjenuorat, jotka kuljettavat hänet läpi vaikeuksien. Tarinan moraali on täten selkeä ja saa minunkin kannatukseni, huolimatta Arin ja Ellien lähes rasittaviin mittoihin paisuvasta hyveellisyydestä. Pähkinänkuoressa tarinan opetus on, että raha luo petollista turvaa ja tuo ihmisissä esiin heidän irvokkaimmat puolensa. Mikään summa maailmassa ei hyvitä Ellielle hänen isänsä anteeksiantamatonta käytöstä tai läsnäolon puutetta. Mainetta ja kunniaa koko lyhyen elämänsä niittäneet nuorukaiset ovat turmeltuneita ja teennäisiä, ja rahaa havittelevat edustavat kaikkea sitä, joka Ellien ja Arin maailmankuvassa yhdistyy tunteettomaan ja valheelliseen tapaan elää ja olla. Tämä viesti ei vilku läpi tarinan yhtään niin räikeästi kuin kärjistetystä tiivistyksestäni voisi päätellä, vaan Manning on malttanut tasoittaa reunoja ja upottaa periaatteet hieman syvemmälle kuin ensivilkaisulla huomaa. Mutta vain hieman. Vastakkainasettelu vaurauden perässä kirmaavien ja aidosta intohimosta työtään tekevien välillä on terävä.

Luen sen verran englanniksi, etten pidä kieltä haastavana, eikä se töki sen enempää kuin ruosteessa oleva ruotsini. Silti huomasin pian, että Manningin käyttämässä kielessä on jotakin normaalia haastavampaa, jotakin rikkaampaa kuin mihin olen tottunut. Lukemiseni ei tämän johdosta niinkään takkuillut, vaan elävöityi. Värikkään ja jollain lailla muhkean tekstin vietäväksi on ilo antautua.

Sarra Manning: It Felt Like A Kiss. Corgi Books 2014. 480 s.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Hanna-Riikka Kuisma - Valkoinen valo


Ekaa kertaa ainakin vuoteen luin kokonaisen kirjan vuorokauden sisällä, mikä on minulle lähes sama kuin että olisin lukenut koko romaanin yhdeltä istumalta. Hanna-Riikka Kuisman kolmas romaani osoittautui niin dramaattiseksi ja voimakkaita tunteita tihkuvaksi, etten voinut irrottautua sen otteesta. Jokin tekstin ylitsevuotavuudessa muistutti minua teini-ikäisenä ahmimistani kirjoista, joiden sentimentaalisuus hälvensi senaikaisia angsteja.

Valkoinen valo alkaa kaikessa runollisuudessaan niin raskaasti, että meinasin tehdä jotakin ennenkuulumatonta ja lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Kaipasin jotakin nopealukuista ja ajantajun kadottamiseen ajavaa romaania, eikä Kuisman teoksen johdanto vaikuttanut etäisestikään toiveisiini sopivalta. Ensimmäisten sivujen tarkoitus on kuitenkin toimia mahdollisimman näyttävänä johdatuksena romaanin hallitsevaan teemaan, eli kipuun, ja samalla se on kuin räikeäksi moninkertaistettu näyte romaanin tyylilajista, jonka avainsanoja ovat paatoksellisuus ja lyyrisyys.

Romaanin ytimessä toimii kourallinen ihmisiä, joita yhdistää kipu eri muodoissaan, niin fyysisinä kuin henkisinä ilmentyminä, sekä tunneskaalan molemmat ääripäät, rakkaus ja viha. Uskollisen fanikunnan salaperäisenä runoilijahahmona kerännyt Maria on rakastunut Luukakseen, joka on yhdessä Lyydian kanssa, jonka nuoruudenrakkaus Johannes on kuoleman partaalla keikkuva alkoholisti ja jonka äiti, vanhuuden sekoittama Elisabet, asuu Marian naapurissa. Johannes on lapsuudestaan saakka ollut läheisissä väleissä Marian kanssa, ja nähnyt Marian haksahtavan Luukaksen kanssa salasuhteeseen kerta toisensa jälkeen. Palapeli ei ole niin monimutkainen kuin miltä se vaikuttaa, vaan piirileikki paljastuu pikkuhiljaa ja lähtee Johanneksen kaupunkiin ilmestymisen myötä pyörimään vinhammin kuin vuosiin.

