Maria Sveland: Hatet - En bok om antifeminism

Luulin ensi alkuun lukevani fiktiivistä kirjaa, kun aloitin Maria Svelandin teosta. Nopeasti minulle kuitenkin valkeni, että pitelen käsissäni jotakin painavaa. Hatet - En bok om antifeminism on äärimmäisen juurtunut todellisuuteen, eikä siinä ole mitään kaunokirjallista, saati sitten kaunista. Se on raivokasta tykitystä tietokirjallisessa kuoressa, se on monta vuosikymmentä kyteneen turhautuneisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden räjäyttämistä lukijan tietoisuuteen.

Kaiken sotaisan sekasorron Sveland kokoaa asialliseen nippuun ja esittelee sivistyneeseen tyyliin, joka on kieltämättä fiksu veto viestin tehokkaan perille saattamisen kannalta. Ideana on osoittaa, että antifeministeillä on vaarallisen paljon jalansijaa ja valtaa puuttua feministien toimintaan, ja että tämän yhteiskunnan kaikilla tasoilla ilmenevän vihan kitkemiseksi vaaditaan mittavia toimenpiteitä.

Svelandin puheenvuoro on oiva avaus keskustelulle. Hän poimii tarkasteltavaksi Ruotsissa viime vuosina huomiota saaneita tapauksia, joissa feministit ja antifeministit ovat seisseet napit vastakkain. Lievästi sanoen. Kuten mediassa usein on tapana, ovat kirjassa esiin nostetut konfliktit kärjistyneet siten, että vain yksi näkemys on päästetty valloilleen dominoimaan tapausten julkisuuskuvaa. Yleensä sorretun ja hiljennetyn osapuolen rooli jää feminismin edustajille, tai jos he pääsevät ääneen, nähdään heidät helposti kiihkoilevina pahiksina. Sveland pyrkii kirjassaan selventämään, mitä tapausten pohjalla on ja miksi ne ovat eskaloituneet verisiksi tappeluiksi, joskus muutenkin kuin kuvaannollisessa mielessä.

Sveland selventää aluksi, miksi kokee aiheen itselleen tärkeäksi. Hänet on nimittäin pakotettu elämään päivittäin peläten mielipiteidensä synnyttämää kiukkua ja sen ilmenemismuotoja. Hatet alkaa Svelandille osoitetulla vihakirjeellä, ja vaikka hänen reaktionsa on osittain lamaannus, ei hän kuitenkaan kykene pysyttelemään hiljaa. Tappouhkausten yleisyys on siis yksi syy Hatet-kirjan olemassaololle, sillä tieto uhkausten lukumäärästä motivoi Svelandia sivuuttamaan halunsa käpertyä suojaan antifeministien painostukselta. Otteet Svelandin omasta elämästä ja pelkoon sopeutumisesta rytmittävät teosta ja tuovat raikkaan tuulahduksen kaiken raskaan faktan keskelle.

Svelandin kokemukset eivät missään nimessä ole kevyimmästä päästä, mutta hänen parin sivun mittaiset kuvauksensa ahdistuksestaan, uupumuksestaan, päätään nostavasta taistelutahdostaan ja lopulta jonkinlaisesta rauhan tunteestaan osoittavat välähdyksenomaisesti, kuinka lahjakas hän on kirjoittamaan ei vain tieteellisen materiaalin vaan myös tunteiden pohjalta. Sen takia olen hivenen pettynyt, etteivät ennakko-odotukseni kaunokirjallisesta teoksesta pitäneet paikkaansa, mutta onneksi Svelandin tuotanto ei rajoitu tähän yhteen tietokirjaan. Sitä en sen sijaan mene julistamaan, ettei Hatet olisi Svelandin tärkein työ tähän mennessä, sillä teos ansaitsee niin paljon huomiota ja lukijoita kuin vain on mahdollista.

