Hanna-Riikka Kuisma - Valkoinen valo

Ekaa kertaa ainakin vuoteen luin kokonaisen kirjan vuorokauden sisällä, mikä on minulle lähes sama kuin että olisin lukenut koko romaanin yhdeltä istumalta. Hanna-Riikka Kuisman kolmas romaani osoittautui niin dramaattiseksi ja voimakkaita tunteita tihkuvaksi, etten voinut irrottautua sen otteesta. Jokin tekstin ylitsevuotavuudessa muistutti minua teini-ikäisenä ahmimistani kirjoista, joiden sentimentaalisuus hälvensi senaikaisia angsteja.

Valkoinen valo alkaa kaikessa runollisuudessaan niin raskaasti, että meinasin tehdä jotakin ennenkuulumatonta ja lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Kaipasin jotakin nopealukuista ja ajantajun kadottamiseen ajavaa romaania, eikä Kuisman teoksen johdanto vaikuttanut etäisestikään toiveisiini sopivalta. Ensimmäisten sivujen tarkoitus on kuitenkin toimia mahdollisimman näyttävänä johdatuksena romaanin hallitsevaan teemaan, eli kipuun, ja samalla se on kuin räikeäksi moninkertaistettu näyte romaanin tyylilajista, jonka avainsanoja ovat paatoksellisuus ja lyyrisyys.

Romaanin ytimessä toimii kourallinen ihmisiä, joita yhdistää kipu eri muodoissaan, niin fyysisinä kuin henkisinä ilmentyminä, sekä tunneskaalan molemmat ääripäät, rakkaus ja viha. Uskollisen fanikunnan salaperäisenä runoilijahahmona kerännyt Maria on rakastunut Luukakseen, joka on yhdessä Lyydian kanssa, jonka nuoruudenrakkaus Johannes on kuoleman partaalla keikkuva alkoholisti ja jonka äiti, vanhuuden sekoittama Elisabet, asuu Marian naapurissa. Johannes on lapsuudestaan saakka ollut läheisissä väleissä Marian kanssa, ja nähnyt Marian haksahtavan Luukaksen kanssa salasuhteeseen kerta toisensa jälkeen. Palapeli ei ole niin monimutkainen kuin miltä se vaikuttaa, vaan piirileikki paljastuu pikkuhiljaa ja lähtee Johanneksen kaupunkiin ilmestymisen myötä pyörimään vinhammin kuin vuosiin.

Vinksallaan olevien tunnesiteiden lisäksi kykenemättömyys avautua toisen edessä sellaisena kuin todella on, sekä jo mainitut erilaiset kiputilat yhdistävät henkilöitä. Marian äärimmäisen vakava ja hänet lähes liikuntakyvyttömäksi tekevä sairaus on määrittelemätön, ja vain Luukaksen läsnäolo lyhyiden vierailujen ajan saa hänet sen verran euforiseen tilaan, että hän kykenee toimimaan normaalisti. Muun ajan hän kyyhöttää ahtaassa huoneessa peittojen alla lääkehorroksessa, eikä silti pääse pakoon tuskaansa. Kivun syy ei selviä, mutta juontanee Marian ja Johanneksen keskusteluista päätellen juurensa onnettomasta rakkaudesta Luukakseen. En voi mitään sille, että tämä saa kyynisen puoleni kohottelemaan kulmakarvojaan mielikuvalle lemmentuskissaan riutuvasta, kalpeasta, eteerisen hoikasta runoilijaneitosesta. Muiden tilat ovat ymmärrettävämpiä ja selkeämmin määriteltyjä, mutta eivät sen miellyttävämpiä: Elisabetin dementia, Johanneksen haiseva ja silmissä lahoava kroppa, Luukaksen migreenikohtaukset ja Lyydian alkoholi- ja lääkeriippuvuus takaavat, että lukiessa mieliala vaipuu sysimustiin tunnelmiin. Luukaksen ja Lyydian suhde on täyttä kulissia, jonka takana Luukas on vihamielinen ja kylmän vetäytyvä ja Lyydia yksin addiktioineen kamppaileva sekava ihmisraunio.

Valkoinen valo on kaikesta kolkkoudestaan ja surullisista kohtaloistaan huolimatta varsin jouheva romaani. Ehkä henkilöiden epätodellisen tuskaisat tilat ja Kuisman lumoavan teatraalinen kirjoitustyyli luovat tarpeellista etäisyyttä, jolloin henkilöiden säälittävän räpistelyn seuraaminen ei masenna liian pahasti. Tarina on kuin spektaakkelimaista teatteria, jossa jokainen tunnetila on puserrettu äärimmilleen ja jokainen synkkä kohtalo jätetty roikkumaan siihen kaikkein piinallisimpaan välitilaan, jossa helpotuksen voi suoda enää kuolema, mutta johon hyppääminen vaatisi rohkeutta ja voimia, joita ei ole. Kaikki se särkevissä tunnetiloissa vellominen menee kuitenkin angstisuudessaan lähelle siedettävyyden rajaa, enkä osaa päättää, onko Marian marttyyrimainen hiljaisuudessa kärsiminen, Johanneksen reteä "kuolemaa kohti tuhatta ja sataa ja otetaan nyt kaikki irti"-asenne vai Luukaksen kliseisen machomainen kipujen piilottelu ja torjuminen ärsyttävintä.

Jos romaani olisi ainoastaan melodramaattista kitumista ja vastenmielisiä ihmissuhdepelejä, en olisi koukuttunut niin pahasti. Kuisman kirjoitustyyli kuitenkin loihtii romaanista esille pateettisen sijaan sen kauniin ja tenhoavan puolen. Vimmaiset sanoilla leikittelyt ja taianomaisen omalaatuisia virkkeitä sisältävät osuudet sekoitettuina arkiseen dialogiin on vastustamaton yhdistelmä. Lisäksi eri henkilöiden näkökulmilla pelaaminen ja jännityksen kohottaminen trillerimäisten käänteiden avulla luo oman viehätyksensä, jonka myötä Valkoinen valo muodostuu kokemukseksi, jota ei aivan piakkoin unohda. Kuisma käyttää iljettäviä yksityiskohtia hyväkseen synnyttäen niiden pohjalta parhaiden taitojensa mukaan hämmästyttävän kiehtovaa tekstiä. Ja vaikka kuinka halveksin Luukasta ja tässä ällöttävän itsekeskeisessä miehessä roikkuvaa kahta tahdotonta naishahmoa, en voi väittää, etteivätkö saippuasarjamaiset käänteet tarjoaisi minulle tyydytystä.

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo. Like 2013. 264 s.

E. L. James - Fifty Shades Darker

En olisi ikinä uskonut, että haksahdan E. L. Jamesin Fifty Shades-sarjaan näin pahasti. Luin ensimmäisen osan Fifty Shades of Grey jo viime talvena, ja muistan kokemuksen erityisen mieluisana siksi, että se oli ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun halusin jatkuvasti raivata tilaa arjen askareilta voidakseni uppoutua lukemiseen. Jo pitkään kirjoihin syventyminen on ollut minulle haastavaa kaiken muun viedessä mukamas liikaa tunteja päivistäni, mutta ilmeisesti ajan löytymiseksi vaaditaan vain tarpeeksi koukuttava romaani. En tiedä mitä se kertoo älykkyysosamäärästäni, että kenties parjatuin ja kiistellyin kirjasarja pitkiin aikoihin herätti uinuneet lukuhimoni, mutta en pohdiskele sitä sen enempää. Minulle merkitsee vain se, että Jamesin teokset ovat äärimmäisen viihdyttävää todellisuuspakoa.

Koska kaikki, jotka eivät ole kirjoja lukeneet, ajattelevat tietysti ilman muuta automaattisesti kirjojen tavaramerkkiä eli seksiä - missä määrin, kuinka rankkaa, miten epärealistista? - sanon heti, että seksi on toki olennainen osa tarinaa, mutta ei pääasia. Tai no, ei ainoa pääasia. Ensimmäisessä osassa sillä on huomattavasti merkityksellisempi rooli kuin Fifty Shades Darkerissa, ja ensimmäisen kirjan seksikohtaukset ovat myös pidempiä sekä nätisti ilmaistuna hurjempia. Koska ensimmäinen osa tempaisi niin täysin mukaansa, luin sitä usein myös julkisissa, ja kirjan sankareiden intohimoisimpien sessioiden aikana jouduin keskeyttämään lukemisen ja piilottamaan kirjan reppuuni oloni muuttuessa liian vaivautuneeksi. Kuvittelin jokaisen kanssamatkustajan tietävän, millaisia punastuttavia kohtauksia olin juuri ahminut, enkä kyennyt kohtaamaan kenenkään katsetta. En pidä itseäni kovin siveellisenä, enkä arastele puhua seksistä (seurasta riippuen... en välttämättä joulupöydässä ala kailottaa viimeaikaisista lukukokemuksistani mummin ja ukin edessä), mutta Fifty Shades of Grey on yksinkertaisesti erittäin seksinhuuruinen teos.

Olikin ratkiriemukas sattumus, kun eräänä aamuna entisessä työpaikassani - olin vartijana erään pankin tiloissa - olin syönyt aamiaista yhdessä autioista neuvotteluhuoneista ja jättänyt kirjan pöydälle sen ajaksi, kun kävin tiskaamassa astiani. Kuinka ollakaan, sillä aikaa huoneen olivat vallanneet siististi pukeutuneet skarpit pankkivirkailijat, jotka aloittelivat aamupalaveriaan. Koetin astella neukkariin ammattimaisella otteella ja napata Fifty Shadesini huomaamatta ja pokerinaamalla, mutta huh miten paljon häpesin, kun huolellisesti meikatut rouvashenkilöt ja jäykät kravattisedät kohottelivat kulmakarvojaan ilmeisen huvittuneina lukuvalinnastani. Toisaalta olisin mielelläni puhjennut ylistyslauluun teoksen tiimoilta, sillä jos en vielä painottanut tätä tarpeeksi, on se todella antoisaa lukemista, silloinkin vaikka seksikohtauksia ei laskettaisi mukaan.

Anastasia on epävarma lukutoukkatyttönen, joka tapaa sattumien oikusta äärettömän rikkaan, menestyneen ja pökerryttävän komean Christianin. Kaksikko päätyy erinäisten kissa- ja hiirileikkien jälkeen omalaatuiseen suhteeseen, joka on erikoinen sekoitus liikesopimusta ja lemmenliittoa. Christianilla on nimittäin eräs pahe (vai hyve?), joka lieneekin syy siihen, miksi kirjatrilogia aikoinaan jaksoi kohahduttaa: hän on jokseenkin harjaantunut tekijä s&m-skenessä. Analle valkenee tuttavuuden syvenemisen myötä, kuinka pitkän linjan ammattilainen Christian tällä saralla on, ja neitsyenä kaikki on Analle erityisen uutta ja pelottavaa. Hänen tunteensa Christiania kohtaan ovat kuitenkin sen verran voimakkaita, ettei hän kykene irtautumaan miehen hypnoottisesta vaikutusvallasta, vaikka osa hänestä niin kiihkeästi haluaisi.

Fifty Shades of Grey on yhtä reviirien etsimistä ja Anan ja Christianin persoonien avautumista, kun taas Fifty Shades Darker lähtee aivan erilaisille ja yllättäville urille. Toinen osa on suorastaan siirappisen romanttinen. Anan ja Christianin suhde vakiintuu, he pääsevät irti kylmistä sopimuksista, ja etenkin Christianin kypsyminen henkisesti luo tarinalle pehmoiset reunat. Seksikohtaukset muuttuvat lempeämmiksi ja tavanomaisemmiksi, sillä koko alistamiskuvio vaihtuu rakkaudentäyteiseen rakasteluun.

