lauantai 12. toukokuuta 2012

Riikka Pulkkinen - Totta


Olen jollain kumman keinolla onnistunut välttämään (tai unohtamaan) kaikki arvostelut tästä romaanista. Tietystikään en ole voinut olla huomaamatta Riikka Pulkkisen saamaa huomiota yleisesti, mutta itse kirjaa koskevat tekstit ovat menneet minulta ohi. Tavallaan minua harmittaa, ettei kukaan ole kehottanut minua lukemaan kirjaa aikaisemmin, ja ettei sitä ole hehkutettu ihan kaikkialla, niin että Pulkkisesta tietämättömät osaisivat tarttua romaaniin. Mutta tavallaan olen myös tyytyväinen, että tämän ihanan kirjan sisältö aukesi minulle täytenä yllätyksenä. En tiennyt lainkaan, mistä ja kenestä tarina kertoo, joten luulen kokemuksen olleen kokonaisvaltaisempi kuin mitä se olisi saattanut olla ennakko-odotusten paineessa.

Heti ensimmäisten sivujen aikana käy selväksi, että tarinasta tulee surullinen. Tunsin itseni liikuttuneeksi ennen kuin edes kunnolla tiesin, millaisiin henkilöihin olin tutustumassa. Mieleeni välähti oitis sanonta, jossa suru painaa tai puristaa rintaa. Alussa on siis kaksi vanhempaa henkilöä, Martti ja hänen vaimonsa Elsa, joka on kuolemassa syöpään. Hänellä on hyviä päiviä, jolloin sairautta ei edes huomaa, ja häntä voidaan hoitaa kotona. Sitten on huonoja päiviä, jolloin hänellä on kipuja ja jolloin hän purkaa turhautumisensa tyttäreensä Eleonooraan. Elsan kohtalo, jota minä en onnekkaana ole omassa elämässäni vielä joutunut kohtaamaan ja joka siksi luettuna herätti yllättäviä tunteita, on sen verran tavallinen, ettei siihen liity suurta dramatiikkaa. Kuoleminen on osa elämän kiertokulkua, ja kirjan henkilöistä Elsa on se, joka vaikuttaa sisäistäneen tämän kenties jopa parhaiten. Hänen tyyneytensä vaikuttaa osittain lohduttavasti muihin, mutta prosessi on siitä huolimatta  raskas, tietysti.

Eleonoraalla on kaksi tytärtä, joista vain Annan elämään sukelletaan syvemmälle. Kun hän saa tietää isovanhempiensa perheessä 60-luvulla  tapahtuneesta kolmiodraamasta, hän alkaa selvittää rakastajattaren  Eevan tarinaa, josta on aiemmin vaiettu täysin. Kerronta vaihtelee kolmen sukupolven välillä, tai oikeastaan voisi puhua neljästä. Nykyaikaa viedään eteenpäin Martin, Annan ja Eleonooran näkökulmista, menneisyyttä kelataan auki Eevan silmin. Keino on yllättävä ja tuo tarinaan aivan ainutlaatuisen kerroksen kulkiessaan rinnakkain Annan paljastamien salaisuuksien ja Martin muisteluhetkien kanssa. Salaperäinen loppuratkaisu on taitavasti sommiteltu: tapahtumien yleinen luonne paljastetaan lukijalle etukäteen, mutta syitä ja yksityiskohtia täytyy odottaa jännityksessä.

Totta ei suinkaan ole tarina pelkästään kuolemasta ja siihen liittyvistä menetyksen tuskista. Se on tarina rakkauden monimuotoisuudesta, siitä kuinka täyteläistä ja kaunista mutta myös epäreilua se voi olla. Totta kertoo kuinka historia toistaa itseään, kuinka paljon ihmiset voivat muuttua ajan myötä ja kuinka he alkavat muistuttaa toisiaan huomaamattaan. Kuinka paljon eri rooleja on omaksuttava, kuinka äiti on toiselle tytär ja kuinka sekin voi vanhemmiten kiepsahtaa päälaelleen.