Hatet on kokoelma eri ongelmatapauksia, mutta perusvire on sama kaikissa: miten tahansa feministit tekevät, on se aina antifeministien silmissä väärin. Kaksinaismoraali jyllää ja feminismin edustajan on mahdotonta saada hyväksyntää aatteilleen, teki hän sitten miten päin tahansa. Räikeimmissä tilanteissa yksittäiset henkilöt ovat kokeneet suoranaisia julkisia lynkkauksia heidän mielipiteidensä ollessa vihaajien mielestä vääriä.

Sveland syventyy muutamiin näistä tapauksista ja osoittaa johdonmukaisesti ja runsasta taustamateriaalia avukseen käyttäen, kuinka ihmisiä on tahallisesti mustamaalattu ja heidän mielipiteitään väännelty tietyn lopputuloksen aikaansaamiseksi. Hän käyttää apunaan haastatteluja, lehtijuttuja, tv-dokumentteja ja tietysti nettiä. Myös hänen omat muistonsa ja käsityksensä tihkuvat esiin läpi teoksen sävyttäen muuten mahdollisesti kuivahkoksi käyvää informaatiota.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä naisena olemiseen liittyvistä umpikujista lienee suhtautuminen äitiyteen. Jos nainen jää lapsensa syntymän jälkeen hoitamaan jälkikasvuaan, on hän 50-luvulle jämähtänyt kotirouva ja laiskottelija. Jos hän palaa töihin mitä pikimmiten, on hän tunteeton ja äidiksi sopimaton kylmä ihminen. Koskaan ei voi voittaa. Sveland valitsee tekopyhän ajattelutavan malliksi omat kokemuksensa, sillä kirjoitettuaan kirjan äidiksi tulemisesta hän sai tuta teoksen jälkimainingeissa ankaran kritiikkimyrskyn, vaikka hänen mielipiteissään ei sinänsä ollut mitään uutta tai ihmeellistä.

Antifeministejä tuskin voi kutsua järjestäytyneeksi ryhmittymäksi, mutta heidän toimintansa on silti strukturoitua ja tehokasta. Erityistä huomiota Sveland haluaa kiinnittää nettivihaan, joka jyllää nykypäivänä ehtymättömänä ja armottomana lukemattomien anonyymiyden takaa huutelevien raivopäiden voimalla. Keskustelupalstoilla ja erilaisten tekstien kommenttiosioissa vihamielisyys leviää nopeammin kuin avotuli, ja tappouhkaukset ovat arkipäivää.

Lisämausteensa surkeuteen tuovat ne naispuoliset bloggaajat tai kolumnistit, jotka käyttävät heille suodun mediatilan yhtymällä antifeministien kuoroon. Jos nainen sanoo pokkana, ettei identifioidu feministiksi, en osaa minäkään tehdä muuta kuin huokaista turhautuneena ja manata ihmiskunnan typeryyttä.

Pelkkään esimerkkitapausten pyörittelyyn ei ole tyytyminen, vaan Sveland metsästää myös antifeminismin ytimestä löytyvää syytä sille, mikä toimii bensana naisvihan liekeissä. Hän löytää äkäisten porukoiden keskuudesta läheisiä yhteyksiä myös muihin suvaitsemattomiin näkökantoihin, kuten rasismiin ja homofobiaan, ja pystyy lopulta pyydystämään piilevän sisimmän.

Se sisin on pelko. Pelko sitä kohtaan, että patriarkaatti murenee uuden tuntemattoman voiman alle, oli se sitten toinen sukupuoli tai toinen kulttuuri. Läheskään kaikille ei tunnu menevän perille, että feminismin ideana on suoda tasapuolinen valta kaikille riippumatta ulkoisista ominaisuuksista, niin rakenne- kuin yksilötasolla. Ne, jotka eivät tätä käsitä, keskittyvät ymmärrykseen pyrkimisen sijasta pitämään pystyssä ikivanhoja miehisiä järjestelmiä ja tukahduttamaan kaikki poikkeavat aatteet, kuten Sveland hätkähdyttävällä teoksellaan esimerkki toisensa jälkeen todistaa.