Pidän tokasta osasta niin hirvittävän paljon siksi, että se on yhtä kimmeltävää ja pumpulista satua. Anan ja Christianin suhde voi täydellisesti heidän ollessa alkuhuumansa orjia, eivätkä he saa tarpeekseen toisistaan fyysisesti tai muissakaan merkityksissä. Tarvittavat jännitysmomentit syntyvät molempien temperamenttisten luonteiden ja uunituoreeseen parisuhteeseen väistämättä kuuluvan rajojen hakemisen pohjalta, mutta riidat eivät koskaan paisu huolestuttaviin mittoihin. Myös pari ulkopuolista riskitekijää pitävät homman mielenkiintoisena, ja Anan jatkuva hätäily siitä, riittääkö hän Christianille, horjuttaa kuvankaunista kokonaisuutta. Monista ikivanhoista kertomuksista tutut elementit tulevat kirjassa esiin nykyaikaan päivitetyssä muodossa. Christian on rankkojen mieltymystensä takia kuin julma hirviö, jonka rakkaus kesyttää, vaikka ei olekaan varmaa, pääseekö hän menneisyyden kohtalokkaasta otteesta koskaan kokonaan irti. Välillä kaksikko on romanttisesti karkuteillä erinäisten vaarojen  uhatessa, vaikka piileskely tapahtuukin viiden tähden hotellissa. 

Christian ja Ana ovat lähes äklön fantastinen pari, ja molempien luonteenpiirteet on venytetty äärimmilleen. Christian on rankan lapsuutensa uhri, jonka kylmän suojakuoren alta paljastuu hellyttävästi eksyksissä oleva ja haavoittuvainen pikkupoika. Samalla hän pyörittää miljoonabisneksiään kuin vettä vain ja käyttää kontrolloivaa ja viileää puoltaan taitavasti edukseen pomotellessaan Anaa, pitäen siten yllä hurmaavaa särmää myös paljastaessaan hauraat syvimmät salansa. Ana taas on kuin mikäkin sadun herkkä prinsessa ja varsinkin ensimmäisessä osassa rasittavuuteen asti punasteleva tytöntyllerö hädässä. Aluksi hänen kilometrien päähän paistava kokemattomuutensa (kaiken, ei vain sänkypuuhien suhteen) tekee hänestä suojattoman ja viattomuuksissaan vapisevan neitokaisen, josta pikkuhiljaa kasvaa vahvatahtoinen ja kauneudessaan kukoistava nuori nainen, joka ei hylkää arvojaan - maallinen mammona ei merkitse mitään, vain tunne-elämällä ja kirjoilla on väliä - edes silloin kun poikkis omistaa käytännössä koko maailman.

Fifty Shadesien todellisuus ei liity mitenkään niihin elämän realiteetteihin, jotka me tunnemme. Vaikka tapahtumat sijoittuvat näennäisesti maapallollemme, elävät hahmot täysin omien lainalaisuuksiensa varassa. Ana ja Christian puhuvat toisilleen hetkittäin kuin mitkäkin nykyaikaan tupsahtaneet Jane Austenin romaanihenkilöt. Käytöstavat ovat huippuunsa hiotut ja heidän keskinäinen sanailunsa on yhtä pelailua ja kisailua siitä, kuka heittää hyvätapaisuuteen verhotun nokkelimman repliikin. Christianin kämppä on kuin moderni versio linnasta tsiljoonine huoneineen ja kaikkine kuviteltavissa olevine vapaa-ajanvirikkeineen. Pariskunta viettää aikaansa ainoastaan mitä hienostuneimmissa ravintoloissa ruokaillen, Christianin luksusjahdilla seilaten tai fiineissä illanvietoissa minglaillen. Vaikka tämä kaikkihan on Analle luonnollisesti toisarvoista.

Juuri näiden ylilyöntien ja liioittelujen takia nautin niin kovasti Fifty Shadesien epärealistiseen maailmaan uppoutumisesta. Muistan lapsuudesta leikin, missä menin siskojeni kanssa saunaan istumaan, ja se toimi aikakoneena, joka kuljetti meidät mitä mielikuvituksellisimpiin todellisuuksiin. Muistan edelleen, miten kihelmöivältä tuntui kurkata saunan ovesta ulos ja lähteä seikkailemaan milloin mihinkin - viidakkoon, meren tyrskyihin, avaruuteen. Fifty Shadesit toimivat tämän leikin aikuisversiona, kun mielikuvitus on vähäisen käytön seurauksena vetäytynyt kasaan ja kykenee enää lähinnä ihmissuhteisiin liittyviin kuvitelmiin. Ei sillä, että Anan ja Christianin suhde kuvastaisi mitenkään omia haaveitani, mutta naurettavan ylettömiin mittoihin kohoavalla romantiikalla mässäily on yksi paheistani. Jamesin luomukseen heittäytyminen on vallan rentouttavaa, ja koska hänen kirjoitustyylinsä on sujuva ja usein suorastaan mehukas, voi kirjoja kehua chick litiksi parhaimmillaan.

E. L. James - Fifty Shades Darker. Arrow Books 2012. 532 s.

Day 11 - A book you hated

30 päivän lukuhaaste

Viha on niin vahva sana, että en totta puhuen keksi yhtäkään kirjaa, jonka voisin epäröimättä laittaa tuohon kategoriaan. En yksinkertaisesti lähtökohtaisesti valitse luettavakseni sellaisia kirjoja, jotka eivät jollakin tasolla vetoa minuun, ja tylsemmänpuoleiset opintojen kautta hyllyyni valikoituneet pakolliset luettavat ovat menneet silkalla sinnikkyydellä. Jokaisessa kirjallisessa tuotoksessa on yleensä jotakin, josta saa kiinni, tai jos teos on kauttaaltaan pitkäveteinen, ei lukukokemuksesta silti ikinä tule niin hirvittävää, että viitsisin puhua vihasta.

Siksi otan kiertotien ja valitsen Merja Laitisen lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä läheissuhteissa käsittelevän teoksen Häväistyt ruumiit, rikotut mielet (Vastapaino 2004). Opiskeluaikoina tapanani oli kierrellä opiskelijakirjaston hyllyjä, jotka on lajiteltu tieteenalojen mukaan, ja kesän alussa 2011 mielenkiintoni heräsi Laitisen tutkimusta kohtaan. Kenties taiteellinen kansi sai sen ponnahtamaan esiin kuivempien ulkoasujen omaavien julkaisujen joukosta, mutta myös ennestään tuntematon aihe kutsui minua perehtymään syvemmin.

Kuva

Sanon heti, että en missään nimessä vihaa teosta itsessään. Laitinen on tehnyt mittaamattoman tärkeän työn tuomalla päivänvaloon näin rankan ja jopa tabuna pidetyn aiheen. Tutkimus on selkeästi jäsennelty, aihetta lähestytään monipuolisesti erilaisista näkökulmista, taustatyö on tehty harkiten ja Laitinen on haastatteluista päätellen taitava valitsemaan kulloisellekin henkilölle parhaiten soveltuvan lähestymistavan. Laitinen onnistuu tasapainoilemaan sillä rajalla, missä tarvittava etäisyys tutkimukseen osallistuneisiin säilyy, kadottamatta kuitenkaan todenmukaisuutta.

Häväistyt ruumiit, rikotut mielet linkittyy vihaan siten, että aihe on yksinkertaisesti niin käsittämättömän raju, että tunnemyllerryksiltä ei lukiessa voi välttyä. Vihaan sitä, että maailmassa on syy kirjoittaa tällainen kirja. Avuttomuus, suru ja raivo ovat hallitsevat muistiini jääneet olotilat. Sanat tuntuvat kuitenkin niin tyhjiltä kirjan aihetta miettiessä, että ei ole hyötyä ruotia niitä sen enempää. Uskon näin kipeisiin aiheisiin perehtymisen kuitenkin olevan olennainen osa ihmisenä kehittymistä, joten vaikka valitsin kirjan kyseenalaisen otsikon alle, on Laitista kiittäminen arvokkaasta työstä.

Sarah Wilson - Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja

Siitä päätellen, että jonotin tätä kirjaa kirjastosta koko syksyn, en ole ainoa, jota sokeriton ruokavalio kiinnostaa. Sarah Wilsonin sokerista irtautumisen avuksi suunniteltu 8 viikon kuuri on osunut silmääni milloin missäkin mediassa, ja punnittuani oman ruokavalioni siivoamista kesästä lähtien - tarkalleen ottaen siitä alkaen kun elokuussa viruin elämäni hirveimmän kuumeen kourissa ja lupasin itkukohtausten välissä, että en enää koskaan laita kroppaani mitään, mistä se ei pidä tai mitä se ei pysty hyödyntämään mahdollisimman kokonaisvaltaisesti - arvelin kirjan voivan olla tässä projektissa avuksi.

Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja on tarkalleen sitä, mitä otsikon pohjalta voi odottaa. Aluksi Wilson summaa oman elämänsä pääpiirteittäin ja avaa syitä kirjan kirjoittamiselle. Teksti on henkilökohtaista ja pienin Wilsonin elämästä poimituin yksityiskohdin höystettyä läpi teoksen, mikä luo helposti sulavan ja hyväntuulisen yleistunnelman kaiken asiapitoisuuden keskelle. Wilsonin tärkeimmät syyt puhdistuskuurin aloittamiseen ovat arvatenkin samoja kuin valtaosan kirjaan tarttuvista, eli terveydelliset. Wilsonin mukaan sokeri on lukuisissa tutkimuksissa yhdistetty ties mihin pitkäaikaissairauksiin ja muihin epäsuotuisiin olotiloihin. Meidän ei yksinkertaisesti ole tarkoitus kaataa elimistöömme kerralla sellaisia määriä sokeria kuin mitä keskivertoihminen nykyään päivässä nauttii.

Wilson vertailee tilastoja ja tekee paljon laskutoimituksia, pilkkoen elintarvikkeiden sokerimäärän useimmiten teelusikallisiin. Itselleni helpoimmaksi keinoksi osoittautui painaa mieleen yksi ainoa luku: Wilson vetää sokerin suositusrajan 20 grammaan päivässä. Tästä voi jokainen elintarvikkeiden tuotesisältöjä silmäilemällä tarkistaa oman päiväsaantinsa, joka ainakin minulla kipuaa usein reilusti yli. Vaikka olen aikoja sitten karsinut päivittäisestä elämästäni kaikki suurimmat pahikset - valkaistu sokeri, jauhot, pullamössöt, karkit ja muut itsestäänselvät kammotukset - alkaa mittari kivuta punaisen puolelle jo pelkkää hedelmänkulutustani katsomalla. Wilson nimittäin luokittelee fruktoosin ei-toivotuksi sokerilajikkeeksi siinä missä minkä tahansa muunkin. En välttämättä saanut muodostettua kristallinkirkasta kuvaa siitä, mitä kaikkia ruoka-aineita olisi hyvä vältellä, mutta yksinkertaisena ohjenuorana toimii se, että ruoat, joiden pakkausselosteessa mainitaan hiilihydraatit mutta ei sokereita (tai jos mainitaan, niin määrä saisi mieluiten olla alle 5g/100g), ovat suht turvallisia.

Wilsonin rakentama 8 viikon kuuri ei ole mikään tarkka dieetti, vaan ympäripyöreä rakennelma, joka toimii kannustavana alkusysäyksenä sokerittomaan elämäntapaan. Itselläni olisi ollut käyttöä konkreettisemmalle ohjeistukselle ja perinpohjaisemmalle opastukselle, mutta Wilson jättää rutkasti tilaa jokaisen omalle mielikuvitukselle ja selviytymiskeinoille. Wilson toteaa kroppansa vaatineen kaksi kuukautta puhdistautuakseen sokerin vaikutuksista ja päästäkseen täydellisesti eroon sokerin addiktoivista houkutuksista, ja suosittelee siksi täyskieltoa näiden kahdeksan viikon ajaksi, jotta keho ja mieli ehtisivät päästä ajan tasalle siitä, mitä niiltä ollaan eväämässä. Avainasemassa ovat lempeys itseä kohtaan, tunnustelevuus ja kekseliäisyys. Aluksi uusi ruokavalio vaatii suunnitelmallisuutta ja mahdollisesti pitkää pinnaa, mutta Wilson vakuuttaa olon paranevan kohisten ja sokerittomuuden muuttuvan itsestään selväksi elämäntyyliksi ennen pitkää. Wilsonin tsemppaava ja eloisa tapa kirjoittaa, kuten myös edustavat kuvat hänen lihaksikkaasta ja hoikasta olemuksestaan puhuvat omaa kieltään sokerista irrottautumisen puolesta. Wilsonin tyyli on kannustava ja jämäkkä, ja kirjan sivuilta välittyy rehdin iloinen meininki.

