Anna Godbersen - Huumaa

Chick litiä! Pitkästä aikaa! Mieleni lepää näiden höpsöttelyromaanien parissa paremmin kuin minkään muun genren tarjonnan kohdalla. Kyseiseen lajiin luokiteltavia teoksia pidetään käsitykseni mukaan automaattisesti alemmassa arvossa kuin ehkä minkään muun tyyppisiä kirjoja, mutta sehän ei ole minulta pois. Toki se hieman häiritsee, ettei kustannusyhtiöissä jakseta panostaa "huonompaan" kirjallisuuteen yhtä paljon kuin vakavahenkisiin suurromaaneihin, sillä se näkyy aina suomennoksen tasossa. Kirjoitus- ja ajatusvirheet ovat sääntö ilman poikkeusta. Huvittavaa kyllä tämän teoksen huolimattomuudet eivät pysyttele kirjan sivuilla, vaan yksi on lipsahtanut jopa takakanteen: "Huumaa aloittaa neliosaisen sarjan, jonka päähenkilöinä ovat Hollandin kauniit sisarukset Elizabeth ja Anna." Muuten hyvä, mutta kirjassa ei ole ketään Annaa.

Huumaa on siinä mielessä uusi valtaus minulle, että olen aina lukenut pelkästään nykyaikaan sijoittuvaa chick litiä. Tässä tarinassa eletään vuotta 1899, ja historiallisuutta tuodaan esille lähinnä yksityiskohtaisin kuvailuin kampauksista, sisustuksesta ja vaatteista. "Viitta oli uusi, samoin kuin hänen pukunsa, joka oli norsunluunväristä satiinia jonka pinnalla oli mustia jugendtyylisiä samettikuvioita - erittäin uudenaikainen malli." Kuulostaa näyttävältä, mutta millainen on jugendtyylinen samettikuvio? Lajin konventioihin kuuluu ulkonäön ja vaatetuksen tarkka kuvailu, mutta minusta tuntui koko ajan siltä kuin lukisin uudestaan ja uudestaan samasta mekosta. Ehkä kirjan sivuilla olisi pitänyt olla havainnollistavia kuvia, jotta olisin päässyt asian ytimeen, 1800-luvun muoti ei nimittäin ole minulla ihan hallussa.

Jokaisen luvun aloittava esipuhe on joko kirjeestä tai sanomalehdestä poimittu tekstinpätkä, joka tuo lukemiseen onnistuneesti vanhanaikaisen tuulahduksen säännöllisin väliajoin. Seurapiiriuutiset ja "Kirjoituksia hyvätapaisten nuorten naisten kasvatuksesta"-oppaan viisaudet eivät (onneksi) ole ajankohtaisia enää, mutta kirjaan ne sopivat ilmentämään aikakautta. Teitittelykin on toki arkipäivää aikakautena, johon tarina sijoittuu, mutta se menee absurdeihin mittasuhteisiin, kun salaiseen ja intohimoiseen suhteeseen keskenään ryhtyneet henkilöt eivät voi sinutella toisiaan. On kummallista, kuinka kohtalokas rakastajatar vastaanottaa suurien tunteidensa kohteen vierailulle ja tervehtii tätä sukunimeltä. "Oliko teillä hauskaa eilisiltana juhlissamme, herra Schoonmaker?" Kohta he jo kellistyvät toisiinsa kietoutuneina keittiön pöydälle, mutta käytöstapoja ja kohteliasta small talkia ei sovi unohtaa missään olosuhteissa.

Huumaa on juuri sellainen, millaiseksi kuvittelen 1800-luvun seurapiirit. En tiedä niistä paljon mitään, mutta maailma täynnä juhlimista, juoruilua ja juonittelua kuulostaa hyvin mahdolliselta. Shokkipaljastuksia esirippujen takaa: menestyksestään kuuluisa perhe onkin rutiköyhä! Perheen tytär pelehtii palveluspojan kanssa, vaikka on kihlautunut rahasta toisen rikkaan perheen vesan kanssa! Rikkaan perheen vesa rakastuu morsiamensa pikkusiskoon! Morsiamen paras ystävä on rakastunut rikkaan perheen vesaan! Ja niin edelleen. Kliseitä kliseiden perään. Kaikki tavat, joilla tahmeat ihmissuhteet saadaan menemään vielä enemmän solmuun, tulevat varmasti käytetyiksi. Ongelmana on, että käänteet ovat latteita ja ennalta-arvattavia, niitähän voi katsella joka päivä vaikkapa Kauniissa ja rohkeissa.

Kuluneita juonenkäänteitä lukiessa on vaikea uskoa, että Godbersen olisi edes yrittänyt kirjoittaa yllättävän tai järkyttävän suhdesopan. Tarinan ei edes tarvitse olla täysin uusi, jos mukana on jokin muu tarpeeksi raikas elementti, joka kannattelee kertomusta. Henkilöt, joihin on mahdollisesti helppo samaistua ja jotka herättävät vahvoja tunteita pelastavat paljon, sillä silloin heidän kohtaloihinsa eläytyy riippumatta siitä, millaisia ne kohtalot oikeastaan ovat. Ikävä kyllä Huumaa on täynnä toinen toistaan ikävystyttävämpiä hahmoja, jotka eivät osaa käyttäytyä kuin yhdellä tietyllä tavalla. Penelope on juonitteleva narttu, joka ajattelee aina vain itseään. Renkipoika Will ei ole mitään muuta kuin Elizabethia nöyrästi rakastava palvelija. Diana on omalaatuinen ja suorasanainen omilla aivoillaan ajattelija, joka ei suostu määräilevän äitinsä ja siskonsa pompoteltavaksi. Kuinka rohkeaa! Elizabeth on kiltti ja uhrautuva, suorastaan lannistavan tylsä päähenkilö, joka tekee mitä käsketään ja hymyilee aina ja kaikille niin että poskiin sattuu (siis minun poskiini, jo pelkästä ajatuksesta). Elizabeth muistuttaa erehdyttävästi Sweet Valley High-teinikirjasarjan päähenkilöä, jolla on saman nimen lisäksi täysin samanlainen hyväsydäminen ja jalo (eli ärsyttävä) luonne. Itse asiassa Huumaa-Elizabethin sisko muistuttaa täysin SVH-sarjan Jessicaa, hänkin Elizabethin sisko, hänkin oikukas ja rämäpäinen kapinallinen. Sattumaa?