Vinksallaan olevien tunnesiteiden lisäksi kykenemättömyys avautua toisen edessä sellaisena kuin todella on, sekä jo mainitut erilaiset kiputilat yhdistävät henkilöitä. Marian äärimmäisen vakava ja hänet lähes liikuntakyvyttömäksi tekevä sairaus on määrittelemätön, ja vain Luukaksen läsnäolo lyhyiden vierailujen ajan saa hänet sen verran euforiseen tilaan, että hän kykenee toimimaan normaalisti. Muun ajan hän kyyhöttää ahtaassa huoneessa peittojen alla lääkehorroksessa, eikä silti pääse pakoon tuskaansa. Kivun syy ei selviä, mutta juontanee Marian ja Johanneksen keskusteluista päätellen juurensa onnettomasta rakkaudesta Luukakseen. En voi mitään sille, että tämä saa kyynisen puoleni kohottelemaan kulmakarvojaan mielikuvalle lemmentuskissaan riutuvasta, kalpeasta, eteerisen hoikasta runoilijaneitosesta. Muiden tilat ovat ymmärrettävämpiä ja selkeämmin määriteltyjä, mutta eivät sen miellyttävämpiä: Elisabetin dementia, Johanneksen haiseva ja silmissä lahoava kroppa, Luukaksen migreenikohtaukset ja Lyydian alkoholi- ja lääkeriippuvuus takaavat, että lukiessa mieliala vaipuu sysimustiin tunnelmiin. Luukaksen ja Lyydian suhde on täyttä kulissia, jonka takana Luukas on vihamielinen ja kylmän vetäytyvä ja Lyydia yksin addiktioineen kamppaileva sekava ihmisraunio.

Valkoinen valo on kaikesta kolkkoudestaan ja surullisista kohtaloistaan huolimatta varsin jouheva romaani. Ehkä henkilöiden epätodellisen tuskaisat tilat ja Kuisman lumoavan teatraalinen kirjoitustyyli luovat tarpeellista etäisyyttä, jolloin henkilöiden säälittävän räpistelyn seuraaminen ei masenna liian pahasti. Tarina on kuin spektaakkelimaista teatteria, jossa jokainen tunnetila on puserrettu äärimmilleen ja jokainen synkkä kohtalo jätetty roikkumaan siihen kaikkein piinallisimpaan välitilaan, jossa helpotuksen voi suoda enää kuolema, mutta johon hyppääminen vaatisi rohkeutta ja voimia, joita ei ole. Kaikki se särkevissä tunnetiloissa vellominen menee kuitenkin angstisuudessaan lähelle siedettävyyden rajaa, enkä osaa päättää, onko Marian marttyyrimainen hiljaisuudessa kärsiminen, Johanneksen reteä "kuolemaa kohti tuhatta ja sataa ja otetaan nyt kaikki irti"-asenne vai Luukaksen kliseisen machomainen kipujen piilottelu ja torjuminen ärsyttävintä.

Jos romaani olisi ainoastaan melodramaattista kitumista ja vastenmielisiä ihmissuhdepelejä, en olisi koukuttunut niin pahasti. Kuisman kirjoitustyyli kuitenkin loihtii romaanista esille pateettisen sijaan sen kauniin ja tenhoavan puolen. Vimmaiset sanoilla leikittelyt ja taianomaisen omalaatuisia virkkeitä sisältävät osuudet sekoitettuina arkiseen dialogiin on vastustamaton yhdistelmä. Lisäksi eri henkilöiden näkökulmilla pelaaminen ja jännityksen kohottaminen trillerimäisten käänteiden avulla luo oman viehätyksensä, jonka myötä Valkoinen valo muodostuu kokemukseksi, jota ei aivan piakkoin unohda. Kuisma käyttää iljettäviä yksityiskohtia hyväkseen synnyttäen niiden pohjalta parhaiden taitojensa mukaan hämmästyttävän kiehtovaa tekstiä. Ja vaikka kuinka halveksin Luukasta ja tässä ällöttävän itsekeskeisessä miehessä roikkuvaa kahta tahdotonta naishahmoa, en voi väittää, etteivätkö saippuasarjamaiset käänteet tarjoaisi minulle tyydytystä.

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo. Like 2013. 264 s.