On hämmentävää huomata, kuinka tiukasti sokerin ympärille ruokavalio rakentuu: en itse ole vieläkään keksinyt yhtäkään banaanin vertaista välipalaa, jonka voisi napata tien päällä ennen urheilusuoritusta, ja joka olisi halpa, helppo syödä ja buustaisi energiatasoja huomattavasti lyhyessä ajassa. Vielä vähän aikaa sitten pidin kuitenkin mahdottomana ajatuksena päättää päivääni ilman 3-5 hedelmän komboa, joka on kuulunut iltarutiineihini vuosikausien ajan, joten pidän huomattavana edistysaskeleena, että hedelmähimoni pysyvät nykyään aisoissa tyytyessäni korkeintaan juuri siihen banskuun ennen salia. Wilson kannustaa nimenomaan ottamaan pieniä askeleita ja totuttelemaan kuhunkin ajatukseen ennen minkäänlaisia radikaaleja muutoksia. Mietin pitkään, että en hedelmien vitamiinipitoisuuksien takia suostu luopumaan niistä, mutta todellisuudessa mieltäni hallitsi enemmän tai vähemmän eräänlainen sokerikoukku. Olen kuukausien aikana todennut, että kaikki, mistä koen mahdottomaksi luopua, pitävät minua liian tiukassa otteessaan, ja haastanut itseäni irrottautumaan näistä mielihalujani dominoivista aineista enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Wilsonin teos muistuttaa siitä, että rajoituksia ei kannata ottaa liian tosissaan eikä hampaat irvessä suoritettu kuuri mitä luultavimmin onnistu, mutta myös siitä, että välimatkan ottaminen todella hyödyttää.

Puolet kirjasta on omistettu mielikuvitukselliselle ja laajalle reseptipankille, jonka ohjeet ovat selkeät ja vaikuttavat suhteellisen helpoilta toteuttaa arkielämässä. Toki on täysin kunkin ihmisen lähtökohdista kiinni, kuinka suuria muutoksia entiseen on tehtävä, mutta käytettävät ruoka-aineet ovat suurimmaksi osaksi peruskauraa, ja resepteissä chia-siemenet tai raakakaakaojauhe ovat epätavallisemmasta päästä. Monet ohjeet näyttävät ja kuulostavat niin houkuttelevan maukkailta, että jos on tottunut perinteisempiin sokerisiin herkkuihin, voi olla vaikeaa uskoa, että ilman hiilareita saisi loihdittua yhtä makoisia jälkkäreitä. Raakakakkuihin jossakin vaiheessa hurahtaneena voin kuitenkin vakuuttaa, että terveelliset versiot paitsi maistuvat myös tuntuvat olotilan kannalta paremmilta sokeriähkyn jäädessä kokonaan uupumaan.

Kirjan visuaalinen puoli ansaitsee kunniamaininnan ja kumarruksen. Sivut ovat ilmavia, raikkaita ja miellyttävän pastellisen värisiä, teksti ja kuvat on aseteltu metkasti pitkin aukeamia ja valokuvat ovat kerrassaan laadukkaita.

Sarah Wilson: Irti sokerista! 8 viikon puhdistuskuuri ja keittokirja (I Quit Sugar: Your Complete 8-week Detox Programme and Cookbook). Suomentanut Anna-Kaisa Hakkarainen. Pen & Paper 2014. 214 s.

Day 10 - Favourite classic book

Palaan näin tyylikkästi lähes vuoden tauon jälkeen 30 päivän lukuhaasteeseen, jonka aloitin viime marraskuussa tarkalleen ottaen tasan samana päivämääränä kuin nyt. En tiedä mikä jättimäinen jumitus elämässäni viime keväänä alkoi, mutta nyt tunnen ilokseni kirjoittamisen ja lukemisen innon palanneen vahvempana kuin kuukausiin. Mikäs siis sen kekseliäämpi keino saada tuotteliaisuuden liekit täyteen loimuunsa kuin ulkoisista formaattivaatimuksista vapaa lukuhaaste.

Olen kamalan huono lukemaan klassikoita. Yleensä opinnoistani puhuttaessa ihmiset alkavat tiputella kuuluisien kirjailijoiden ja teosten nimiä olettaen minulla olevan napakka mielipide joka ikisestä, ja normaalisti joudun latistamaan heidän odottavat ilmeensä olankohautuksella ja "en oo lukenut"-muminalla. Pohjoismaisen kirjallisuustieteen perusopintoihin kuului tietysti yksi jos toinenkin suurteos, mutta valikoiva muistini on tähän päivään mennessä ehtinyt tiputtaa suurimman osan kyydistään. Asenteeni klassikoita kohtaan on muutenkin aavistuksen lapsellinen: en oikein jaksa niitä. Minulla on jonkinlainen ties mistä tuulesta temmattu kuva kyseiseen ryhmään kuuluvista teoksista, ja se on kuiva, raskaslukuinen tiiliskivi.

Meinasin ajautua pohdiskelemaan klassikon tarkempia määrittelykeinoja, mutta en lähdekään sille tielle. L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö on niin itsestäänselvä valinta, että se tuskin tulee kenellekään kummoisena yllätyksenä. En ole lukenut yhtäkään osaa varhaisteinivuosieni jälkeen, mutta olen satavarma, että kun toivottavasti mahdollisimman lähiaikoina sukellan tuohon haaveelliseen maailmaan, en koe pienintäkään pettymyksen häivää. Rakas Uuden Kuun Emilia oli minulle niin merkittävä esikuva ja lohtu kaikissa nuoruusiän karikoissa, että hänen seuraansa palaaminen tulee varmasti olemaan mitä lempein ja ilahduttavin.

Jens Lapidus - VIP-rummet

Tein vuosi sitten valmistuneen graduni Jens Lapiduksen Stockholm Noir-trilogiasta, enkä ole sittemmin uhrannut hänelle ajatustakaan. Ei sillä, että olisin noiden tahmeiden gradukuukausien aikana kehittänyt minkäänlaisia antipatioita Lapidusta kohtaan ihmisenä, tai edes alkanut kammota hänen teoksiaan. Kyse oli enemmän täydellisestä kiinnostuksen puutteesta. Kun on lähes vuoden tonkinut rikoskirjallisuuden syvimpiä saloja, päntännyt eri alalajien kymmeniä vivahteita ja plärännyt samaa kolmea romaania lukemattomia kertoja metsästäen sieltä satojen sivujen seasta yhtä tiettyä sitaattia tai kohtausta, ei lopputulosten tiivistyttyä 120:een sivuun välttämättä ihan heti jaksa sukeltaa tummanpuhuvaan Tukholman pahismaailmaan.

Ilmeisesti vuosi riitti palautumisjaksoksi, sillä odotin koko syksyn sormet syyhyten, että Lapiduksen uusin dekkari saapuisi pitkästä varausjonosta hoiviini. En vaivautunut ottamaan VIP-Rummet:in juonesta selvää etukäteen, sillä luotin Lapidukselle tunnusomaisen tyylin vievän mennessään, tapahtumakiemuroista viis. Melkoisen vyyhden Lapidus on joka tapauksessa rakentanut tällä(kin) kertaa, ja näin jälkeenpäin ajatellen se on kuin onkin olennainen osa koukuttavuutta. Laaja henkilögalleria takaa sen, että kirjassa setvittävät rikosnimikkeet eivät lopu kesken, ja tarpeeksi sokkeloiseksi pystytetty mysteeri pitää vauhdikkaassa imussaan loppuun saakka.

Juonen yksityiskohtainen avaaminen ei ole tarpeen, sillä jokainen Lapidusta lukenut tai jopa jonkin hänen teostensa pohjalta tehdyn elokuvan katsellut voi arvata, millaista gangstailua on luvassa (arvosteluni Luksuselämäästä kolmen vuoden takaa löytyy täältä). VIP-rummet ei poikkea kaavasta. Tarinan ytimessä on jälleen yksi nuori, hyvännäköinen, pimeälle puolelle eksynyt nousukasmiekkonen Philip, yksi romaanin alussa vankilasta vapautuva ja tapansa parantanut ex-gangsteri Teddy, yksi piinkova lakimiestoimistossa työskentelevä vahva naishahmo Emelie, sekä näiden kolmen edustamiin ryhmiin kuuluvia sivuhahmoja, jotka pistävät juonenkulkuun vipinää. On kidnappauksia, kiristystä, ihmiskauppaa ja palkkamurhia. Lapidus hyödyntää hyväksi havaitsemaansa pohjaa niin neuvokkaasti, että romaania on vaikea laskea käsistään.

Yllätyksellisyys ei kuulu Lapiduksen valtteihin, mutta se ei haittaa. VIP-rummet:in juoni ei kierry yhtä paksuksi lankakeräksi kuin Stockholm Noir-trilogian jännärit, vaan ratkottavia mysteereitä on periaatteessa yksi ainoa. Emelie palkataan selvittämään Philipin katoamista, ja hänen apurikseen värvätään vastentahtoinen Teddy, joka ajautuu mukaan pitkin hampain ja puoliksi vahingossa. Kaksikko kokee alusta asti toisensa luotaantyöntävänä, ja vastenmielisyyden tunteet vain lisääntyvät sitä mukaa kun he joutuvat selvittämään tapausta painostavissa ja äärimmäisen stressaavissa olosuhteissa. Lapidus ei pidä lukijaa pimennossa kenenkään päähenkilön mietteiden suhteen, vaan hyppelehtii näkökulmasta toiseen kovassa tahdissa. Eri osapuolten välillä vekslailu on oiva keino ylläpitää vauhdikkuutta ja ripotella mahdollisimman kutkuttavia cliffhangereita sinne tänne, mutta monet ihmisten väliset tulevat käänteet menetelmä kyllä paljastaa. Jos kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä on jatkuvasti toistensa kimpussa niin konkreettisesti kuin ajatuksissaan, ei ole vaikeaa arvata, millaiseen lopputulokseen vihanpito johtaa. Onneksi henkilökemiat ovat vain yksi osa palapeliä, eivätkä missään tapauksessa tärkeimmästä päästä.

Tärkeintä ei myöskään ole se, kuka teki minkäkin rikoksen, eikä välttämättä myöskään se, miksi. VIP-rummet ei siis pohjimmiltaan ole whodunnit tai whydunnit, vaikka toki molempia - syyllisiä sekä näiden motiiveja - arvuutellaan läpi romaanin.  Olennaisinta on matka päätepisteeseen: kuinka Emelie ja Teddy selvittävät tapahtunutta mutka mutkalta, kuinka he uppoavat yhä syvemmälle arvoitukseen ja kadottavat rajan, joka kulkee työn ja muun elämän välillä.

On lähes huvittavaa, kuinka räikeästi Lapidus tavoittelee todenmukaisuutta tietyissä hyvin yksityiskohtaisiksi äityvissä selityksissä. Nämä koskevat useimmiten Emelien työtä asianajajana. En mene takuuseen siitä, onko käyttämäni termi oikea, mutta lakihommien parissa hän kuitenkin puurtaa miltei yötä päivää. On ilmiselvää, mikä Lapiduksen oma ammatti on kirjailijana toimimisen lisäksi, ja helpottavaa kyllä hän pitää lakikiemuroiden valottamisen ymmärrettävällä tasolla. Sen sijaan osa toimintakohtauksista menee niin epärealistisen rymistelyn puolelle, että on mahdotonta unohtaa lukevansa fiktiivistä dekkaria, vaikka aiheet ja ympäristöt kuinka olisivat nykypäivän Tukholman alamaailmaa mukailevia.