Koska en päässyt yhdenkään henkilön lähelle, en välittänyt siitä, mitä heille tapahtuu. Kirjassa on kuitenkin jonkinlaista imua, jonka takia jumituin romaanin maailmaan tuntikausiksi ja joka pakotti kääntämään aina vielä yhden sivun. Enkä usko, että se oli pelkkää halua päästä mahdollisimman nopeasti loppuun asti, vaan chick lit on kuitenkin aina chick litiä. Se on aivot narikkaan-lukemista, joka palkitsee jo pelkällä olemuksellaan. Se on niin syntisen turhamaista ja hyödytöntä, että en voi olla rakastamatta sitä. Pysyttelen kuitenkin tästä lähtien erossa historiallisesta hupsuttelusta ja suosin nykypäivää.

Anne Hänninen - Hiekkaleijat

Minä en lue runoja oikeastaan ikinä, mutta koulua varten on joskus pakotettava itsensä astumaan alueelle, jolla olo on epävarma ja eksynyt. Runot avaavat mielestäni yleensä liikaa tulkintamahdollisuuksia ja vaihtoehtoisia polkuja voidakseni nauttia niistä täysillä. Jostain yksittäisestä tokan opiskeluvuoden runouden perusteita läpikäyvästä kurssista ja lukion äidinkielen aihetta sivunneista oppitunneista mieleeni ei ole tarttunut yhtäkään teoreettista käsitettä. En siis voi edes turvautua hienolta kuulostavaan sanahelinään runoja arvioidessani, mutta turha sitä on muutenkaan koettaa paikkailla, etten ole kotonani kyseisen genren maailmassa. Miksi pitäisi? Varsinkin nykyajan kokeellinen hömpötys menee niin yli hilseen, etten voi kuin nauraa hölmöille yrityksilleni ymmärtää sitä.

Kauhealta tyrmäykseltä kuulostavan ylimielisen alun jälkeen voin kuitenkin myöntää, että aina kun minun käsketään lukea runoja, löydän pätkiä, jotka miellyttävät minua. Se voi johtua runon luomasta tunnelmasta, kuvista jotka se maalaa silmieni eteen tai yksittäisistä oivalluksista kielen tai ajatuksen tasolla. Voin kuvitella itseni lukemassa runoja huviksenikin, jos minulla riittäisi kärsivällisyyttä uppoutua tarpeeksi syvälle runoilijan luomukseen tajutakseni runojen oikean olemuksen ja todennäköisimmän merkityksen. Siihen ei valitettavasti ollut mahdollisuutta Anne Hännisen Hiekkaleijoja lukiessani. Koulutehtävät muuttuvat aina automaattisesti enemmän tai vähemmän tympeiksi velvollisuuksiksi riippumatta niiden sisällöstä, joten lukaisin runokokoelman kerran läpi ja vedin johtopäätökset sen perusteella. Ei kuulosta kauhean vakuuttavalta, mutta kyseessä ei myöskään suureksi helpotuksekseni ollut mikään liioitellun kryptinen kokonaisuus, joten en usko menneeni varovaisten tulkintojeni kanssa ainakaan ihan täysin metsään. Eikä kahteentuhanteen merkkiin muutenkaan mahdu paljon mitään.

Kolmetoista runokokoelmaa julkaisseen Anne Hännisen kokeneisuus runoilijana näkyy tavassa, jolla hän käsittelee muutamaa tarkoin valittua aihetta monipuolisesti ja omaperäisesti. Hännisen luomat kauniit kuvat ovat välillä mahtavia ja vimmaisia, välillä kuin tyynen veden liplatusta. Viiteen osaan jaettu kokoelma on hengästyttävän täynnä muinaisista ajoista kumpuavia luontokuvia.

Hiekkaleijat rakentuu neljän elementin ympärille: vesi, tuli, maa ja ilma ovat vahvasti läsnä läpi runokokoelman. Luonnosta poimittujen ainesosien lisäksi runoja on koottu eläin- ja ihmiskunnan sekä nykyajan ja menneisyyden eroavaisuuksista, joiden toisilleen luomia kontrasteja Hänninen tarkastelee yhteen sommittelemalla, löytäen välillä yhtäläisyyksiäkin. ”Viilto puunrunkoon on viilto ranteeseeni – / eläimen kipu on omani.”