Pulkkinen pyörittelee pääteemoja sellaisella kauneudella, että koko tarina lentää eteenpäin aivan liian nopeasti. Jos en olisi niin ihastunut hahmoihin ja pakahduttavaan tarinaan, kutsuisin kirjoitustyyliä melodramaattiseksi. Mutta koska sanalla on minun korvissani hieman pisteliäs sävy ja tuo mieleeni tekotaiteellisen paatoksen (olenko yksin mielikuvani kanssa?), ja koska olen sulaa vahaa Pulkkisen taitojen edessä, en leimaa tekstiä mokomalla kuvauksella. Pulkkisen kirjoittamana kauneuden ja surun yhdistelmä on tyylikäs.

Lukijan silmien eteen rakennetaan kokonainen fiktiivinen henkilö ainoastaan muutamalla sanalla, ja se henkilö on kaiken lisäksi uskottava. Hahmoilla ei kenties ole kovinkaan paljon variaatiota keskenään, mutta yhdestä perheestähän tässä puhutaankin. Tietynlainen muilta salassa pidettävä herkkyys tai haavoittuvuus kulkee selvästi geeneissä. Pulkkinen kertoo tarinaa pienten yksityiskohtien kautta, ja jollain tapaa teksti on vähäeleistä mutta sisältää samalla kokonaisen maailman. Pulkkisen ei tarvitse huutaa täysillä, vaan hän tekee paljon intensiivisemmän ja järisyttävämmän vaikutuksen pelkällä kuiskauksella.

Nautin erityisesti siitä, että romaani on niin selkeästi suomalainen. Kuvaukset mökkielämästä saivat minut sellaisen ikävän valtaan, että melkein varasin junaliput Seinäjoelle, missä isovanhempieni kesähuvila sijaitsee. Rakkaus hiljaisen järven rannalla vietettyihin kuulaisiin kesäiltoihin taitaa olla sellainen perisuomalainen ilmiö, joka tulee aina siirtymään sukupolvelta toiselle. Toivottavasti. Urbaanissa elossa on puolensa, mutta se ei voi koskaan korvata kokonaan sitä syvää onnellisuuden tunnetta, jonka mökkielämä luo. Pulkkinen havahduttaa myös ajattelemaan omia sukujuuria ja etenkin isovanhempia. Lapsenlapset ovat tottuneet näkemään heidät pelkästään yhdenlaisessa hoivaavassa roolissa, vaikka joka ikisellä on ollut nuoruutensa ja aikansa ennen vakiintuneita perheitä. Niin itsestäänselvä asia, joka kuitenkin oli minulta täysin unohduksissa.

Ja nyt, jos olette minun tavoin unohtaneet kaikki Totta-romaanista lukemanne arvostelut, ettekä ole vielä antaneet itsellenne mahdollisuutta muodostaa teoksesta omaa mielipidettänne: lukekaa tämä kirja! Mieluiten heti! Se on haikea (yritän nykyään välttää tuota naistenlehtimäistä sanaa, mutta tähän romaaniin se sopii liian täydellisesti) muttei liian murheellinen, vakavahenkinen vavahduttava romaani pienen hymynkareen kera.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Stieg Larsson - Flickan som lekte med elden