Stockholm Noir-trilogian tapaan valokeilaan kohoavat yhteiskunnassa vinksallaan olevat olosuhteet, kuten erilaisiin ihmisryhmiin kohdistuva syrjintä ja rahan vääristävä valta, mutta VIP-rummet on siitä huolimatta viihteellisempi ja irrallisempi kuin trilogia. Tietysti asetelma on itsenäisen teoksen ollessa kyseessä alusta alkaen eri, sillä vaikka satoihin sivuihin saa mahdutettua paljon huimia käänteitä, ei yksittäisestä romaanista voi millään kasvaa samalla tavalla painavaa ja syvälle porautuvaa teosta kuin trilogiasta. Mikä ei sinänsä ole moite. VIP-rummet on nautinnollisen vaivaton toimintapläjäys, jossa äärimmäisen vakavat aiheet on kääritty vetävään hurjasteluun.

Jens Lapidus: VIP-rummet. Wahlström & Widstrand 2014. 462 s.

Jennifer Weiner - The Next Best Thing

Ruth saa monen vuoden ahkeran työskentelyn tuloksena haaveensa toteutettua. Hänen itse luomansa tv-sarjan tuotannolle näytetään vihreää valoa. Sarja kertoo yhdessä asuvasta nuoresta naisesta ja tämän isoäidistä, tyylilajina komedia, tavoitteena useampi tuotantokausi. Idean Ruth sai omasta elämäntilanteestaan, sillä hänen tärkein ja samalla ainoa sukulaisensa on juurikin oma isoäiti. Ruthin vanhemmat ovat kuolleet auto-onnettomuudessa hänen ollessa pikkuinen tyttö, mistä Ruthilla on muistona ruhjoutuneiden kasvojen lukuisissa korjausyrityksissä syntyneet leikkausarvet.

Mistä ikinä sainkaan sen käsityksen, että Jennifer Weiner kirjoittaa pesunkestävää chick litiä, olin väärässä. Lieneekö syynä ollut leppoisaan rantahengailuun viittaava kansikuva, vai sekoittaminen jonkin samalta kuulostavan kevyempään kategoriaan kirjoittelevan tekijän nimeen, mutta The Next Best Thing on joka tapauksessa ehtaa tarinankerrontaa ja ihmissuhdedraamaa, joka ei ole hömppäisyyttä nähnytkään. Yksi pääteemoista pyörii romantiikan ympärillä Ruthin ollessa rakastunut tuotantofirman pyörätuolissa istuvaan pomoon, mutta kyseinen juonikuvio seuraa lähinnä onnettomia ja realistisia raiteita, vaikka ratkaisu onkin ennalta-arvattava. Ruthin lämpimät tunteet ja niiden kohteen käytös eivät kuitenkaan varasta show:ta, vaan toimivat enemmänkin pääjuonta tukevana polkuna.

Olennaista tarinassa on tv-sarjan rakentamisen ympärille punoutuvat kysymykset, joita voisi soveltaa kaikkiin elämän keskeisiin osa-alueisiin. Kuinka paljon oman unelmansa eteen on valmis näkemään vaivaa, kuinka pitkään kompromissien tekeminen vielä hyödyttää, mitä jää jäljelle jos haavekuvissa vuosikausia siintänyt lopputulos lipsuu läpi sormien? Ruth joutuu painimaan jokaisen osa-alueen kanssa läpi tuotantoprosessin, joka käy haasteelliseksi maireiden hymyjen ja poskipusujen alle piilotetuksi raa'aksi kieroiluksi sitä mukaa kun koekuvaukset pyörivät ja tuotantoyhtiön kaavailema tulos konkretisoituu käsikirjoituksessa.

Ulkonäkökeskeisessä tv-maailmassa Ruthin poikkeava ulkomuoto on sekä kirous että pelastus. Se pitää hänet tiukasti maan pinnalla, toimii pakollisena itseluottamuksen vahvistajana sekä kertoo hänelle, että kaikki hänen saavutuksensa johtuvat todellisesta vaivannäöstä ja kyvyistä, ei koreasta ulkokuoresta. Kirjassa korostetaan myös Ruthin unelmien miehen liikuntarajoitteisuutta ja sen vähäistä vaikutusta tämän onnellisuuteen: Davella riittää kauniita naisia, mielekkäitä työprojekteja ja virkeänä pitäviä harrastuksia. Kaiken tämän lisäksi hänen luonteensa on äärimmäisen kultainen. Vaikka kuvaus saattaa kuulostaa kiiltokuvamaisen täydelliseltä, mikä on usein yhtä kuin tylsä ja epärealistinen, ei Daven hahmossa ole mitään ärsyttävää. Hänellä on omat rosonsa ja suloiset hieman salaperäisen hohteen antavat käytöstapansa, jotka ovat aikoinaan saaneet Ruthin koukkuun.

Rehellisestä tervejärkisyydestään ja kiitettävistä moraalikäsityksistään huolimatta Ruth joutuu tv-sarjan myötä sellaiseen pyöritykseen, että hän lankeaa muutaman kerran Hollywood-maailman ansoihin. Oman itsensä kadottaminen ja ulkoisten meriittien perässä juokseminen sisäisten arvojen kustannuksella kostautuvat ennen pitkää, ja Ruth oppii kantapään kautta, millaisia tavoitteita kohti hän haluaa pyrkiä ja millaisia henkilöitä haalia lähelleen ollakseen aidosti onnellinen. Tarinasta paistaa selvästi läpi hyveellisyyden ja sisäisen kauneuden ihannointi, mutta mikäs siinä, kun opetus on pakattu viihdyttävän ja monipuolisen juonen muotoon. Ruthin huumorintajuiset pomot ja hänen oma itseironinen asenteensa keventävät painavien aiheiden äitymistä liian raskaiksi, ja hahmoihin on helppo kiintyä kontrastin tv-maailman turhiin julkkiksiin ja tyhjäpäihin ollessa ilmeinen.

Jennifer Weiner: The Next Best Thing. Simon & Schuster 2012. 389 s.

Katherine Pancol - Krokotiilin keltaiset silmät

Ensimmäinen osa marokkolaissyntyisen Katherine Pancolin kehutusta trilogiasta on viimeinkin luettu. Krokotiilin keltaiset silmät on ollut työn alla peräti marraskuusta lähtien lainattuani ensin vahingossa trilogian keskimmäisen osan ja oltuani sitten niin hidas lukemaan, että jouduin palauttamaan paksun romaanin pari kertaa ennen kuin pääsin sen viimeisille sivuille. Niiden kohdalla olin jo niin malttamaton ja keskittymiskykyni hukannut, että selasin ne kärsimättömästi läpi.

Harmillista, että matkaan kuului niin paljon mutkia, sillä onnistuin aluksi pääsemään täysillä tarinan imuun ja olin hyvää vauhtia ihastumassa kirjavaan henkilögalleriaan ja Pancolin rönsyilevään tarinankerrontaan. Olosuhteiden pakosta johtuneet lukupaussit kuitenkin laannuttivat intoani, eikä asiantila kohentunut siitä, että työvuorojeni alkamisajankohta muuttui kymmenestä puoli kahdeksaksi. Mikä tahansa tehtävä muuttuu kidutukseksi, kun sitä koettaa toimittaa silmät sirrillä aamubussissa ennen auringonnousua, joten Pancolin mahdollisuudet minun hurmaamiseeni eivät olleet lupaavimmasta päästä.

Krokotiilin keltaiset silmät on kuitenkin ilman muuta viehättävä ja omalaatuinen romaani. Sen keskiössä on kahden teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaksi opetteleva Joséphine, jonka kuukausikaupalla työttömänä ollut aviomies jättää hänet tarinan alussa toisen naisen ja yleisen tylsistyneisyyden vuoksi. Köyhyyden kanssa kamppaileva Joséphine ei aluksi tiedä mitä tehdä, kun sydänsurut sekä uhmaiässä piehtaroiva ulkoisia seikkoja epäterveesti ihannoiva tytär vievät kaikki voimat, mutta paiskimalla töitä kellon ympäri ja kärsien kärsivällisesti henkisen puolen tuskat hän kasvattaa itselleen pikkuhiljaa vahvemman minäkuvan ja stabiilimman elämäntilanteen entisen miehen valuessa kohti yhä onnettomampia sattumuksia.

Tarinassa pyörii ranskalaistyyppisesti kokonainen liuta ihmisiä Joséphinen sukulaisten ja ystävien rooleissa, ja heillä kaikilla on omat draamansa ja sotkunsa. Yksi koettaa hankkiutua raskaaksi rakastajalleen, jotta tämä ei jättäisi häntä, toinen elättää itsensä toimimalla seuraneitinä rikkaille vanhoille miehille, kolmas hakee kotirouva-arkeensa jännitystä kieroilemalla ystäviensä ja miehensä selän takana.

Vaikka ongelmat ja kuviot, joiden kanssa henkilöt painivat, ovat merkittäviä ja elämän kokoisia, niiden käsittelytavassa on jotakin ranskalaisen kevyttä, joka vie romaania poispäin synkeydestä, johon kyllä tarvittaessa löytyisi kaikki ainekset. Joséphinen vaikeudet ovat raskaimmasta päästä, sillä hänen huolestuneisuuteen taipuvaisessa luonteessaan ei ole tilaa huolettomalle hui hai-tyyppiselle ajattelutavalle, mutta edes hänen kohdallaan lukijalla ei ole syytä todelliseen huoleen. Pancolin otteessa on sellaista huumoriin nojaavaa hilpeyttä, että mitä traagisempi kohtalo, sitä koomisempana se näyttäytyy. Pancol ymmärtää kuitenkin "kohtuus kaikessa"-viisauden päälle ja pitäytyy realistisella tasolla. Henkilöiden käytös saattaa olla häikäilemätöntä tai epätoivoista ja muutaman hahmo on kokonaisuudessaan suorastaan hulvaton, mutta kun on Pancolin tavoin muistanut pitää muutaman jääpalan hatussa irrottelun lomassa, pysyy kokonaisuus alusta loppuun tasapainossa.

Teokseen on ujutettu muutamia enemmän tai vähemmän ilmiselviä moraalisia opetuksia, jotka käyvät ilmi sitä mukaa kun henkilöiden kohtalot loppua kohden ratkeavat. Perusarvot muistuttavat satujen viisauksia ja tuntuvat jopa hieman vanhanaikaisilta, tyyppiä "lopussa kiitos seisoo, kunhan olet rehellinen ja vaatimaton ihminen, joka rehkii kellon ympäri unelmiensa eteen". Tämä kaikki konkretisoituu Joséphinen hahmossa, sillä hän on niitä hyväsydämisiä uhrautujia, jotka eivät käsitä ansaitsevansa parempaa ja joita kaikki kynnelle kykenevät käyttävät hyväkseen. Koetin etsiä itsestäni ärsyyntyneisyyteen viittaavia tunteita miettiessäni Joséphinen persoonaa, mutta vaikka soisin hänen rohkaistuvan ja lopettavan nöyristelyn niin raivostuttavan ulkonäkökeskeisen tyttärensä kuin salaperäisiä katoamistemppuja harrastavan ihastuksensa edessä, en tunne häntä kohtaan muuta kuin empatiaa ja sopivassa suhteessa sääliä.