Hänninen korostaa elinvoimaisen luonnon ylhäisyyttä, joka on ollut olemassa aikojen alusta asti ja jota nykyajan innovaatiot uhkaavat. Runot eivät ole saarnaavia, vaan pikemminkin puolustuspuheita ja kunnianosoituksia universumin ainutlaatuisuudelle ja ylivoimaisuudelle. Epätoivon ja haikeuden pilkahdukset voi tulkita nykyajan informaatiotulvan alle yksinään hukkuvan ihmisen hätähuudoksi, haluksi yhdistyä uudelleen luonnollisen kanssa. Siellä täällä esiin nouseva runon puhuja luo mielikuvaa aikojen ja maiden halki kulkevasta ihmisestä, joka tarkkailee nöyrästi ympärillään jatkuvasti tapahtuvia pieniä ihmeitä.

Hiekkaleijat on yhtenäinen kokoelma, joka pysyttelee aiheessaan. Hännisen runoja ei ole ladattu täyteen loputtomia tulkintamahdollisuuksia, vaan ne kertovat selkeää tarinaa lipsahtamatta kuitenkaan liian suoraviivaisiksi. Useat runot ovat kutkuttavia ja salaperäisiä, ne raottavat ovea johonkin upeaan. Vaikuttavaa on, ettei muutaman teeman pyörittely käy missään vaiheessa pitkästyttäväksi, vaan Hännisen soisi ammentavan samasta lähteestä tulevaisuudessakin.

David Foenkinos - Vaimoni eroottinen potentiaali

Tulipa valju kuva kirjasta, mikä ei tee ollenkaan oikeutta sisällölle. Tämä melkein taskukirjan kokoinen parisataasivuinen vaatimattoman oloinen paketti sisältää aivan riemastuttavan tarinan, jonka veroista en lainkaan osannut odottaa. Olin lukenut etukäteen jonkin melko nihkeän arvostelun teoksesta, joka ehkä koituikin onnekseni, sillä odottaessani jotakin vaatimatonta yllätyin kaksinkertaisesti käsittäessäni, millaista kultakimpaletta pitelin käsissäni.

Hector oli viimeksi nähnyt alastoman naisen televisiossa. Ajatus seksistä oli kuin kala, jolla on herätessään jalat.

David Foenkinos käyttää sanoja niin ainutlaatuisen kekseliäästi, ettei sivuakaan voi kääntää löytämättä vähintään yhtä hihityttävän oivaltavaa ilmausta.

Hector oli kuullut naisen vaatteiden putoamisen lattialle, mitättömän äänen, joka antaa oikeutuksen miesten korvien olemassaololle.

Myös kertomus on omituinen sellaisella nokkelalla tavalla, joka pistää hämmästelemään kirjailijan nerokkuutta. Miksi minä en koskaan keksi puoliksikaan yhtä odottamattomia juonikuvioita surkeisiin kaunokirjallisiin yritelmiini?

Hectorilla on sairaus: hän ei osaa olla keräilemättä asioita. On aikakausia, kun hän luulee parantuneensa, mutta aina salakavala tauti löytää hänet uudelleen. Mentyään naimisiin ihastuttavan Brigitten kanssa Hector toivoo olevansa lopullisesti kuivilla, mutta joutuu lopulta pettyneenä myöntämään, että keräilyvimman kohteeksi on joutunut hänen uunituore vaimonsa. Tarkemmin sanottuna tapa, jolla hän pesee ikkunoita. Hector siis keräilee ikkunanpesuhetkiä, jotka hänen piukkapohkeinen vaimonsa toteuttaa omalla tiedostamattoman keimailevalla tavallaan. Eikä pelkkä viaton katselu riitä, vaan Hector tajuaa ennen pitkää, että ikkunoiden peseminen on hänen fantasiansa numero yksi. Oikeastaan hänellä ei tämän oivalluksen jälkeen muita fantasioita olekaan, sillä ikkunanpesurituaalin seuraaminen on itsessään niin kokonaisvaltaisen tyydyttävää, että hän kokee syvää tuskaa, jos tietää jäävänsä paitsi yhdestäkin pyhästä ikkunanpesusta. Jos hän taas ei pääse pesuhetkien yleisöksi säännöllisin väliajoin, hän kärsii pahoista vieroitusoireista.

Foenkinos kirjoittaa niin vakuuttavasti, että aloin itse toivoa pääseväni edes kerran seuraamaan tapaa, jolla Brigitte pesee ikkunoita. Ihan vain varmistamaan, mistä kaikki hössötys johtuu. Siinä vaiheessa on pakko todeta kirjailijassa olevan ainesta johonkin suureen, kun lukija huomaa sukeltaneensa maailmaan, joka on oikeastaan täysin mieletön, mutta jonka periaatteessa voisi uskoa olevan todellinen. Foenkinoksen luoma maailma on täysin tuttu - nyt ollaan sentään Ranskassa eikä missään ulkoavaruudessa - mutta se on sen verran viattomampi ja yksinkertaisempi kuin meidän kiireinen tuttu maapallomme, etteivät siellä päde samat säännöt kuin täällä.

Romaanin leikkisälle tunnelmalle on löydettävissä kaksi syytä. Ensimmäinen on rakastettavat henkilöt, jotka muuttuvat pidemmän päälle stereotyypeiksi itsestään. He ovat aina samanlaisia, jonka voi lukea myös viaksi, mutta joka tässä tapauksessa kääntyy ansioksi. Se ei välttämättä tee henkilöitä todentuntuisemmiksi, mutta jollain tapaa heistä tulee silti tuttuja. Ärsyttävätkin tyypit ovat oikeastaan vain herttaisia, he nyt vain ovat vähän sellaisia äkäpusseja, tiedättehän. Toinen syy on persoonallinen kertoja, joka ohjaa lukijan lempeästi läpi tarinan kuin hyväsydäminen vaari, joka lukee iltasatua matalalla mutta kuitenkin ilmeikkäällä äänellä.

