sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Day 09 - A book you thought you wouldn't like but ended up loving

Harvemmin edes yritän lukea kirjoja, joista en usko pitäväni. Totta kai poimin silloin tällöin kirjastokirjoja mukaani täysin summamutikassa, mutta silloinkin takakannen teksti tai vähintään kansi kiehtoo minua jollakin tavalla. Ainoat tilanteet, kun olen joutunut pakottamaan itseni kahlaamaan epämieluisan kirjan halki, ovat olleet opiskelujen yhteydessä. Moniin kursseihin kuului kirjoja, jotka haukotuttivat jo vilkaistessani niitä, kuten Topeliuksen Hertiginnan av Finland tai J.J. Wecksellin näytelmä Daniel Hjort (kaipailen kovasti takaisin koulun penkille nyt kun kaikki on virallisesti ohi, mutta peruskursseja muistellessani muutan hieman mieltäni).

Minulla on käsittämätön sisäänrakennettu ennakkoluulo kaikkia vanhoja klassikoita kohtaan. Siksi joudun usein kohauttamaan häpeillen hartioitani, kun joku kuullessaan opiskelleeni kirjallisuutta haluaa keskustella jostakin romaanista, jonka olettaa minun itsestäänselvästi lukeneen. En tiedä mikä, mutta jokin kymmeniä, joskus satoja vuosia vanhoissa teoksissa saa minut kavahtamaan ja välttämään niihin tarttumista, enkä osaa millään selittää tai puolustella tätä vastentahtoisuuttani.

Lukuhaasteen kysymystä mietiskellessäni keksin kuitenkin erään opintojeni alkuvaiheessa lukemani kirjan, joka voitti minut puolelleen epäilyksistäni huolimatta. Toki näin kävi useammin kuin tämän yhden ikimuistoisen kerran, mutta tämän kyseisen teoksen kohdalla olin erityisen ihmeissäni negatiivisista ennakko-odotuksistani. Romaani osoittautui nimittäin jännittäväksi, kekseliääksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Kyseessä on Mary Shelleyn Fankenstein, jota olin aina luullut virheellisesti tympäiseväksi ja tieteelliseksi kauhutarinaksi. Kauhua tarinasta toki löytyy, mutta tyylikkäällä ja aidosti karmaisevalla tavalla. Romaani on myös ihanteellinen kohde analyysille, sillä siitä löytyy roppakaupalla materiaalia, jota pohtia moraalisten näkökantojen kautta.


tiistai 14. tammikuuta 2014

Tuija Lehtinen - Ihan pihalla


Jatkan vielä toisella nuoruudestani tutulla kirjalla, sillä palasin pitkäaikaisen suosikkikirjailijani Tuija Lehtisen nuortenkirjojen äärelle. Vanhemmalla iälläni hänen teoksensa eivät ole kuuluneet suosikkeihini, sillä aikuisempaan makuun suunnatut romanttiset romaanit alkavat nopeasti tuntua itseään toistavilta ja ovat minulle liian höttöisiä, vaikka romantiikkagenren teoksista usein pidänkin. Lehtiseltä olen kuitenkin kahlannut läpi monet nuortenkirjasarjat, kuten Mirkat, Sarat, Laurat ja Katuhaukat. Suurin osa Lehtisen yksittäisistä nuortenkirjoista on myös lähtenyt mukaani kirjastosta teinivuosieni aikana, mutta mikään ei ole jäänyt yhtä elävästi mieleeni kuin Ihan pihalla. Taisin olla 15-tai 16-vuotias sitä lukiessani, ja muistan, kuinka lusikoin eräänä viikonloppuaamuna Pirkan jugurtti-marja-muromysliä Ihan pihalla seuranani. Yleensä silloin kun muistossani on ruoka jollain lailla osallisena, tiedän huvittavaa kyllä suoraan, ettei kyseessä ole mikään yhdentekevä elämys.

Kun Jirin nilkka pamahtaa rikki jääkiekkopelissä vastustajaliigan edustajan toimesta ja lupaava ura urheilun parissa katkeaa, päättää Jiri vaieta määrittelemättömän pituiseksi ajaksi. Hän ei näe syytä avautua tunteistaan murahtelua enemmän, vaikka hänen vanhempansa sitä kovasti toivovat. Hiljaisuuden jatkuttua huolestuttavan pitkään Jiri lähetetään maaseudulle hoivakotiin, joka tarjoaa apua erilaisista ongelmista kärsiville nuorille. Talossa asustaa pieni porukka Jirin ikäisiä tyttöjä ja poikia, jotka eivät täysin sopeudu tavanomaiseksi katsottuun arkielämään, mutta joista kuoriutuu pienen paneutumisen tuloksena värikkäitä ja joissakin tapauksissa valloittavia persoonia. Vaikka Jirin synkät ajatukset alkavat ajan myötä hälvetä ja talon väki alkaa tuntua siedettävältä, ei hän silti näe syytä avata suutaan, ei vaikka viikoittaiset terapiakäynnit ja talon tyttöjen mielikuvitukselliset maanittelukeinot tähän koettavat kannustaa.