Joséphinen lähipiiristä löytyy melkoisia käärmeitä, jotka edustavat pahaa ääripäätä, ja harmillisesti nämä ilkeät luikertelijat ovat yleensä naissukupuolen edustajia. Tarinan perusteella nainen voi olla joko tyhjäpäinen mutta petollisen kaunis ja sen mainiosti tiedostava pyrkyri, joka hyödyntää pääosin ulkoisia avujaan päästäkseen oikoteitä pitkin huipulle puukottaen selkään tarvittaessa omaa siskoaankin, tai vaatimattoman ulkokuoren omaava kunniallinen nainen, joka arvostaa sisäistä kauneutta - josta hän nauttii taiteen avulla - ja paiskii raskaasti töitä saavuttaakseen unelmansa. Miehet taas ovat joko hieman yksinkertaisen oloisia vässyköitä, jotka ovat täysin naisten vietävissä, tai kovia liikemiehiä, joiden ykkösprioriteetti on pitää kulissit pystyssä ja välttyä todellisten tunteidensa paljastamiselta.

Epämiellyttävistä kärjistyksistä huolimatta - tai ehkä juuri niistä johtuen - Krokotiilin keltaiset silmät on, kuten jo totesin, viihdyttävää ja hyväntuulista luettavaa. Ihmisten hääriminen ja hätäily itse luomiensa pulmien kimpussa on lystikästä seurattavaa, ja naseva dialogi sekä sujuvat vaihdokset henkilöstä toiseen viimeistelevät laadukkaan romaanin. Sitä Krokotiilin keltaiset silmät nimenomaan on: kaikista henkilöiden välisistä likaisista juonitteluista ja murheellisen arjen harmaudesta huolimatta lopputuloksena on reipas ja maanläheinen sekä samalla tyylikkäästi kokoon kursittu tarina.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät (Les yeux jaunes des crocodiles). Suomentanut Marja Luoma. Bazar 2011. 699 s.

Osallistun teoksella Annamin Vive la France-haasteeseen.

Muutamia muita eikä suinkaan kaikki: Järjellä ja tunteella, Lillin kirjataivas, Lumiomena, Mari A ja Koko lailla kirjallisesti.

Riikka Pulkkinen - Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Kun kirjan alussa sanotaan, että tarina, johon romaani perustuu, on alun perin ilmestynyt jatkokertomuksena aikakauslehdessä, asettaa se väkisinkin tietynlaiset puitteet lukukokonaisuudelle. Kokemukseni mukaan jatkokertomukset ovat yleensä kevyitä, nopeasti lukaistavissa olevia välipaloja romantiikannälkäisille lukijoille, jotka kaipaavat pientä piristysruisketta kampaajan tuolissa tai aamuisessa ruuhkajunassa istuessaan. Aihepiiriltään Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ehkä istuukin tähän kuvaukseen, mutta Pulkkisen harkittuun ja lumoavaan kirjoitustyyliin ei kuitenkaan sovi minkä tahansa hömpän ulos puskeminen. Iiris Lempivaara on kuin korkea-arvoista chick litiä, joka kätkee sisälleen viisaan maailmankatsomuksen.
 

Asetelma on yksinkertainen eikä yllättävä. Kun Iiris Lempivaaran 7 vuotta kestänyt suhde päättyy toisen osapuolen toimesta, koittavat vaikeat ajat. Ensimmäisten yksinäisten kuukausien läpi hän harhailee raskas taakka harteillaan, mutta pikkuhiljaa hänen suuntansa alkaa kirkastua. Samalla kun sisko ja paras ystävä seilaavat onnellisesti vakaan parisuhteensa vesillä tehden vauvoja ja suunnitellen auvoista loppuelämää, poukkoilee Iiris miehestä ja elämänvaiheesta toiseen koettaen selventää itselleen, mitä hän pohjimmiltaan kaipaa.
 

Jatkokertomusmaisuus näkyy siten, että teos on kuin monista yksittäisistä episodeista koostettu kokonaisuus, jonka osat, eli erikseen nimetyt luvut, toimisivat yksinäänkin. Iiris kertoo heti alussa käsityksestään, jonka mukaan ihmisen elämä koostuu monista uusista aluista, eli selkeistä toisistaan poikkeavista ajanjaksoista. Sen mukaan on hänen kertomuksensakin rakennettu: ensin on romahdus, sen jälkeen sekavaa kokeilunhalua ja impulssinomaista etsintää. Viimeiseksi koittaa murheeton autuus, mutta sekään ei ole viimeinen elämänvaihe, eikä Iiriksen tapauksessa välttämättä edes tosi. Viimeiset luvut ovat jo sen verran epämääräistä haaveksintaa ja lankojen yhteen sitoilemista, että viimeistään tällöin Iiris Lempivaaran nimen synnyttämä sadunomainen vaikutelma saa selityksensä. Sadunomaisuus kuvaa myös osuvasti koko teosta, joka on kuin kepeän kaunis päiväuni.
 

Vetävä kirja on siis Pulkkisen aiempiin romaaneihin verrattuna selkeästi erilaiseen, viihteellisempään kategoriaan asettuva. On kenkäshoppailua, suklaan mussuttamista ja mönkään menneitä, painavaa yksinäisyyttä korostavia yhden yön juttuja, jotka muuttuvat seuraavana aamuna ystävälle liioitellusti välitettyinä hilpeäksi komediaksi. Iiriksen miesjahti saattaisi turhauttaa, ellei hän niin selkeästi työstäisi omaa toiseen sukupuoleen olennaisesti sidottua elämänasennettaan riippumattomampaan suuntaan. Pulkkinen on tietoinen chick litin perinteisestä perustasta, eli miesten ympärillä pyörivästä häsläämisestä, ja käyttää sitä kieltämättä yhtenä tarinan keskeisistä rakennuspalikoista.

Onneksi Iiris Lempivaara ei kuitenkaan ole pelkkää sokeaa uuden rakkauden perässä ravaamista, vaan Pulkkinen on feminisminsä omaksunut. Tarinassa se on itsestäänselvä näkökulma, jonka kautta Iiris operoi. Kyse ei ole siitä, että naisen kuuluisi kirota kaikki miehet alimpaan helvettiin ja seistä vahvana ja ylhäisenä elämänsä loppuun asti, kuten kliseinen miesvihaaja-feministi-harhakuva usein virheellisesti käsitetään, vaan olennaista on, millaiselle miehelle ja mistä syistä aikaansa uhraa. Viesti on samantyyppinen kuin Sinkkuelämää-sarjassa, joka osaltaan todistaa, ettei naista ole enää pitkään aikaan esitetty avuttomana, miesten armoille joutuvana heittopussina: naisen on toivottavaa pärjätä omillaan ja itsenäisenä, mutta tasapainoisen ja tyydyttävän parisuhteen metsästäminen on siitä huolimatta useimmilla prioriteettilistan kärjessä.

Iiris ei kiellä rakkauden ja parisuhteen ilmiselvää positiivista vaikutusta ihmiseen, mutta on samalla hämmentynyt ja turhautunut kaikista ihmissuhteisiin liittyvistä kipupisteistä, kuten kuka tahansa toiselle ihmiselle itsensä antanut yksilö. Vaikka poikaystäväehdokkaiden solvaaminen ja niiden kautta välitetty yleisluontoisempi "nainen ei kaipaa miestä ollakseen onnellinen"-totuuden saarnaaminen menee välillä opettavaisen etusormen heristelyksi, jolloin Iiriksen henkistä kasvua korostetaan väkinäisyyteen asti, ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mikä tavoite on Iiriksen haaveista suurin. Samalla kyse on laajemmasta elämänlaadun parannusprosessista ja oman paikkansa löytämisestä epävarmassa maailmassa, ja remontin lopputulokseen nähden parisuhde sattuu esittämään keskeistä osaa.

Pulkkinen toimii näiden kahden ääripään - riippumattomuuden ja rakkaudennälän - välillä tasapainoilleissaan sukupolvensa äänitorvena kirjoittamalla tarinaan raikkaita mielipiteitä viehkeään tyyliinsä. "Hiiteen kaikki viileyteensä tukehtuvat virheettömät moi-pojat". No niinpä.

 

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Otava 2014. 174 s.

Muualla: Paljon melua kirjoista - Hanna ja Elina, Sivulauseita, Nenä kirjassa, Polka dots, Luettua, Kirjasfääri, Nidottua, Sonjan lukuhetket, Tässä kaupungissa tuulee aina, Nannan kirjakimara, Lillin kirjataivas, Lukuneuvoja, Annelin lukuvinkit, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Omana ilona, Kirjakirppu, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Rakkaus on koira helvetistä, Ja kaikkea muuta, Lukuvuosi, Kirjan viemää, Jos vaikka lukisi... ja Kirjakaapin kummitus (ihania blogien nimiä!).

Lyhytarvioita alkuvuonna luetuista kirjoista ja muuta höpinää

Tässä alkuvuoden aikana olen päässyt totuttelemaan kahteen suurempaan elämänmuutokseen, jotka ovat suureksi harmikseni syöneet aikaa lukemiselta. Olen syksystä alkaen ollut vakkaritöissä ensimmäistä kertaa elämässäni, jos ei opiskeluaikaisia kesätyöpaikkoja lasketa, ja aivan kuin 10 tunnin työpäivät ja kiduttavat aamuherätykset eivät jo varastaisi aikaani tarpeeksi, koetan jatkuvasti metsästää uutta tyydyttävämpää työpaikkaa. En pysty vaikuttamaan työaikoihini, joten vaikka päivät ovat suhteellisen helppoja, ei energiani tai aikani tunnu riittävän kirjojen ääressä rauhoittumiseen. Koska olen yöeläin, ovat pahimmillaan 6:30 alkavat työvuorot vieneet minut jatkuvaan univelkakierteeseen.

Valmistumisen tuomien työpaikkapaineiden lisäksi olen viime aikoina suunnannut kaikki voimani asunnonhakuun, joka tuotti viimeinkin - monen kompromissin jälkeen - tulosta. Toivon hurjasti, että tulevaisuudenvisioni alkavat pikkuhiljaa hahmottua, ja että saan muuton myötä itselleni rennomman arkirytmin. Olen jo puoliksi rykäissyt itseni ylös jumiutuneesta elämäntilanteesta, joten ehkä pääsen siitä inspiroituneena myös työelämässä eteenpäin. Se vapauttaisi ajan lisäksi energiavarojani, sillä puuduttava työpaikka syö hurjasti voimia myös työhön liittymättömillä osa-alueilla.

Tämän anteeksipyytelevän sepustuksen myötä pääsen tämän tekstin todelliseen aiheeseen, eli lyhytarvioihin, jotka samaan aikaan harmittavat ja innostavat minua. Olen aina koettanut välttää pikaista tiivistämistä blogissani, sillä rakastan rönsyilevää kirjoittamista ja poukkoilevaa ajatuksenjuoksua. Nyt joudun kuitenkin luopumaan periaatteestani ja tyytymään pikaisiin esittelyihin vuoden ensimmäisen kolmanneksen aikana lukemistani romaaneista, sillä kaikkiin en vain kerkeä paneutua, enkä totta puhuen enää muistakaan niistä niin paljon kuin perusteellisempi käsittely vaatisi.  Ja en kai voi edes tuomita tiettyä tekstimuotoa ennen kuin olen itse kokeillut sitä.

Blogini vaatii muutenkin pientä ravistelua ja uudenlaista lähestymistapaa, sillä liian tarkat säännöt luovat helposti suoriutumispaineita ja velvollisuudentunteita. Sen takia 30 päivän lukuhaastekin lopahti häpeällisen nopeasti - aikomuksenani on tosin vielä saattaa se loppuun! - koska en osannut suhtautua siihen tarpeeksi rennosti (tai sitten olen vain laiska). Kaavailen myös rakastamaani musiikkigenreen kuuluvien levyjen arvioimista, mutta idea on vasta kehittelyasteella ja enemmän epämääräinen tuntemus kuin selkeä suunnitelma.