Kirjassa surullisetkaan asiat eivät ole vakavia, eikä edes itsemurhaa oteta erityisen tosissaan. Asiat ovat mitä ovat, joten parempi ottaa ne vastaan, hyväksyä ja kääntää voitoksi kuin surkutella turhia. Jos Vaimoni eroottinen potentiaali olisi elokuva, se olisi vanhanaikainen, hieman komediallinen mutta kuitenkin vakavasti otettava mustavalkoinen filmi. Itse asiassa Amélie nousi lukiessa useaan otteeseen mieleeni, eikä se johtunut ranskalaisista nimistä vaan hyväntuulisesta, kevyestä tarinasta, ja siitä, kuinka mutkattomiksi toisilleen tuntemattomien ihmisten kohtaamiset on tehty. Huumoria unohtamatta.

Anne Swärd - Kesällä kerran

Ruotsalaisen Anne Swärdin vuonna 2009 ilmestynyt läpimurtoteos Viimeiseen hengenvetoon kertoo nuoren tytön ja monta vuotta vanhemman pojan rakkaudesta, joka säilyy mutta muuttaa muotoaan vuosien saatossa. Kesällä kerran (Polarsommar) ilmestyi alkukielellä jo vuonna 2003, ja sitä voi kuvailla suurinpiirtein samoilla sanoilla kuin aiemmin suomennettua romaania.

Tällä kertaa kyseessä on perheenjäsenten välillä väreilevä rakkaus, perheenjäsenten, jotka piilottelevat toisiltaan valonarkoja salaisuuksia ja ovat kukin hajaantuneet taholleen. Parikymppinen tytär Kaj ja perheen äiti asuvat kahdestaan Kajn lapsuudenkodissa, jonne isoveli Kristian saapuu Kajn seuraksi, kun äiti ja vanhin veli Jens matkustavat Floridaan.

Alkuasetelma on kuin aikapommi, joka alkaa tikittää Kristianin ja Kajn ensimmäisenä yhteisenä iltana. Heidän välinsä ovat erilaiset kuin muiden perheenjäsenten, heillä on toisiinsa vahvempi ja latautuneempi side, jonka vuoksi asiat eivät voi jatkuvasti kellua omalla painollaan. Rakkaus käy välillä liian raskaaksi kantaa, jotta sen kestäisi räjähtämättä. Kaj ei voi omistaa Kristiania, mutta hän tekee kaikkensa puolustaakseen reviiriään muun muassa Jensin avovaimon mukanaan tuomalta uhalta. Asiat sekoittuvat entisestään, kun vuosia hiljaa poissa pysytellyt isä palaa kuvioihin.

Jokainen keskeinen henkilö kirjassa pääsee ääneen vähintään muutamaan otteeseen. Henkilögalleria on kiinnostava, vaikka hahmot jäävät välillä liian yksipuolisiksi ja tasaisiksi. Miksi Kaj käyttäytyy 23-vuotiaana kuin uhmaikäinen teini, miksi Kristian on aina niin rauhallinen ja alistuva? Sekoitellessaan takaumia ja nykyaikaa Swärd kuitenkin luo syvyyttä henkilöille, joiden pidättynyt tai jollain tapaa sulkeutunut olemus saa menneisyyden kautta selityksiä. Kaikkiin olennaisiin kysymyksiin vastataan, kaikkien keskeisimpien tarinalinjojen päät solmitaan kiinni. Swärdin tavoite ei ole jättää lukijoita pohtimaan, miksi perhe on täynnä säröjä ja kaunaa toisiaan kohtaan, vaan vastaukset saadaan ajallaan. Hän onnistuu silti nostamaan jännitystä useaan otteeseen vaihtelemalla näkökulmia ja jättämällä vuosien takaisia tarinoita kesken, tarttuakseen niihin vasta sitten, kun jokin nykyajan tapahtumaketju on tuotu päätökseen.

Swärd kirjoittaa tavalla, joka luo romaaniin haikean soinnin. Hän kuvailee yhtä asiaa monella eri sanalla, jolloin tekstin rytmi käy välillä melodramaattisen rajoilla. ”Me olemme illuusio, kangastus, pienen onnellisen perheen siluetti, taustalla kimmeltävää vettä.” Suomennos välittää Swärdin kielen elävästi, lukuunottamatta muutamia kommelluksia Kajn nimen kanssa. Myös välilyöntejä on jäänyt uupumaan sieltä täältä.

Pienestä liioitellusta kohtalokkuudesta huolimatta Swärdin kirjoitustyyli sopii tarinaan täydellisesti. Tekstissä on imua, joka vangitsee lukijan alusta alkaen. Romaanin rakennuspalikat ovat kaihoisia ja surumielisiä hetkiä, joita perheenjäsenet sommittelevat yhteen yhä uudestaan päästäkseen selville tai kuiville siitä, mikä heidän välejään hiertää. ”Rakkautta ja riitaa. Aina rakkautta ja riitaa. Jopa Kajn ja minun välillä, miksi sen täytyy olla niin?”