Siitä on lähes tasan kolme vuotta kun luin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ensimmäisen osan. Olen nähnyt sen sittemmin sekä ruotsalaisena että jenkkiläisenä elokuvaversiona (molempien Lisbethit ovat niin sykähdyttäviä että huh!), joten tapahtumat olivat suhteellisen tuoreina mielessä, kun siirryin lukemaan toista osaa. Niille, joille dekkaritrilogian juoni on tuntematon: päähenkilöinä ovat toimittaja Mikael Blomkvist ja omalaatuinen hakkeri ja oletettujen vakavien psyykkisten ongelmien takia holhottavaksi julistettu Lisbeth Salander, jotka ajautuvat ekassa osassa selvittämään yhdessä kymmenien vuosien takaista murhamysteeriä. Heidän välilleen kehkeytyy takkuilevasta alusta huolimatta romanttinen suhde, joka päättyy Lisbethin huomatessa, että Mikaelilla on toinenkin rakastajatar. Samassa romaanissa Lisbeth joutuu myös moneen otteeseen holhoojansa Nils Bjurmanin hyväksikäyttämäksi, jonka hän kostaa kekseliään suunnitelman avulla saaden Bjurmanin lopulta taipumaan täysin omaan valtaansa.

Toisessa osassa Lisbeth on katkonut väliin jokaiseen tuttuunsa Ruotsissa ja matkustellut vuoden ympäri maailmaa. Melko pian takaisin palattuaan kaksi Mikaelin toimittajaystävää murhataan omassa asunnossaan, ja hieman myöhemmin Bjurman löydetään omasta kämpästään suuri luodinreikä kallossaan. Rappukäytävään heitetystä murha-aseesta löytyy Lisbethin sormenjäljet, ja koska ase on rekisteröity Bjurmanin nimiin, Lisbethin oletetaan yksin olevan syyllinen kolmoismurhaan. Hänet etsintäkuulutetaan, hänen valokuvansa läiskäistään jokaisen sanomalehden etusivulle ja hänet leimataan täyshulluksi psykopaattimassamurhaajaksi. Mikael ja pari muuta kuitenkin uskovat hänen syyttömyyteensä, joten Lisbeth ei ole ainoa, joka omistautuu oikeiden syyllisten löytämiselle. Mikaelin murhatut ystävät ovat olleet aikeissa paljastaa laajan ihmiskauppaan sekaantuneen ringin, tai ainakin monen asiakkaan henkilöllisyyden, joten etsiessään murhaajaa tai murhaajia Mikael ja Lisbeth saavat samalla koko ajan lisää tietoa kokonaisesta rikollisesta organisaatiosta. He eivät kuitenkaan toimi yhdessä, vaan Lisbeth pitää tarkkaan huolta siitä, ettei taas tee mielestään pahaa virhettä ja kiinny Mikaeliin liiaksi. Heidän harvat keskustelunsa käydään salamyhkäisesti tietokoneen avulla.

Lisbeth on kokenut elämänsä aikana hyväksikäyttöjä ja väkivaltaa sen verran, että hän on kasvanut täydellisen riippumattomaksi muista ihmisistä. Hän ei haaskaa aikaan turhiin ystävällisyyden eleisiin vaan antaa itsestään kylmän ja kovan kuvan. Eikä se ole pelkkä ulkoinen vaikutelma, vaan lukijan päästessä Lisbethin ajatuksiin hän huomaa, ettei Lisbeth todella ole kiinnostunut hellyydenosoituksista tai toisten ihmisten huomiosta. Hänellä on taito keskittää halutessaan ajatuksensa täysillä vain yhteen asiaan kerrallaan, ja jos hänellä on suunnitelma keksittävänään, hän saattaa istua tuntikaupalla pelkästään ajattelemassa. Ajateltuaan valmiiksi hän yksinkertaisesti menee ja toteuttaa suunnitelmansa.

Lisbeth on epäilyksettä mielenkiintoisin fiktiivinen hahmo pitkään aikaan ainakin dekkarigenren sisällä, huomaahan sen jo siitä mediahuomiosta, jonka kirjoista tehtyjen elokuvien Lisbeth-näyttelijät ovat saaneet aikaan. Hän on yksinkertaisesti cool niin ulkonäöltään kuin käyttäytymiseltäänkin. Huomasin itse kirjoja lukiessani odottavani innokkaasti, milloin seuraavaksi päästään Lisbethin näkökulmaan. Muut eivät vain ole niin kiehtovia persoonia. Kenties se on viehätystä Lisbethin itsenäisyyttä kohtaan, tai kadehdittavan välinpitämätöntä asennetta kohtaan, tai poikkeuksellisen älykkäitä suunnitelmia ja juonia kohtaan. Silloin kuin hänestä joskus harvoin löytyy jokin inhimillisempi puoli, kuten eräs yö kun hän itkee naisen perään, johon hän on huomannut kiintyneensä enemmän kuin olisi halunnut, hetki paisuu harvinaisuutensa takia paljon itseään suuremmaksi ja riipaisevammaksi.