Lehtisen kirjoitustyyli on selkeästi tunnistettava ja omintakeinen. Hän kirjoittaa humoristisesti pilkkeellä, jonka tuike silmäkulmassa ei koskaan pääty. Nuorempana otin tästä rennosta tyylistä huomaamattani vaikutteita, jotka olen havainnut vasta jälkeenpäin lukiessani Sisters Clubin keskustelupalstalla joskus aikoinaan julkaisemiani novelleja. Kukaan ei onneksi silloin huomauttanut ilmiselvistä yhtäläisyyksistä Lehtisen tuotoksiin, mutta sama leppoisa puhekielisyys ja dialogia kevyesti värittävä sarkasmi niissä näkyy. Oma lopputulokseni ei välttämättä ollut kaikkein luontevin, mutta Lehtisen vapaamuotoinen tyyli rakentaa romaanit viihtyisiksi kokonaisuuksiksi ja on yksi niistä syistä, joiden vuoksi Lehtinen on käsitykseni mukaan maamme rakastetuimpia nuortenkirjailijoita. Vielä pienesti hauskuutta lisäävä vivahde on se, että kaikki aikuiset kirjassa puhuvat jäykkää kirjakieltä ja vaikuttavat sen myötä ikivanhoilta nimenomaan ihan pihalla olevilta kalkkiksilta, joiden ainoa tehtävä on kauhistella nuorten tekemisiä ja asetella arkea rajaavia sääntöjä ja kieltoja. Nuoret taas heittävät läppää minkä kerkeävät, irvailevat toisilleen ja ovat sellaisia levottomia ja letkeitä viikareita kuin nuoret usein ovat.

Ensimmäisellä lukukerralla Jiri oli mielestäni kiehtova kovanaama, joka ei paljoa piitannut aikuisten sanomisista. Taisin silloin elää itse pahinta murrosikääni lintsaillen tunneilta poissaolokiintiöiden tappiin asti ja pelleillen ruokavalioni kanssa. Jiri ei ollut kuitenkaan liian uhkaava tai epämiellyttävä, vaan hänen pidättyväisen ulkokuorensa alle piiloutui hyväntahtoinen, ainoastaan hieman elämän kolhima mukava nuori mies. (Sanavalinnoistani voisi päätellä, että nuortenkirjojen lukeminen ja oman teini-ikäisen minäni nykyiseen vertaaminen vanhentaa minut täti-ihmiseksi). Muille Jirin mystinen ja vaikenemisen vuoksi aggressiiviselta vaikuttava julkisivu määrittää pitkään hänen koko persoonaansa, mutta aika näyttää, ettei hiljaisuus merkitse automaattisesti vihamielisyyttä. Sama pätee Lilaan, hermoromahduksen saaneeseen entiseen kympin oppilaaseen, josta kehkeytyy talossa Jirin ensimmäinen ystävä. Muistoissani olen yhdistänyt hänet Lehtisen Sara-sarjan violettihiuksiseen kapinalliseen, johon haksahdin nuorempana täysin. Yhtäläisyydet jäävät kuitenkin hiusten väriin, sillä Lilaa koskee sama kuin Jiriä, eli teeskennelty pahistelu. Loppupeleissä kaikki talon asukit ovat herttaisia ja epävarmoja nuorukaisia, jotka pelailevat keskenään omia aluksi äärimmäisen vakavia ihmissuhdepelejään, jotka niitä nyt myöhemmin tarkastellessani osoittautuvat harmittomaksi harjoitteluksi aikuisiän vastaavien varalta.