No, en näköjään yksinkertaisesti osaa kirjoittaa lyhyesti, vaikka sen piti olla tämän postauksen ydin. Tässä vasta alkusoitto, katsotaan mitä tapahtuu arvioiden kanssa. Aloitin tämän tekstin rakentamisen yli viikko sitten, joten eipä lyhyesti kirjoittaminenkaan ole mikään läpihuutojuttu.

Syksyllä Caitlin Moran vakuutti How To Be a Womanillaan, enkä sen takia joutunut edes harkitsemaan, kun näin Moranthologyn kymppikirjaston hyllyssä. Tällä kertaa kyseessä on kokoelma erilaisia tekstejä, jotka Moran on luonut pitkän uransa aikana ja jotka on jaoteltu muutamaan osastoon aihepiirin mukaan. Muutamat määrittävät tekijät leimaavat kuitenkin teosta alusta loppuun. Moran kirjoittaa vahvan subjektiivisesti ja nojaa reippaasti omiin kokemuksiinsa. Hän rakastaa käsitellä populaarikulttuurin hahmoja ja ilmiöitä, mutta paneutuu myös politiikkaan, lähinnä silloin kun löytää kriittisyyttä vaativan epäkohdan.

Moran on napakalla tavalla hauska. Hän on ilmeisen älykäs ja tekee jatkuvasti töitä sivistääkseen itseään entisestään ja pysyäkseen ajan tasalla. Englannintaitoni ovat mielestäni varsin korkealla tasolla, mutta Moranin kieli menee vaikeampaan kategoriaan, jonka ymmärtääkseen on todella keskityttävä tarkasti ja välillä turvauduttava sanakirjan apuun. Hänen monimutkaiset tekstinsä ovat kuitenkin palkitsevia, sillä ne paljastavat usein jotakin kiintoisaa brittien kulttuurista tai maailman menosta yleisemmin.

Moran osaa myös muuntaa henkilökohtaisen samaistuttavaksi ja mielekkääksi, sillä hän laittaa itsensä kokonaan likoon eikä arastele paljastaa itsestään asioita, joita toiset saattaisivat piilotella. Siinä vaiheessa kun kirjoitukset ovat myös kielellisellä tasolla nokkelia ja yllätyksellisiä, on lukunautinto samaan aikaan inspiroiva ja viihdyttävä.

Caitlin Moran: Moranthology. Ebury 2012. 357 s.

Odotin jotakin hersyvän hauskaa, kun jo esipuheen aikana nauroin vatsalihakset kipeiksi. Muistan tilanteen niin elävästi siksi, että olin joulun välipäivinä istuskellut aivan liikaa ja jumiuttanut aran hermon selässäni. Lukiessani ensimmäisiä sivuja Mindy Kalingin teoksesta - osuvinta lienee kuvailla kokonaisuutta sanalla muistelmat - makasin sohvanpäädyssä jalat roikkuen kohti lattiaa ja keskittyen syvään hengittelyyn. Asennon oli tarkoitus rentouttaa selkä kauttaaltaan, mutta Kaling pilasi aikeeni hihityttävillä huomioillaan, jotka saivat koko kroppani reagoimaan naurun myötä. Pian käy kuitenkin ilmi, että intron jälkeen tahti laantuu ja reaktiot laskeutuvat tyytyväisen hymähtelyn tasolle raikuvien naurunpuuskien sijaan.

Kaling kertoilee elämänvaiheistaan: oikukkaasta lapsuudestaan, ponnisteluistaan unelmatyön saavuttamiseksi, kokemuksistaan tunnettujen tv-sarjojen tekemisessä, ulkonäkökomplekseistaan ja miehiin liittyvistä mielipiteistään. Satunnaisuus kuvaa osuvasti koko teosta, sillä lyhyet luvut ovat pieniä tarinoita, jotka yhteen nivoutuessaan luovat perinpohjaisen käsityksen Kalingin persoonasta. Hän osaa nauraa itselleen ja kääntää epävarmuutensa voitokseen samalla kun hän osoittaa olevansa erittäin herttainen ja maanläheinen. Kaling on nainen, jonka ystäväksi päästessään kuka tahansa saisi olla onnellinen. Hänen seurassaan uskaltaisi olla täysin oma itsensä ja kaupan päällisiksi kippurassa nauraminen läpi illan olisi taattu.

En useinkaan jaksa lukea tekstiä, jonka lähtökohta on ihmisen elämänvaiheiden purkaminen. Jos kirjan tekijä ei ole minulle ennestään tuttu jotakin muuta merkityksellistä kautta, ei kiinnostukseni välttämättä ole huipussaan. Mutta vaikka Kalingin hehkutettu hauskuus ei minun kohdallani iskenyt täydellä voimalla, on kokonaisuus sen verran ansiokas ja pirteän vaihtelevista näkökulmista kirjoitettu, että Is everyone hanging out without me? ei ole lainkaan tympäännyttävä, kuten epäluuloinen ennakkokäsitykseni muistelmista puhuttaessa vihjaisi.

Mindy Kaling: Is everyone hanging out without me? (And other concerns). Three Rivers 2011. 222 s.

Minua harmittaa todella paljon, että Delphine de Viganin nuortenkirja jäi minulle etäiseksi eikä pyydystänyt huomiotani lainkaan niin kokonaisvaltaisesti kuin olisi kunnollista postausta varten toivottavaa. Tarkoitus oli alusta asti osallistua romaanilla Annamin Vive la France-haasteeseen, ja kai voin niin tehdäkin, vaikka kirjan käsittely jää alkutekijöihinsä. Olisin niin halunnut tehdä tärkeää aihetta käsittelevästä kirjasta sen arvoa vastaavan kirjoituksen, mutta ei auta kuin kerrata se vähä, jonka lukukokemuksesta muistan.

No ja minä kertoo kahden täysin vastakkaisissa maailmoissa elävän nuoren tytön epätodennäköisestä ystävyydestä, sen haparoivista ensiaskelista ja intensiivisestä kehityksestä kohti ravistelevaa loppua. Epätodennäköisen asetelmasta tekee se, että Lou on vasta 13-vuotias tutustuessaan asunnottomaan No-tyttöön. Lou on älykäs ja kunnianhimoinen koululainen, mutta yksinäinen, ja kun hän tuntee säälinsekaista vetoa No:hon, ei hän anna periksi ennen kuin on saanut kaduilla kovaksi kasvaneen tytön lämpenemään ja paljastamaan todellisen itsensä.

Yllätyin siitä, että kirja luokitellaan nuortenkirjaksi. Se on nopealukuinen ja kerrottu nuoren tytön näkökulman kautta, mutta vakavan ja surullisen aiheen käsittely on kuitenkin rankkaa luettavaa. Non ja Loun ystävyydessä ei ole mitään lapsekasta tai kevyttä, vaan heidän välillään on ainutlaatuinen ja syvä side, jonka punominen ja kasassa pitäminen vavisuttaa molempia. Vigan kirjoittaa aavistuksen unenomaisesti, jonka takia henkilöiden sisimpään pääseminen tuottaa pieniä vaikeuksia, mutta romaani on joka tapauksessa vaikuttava ja silmiä avaava. Kodittomuus esitetään kahdelta eri puolelta, kun Loun tietämättömyys pikkuhiljaa muuttuu tyrmistyneeksi tietoisuudeksi. Kuinka taitavia ihmiset ovat sulkemaan näkökentästään olosuhteet, jotka eivät sijoitu heidän mukavuusalueelleen.

Delphine de Vigan: No ja minä (No et moi). Suomentanut Kira Poutanen. WSOY 2012. 233 s.

Viime syksynä kävin kuuntelemassa, kun Anders Roslund ja Börge Hellström juttelivat uusimmasta romaanistaan, nuorisorikollisuudesta sekä pitkistä menestyksekkäistä uristaan Pohjoismaisen kulttuuripisteen järjestämässä paneelikeskustelussa. Ihmettelin tällöin, miksi en ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä kaksikosta, ja miten oli mahdollista, että kirjoitin pohjoismaista rikoskirjallisuutta käsittelevän gradun törmäämättä kertaakaan parivaljakon aikaansaannoksiin. Kaikesta päätellen he ovat kuitenkin niittäneet suosiota useiden vuosien ajan ajankohtaisiin ja suuriin yhteiskunnallisiin epäkohtiin tarttuvilla teoksillaan, joten häpeillen laitoin heidät mitä pikimmiten lukulistalleni ja toivoin, ettei heidän nimiensä puuttuminen gradustani aiheuttaisi sen suurempia ongelmia.

Kuukautta myöhemmin sain tietooni gradun arvosanan ja totesin selvinneeni säikähdyksellä (ja järkeilin muutenkin myöhemmin, että niin suuren kokonaisuuden arvostelu tuskin riippuu parin kirjailijan nimestä, mutta graduuni liittyvissä stressinaiheissa oli harvoin muutenkaan mitään logiikkaa), mutta päätin silti tutustua herrojen teoksiin, niin taitavasti rakennetuilta ja mielenkiintoisiin aiheisiin pureutuvilta ne kuulostivat.

Odotukseni ajoivat minut ansaan. Flickan under gatan jäi mieleeni pitkäveteisenä ja kylmänä. Siinäkin asunnottomuus on keskiössä, mutta vaikka kirjailijat ovat selvästi pistäneet parastaan keksiäkseen monipuolisen lähestymistavan, on tunnelma laimeampi ja yhdentekevämpi kuin samanlaisiin ongelmiin pureutuvassa Viganin romaanissa.

Dekkarissa on kuitenkin niin monta näkökulmaa ja niin lyhyet luvut, ettei keneenkään ehdi kiintyä. Rakenne muistuttaa 24-televisiosarjaa, jossa pompitaan hektisesti paikasta toiseen, karjutaan kollegoille ja rymytään rikoksesta seuraavaan. Dialogi on epäuskottavaa ihmisten kommunikoidessa lyhyin lausein ja toisiaan viileästi mittaillen, ikään kuin jokainen ihmiskontakti olisi haastava yhteenotto, jonka aikana keskustelukumppania on jatkuvasti arvioitava ja epäiltävä. 

Kiintoisaa on viemäriverkostoissa asuvien kodittomien haluttomuus olla missään tekemisissä yläpuolella leviävän kasista neljään-maailmaan kuuluvien ihmisten kanssa, sekä nuorimpien alhainen ikä ja rankka arki. Useimmat heistä ovat karanneet kotoaan jonkin sietämättömän olosuhteen, kuten seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena, jonka jälkeen heitä ei enää virallisesti ole olemassa. Se taas ei näytä hetkauttavan ketään, sillä kun raskas byrokratia estää apua tarvitsevien spontaanin pelastamisen, ei tyydyttävää ratkaisua tunnu löytyvän. Suoraan sanottuna henkilöt ovat kuitenkin niin epämiellyttäviä ja vauhdikkaaksi tarkoitetut episodit tylsähköjä, että Roslundiin & Hellströmiin tutustuminen taitaa jäädä minun osaltani tähän yhteen yritykseen.

Anders Roslund & Börge Hellström: Flickan under gatan. Pocketförlaget 2008. 353 s.

Candace Bushnell - The Carrie Diaries

2014 alkoi vaaleanpunaisissa merkeissä, kun valitsin vuoden ensimmäisen päivän iltana heikkoon olotilaani sopivan kevyen ja lohdullisen The Carrie Diariesin. Muistan edelleen, että olin tänä vaisuna päivänä pukeutunut teinivaateketjusta bongaamaani upouuteen possunpinkkiin huppariin, jota en ikimaailmassa pitäisi ihmisten ilmoilla, mutta joka on optimaalisen pehmoinen ja huvittava kotioloissa pidettäväksi. Tähän teemaan sopi siis loistavasti Candace Bushnellin romaani, joka kertoo Carrie Bradshawn teiniajoista ennen New Yorkia, ennen uraa kolumnistina, ennen kenkiin hurahtamista ja kolmen tv:stä tutun bestiksen tapaamista. Tarvitsin jotakin helppolukuista ja harmitonta viihdettä myös siksi, että tunsin olevani täysin jumissa sekä lukemisen että kirjoittamisen suhteen. Toivoin nuoren Carrien tarinan olevan tarpeeksi koukuttava siivittääkseen minut nopeatempoisempaan lukutahtiin, ja valintani osoittautui täydeksi kympiksi. Olen pitänyt yllä reipasta kirja/viikko-rytmiä, ja vaikka vastustan turhan tiukkoja sääntöjä lukemista koskien, vaati lukujumista pääseminen ilmeisesti pientä kurinpitoa.