Maria Sveland: Hatet - En bok om antifeminism. Leopard förlag 2013. 176 s.

Joanne Harris - Persikoiden aikaan

Siirryin pitkästä aikaa kaunokirjallisuuden taianomaisemmalle puolelle, jonka tehtävä ei ole opastaa, valistaa tai yleissivistää. Tai jos se tekeekin niin, opettaminen on toisarvoista eikä varasta huomiota itse tarinalta. Joanne Harrisin uusin romaani Persikoiden aikaan on jatkoa Pieni suklaapuoti-teoksen aloittamalle sarjalle, josta on nyt ilmestynyt kolme osaa. Tiedän lukeneeni myös keskimmäisen, sillä sen nimi Karamellikengät tuo oitis mieleeni kuvan kiehtovasta tummansinisestä kannesta, mutta totta puhuen en muista sen tapahtumista pätkääkään. Sen sijaan Chocolat on mielessäni useaan kertaan katsotun elokuvan ansiosta, jonka viehätysvoima ei ehkä kaikkein vähiten perustu Johnny Deppin charmikkaaseen olemukseen. Muutama muu Harrisin teos on sen sijaan tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ihan ilman visuaalisen median apua, nimittäin Herrasmiehiä ja huijareita sekä Sinisilmä ovat mitä loistavinta veitikkamaista älynystyröitä kutkuttavaa tarinankerrontaa.

Vaikka ei olisi lukenut Karamellikenkiä (ja tämän olemattoman kirjamuistini kanssa voisin yhtä hyvin sanoa niin), pääsee Persikoiden aikaan-romaaniin nopeasti kiinni. Suklaata elääkseen valmistava Vianne palaa vuosien poissaolon jälkeen kahden tyttärensä kanssa sinne, mistä kaikki sai alkunsa, eli Lansquenetin pikkuiseen ja täyttä elämää kuhisevaan kylään. Viannen rakkaus Roux jää viettämään kiertolaiselämää veneelleen Pariisin joen varteen, eikä päästä Viannea lähtemään hyvin mielin. Lansquenetin asukkaat ovat sydämellisiä ja vieraanvaraisia, mutta heidän mukanaan seuraa väistämättä draamaa. Sitä paitsi osa asukkaista on kyräilevää, muutosvastarintaista ja tylyä sakkia, ja vaikka Vianne kerran voitti heidät puolelleen kielen mukanaan vievillä konvehdeillaan, ei hän ole tällä kertaa täysin tyynin mielin liikkeellä.

Viannea jäytävä epämiellyttävyyden tunne kasvaa, kun käy ilmi, että Lansquenet on vain askeleen verran päässä avoimesta sodasta. Läheiselle Les Maraudsin alueelle on majoittunut muslimiyhteisö, jonka syvästi uskonnolliset perinteet varjostavat ranskalaisten asukkaiden vapaamielisempää arkea. Kuten sanottu, en mene takuuseen kahden aiemman Viannesta kertovan romaanin tapahtumista, mutta muistaakseni niiden tunnelma ei ole aivan niin vakavahenkinen kuin Persikoiden aikaan-kirjan on. Alusta asti Viannen mieltä varjostavat epäilyt siitä, tekeekö hän virheen palatessaan kylään, ja kun hänen entiset vihamiehensä alkavat lukeutua ystäviksi ja paras ystävä taas tuntuu ottavan etäisyyttä, on Viannen elo kylässä kaukana huolettomasta.