Aivan kuten Annina Holmbergin Punaisessa kyynelessä, on heräilevä ja hämmentävä seksuaalisuus vahvasti läsnä ja yksi ratkaisevista tekijöistä henkilöiden toisiinsa luomissa kontakteissa. Kaikista yrityksistään huolimatta Jiri löytää itsensä keskeltä kolmiodraamaa, jonka kaikki osapuolet vaikuttavat tykästyneen henkilöön, jota kaikkein viimeiseksi olisivat toivoneet hellien ajatustensa kohteeksi. Lehtisen kirjoitustyyliä leimaa lievä kärjistäminen niin tyylin kuin tapahtumien suhteen, ja siitä johtuen täytyy välillä miettiä todennäköisyyksiä sille, kuinka tahdosta riippumattomia hormonimyllerryksen keskellä kamppailevien teinien tunteet voivat loppujen lopuksi olla. Jiri esimerkiksi pähkäilee pitkään, miksi eräs tietty tyttö valtaa hänen ajatuksensa päivä toisensa jälkeen oivaltamatta mukamas itse, mistä on kyse. Yhdellä tapaa teinien tunteiden palo lämmittää ja luo hempeän ja viattoman mielikuvan puhtaasta romantiikasta, toisaalta taas pinnan alla kuohuu juonittelu ja laskelmointi, kun talon asukit pähkäilevät, kuinka valloittaa kuumien intohimojensa kohde. Samaistuttavinta on, kun mietin omia teinivuosiani, kuinka jokainen pyrkii vaikuttamaan mahdollisimman viileältä ja riippumattomalta totuuden ollessa jotakin aivan muuta.

Vaikka nuoret eivät ole vaarallisesti masentuneita tai sekaisin, ovat heidän ongelmansa ja syynsä taloon päätymiseen selkeästi vakavasti otettavia. Kaikkien heidän ongelmiensa pohjalta löytyy myös yksi selkeästi yhdistävä tekijä, nimittäin vanhemmat. Lehtinen ei koeta vierittää koko syyllisyyttä heidän päälleen, mutta on selvää, että ilman vanhempien painostusta tai omia ongelmia nuorilla menisi paremmin. Ilmapiiri pysyy kuitenkin keveänä työläämpiäkin elämänkokemuksia kerrattaessa, eikä kukaan nuorista vaikuta katkeralta tai edes pettyneeltä nykytilanteeseen. Toiveikkuus väreilee ilmassa pienen asiaankuuluvan tympiintymisen ohella, ja Lehtisen rempseä tyyli vaikuttaa kirjoituksen ulkomuodon lisäksi koko tarinan kulkuun. Lopputulos on metka ja hyväntuulinen.

Tuija Lehtinen: Ihan pihalla. Otava 2003. 255 s.

Blogeista Kirjoissa on elämä, Katinkan kirjasto, Words of pages, Kirjavinkit Viljakkalasta ja Muumilaakso löytyy myös asiaa kirjasta.

torstai 2. tammikuuta 2014

Annina Holmberg - Punainen kyynel



Marraskuussa loukkasin mystisesti polveni ja käännyin urheilukiellon masentamana luottoystäväni kirjaston puoleen. Olin päättänyt lukea loppuvuoden pelkkiä oman kirjahyllyn kirjoja, mutta kunnianhimoinen suunnitelma sai väistyä yllättävän nuortenkirja-nostalgisoinnin tieltä. Suunnittelin käyväni pyörimässä nuortenosastolla ihan vain vilkaisemassa, näkyisikö hyllyissä tuttuja kansia, ja kyllä niitä näkyi suorastaan pilvin pimein. Vierailu päättyi siihen, että raahasin kotiin samanlaisen jättimäisen kasan kirjoja kuin nuorena tyttönä, silloin kun minulla vielä oli aikaa sukeltaa fiktion maailmaan tuntikausiksi päivässä. Nyt pystyn vain luomaan haikeita katseita houkuttelevaan kirjapinoon, mutta onneksi niitä voi uusia ja onneksi olen ehtinyt verestää vanhoja muistoja jo parin romaanin parissa.

Jokin aika sitten sain luettua viimeisen sivun Tuija Lehtisen Ihan pihalla-nuortenkirjasta, joka ei ollut aivan niin lennokas kuin muistelin. Samanlaisen yllätyksen tuotti pinkasta ensimmäisenä lukuvuoroon päässyt ja nuoruuteni lempikirjoihin kuulunut Annina Holmbergin Punainen kyynel. Olin siitä nuorempana niin vaikuttunut, että luin sen varhaisteini-iässä vuoden välein ja koin tarinan aina yhtä järisyttävänä. Nyt se ei suoranaisesti vavahduttanut, mutta puolivälin yli päästyäni aloin hiljalleen muistaa, mikä siinä niin kiehtoi 13-vuotiasta minääni. Kertojana toimiva pikkusisko Maria nimittäin havahtuu seksuaalisen puolensa ripeään kehittymiseen, mikä varmasti tuntui jännittävältä ja samaistuttavalta omassa iässäni.