Lisbeth onnistuu pikkuruisesta koostaan huolimatta laittamaan polvilleen kenet tahansa riippumatta vastapuolen koosta tai sukupuolesta, eikä ole poikkeuksellista, että hänen vierailuidensa kohteet jäävät täristen itkemään pelosta ja järkytyksestä Lisbethin lähdettyä, olivat he sitten kuinka raavaita miehiä tahansa. Lisbethillä on nimittäin henkilökohtainen missio kaikessa, mihin hän ryhtyy: hän haluaa rangaista miehiä, jotka vihaavat naisia. Hänen kostolistalleen joutuu jokainen, joka on kohdellut Lisbethiä väärin, mutta hän tekee parhaansa rangaistakseen myös niitä, jotka ovat käyttäneet hyväkseen ketä tahansa puolustuskyvytöntä ja halutonta naista. Ja hän myös saa suunnitelmansa läpi lähes poikkeuksetta. Aina hän ei käytä pelkkää älyään, vaan hän on ketteryytensä ja vikkelän ajattelukykynsä ansiosta varteenotettava vastustaja myös fyysisissä kamppailuissa suuria lihaskimppuja vastaan. On erittäin ilahduttavaa lukea kuinka huvittuneesti ja ivallisesti Lisbethiin aluksi suhtautuvat omahyväiset miehet huomaamavat yhtäkkiä olevansa alakynnessä taistellessaan pieneltä androgyyniltä teiniltä näyttävää henkilöä vastaan.

Romaanilla on toki muitakin ansioita kuin Lisbeth, vaikka nyt innostuinkin kehumaan hänen hahmoaan. Larsson osaa kohottaa jännitystä välillä hieman liiaksikin, sillä hän saattaa kertoa kuinka jokin henkilöhahmoista keksii suuren salaisuuden paljastamatta kuitenkaan sen sisältöä. Vastaukset kyllä tulevat ennemmin tai myöhemmin joko perinteisinä sanallisina selityksinä tai tapahtumien kautta, mutta niitä täytyy odotella aikansa. Bjurmanin etsiessä kuumeisesti Lisbethin lapsuuteen sijoittuvaa, erittäin salaiseksi luokiteltua tapahtumaa, ratkaisun keksiminen kuvataan näin:
Först förstod han inte sammanhanget. Sedan hittade han de rättsmedicinska bilderna och kontrollerade namnet igen. Min gud... det kan inte vara möjligt. Han insåg plötsligt varför ärendet var hemligstämplat. Advokat Nils Bjurman hade fått en jackpot.
(Ne jotka eivät osaa tämänkään vertaa maamme toista virallista kieltä, pahoittelen, mutten aio kääntää sitaattia.) Tällaisen kutkuttavan löydöksen jälkeen kestää vielä kauan ennen kuin papereiden sisältö selviää lukijalle, ja sekös turhauttaa. Samalla se kuitenkin pakottaa lukemaan eteenpäin, mikä kyllä hoituu myös nopeatahtisen kerronnan ja näkökulmien vaihdosten ansiosta.