Viannelle aikoja sitten kuulunut suklaapuoti on muutettu muslimityttöjen kyläkouluksi, jonka toiminta on tyssännyt tuhopolttoon. Se on vain yksi kylän levotonta ilmapiiriä kuvaava tuhoteko, ja todellisuudessa vihanpito on jatkuvaa. Vianne ei kuitenkaan kaihda joen toisella puolella elävää Afrikasta saapunutta yhteisöä, vaan alkaa sinnikkäästi tehdä tuttavuutta sen kanssa. Viannen avoimuus saa suurimman osan heistä heltymään, mutta muutama vihamielinen kohtaaminen saa kylmät väreet hiipimään pitkin selkää. Vianne ei tällä kertaa saa perustettua kylään suojaa, jonka suklaantuoksuiseen lempeään huomaan kuka tahansa on tervetullut viettämään suloista murheetonta hetkeä, vaan hänen asuinpaikastaan muodostuu piilopaikka perheensä painostusta pakeneville nuorukaisille.

Muutoksesta totisempaan kertoo sekin, että Viannen ihmisiä yhdistävät herkkusuklaat vaihtuvat kirjassa puusta poimittuihin persikoihin ja yötä myöten valmistettuihin hilloihin. Paikkansa tarinassa on myös etnisillä ruokalajeilla, joita Harris listaa kuin Enid Blyton Viisikon piknik-eväitä konsanaan ja joiden vahvat mausteet korostavat eroa Viannen entisiin pehmeisiin makeisiin. Maghrebilaisten paastoamisen myötä käy ilmi, kuinka vahvasti ruokasidonnaisia eri kulttuurit ovat ja kuinka arkemme kietoutuu sen ympärille, milloin on aika ravita itsensä ja perheensä. Les Maraudsin asukkaiden tapa kerääntyä iltaisin yhteen ruokailemaan tuntikausiksi jättää länsimaiseen kiireiseen arkeen rinnastettuna varjoonsa meidän tapamme hotkia ateriat kaiken muun mukamas tärkeämmän lomassa. Vianne on oivaltanut, että eri taustoista tulevien ihmisten yhteen saattamiseksi tarvitsee harvoin muuta kuin jonkin pidemmän kaavan kautta valmistettavan ruoka-annoksen, jonka ympärillä puuhailla. Suklaa ei myöskään ole hävinnyt Viannen elämästä kokonaan, vaan hän osaa edelleen sokerin avulla juonittelun erikoisen taidon.

Ei tarvitse olla taitava rivien välistä lukija, jotta ymmärtäisi napata Harrisin taka-ajatuksen muslimiyhteisön jäsenten ja ranskalaisten välisten erojen korostamisesta. Sinne tänne ripotellut vieraskieliset nimitykset milloin millekin asialle varmistavat eksoottisen henkäyksen. Naisen onneton asema afrikkalaisessa yhteisössä käy kivuliaasti ilmi, vaikka yhteisön miespuoliset jäsenet tekevät parhaansa pitääkseen yllä sileää julkisivua. Viannen kyky tunkeutua Les Maraudsilaisten perheiden yksityiselämään käy tässä mielessä arveluttavaksi, sillä minun on vaikea uskoa, että yksinäisen nuoren naisen annettaisi tosielämässä kävellä esteettä tuntemattomien kotiin. Maghrebilaisten vieraanvaraisuus sinänsä ei ole lainkaan epäuskottavaa, vaan enemmän häiritsee Viannen tapa sekaantua kaikkeen. Hänen motiivinsa on auttamisen halu ja uteliaisuus, mutta ylenpalttisessa huolehtimisessa ja hiljaisen tyynessä ulkokuoressa on myös rasittavat puolensa.