Katselin kesällä uskollisesti jokaisen jakson The Carrie Diariesin telkkariversiosta, koska vaikka sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä rakastamani Sex and the Cityn kanssa - Carrie on ainoa SATC-sarjasta tuttu henkilö ja hänkin ehtii muuttua roimasti matkalla aikuisuuteen - oli lapsekkaan Carrien nuoruusikään liittyvien pulmien ja ilonaiheiden seuraaminen hämmentävän ilahduttavaa. Romaania ei tarvitse lukea pitkään huomatakseen, että monia yksityiskohtia ja suurempiakin elementtejä on televisiointia varten muutettu, mikä sopi minulle mainiosti. Kesän tv-sarja on vielä sen verran tuoreessa muistissa, että olisin luultavasti vain kyllästynyt sen toisinnon lukemiseen. Perusasetelma on kuitenkin enemmän tai vähemmän sama, vaikka henkilöiden määrää ja persoonallisuuksia on muunneltu matkalla tekstistä televisioon.

Carrie elää tavallista koulutytön elämää aaltoilevine kaverisuhteineen, hehkuvine tulevaisuudenhaaveineen ja hatarine rakkaussekasotkuineen. Hän ihastuu palavasti itsevarmaan Sebastianiin, joka on Carrien mielestä vallattoman ihana mutta saa hänet jatkuvasti epävarmaksi. Samaan aikaan hän deittailee puolivahingossa muualla asuvaa Georgea, taistelee koulun ilkeän kuningattaren kanssa Sebastianista ja ihmettelee parhaan ystävänsä pahanilkiseksi muuttunutta käytöstä. Draamaa siis piisaa. Carrien äiti on menehtynyt melko äskettäin, ja hänellä on kaksi siskoa, joista toinen kapinoi suruaan vastaan erityisen uuvuttavalla murrosiällä. Tv-sarjassa tälle annettiin kuitenkin huomattavasti enemmän huomiota kuin romaanissa, jossa Carrien perhe pysyttelee taka-alalla tunne-elämän ja kodin ulkopuolisten ihmissuhteiden vallatessa suurimman tilan. Kaiken hyörimisen keskellä Carrie haaveilee palavasti kirjailijan ammatista ja pyrkii määrätietoisesti kohti unelmaansa.

Kuva

Lukiessani en pystynyt estämään telkkariversion Carrien - jota esittää ansiokkaasti AnnaSophia Robb - kasvojen ilmestymistä mielikuviini. Se ei kuitenkaan häirinnyt kokemusta mitenkään, sillä Robb on suloinen ja vetää roolinsa pirteästi. Hän on selvästi omaksunut esikuvansa ytimen onnistuneesti, sillä romaanin Carrie on hyvin samantyyppinen kuin Robbin ilmentämä versio. Nuori Carrie on älykäs, valpas, temperamenttinen ja täydellisen herttainen. Hän havainnoi jatkuvasti ympäristöään ja pyrkii herkeämättä lukemaan ihmisiä nähdäkseen näiden ulkokuoren alle, puheiden taakse. Hän heittäytyy tunteikkaasti teini-iän myrskyihin ja ottaa niistä kaiken irti ikään kuin tiedostaen, että ainutkertainen aikakausi kestää vain hetken. Samalla hän kiinnittää kenen tahansa epävarman nuoren tavoin väsyttävän paljon huomiota omaan olemukseensa ja sanoihinsa pyrkien olemaan juuri oikeanlainen, mitä se sitten tilanteesta riippuen tarkoittaakaan. Jatkuva oman käyttäytymisen tiedostaminen ei kuitenkaan riitä tekemään hänestä haavoittumatonta.

Kuva

Vaikka en koe ikäni puolesta kuuluvani The Carrie Diariesin kohderyhmään, on sekä romaani että tv-sarja antanut minulle paljon. Visuaalisessa versiossa nautin erityisesti Carrien räiskyvistä vaatekombinaatioista ja koko sarjaa leimaavasta värien ilotulituksesta, romaanissa taas tykästyin erityisesti Carrien feministiseen puoleen, jota on selkeästi häivytetty televisiota varten. Romaanissa hän on tarkkana itsenäisyytensä suhteen ja huolissaan siitä, kuinka paljon ja kuinka nopeasti viitsii antaa itsestään miespuolisille tuttavuuksilleen. Ja nyt ei suinkaan puhuta neitsyydestä, vaan henkisemmästä puolesta.

Carrie toimii esimerkillisenä mallina nuorille myös muilla osa-alueilla, minkä hän osoittaa muun muassa herkeämättömällä ponnistelullaan kirjailijuutta kohti ja ihailtavalla hällä väliä-asenteellaan. Hän mainitsee lopettaneensa asioiden nolostelun, koska ei pidä siitä, kuinka naisten usein odotetaan häpeilevän sitä sun tätä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten miksi punastella? Eikö elämä olisi huomattavasti kuivempaa ilman satunnaisia mokailuja, jotka vievät yllättäville poluille? Oivallus kuulostaa niin itsestään selvältä ja yksinkertaiselta Carrien lausumana, että voin vain toivoa mahdollisimman monen nuoren lukijan löytävän tämän opuksen ääreen.

The Carrie Diaries pitää myös sisällään aimo annokset nuoruuden epävarmuutta ja hämmennystä siitä, kuinka kuuluu olla ja millaiseen elämäntyyliin asettua. Hetkittäin Carrien ajatukset tuntuvat sykkivän jotakin poikkeuksellisen synkkää ja ankaraa, mutta ennen kuin siihen ehtii päästä kunnolla sisään, on tunnelma jälleen käännähtänyt tutun heleäksi. Tyyli pysyy jutustelevana ja leppeänä läpi romaanin, karaten silloin tällöin sivupoluille ja nojaten voimakkaasti dialogiin. Sivut ovat ilmavia ja fontti suurikokoista, joten lukukokemus on vallan herkullinen. Tuntui suurenmoiselta käpertyä perjantai-iltana pitkän työviikon päätteeksi sohvan uumeniin Carrien nuoruusvuosien pariin, sillä tämän tyyliset teokset tuottavat minulle syntisen suurta nautintoa. Koen hölmöä syyllisyyttä (en siis ole tässä kypsässä iässäni vieläkään oppinut siitä pois, toisin kuin Carrie) siitä, että piehtaroin niin antaumuksella teinidraamassa, mutta samaan aikaan saan siitä sellaista mielihyvää, etten ikimaailmassa luopuisi mieltymyksistäni. Sitä paitsi The Carrie Diariesissa on jotakin syvempää kuin mitä sisältökuvaus antaa ymmärtää.

Candace Bushnell: The Carrie Diaries. HarperCollinsPublishers 2010. 389 s.

Pekka Hiltunen - Iso

Tunnen Pekka Hiltusen ainoastaan hänen kahdesta jännitysromaanistaan Sysipimeä ja Vilpittömästi sinun, joten Ison täysin toisenlainen tyyli tuli kaikista ennakkotiedoistani huolimatta yllätyksenä. Uusin romaani on tunnelmaltaan päinvastainen kuin jännärit, sillä se keskittyy yhden ihmisen arkiseen kamppailuun paremman elämän puolesta. Vaikka päähenkilö on melko onneton ja kokee elämänsä usein raskaaksi, on teos kuitenkin huomattavasti lempeämpi ja toiveikkaampi kuin mihin Hiltunen aiemmissa teoksissaan pyrki. Se on tietysti ymmärrettävää jo tyylilajin vaihtumisen kannalta, mutta Hiltusen koko kirjoitustyyli näyttää muuttaneen muotoaan. Isossa hänen otteensa on rennompi, suopea päähenkilöä kohtaan ja rauhaisa tarinan etenemisen kannalta.

Iso keskittyy sen ympärille, mihin romaanin nimi viittaa. Anni on ylipainoinen nainen, joka ei näe pätevää syytä sille, miksi ympäröivä yhteiskunta huutaa häntä laihtumaan. Hän on fyysisesti terve ja kokee huonon olonsa johtuvan muiden ihmisten negatiivisesta asenteesta hänen painoaan kohtaan sen sijaan, että näkisi kilojensa olevan suoraan syypäitä hänen synkkiin mietteisiinsä. Menetettyään lyhyen ajan sisällä miesystävänsä ja työpaikkansa Helsingissä hän palaa häntä koipien välissä halpaan vuokrakämppään Tampereelle, jossa hän alkaa suunnitella kapinaa ympäröivää läskihysteriaa vastaan. Hän on vuosien saatossa lukenut suuret määrät tietoutta aiheesta tullen siihen tulokseen, että monissa tutkimuksissa vedetään turhan suoria tai jopa virheellisiä johtopäätöksiä liikakilojen yhteydestä erilaisiin sairauksiin.

Ei tarvitse olla virallisen painoindeksin määrittelemällä ylipainoalueella voidakseen samaistua moniin Annin tuntemuksiin. Vaarallisen ulkonäkökeskeisessä maailmassa eläminen luo paineita kenelle tahansa, ja kun joka tuutista tyrkytetään rasvattomuutta, vähäkalorisuutta ja xxxxs-kokoa, on hankalaa olla tuntematta syyllisyyttä herkuttelusta. Onneksi suunta on jonkin aikaa ollut menossa terveempään suuntaan, minkä huomaa esimerkiksi "strong is the new skinny"-villityksestä, mutta fokus on edelleen ravinnossa, urheilussa ja vartalon muokkaamisessa oikeanlaiseksi. Eikä lihavuutta katsota yhtään sen suopeammin kuin ennenkään. Anni on saanut tuta tämän nahoissaan aivan pikkutytöstä lähtien, jolloin hänen vanhempansa ja kouluterveydenhoitajat pakottivat hänet käymään läpi lukuisia eri dieettejä. Vasta lähestyessään neljääkymppiä hän alkaa kyseenalaistaa sitä massahysteriaa, joka aiheuttaa ihmisten epätoivoisen ja sokean juoksemisen ihannevartalon perässä.

Kirjan alkupuoliskolla kelataan Annin menneisyyttä, ja hänen kokemustensa tuttuus hämmästytti minua kerta toisensa jälkeen. Ne kappaleet, joissa Anni pohtii intohimoista suhdettaan ruokaan, voisivat olla suoraan omasta päästäni, kuten myös omalaatuiset säännöt ja asteikot, joita Anni on kehitellyt ruokien ympärille. Hänen ravintonsa ja syömistottumuksensa on ladattu täyteen erilaisia piilomerkityksiä ja tavoitteita, jotka ainoastaan itsensä näännyttämisen läpikäyneet ihmiset voivat täysin käsittää. Ruokaorgioiden vastustamattomuus, erilaisten ainesosien jumalointi sekä näiden tuottama yhtäaikainen ääretön nautinto ja häpeä kirvoittivat minussa lukemisen aikana jatkuvia empatian ja tunnistamisen tunteita, mutta voin kuvitella, kuinka syömiseen vähemmän intohimoisesti suhtautuvat henkilöt saattavat pitää ruokaan tällä tavoin hurahtaneita täysin sekopäinä. Toisille taas ruokailuun liittyvät tunteet ja ravinnon tehtävä jonakin paljon suurempana kuin pelkkänä energialähteenä ovat itsestään selviä.