Tarinaa viedään eteenpäin niin pahisten kuin hyvisten kautta, mikä tuo lisäsävyjä rikosten selvittelyyn. Ihmiskauppoihin sekaantuneille ihmisille ei tietystikään heru myötätuntoa, mutta ihan jokainen ei silti ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, kuten harvoin nykydekkareissa muutenkaan. Lisbethin väkivaltaiset kostokeinot ovat oikeutetumpia ja ymmärrettävämpiä kuin eestiläistä alaikäistä tyttöä hyväkseen käyttäneen keski-ikäisen miehen sikailut. Etenkin monet näennäisesti poliisin tai toimittajien piireissä pyörivät henkilöt päätyvät käyttämään valtaansa väärin henkilökohtaisten motiivien, kuten rahanhimon, takia. Teokseen on ujutettu aimo annos mediakritiikkiä, se tulee vahvasti esille jo siinä kuinka nopeasti ja hatarin perustein Lisbeth teilataan lehdistössä poliisin toimesta. Muutenkin toimittajan etiikkaa ja vastuusta koskevia kysymyksiä pyöritellään jonkin verran pohdittaessa sitä, kuinka paljon saa ja kannattaa julkaista joutumatta itse vaaraan tai aiheuttamatta läheisille ongelmia.

Kuten perinteisesti dekkareissa, eivät Larssonin romaanin rikokset selviä ammattilaisten vaan siviilien toimesta. Poliisit ovat hetkittäin täysin hukassa oikeiden syyllisten suhteen ja käyttäytyvät kuin päättömät kanat rynnätessään Lisbethin perään pelkkien sormenjälkien perusteella. Lisbeth ja Mikael ovat niitä harvoja, jotka työskentelevät todellisten ongelmien parissa ja ovat nopeimmiten oikeiden syyllisten jäljillä. Ammattilaisetsiviä ei kuitenkaan leimata kokonaan typeräksi taidottomaksi sakiksi, vaan heidänkin joukostaan löytyy henkilöitä, joihin lukijan on melko helppo tykästyä ja jotka säilyttävät järkevän otteen murhiin.

Flickan som lekte med elden ei ole pelkkää seikkailua ja rikosten selvittämistä, vaan Larsson on panostanut myös ihmissuhteisiin. Kirjassa on muutama romanssi ja yksityiskohtaisia kuvauksia intiimeistä hetkistä, joiden voin helposti uskoa olevan osittaisia merkittäviä syitä Larssonin suurelle suosiolle. Rikosten ratkaisu ja syyllisten etsiminen toimivat romaanien runkona, kun taas henkilöiden kehittyminen ja heidän toisiinsa luomat suhteet täyttävät ne lukuisat aukot, joita ilman jännittävät takaa-ajot tai uusien salaisuuksien selvittäminen käyvät yksitoikkoisiksi.

Romaanin suurin ja ärsyttävin "cliffhanger" on lopetus, josta ei käy selville jääkö Lisbeth henkiin. Pelastus saapuu, mutta onko liian myöhäistä? Samalla viimeisessä kohtaamisessa on väreilevää odotusta myös tunnepuolen suhteen, sillä kaksi toisistaan koko romaanin ajan etäällä pysytelleet henkilöt kohtaavat pitkästä aikaa kasvokkain (onkohan minun ihan turha yrittää piilotella osapuolten nimiä, vai onko jollekin vielä jäänyt epäselväksi, kenen kahden välien lämpenemistä koko romaanin ajan viritellään?). Mielestäni sillä ei ole niinkään väliä, päätyykö kaksikko lopulta yhteen. Oikeastaan toivon, että eivät, sillä haluaisin Lisbethin jatkavan omalla itsenäisellä tavallaan. Mutta jotakin hellyyttävää kahden ihmisen välisessä uudelleen löydetyssä kiintymyksessä aina on, joten en minä protestoi ainakaan kovaan ääneen, jos niin lopulta käy. Palatakseni vielä tämän romaanin loppuun, se on toisaalta ymmärrettävä ja fiksu veto Larssonilta, sillä sen jälkeen viimeistä osaa ei millään voi jättää lukematta. Enkä minä sitä haluaisikaan, sillä jo Lisbeth yksinään on täysin pätevä syy Millenium-trilogian olemassaololle.