Persikoiden aikaan on kirjoitettu päiväkirjamuodossa siten, että jokaisen luvun aloittaa päivämäärä ja minä-muotoisesta kerronnasta vuorottelee Viannen kanssa Lansquenetin pitkäaikainen kirkkoherra. On kiintoisaa huomata, kuinka hän ottaa sivumäärällisesti reilusti tilaa, mutta ei oikeastaan ole oleellisessa roolissa. Hänen tehtävänsä on toimia puskurina, mutta saatuaan aikaan kasvavan konfliktien vyöryn hän siirtyy hiippailemaan varjoihin. Hänen kompastelevaa henkistä kasvuaan muutoksia ja erikoisia ihmisiä vihaavasta asenteesta nöyrempään ja avoimempaan elämänkatsomukseen on siitä huolimatta lystikästä seurattavaa, ja hänen asteittain tapahtuva aseleponsa Viannen kanssa lienee jälleen eräs Harrisin elämänviisauksista: ihmisten on mahdollista muuttua, vaikka he olisivat kuinka yrmeitä ja tapoihinsa kangistuneita tahansa.

Vaikka Persikoiden aikaan antaa mahdollisuuden käsitellä äärimmäisen tärkeitä ja pulmallisia aiheita, on se pohjimmiltaan satu. Viannen molemmilla tyttärillä on omat mielikuvitusolennot, jotka seuraavat heitä kaikkialle ja jotka aikuisetkin pystyvät näkemään, jos vain kykenevät olemaan oikealla aaltopituudella. Harris muotoilee yliluonnolliset elementit osaksi todellista maailmaa siten, ettei taianomaisia sattumuksia ole mahdotonta kuvitella tapahtuviksi omassa arkisessa vaelluksessa. Ne kumpuavat jokapäiväisistä asioista, jolloin taikuus syntyy sinnikkäästä yrittämisestä ja omien ajatusten voimasta. Viannen valmistama suklaa tuskin itsessään sisältää maagisia kultahippuja, jotka noituvat syöjänsä, vaan erityinen vaikutus syntyy otollisista olosuhteista ja tarkasti valikoitujen ainesten sekoittumisesta.

Harrisin värikkäällä - ja suomentajan taitavasti pyydystämällä - kielellä on myös vaikutuksensa, sillä se on yhtä aikaa älykästä ja lumoavaa ja luo Lansquenetin riitaisan arjen ylle maagisen häivähdyksen. Sen ansiosta tietty turvallisuus säilyy tarinan alusta loppuun. Vaikka useilla asukkailla on häijyt aikomukset mielessään, on varmaa, ettei keskeisille henkilöille voi käydä aidosti pahasti. Onnellinen loppu on yhtä itsestään selvä kuin vastaus Viannea kalvavaan kysymykseen siitä, onko Lansquenet hänen lopullinen turvasatamansa.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan (Peaches for Monsieur le Curé). Suomentanut Satu Leveelahti. Otava 2013. 409 s.

Huh, ilmeisesti koko blogimaailma on lukenut tämän kirjan! Tässäpä melkoinen lista: Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Villasukka kirjahyllyssä, Mari A, Aili-mummon arkea, Annelin lukuvinkit, Kirjakolo, Sananen kirjasta, The Late Night Book Club, Yksi luku vielä..., Kirjat kertovat..., Notkuva kirjahylly.

Caitlin Moran - How To Be a Woman

Kaikki joiden mielestä feministit ovat kuivia tosikkoja ja tiukkiksia, saisivat perehtyä Caitlin Moranin teokseen How To Be a Woman. Nimittäin ne, jotka voivat lukiessaan vastustaa kiusausta nauraa ääneen, saavat pohtia vakavasti omaa huumorintajuaan (tai sen puutetta kröhöm). Moran kertoo reippaasti omista lähtökohdistaan mitä naisena oleminen hänen mielestään merkitsee, ja vaikka romaani on kauttaaltaan hyvin subjektiivinen, on Moranin mielipiteissä myös valistavia sävyjä.

How To Be a Woman kulkee melkolailla aikajärjestyksessä Moranin lapsuudesta aikuisuuteen, sillä hän käsittelee kappale kappaleelta eri alueita, joita naiseksi kasvamiseen kuuluu. Karvankasvu, kuukautiset, rintojen ilmestyminen, vartalokuva yleisemmin sekä vastakkainen sukupuoli ovat pääosassa nuoruuden käsittelyssä. Myös aikuisiältään Moran nostaa esiin ne tavallisimmat aiheet, jotka koskettavat lähes kaikkia naisia jollain tapaa, kuten synnytys, rakastuminen, naimisiinmeno ja abortti.