Laura Gustafsson - Huorasatu

Huorasatu on usein groteskeihin ulottuvuuksiin yltävä fantasian ja realismin sekametelisoppa, joka risteilee miljoonaan eri suuntaan. Lähes kolmesataa sivua vaikuttaa suunnilleen kolminkertaiselta määrältä. Ainakin lukeminen on huolettoman puhekielen ja niin ja näin olevan kieliopin kanssa erittäin helppoa ja nopeaa: itse asiassa tekstiä voisi kutsua nuortenkirjamaiseksi. En käytä ilmausta loukkaavassa mielessä, vaan sen tarkoitus on ainoastaan osoittaa, ettei Huorasadussa ole kielellisiä kikkailuja tai viimeisen päälle hiottuja dialogeja. Tekstiin pääsee niin rivakasti sisään, ettei leppoisaa kirjoitustyyliä edes ehdi pitää ärsyttävänä ennen kuin siihen tottuu ja tykästyy. Henkilöt sinkoilevat suustaan mitä ikinä mieleen vain tulee, ajatukset ja repliikit sekoittuvat välillä keskenään ja lopussa itse kirjailija tempautuu tarinaan mukaan. Viimeistään silloin tulee selväksi, että hän on sivupersoonana kirjan muiden persoonien joukossa, ikään kuin mukana vain kommentoidakseen tapahtumia, ei keksiäkseen niitä. Hän kulkee henkilöidensä vierellä kuin näkymätön juontaja, joka antaa porukan huseerata miten mielii, ainoana päämääränään välittää tapahtumat yleisölle (lukijoille) reaaliajassa.

Alussa on rakkauden jumala Afrodite, joka matkustaa vahingossa Suomeen, kun hänen pitäisi päästä alamaailmaan. Pimeässä ja kylmässä Suomessa elelee Milla ja Kalla, jotka ovat ajautuneet huoriksi ja joiden ammatillisia oikeuksia Afrodite alkaa puolustaa. Naiset ystävystyvät, mutta joutuvat huimien seikkailujen aikana sen verran kiperiin tilanteisiin, etteivät aina pysty pitämään yhtä. Tämän ydinkolmikon lisäksi tarinaan kuuluu useampi kourallinen muita, ja alusta asti kannattaa pysytellä tarkkana sen suhteen, kuka on kuka, sillä porukkaa riittää.

Tapahtumasta toiseen heittelehtivä juoni on kuin jatkuva hektinen uni, jonka aikana mitkään maailmat tai aikakaudet eivät ole saavuttamattomissa. Edes kuoleman jälkeiseen elämään joutuminen ei ole ikuista, sillä sen loputtomasta rivitaloalueesta koostuvalta alueelta on mahdollista pelastautua, kunhan vain tietää oikeat niksit ja tuntee oikeat tyypit. Oliot ja eläimet ovat toinen toistaan kummallisempia ja inhottavampia, puhumattakaan ihmismäisistä henkilöistä, joista osa on jumalia, osa ihmisiä ja osa alati muutoksessa. Kokonaan ihmisen hahmossa elävät henkilötkään eivät ole täysin normaaleja, vaan esimerkiksi mies, jolta kaivetaan alussa silmät päästä (kostona raiskauksesta) pysyttelee mukana loppuun saakka, enemmän tai vähemmän normaalin oloisena. Esimerkiksi aivan tavalliselta tytöltä alussa vaikuttanut Milla synnyttää miesjumala Morfeuksen, joka on yllättävän kypsä ikäisekseen, hän kun jokeltelee muinaiskreikkaa jo sylivauvana.

Olin kovin huvittunut, kun tajusin vasta monen kymmenen sivun päästä, ettei kyseessä olekaan realistinen tarina. Jouduin silti välillä miettimään asioita uusiksi, kun meidän maailmastamme oleva tilanne muuttui yhtäkkiä päinvastaiseksi. Hölmistyin useaan otteeseen, kun huomasin jatkuvasti toistavani alussa tekemääni virhettä. Vasta muutaman kerran jälkeen painoin mieleeni, että Gustafsson onkin ovela kettu ja tuudittaa lukijansa toistuvasti siihen uskoon, että nyt ollaan tylsässä Suomessa, joka on täysin erillään kaikesta jännittävästä ja sadunomaisesta. Kunnes asiat alkavat valua epäilyttävän outoon suuntaan, ja yhtäkkiä ollaan keskellä Afroditen ja kahden miesjumalan orgiaa, jonka aikana miehet huomaavat himoitsevansa toisiaan ja hurauttavat motskarilla karkuun jättäen Afroditen rypemään suruunsa.

Gustafsson ammentaa tuikitavallisista asioista, jotka hän venyttää äärimmilleen mahdollisimman väkivaltaiseen tai yksinkertaisesti liioiteltuun suuntaan. Afroditen masentuminen kahden menettämänsä miesjumalan vuoksi menee niin pitkälle, että hän alkaa polttaa mustia kynttilöitä pilkkopimeässä asunnossa, jonka ikkunat ja peilit hän on piilottanut tummilla verhoilla. Hän paiskoo lamput lasimurskaksi maahan ja itkee kivisiä kyyneleitä. Jutut keikkuvat niin absurdeilla alueilla, että välillä on aivan mahdotonta lukea kirjaa vakavalla naamalla. Varsinkin henkilöiden hupaisat sananvaihdot ovat niin riemukasta luettavaa, että luulen Gustafssonin todella nauttineen tämän kirjan kirjoittamisesta. Yhtä koomista tekstiä ei mitenkään saisi aikaiseksi suurella totisella vaivalla, vaan uskoakseni tekstiin on lisätty kaikkein mielettömimmät ideat, joita ei luultavasti sen  kummemmin olla karsittu tai muunneltu, sen verran monipuolista ja suoraan sanoen järjetöntä luettavaa Huorasatu on.