Nytkin, kymmenen vuotta myöhemmin, luin Marian elämään keskittyvää osiota huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla kuin hänen isosiskonsa Elinan konfliktintäyteisestä elosta kertovaa puoliskoa. Pikkusiskoaan seitsemän vuotta vanhempi Elina elää jo aivan erilaisissa sfääreissä kuin Maria, kun hän matkustaa Dubrovnikiin ja kohtaa elämänsä rakkauden Milanin. Kuitenkin Marian elämänvaiheet muotoutuvat siskon edesottamusten pohjalta, sillä Elina katoaa Eurooppaan Kroatian sotien lyödessä täyteen liekkiinsä ja pakottaa perheensä elämään huolen mustuttamaa arkea vuosikausien ajan. 

Romaani on kuin Marian terapiaprojekti, jossa hän ensin käy läpi kaikkia niitä kausia, joiden aikana Elina kypsytteli lähtöpäätöstä mielessään ja yritti huonolla menestyksellä irtaantua Milanista. Elinan lähtöä seuraa kriisi, ja kriisiä tyyni, nautittavakin arki, kun käy ilmi, että Elina voi oletettavasti hyvin, mutta aikoo ehdottoman varmasti jatkaa salaperäistä pakomatkaansa niin pitkään kuin näkee tarpeelliseksi. Sillä aikaa Maria kasvaa kohti aikuisuutta, irrottautuu pikkusiskon roolistaan ja koettaa haparoida omillaan, antaen sydänystävän korvata Elinan niin pitkälti kuin on mahdollista.

Muistelin Punaisen kyynelen olevan liikuttava rakkaustarina. En tiedä keskityinkö niin Milanin ja Elinan väliseen epämääräiseen etäsuhteeseen sellaisella intensiteetillä, että se teki minuun valtavan vaikutuksen pienenä, vai onko aika tehnyt tepposet ja muunnellut muistojani. Romaani on nimittäin selvästi enemmän politiikkaan ja historiaan kuin romantiikkaan painottunut, ja nekin kohtaukset, jotka kertovat ihmissuhteista, korostavat usein hullaannuttavan rakkauden repivää ja onnetonta puolta. Mitään punaista hattaraa Elinan traaginen kaukorakkaus ei ole, vaikka eksoottisesta ja komeasta Milanista oli helppo innostua nuoremmalla iälläni. Elinan kohtalokkaan rakastumisen pakottamana perheessä kaivetaan esiin menneisyyden möröt, jotka paljastavat, että Elina ei ole ainoa suvun nainen, joka pakotetaan asettumaan uhrin asemaan herkkien tunteidensa toimesta.

Vuoden 2012 kesänä luin uusiksi Seljan tytöistä kertovan kirjasarjan, ja jo sen yhteydessä äimistelin, miten jaksoin nuorena paneutua menneiden sotien varaan rakennettuihin teoksiin. Alan nähdä nuoren lukijaminäni pikkuhiljaa aiempaa selkeästi arvostettavammassa valossa, sillä ilmeisesti tiedonjanoni on ollut paljon suurempaa ja selkeästi useampiin aihepiireihin liittyvää kuin nykyään. Holmberg tekee hienoa työtä punoessaan onnistuneesti Bosnian sodan kehykseksi kahden rimpuilevan sisaruksen kasvutarinalle, mutta en voi väittää olleeni erityisen valppaana sotaisampaa puolta kirjasta lukiessani. Odottelin vain, milloin Marian osuus ja hänen kutkuttava teini-ikäisen arkensa alkaa.

Varmasti lapsuudesta jääneillä suurilla odotuksilla on lannistava vaikutus silloin, kun ne eivät vastaa hulppeita muistoja, mutta en harmillista kyllä millään pysty näkemään, mikä sytytti menneisyyden minut sellaiseen hullaantuneeseen liekkiin. Kenties Marian seksiseikkailut olivat viattomassa iässäni kiherryttävän jännittäviä. Ehkä minuun vetosi Marian ja Elinan kompleksinen sisarussuhde, joka osoittaa, kuinka erityislaatuisen katkeamaton side kahden siskon välillä on poikkeuksellisen vaikeista olosuhteista tai vuosikausien hiljaisuudesta huolimatta. Mahdollisesti vaikutuin Marian ja Elinan perheen boheemista elämäntyylistä, johon kuuluu olennaisesti taide monissa muodoissaan, sekä erityisen itsestään selvästi kirjallisuus. Oli tykästymiseni syy mikä tahansa, en ilmeisesti kokenut teosta yhtään niin rankkana kuin nykyisestä iästäni katsottuna olettaisin nuoremman lukijan kokevan. Tai ehkä juuri se onkin syy sille, että muistan Punaisen kyynelen vielä nyt, lähes kymmenen vuoden jälkeen, niin vaikuttavana?

Annina Holmberg: Punainen kyynel. WSOY 2000. 263 s.

Kirja on arvosteltu myös Sielua polttavien kirjojen rovio...-blogissa.