Romaanin ruokahehkutuksiin voi suhtautua ilolla ja huvittuneisuudella, sillä en ymmärrä mitä pointtia on tehdä yhdestä elämän perusedellytyksistä mitään muuta kuin hauskaa ja nautinnollista, mutta Annin kokemukset ympäristön kielteisistä asenteista hänen vartaloaan kohtaan vetävät tunnelmat vakaviksi. Kirjassa käydään kiitettävän laajasti läpi ne yhteiskunnan kerrokset, joista hiljaista paheksuntaa ylipainoa kohtaan yleensä löytyy, ja niitä onkin melkoinen määrä. Iltalehtien kirkuvat otsikot, kadulla kulkevien koulupoikien vaivihkaa heitetyt piikit, suurelle vartalolle liian ahtaat kahvilapöydät ja yhden illan juttujen jälkeinen kalpea aamuvalo, kun baarista mukaan lähteneen krapulaisen miehen silmistä kuultaa selvä katumus. Nämä ovat vain murto-osa siitä taakasta, joka on painanut Annia alaspäin syvälle suruun vuosikausien ajan hänestä riippumattomista syistä. Annin lihavuus on kuin häneltä salassa väsätty tervetuliaistoivotus kaikille yli-innokkaille terveysnatseille, jotka haluavat purkaa saarnojaan viattomaan kohteeseen, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan vartalo, joka ei istu yhteiskunnan mahdottomiin kauneusihanteisiin. Hiltunen osoittaa kerta toisensa jälkeen, kuinka mahdotonta suurikokoisen ihmisen on olla rauhassa, sillä tilaa vievällä olemuksellaan hän muuttuu ilmeisesti kanssaeläjiensä silmissä hyväksyttäväksi kohteeksi kaikenlaiselle kommentoinnille.

Yksi sektori jää kirjassa kuitenkin huomioimatta. Hiltunen ei nimittäin analysoi sen kummemmin, miksi laiha on oikein ja lihava väärin, tai miksi ylipäätään asetamme niin suuren arvon ihmisen ulkoiselle koolle. Annin ahdistuksen kautta käy selkeäksi, että jatkuvan arvostelun kohteena oleminen on uuvuttavaa, mutta mistä tämä arvostelu juontaa juurensa? Hiltunen on tehnyt kunnioitettavan taustatyön ja kasannut fiktiivisen kerronnan väliin kiinnostavan pinkan yllättävää tutkimustietoa, joka olisi sietänyt laajempaakin käsittelyä, mutta romaanissa keskitytään nimenomaan lihavuutta koskevien käsitysten kyseenalaistamiseen sen sijaan, että tarkasteltaisi kauneusihanteiden alkuperää ja haitallisia puolia painoon katsomatta.

Annista on helppo pitää, sillä hän herättää myötätuntoa ja on myös kadehdittavan vahva. Hänessä on kuitenkin niin monta puolta, että välillä hämmentää. Yhtenä päivänä hän on äkkipikainen ja reipas, toisena epämieluisaan kohtaloonsa alistunut ja alakuloinen. Välillä hän uskaltaa seistä koko maailmaa vastaan vain piiloutuakseen seuraavassa hetkessä pelkojensa taakse. Eliniän kestänyt epäkelpoisuuden tunne on tehnyt hänestä pitkäpinnaisen siinä mielessä, että hän koettaa nähdä ihmisten kritiikin läpi ja löytää heidän hyvät puolensa, mutta hetkittäin hänellä ei ole tippaakaan itsehillintää ja silloin hän on rasittavan tinkimätön omien mielipiteidensä suhteen. Mutta epäjohdonmukaisuudet voi ehkä laittaa oikuttelevan luonteen piikkiin, ja ainakin Annia voi kehua kadehdittavan positiivisesta asenteesta. Hän yrittää parhaansa mukaan taistella tuulimyllyjä vastaan, vaikka kaikki merkit ovat alusta asti viitanneet siihen, että hänen olisi parempi vain antaa periksi, onhan hänen missionsa jo ajatuksena hurja. Onneksi hän on sisukas.

Loppu on harmillisen jaaritteleva ja palaset loksahtavat niin yliampuvan onnellisesti kohdilleen, että uskottavuuden kanssa on niin ja näin. Toisaalta miksi marmattaa, kun jonkun elämä ottaa ilakoivan käänteen. Anni jos kuka sen ansaitsee, ja meidän muiden tehtäväksi jää avata silmämme sille, kuinka paljon saatamme tiedostamattamme tuomita ulkonäön perusteella, ja pohtia sitä, mistä nämä epäluulot tiettyä painoa kohtaan syntyvät. Eikö tärkeintä ole, että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla? Ja miksi kenenkään paino kuuluisi yhdellekään toiselle ihmiselle?

Pekka Hiltunen: Iso. WSOY 2013. 414 s.

Suunnilleen koko maailma on ehtinyt lukea tämän ennen minua, nimittäin näistä blogeista löytyy lisää asiaa: Lukuneuvoja, Salamatkustaja, Amman lukuhetki, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Illuusioita, Booking it some more, Rakkaudesta kirjoihin, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lukutoukan kulttuuriblogi, Mari A:n kirjablogi, magentabooks, Luettua, Ilselä, Nenä kirjassa, Notko, se lukeva peikko, Voimalantie, There's no such thing as too many books ja Kirjallisia kiemuroita.

Kysymyshaaste

Katri haastoi minut vastailemaan kysymyksiin, joiden myötä aivot alkavat raksuttaa erityisen kirjalliseen suuntaan. Osaa kysymyksistä olen ehtinyt sivuta 30 päivän lukuhaasteen tiimoilta, mutta ei se mitään, kirjakokemuksia on aina mielekästä muistella. Olen nyt niin saamaton, etten laita haastetta kenellekään eteenpäin, mutta saatan vielä muuttaa mieltäni!

Mikä on kaikkien aikojen huonoin lukemasi kirja?

En millään osaa nimetä ylivoimaisesti huonointa kirjaa, sillä tuppaan unohtamaan kaikki lukukokemukset, jotka eivät saa aikaan yhtään positiivisia tuntemuksia. Yksi suuri pettymys on kuitenkin Peter Høegin Lumen taju, johon en jaksanut yhtään keskittyä ja joka muuttui jatkuvasti absurdimpaan ja vaikeaselkoisempaan suuntaan. Høegilla on ilmeinen lahja kirjoittaa, mutta koska jouduin väkisin kahlaamaan työlään teoksen läpi opintoja varten ja vielä analysoimaan sitä käsittämättä kunnolla lukemaani, en voi kehua romaania.

Mihin muiden kovasti kehumaan kirjaan olet ollut eniten pettynyt?

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen ei hetkauttanut minua mihinkään suuntaan. Minun ja Nousiaisen käsitys huumorista eroaa radikaalisti toisistaan, eikä romaanin tarina ruotsalaiseksi kuumeisesti halajavasta suomalaismiehestä tuntunut minusta missään vaiheessa järkevältä tai kiinnostavalta idealta.

Mitä kirjaa et osaa kuvitella koskaan lukevasi? Miksi?

Jotakin paksua fantasiakirjaa, joka sisältää satoja, tuhansiakin sivuja, ja jossa rakennetaan kokonainen uusi maailma velhoineen, hirviöineen ja muine outoine satuolentoineen. Yleensä näiden kirjojen alussa on kartta, jonka tarkoitus on selkiyttää tarinan useista kummallisen nimisistä maista koostuvaa ympäristöä, ja johdanto, jonka pitäisi tutustuttaa lukija polveileviin sukulaissuhteisiin ja lajeihin. Sen sijaan, että olisin kiitollinen kokonaiskuvasta, hämmennyn ja ärsyynnyn kaikesta monimutkaisesta sotkusta, enkä ylipäätään osaa nauttia sellaisten satujen lukemisesta, jotka eivät pohjaudu tuttuun universumiimme (tosikko mikä tosikko). Tiedän satavarmasti, miksi en siedä tällaisia romaaneja: koetin yhden kokonaisen kesän ajan lukea David ja Leigh Eddingsin Belgarathia, mutta en yksinkertaisesti kyennyt pääsemään kolmasosaa pidemmälle.
 

Mitä kirjaa uskaltaisit suositella lähes kenelle tahansa?

Tyydyn turvalliseen valintaan, jonka soveltuvuuden kenelle tahansa voi varmistaa kysymällä yhden asian: pidätkö dekkareista? Jos kyllä, lue Jens Lapiduksen Stockholm Noir-trilogia. Käsitykseni mukaan harvempi vihaa rikosromaaneja, ja Lapiduksen teoksissa yhdistyy taitavasti eri aikakausien suurimmat suuntaukset kyseisen genren tiimoilta, kuten kovaksikeitetty tyyli, Sherlock Holmesmainen klassinen salapoliisiromaani sekä nykyaikainen kriittinen yhteiskunnallisuus.
 

Ketkä ovat kolme lempikirjailijaasi? 

Nämä vaihtelevat parhaimmillaan viikosta toiseen, mutta tällä sekunnilla pisteet saa David Nicholls - romanttinen ja hersyvän hauska -, Caitlin Moran - rempseä ja älykäs - sekä Annamari Marttinen - olen syksystä lähtien odottanut yhtä vaikuttavan sykähdyttävää kokemusta kuin Mitä ilman ei voi olla tarjosi.

Mitkä ovat kolme oman kirjahyllysi rakkainta tai tärkeintä teosta?

Ehdottomasti tärkein ja rakkain on L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö-teos, jonka kansien väliin mahtuu kaikki osat ja jonka sain joululahjaksi muutama vuosi sitten. En ole vielä lukenut juuri hyllyssäni komeilevaa kirjaa, mutta olin nuorena niin vaikuttunut Emiliasta, että aion uppoutua sarjaan uudestaan mahdollisimman pian. Toinen on Harry Potter-sarja, joka aiheuttaa minussa nostalgisia viboja jo kansikuviensa perusteella, ja kolmantena nostan esille Candace Bushnellin Reittä pitkin-hömppäteoksen. Tämä valinta punastuttaa hienoisesti, mutta olen kokenut romaanin parissa jokaisella lukukerralla niin syviä rentoutumisen ja nautiskelun tunteita, etten voi sivuuttaa sitä.
 

Mitä kirjaa himoitset itsellesi tällä hetkellä eniten?

Olen odotellut kuukausikaupalla, että Jonas Gardellin tärkeään aiheeseen pureutuvan Torka aldrig tårar utan handskar-trilogian ensimmäinen osa saapuisi varausjonossa minulle. En ole moneen vuoteen ostanut kirjoja itselleni, mutta varailen niitä tiuhaan. Gardell on ollut kirjasarjansa takia niin paljon esillä, että haluan mahdollisimman äkkiä päästä tutustumaan hänen taitoihinsa.
 

Millaiset aiheet tai teemat saavat sinut herkästi tarttumaan kirjaan?

Omaa elämääni jollain lailla koskettavat, nykyaikaan ja mielellään kaupunkielämään liittyvät sekä ihmissuhteisiin raikkaasti ja antaumuksella heittäytyvät teokset kiinnostavat eniten. Lisäksi fiksut rikosromaanit saavat aina kannatukseni.
 

Oletko koskaan saanut fyysisiä oireita (esimerkiksi pahoinvointia) jonkun lukemasi kirjan vuoksi?

Itkeminen taitaa olla tavanomaisin reaktio, jos kirja onnistuu koskettamaan. Pahoinvointia olen kokenut kahta eri tyyppistä, eli epätoivottua sellaista Irvine Welshin ällöttävän Paska-kirjan lukemisen aikana, sekä hyväksyttävämpää silloin kun jollekin erityisen tunteisiin vetoavalle henkilölle käy poikkeuksellisen huonosti.

Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?

Nappasin eilen kirjaston bestseller-hyllystä Pekka Hiltusen Iso-teoksen. Aloitin sen aamulla bussissa suurin odotuksin, ja uskon sen imaisevan nopeasti mukaansa.

Kiitos kysymyksistä Katri!