Päätarinan - tai oikeastaan pitäisi puhua päätarinoista monikossa - joukkoon on keräilty lyhyitä satuja, jotka eivät liity itse asiaan, mutta tuovat siihen kuitenkin sanomallaan lisää syvyyttä. Ja mikä se sanoma on? Simppelisti sanottuna se, että miehet ovat sikoja, joiden valtaan alistuneiden naisten on taisteltava itsensä vapaaksi millä hinnalla hyvänsä. Ja myös se, että seksi määrää nykyään kaikessa. Ja vielä se, että ulkonäköpaineet ovat näinä aikoina kovat, etenkin naisilla. Näistä aiheista on jauhettu niin paljon, että kumma kun niitä ei ole kaluttu loppuun ja siirrytty eteenpäin. Se tarkoittanee sitä, että vielä näistä teemoista riittää ammennettavaa, mutta se ei poista kyllästymisen riskiä. Ja sen estämiseksi juju piilee siinä, että keksii tarpeeksi uudenlaisen tavan käsitellä kyseisiä asioita. Huorasadun edustamalla rintamalla Laura Gustafsson  on tällä hetkellä yksin. En ole lukenut yhtä leikkisää, rietasta ja samalla vakaviin aiheisiin kantaaottavaa teosta ikuisuuksiin, en ehkä koskaan? Siitä olen ainakin varma, että olen lukenut yhtä mielikuvituksellisia juttuja viimeksi lapsena. Välillä Huorasatu  menee niin överiksi, että voi vain ihmetellä, kuinka yhden ihmisen päästä voi virrata niin paljon eri suuntiin poukkoilevia älyttömiä juonenkäänteitä. Ja kuinka niiden pohjalla voi koko ajan itää totuuden siemen.

Paleface - Rappiotaidetta

Viime marraskuussa kannoin tämän tiiliskiven kotiini, ja se on seilaillut pitkin kämppääni siitä lähtien. Tuuliajolle joutuminen ei niinkään johtunut teoksen sisällöstä, vaan rehellisesti sanottuna unohdin sen olemassaolon pitkiksi ajoiksi. Paitsi jos nyt todella lähden rehelliselle linjalle, mikä toki olisi ihan oletuksena toivottavaa, kävi lukeminen välillä sisällönkin puolesta puuduttavaksi. Kirja on nimittäin melko luettelomainen, ja perusinformaatiot, joita tarjoillaan, ovat todellakin erittäin perusinfoja. Alkuun on koottu pieni suomiräpin historia, joka on sinänsä hyödyllinen, mutta sisältää kyllästyttävän paljon nimiä ja lukuja. Kai sellaista on vaikea välttää, kun tiivistää parikymmentä vuotta muutamaan sivuun.

Rappiotaidetta - Suomiräpin tekijät on lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna esittely suomiräpin nykytilasta ja otsikon mukaisesti sen tekijöistä. Mukaan on valittu kolmekymmentä artistia, jotka kertovat muutamalla sanalla itsestään ja siitä, ketä tai mitä he suomiräpissä arvostavat. Kertomukset ovat hyvin pinnallisia raapaisuja, jos sitäkään. Nyt tiedän, missä nämä 30 enemmän tai vähemmän minulle ennestään tuttua artistia syntyivät (ai Stepa on Sodankylästä ja Heikki Kuula Kalliosta, kappas!), kuinka vanhoja he ovat ja millaista räppiä he teininä kuuntelivat. Ne, jotka ovat puhelleet itsestään hieman enemmän, saattavat välillä paljastaa jonkin ihan mielekkäänkin yksityiskohdan itsestään. Todella viihdyttäviä tarinoita ei kuitenkaan sen kummemmin löydy, vaan tarkoituksena on ilmeisesti ollut luoda selkeä ja yksinkertainen profiiliruutu itse kustakin.

Ainakin "olen se ja se ja synnyin siellä ja siellä"-tyyliset repliikit sivu toisensa jälkeen luovat hyvin monipuolisen kuvan suomiräpistä, eikä kukaan pääse sanomaan, että Paleface olisi keskittynyt vain itselleen tuttuihin piireihin kirjaa kootessaan. Maantieteellisten eroavaisuuksien lisäksi artisteja ei mitenkään voi niputtaa samaan kastiin musiikkityylienkään osalta, vai löytääkö joku jotakin yhteistä esimerkiksi Cheekin ja Hyzän tuotannoista?

Artistien keskinäiset eroavaisuudet eivät kuitenkaan luultavasti aukea kirjan myötä sellaiselle, joka ei ole koskaan kuunnellut ketään kirjassa esitellyistä henkilöistä. Lyhyet haastattelut eivät riitä maalaamaan tarpeeksi tarkkoja kuvia artistien persoonallisuuksista, ja asiaan vihkiytymättömien silmissä uskoisin esittelypätkien nopeasti puuroutuvan ja sekoittuvan keskenään. Siksi olen hieman ymmälläni sen suhteen, kenelle teos on suunnattu. Suomiräpin aktiivisille seuraajille Rappiotaidetta ei tarjoa paljonkaan uutta, mutta noviiseille se on liian täynnä irrallisia faktapläjäyksiä laajan yleiskuvan kokoamiseksi. Ehkä tarkoituksena ei olekaan kouluttaa, vaan yksinkertaisesti osoittaa, että tällaisia ovat he, joiden ansiosta suomiräppi näyttää sellaiselta kuin se tällä hetkellä näyttää. Vuosikymmeniä taaksepäin ulottuvien muisteluiden ansiosta voi saada aavistuksen myös siitä, miksi suomiräppi nykyään on mitä on. Monet pohtivat sitä, kun vaihtoivat räppinsä englannista suomeen, ja kuinka outoa tai huvittavaa se aluksi oli.

Jokainen artisti on saanut itselleen puolikkaan tai kokonaisen aukeaman, joka on omistettu henkilökohtaiselle (nojaa...) puheenvuorolle, ja 2-4 sivua lyriikoille. Tai niiden pätkille. Jokainen on valinnut tuotannostaan sellaiset riimit, jotka edustavat vanhaa, täysosumaa ja uutta. Olen tyytyväinen, etteivät monet kappaleet olleet minulle ennestään tuttuja, sillä tekstien lukeminen irrallisina - melkein kuin runoina ilman musiikkia - osoittautui yllättävän antoisaksi. Jos vastaan tuli joskus repeatilla soittamani biisi, lähti biitti heti soimaan päässäni, enkä osannut keskittyä lyriikoihin sellaisinaan. Jos ne muistaa ulkoa, on myös vaikea katsoa sanomaa uusin silmin, siitä näkökulmasta, mistä artisti on sen kirjaa varten tarkoittanut nähtäväksi. Lukijalle annetaan harvoin ohjenuoraa siitä, kuinka tekstit pitäisi lukea, mutta uskoakseni artistit ovat valinneet kolmea mainittua lokeroa edustavat kappaleet jostakin tietystä, ehkä itselleen tärkeästäkin syystä. Kirjan ehdottomasti mielenkiintoisinta antia ovat muusikoiden omat perustelut sille, miksi he ovat päätyneet tiettyihin biiseihin ja mitä ne heille merkitsevät.

Vaikka kaikki ylläoleva vaikuttaa lähinnä Palefacen varmasti vaativan ja aikaa vieneen työn teilaamiselta, on Rappiotaidetta loppujen lopuksi plussan puolelle jäävä tietopaketti. Se ei viihdytä samalla tavalla kuin kaunokirjalliset teokset, tietystikään, mutta tietokirjana se täyttää tehtävänsä. Tietoahan se antaa roppakaupalla, olkoonkin että usein pintapuolista laadultaan. Ja mikä huomionarvoisinta positiivisista puolista puhuttaessa: kirja on visuaalisesti oikea herkkupala. Aukeamat on aseteltu tyylillä, nätisti ja selkeästi, ja vaikka monien artistien kohdalle on harmillista kyllä läiskäisty tuhansia kertoja nähtyjä promokuvia, tekisi toisista otetut hienot kuvat melkein mieli poimia talteen, suurentaa ja kehystää taideteoksina (ehkä tässä puhuu nyt enemmän fanityttö kuin "kriitikko", jollaista välillä leikin).

Viimeiseksi on pakko tuoda ilmoille pieni ihmetyksen aihe, jolle en keksinyt mitään tyydyttävää vastausta. Suomiräpin parissa työskentelee hurjasti enemmän ihmisiä kuin nämä kolmekymmentä, jotka kirjaan on valittu. Tietenkään kaikkia ei voi mahduttaa samoihin kansiin, ja siksi monta taidokasta räppäriä on jäänyt pois, mutta missä Huge L? Minun piti lopuksi selata kirja vielä kerran läpi, sillä en voinut uskoa, että tämä ~300000 levyä vuodessa tiputteleva lahjakkuus ihan oikeasti loistaa poissaolollaan. Miksi?

J.D. Salinger - Franny ja Zooey

Yksi jos toinenkin on varmaan lukenut Salingerin klassikon, jossa nuori Holden Caulfield harhailee ympäri ämpäri pohtien maailmaa ja itseään. Meillä Sieppari ruispellossa (1951) kuului lukiossa jonkin englanninkurssin lukulistalle, ja opettaja valisti meitä sen poikkeuksellisuudesta ja kohusta, jonka se aiheutti ilmestyessään. Sellaisten lupausten jälkeen kirja ei sitten luettuna tuntunut millään lailla hurjalta, vaan melko kesyltä nuoren pojun maleksimisen kuvaukselta. Viihdyttävää sen lukeminen kuitenkin oli, ja samalla sanalla voisin kuvailla Salingerin kymmenen vuotta esikoisteoksen jälkeen ilmestynyttä toista romaania. Sieppari ruispellossa:n pohdiskelevuutta ja nuoruuden ahdingon kuvausta löytyy myös Franny ja Zooeysta, vaikka filosofointien kohde on hieman eri.

Jostain syystä oletin kannessa mainittujen nimien viittaavan rakastuneeseen pariskuntaan, ja siksi olin hieman ymmälläni, kun ensimmäisen neljänneksen aikana Zooeyta ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Franny sen sijaan dominoi sivua toisensa perään vierailullaan poikaystävänsä Lanen luokse, eikä aikaakaan, kun aloin odottaa mehukasta kolmiodraamaa. Nuorenparin välit eivät nimittäin ole parhaat mahdolliset ainakaan Frannyn puolelta, eikä hän kykene piilottamaan sitä Lanelta.

Lanen kanssa lounastaessaan Frannyn sisällä kamppailee kaksi hyvin erilaista persoonaa: yksi haluaa viettää rauhaisan lemmenviikonlopun rakkaansa kanssa, toinen taas haluaa sabotoida kaikki potentiaaliset onnen pilkahdukset ja antaa Lanen kuulla kunniansa, onhan hän Frannyn silmissä omahyväinen ja itseään täynnä. Välillä. Franny joutuu nousemaan pöydästä milloin saadakseen purettua paineensa pieneen itkunpuuskaan vessassa, milloin pyörtyäkseen baaritiskin eteen. Hänen ruokahalunsa on tiessään, eikä hän kykene käymään viihtyisää keskustelua vaan lähes haastaa riitaa kärkkäillä mielipiteillään.

Ensimmäinen näytös käydään melkein kokonaan Lanen ja Frannyn lounaan aikana, ja sen seuraaminen on Frannyn tympeästä ja kriittisestä asenteesta huolimatta erittäin rattoisaa. Tai ehkä juuri Frannyn käytös on se, mikä nostaa tekstin viihdyttävyyden huippuunsa. Hän on nuoruuden uhmassaan niin vilpitön ja niin täynnä turhautumista kaikkea ja kaikkia kohtaan, että hänen arvosteleva ylenkatseensa kääntyy sympaattiseksi.

Jokainen on sellainen, minä tarkoitan. Kaikki mitä ihmiset tekee on niin - minä en tiedä - ei väärin, tai mitenkään alhaistakaan, tai typerääkään välttämättä. Mutta se on vaan niin mitätöntä ja tarkoituksetonta ja - masentavaa. Ja pahin juttu on se että jos rupeaa boheemiksi tai jotain sellaista hullua, niin sitä on yhtä sovinnainen kuin kaikki muut, toisella tavalla vaan.

Tunnistan angstin teinivuosiltani ja ajattelin useaan otteeseen, että voi tyttö parka, kyllä tuo maailmantuska helpottaa iän myötä. Franny on kylläkin jo parikymppinen, mikä on hieman outoa, mutta ehkä teini-ikä kesti ennen pidempään tai jotakin.

Juttu menee oudoksi, kun uskonto ja rukoilu ilmestyy kuvaan. Siitä saadaan esimakua Frannyn koettaessa selittää Lanelle uusia lukumieltymyksiään, jotka käsittelevät muun muassa pyhiinvaeltamisen saloja. Kunnolla aiheeseen sukelletaan kuitenkin vasta lopussa, kun näyttämö on vaihtunut ja on saatu selvyys siitä, ettei Zooey suinkaan ole Frannyn salainen rakastaja, vaan hänen veljensä. Suurperheeseen kuuluu kourallinen siskoja ja veljiä, joista osa on menehtynyt joko oman käden kautta tai onnettomuudessa, osa taas vetäytynyt lähes erakkomaisiin olosuhteisiin. Suurena syynä perheenjäsenten välien hiertymiselle on isoveljien haksahtaminen samoihin opuksiin, joihin Franny nykyisessä nuoressa iässään on tarttunut, ja erimielisyydet koskien uskonnon sisältöä ja tärkeyttä sekä ylipäätään suhdetta siihen varjostavat sisarusten suhteita.

Kirjassa ei ole lukuja, vaan kaksi osiota, jotka on nimetty sisarusten mukaan. Zooeyn näkökulmaan vaihdettaessa molemmat oleskelevat saman katon alla lapsuudenkodissaan, Franny hermoromahduksen partaalla olohuoneen sohvalla peiton alla ja Zooey kylpyammeessa. Vaikka vain kaksi heistä on kirjan nykyhetkessä kotosalla, poissaolevien veljien puuttumisella on merkittävä rooli. He ovat läsnä jäljellä olevien sisarusten puheissa, ajatuksissa ja jopa käyttäytymisessä. Perheen topakka äiti ei myöskään ole saanut rauhaa lastensa onnettomilta kohtaloilta, vaan on taipuvainen unohtumaan muistoihinsa surumielisyyttä tihkuvien repliikkiensä välissä.

Franny ja Zooey on murheellisesta juonestaan huolimatta varsin hyväntuulinen romaani, välillä suorastaan hupaisa. Dialogi on Salingerin ehdottomasti suurimpia vahvuuksia ja on lukijan onni, että teksti rakentuu lähes kokonaan sen varaan. Kymmenkunta sivua tekstiä siitä, kuinka Zooey ja hänen äitinsä oleskelevat kylpyhuoneessa muuttuu mielenkiintoiseksi eläväisen keskustelun takia, jolle naureskelin tämän tästä. Huumori pelastaa paljon, sillä ilman sitä teksti olisi itse asiassa melko masentavaa. Frannyn huono kunto, Zooeyn piikittely ja äidin loputon huoli lapsistaan muuttuisivat sellaisiksi vakaviksi aiheiksi, joita ne oikeasti ovat, jos niitä ei sävyttäisi sarkasmi ja keveys. Salinger ei anna tekstinsä valahtaa liian synkäksi, mutta vaikka ylistän huumoria, en tarkoitta, että kaikki olisi käännetty hulvattomaksi komediaksi. Huumori kannattelee tarinaa, mutta ei ole sen määräävä elementti. Salinger taitaa muutenkin viihdyttävän ja otteessaan pitävän tarinnoinnin. Hän poimii jonkin triviaalin asian, joka olisi helppo sivuuttaa kiinnittämättä siihen minkäänlaista huomiota, ja tarkastelee sitä koko kirjoittajapersoonansa voimalla, niin että kylpyhuoneen peilikaapinkin sisältö muuttuu mielekkääksi.

P.S. Oli pakko vaihtaa blogin ulkoasua kevään ensimmäisen päivän kunniaksi. Jos vaikka houkuttelisin aurinkoa enemmän esiin raikkaammilla väreillä.