Kerronta ei ole staattisen kronologista. Moran sekoittaa muistonsa väkevien mielipiteiden ja pohdiskelevan jutustelun kanssa, jota voisi paikoitellen kutsua päiväkirjamaiseksi tai ajatusvirtamaiseksi. Tällä en suinkaan tarkoita, että How To Be a Woman olisi jotenkin sekava tai päämäärätön, sillä se on päinvastoin kirjoitettu selvästi tarkasti määriteltyä tavoitetta kohti suunnaten. Moran pyrkii nimittäin muistojensa pohjalta todistamaan, kuinka moninaisesti ja kokonaisvaltaisesti sukupuoli määrittää ihmisen elämän eri vaiheita. Hän vain naamioi todellisen tehtävänsä viihdyttävään tarinamuotoon, jotta saisi viestinsä kivuttomammin perille.

Mitään kivuliasta teoksessa ei todella ole, siitä Moranin nokkela ja rattoisa kirjoitustyyli pitää huolen. Kirosanoilla ja suorasukaisella asenteella valeltu kerronta on niin viihdyttävää, että on helppo unohtaa, kuinka tärkeää sanomaa Moran julistaa. Oikeastaan monet hänen tarinoistaan ovat pohjimmiltaan hyvin surullisia, kuten se, ettei hänen lastenhoidon alle tukahtuva äitinsä kertonut mitään kuukautisista, tai se, että Moranin suuri ihastus totesi ääneen hänen olevan lihava. Moniin hänen kokemuksiinsa on ajatuksen tasolla helppo samaistua, mutta itseironinen tyyli myös etäännyttää Moranin todellisista tunteista. Sen pohjalta, mitä Moran jakaa lapsuudestaan, ovat hänen nuoruusvuotensa luultavasti olleet varsin tuskallisia, mutta toisaalta miksi velloa surussa? Vaikka Moran välittää helvetilliseltä kuulostavan synnytyksen ja ilmiselvän ankean abortti-kokemuksen humoristisessa valossa, onnistuu hän tekemään sen kokemuksiaan vähättelemättä. Marttyyriksi Morania ei voi haukkua vahingossakaan, sillä hänen valoisa ja kipakka sävynsä pysyy muuttumattomana läpi teoksen.

How To Be a Woman on pakattu täyteen voimakkaita näkemyksiä, jotka voisivat eri tavalla esitettyinä uuvuttaa lukijansa hyvin pian. Moranin ajatukset naisen oikeuksista ja ympäröivän maailman suhtautumisesta naiseen ovat lähestulkoon poikkeuksetta kärkkäitä ja syyttäviä, mutta täysin oikeutettuja. Hän myös esittää ne varsin miellyttävällä tavalla. Sillä en tarkoita, että Moran kiertelisi arkoja aiheita tai että hän säästelisi ketään, joka ei sitä ansaitse, vaan miellyttävä merkitsee tässä tapauksessa sitä, että Moran osaa innostavalla ja reilulla tavalla osoittaa, mikä hänen mielestään menee pieleen naiseksi kasvaessa. Moran perustaa aatteensa omille kokemuksilleen ja havainnollistaa kaunistelematta, miksi mikäkin hänen sanomansa pätee. Samalla rivien välistä voi lukea, että Moran on suorastaan vimmainen ja palaa aiheelleen, tivaten, miksi naisen pitäisi naiseutensa takia olla velvoitettu yhtään mihinkään.

'Fortunately', she said, 'the craze for Brazilians is abating. The hot new haircut is the Sicilian. It is like a Brazilian - but you are left with a neat little Sicily-shaped triangle, which at least means that you still look like a woman. Good luck!'

Sicily? The good news is that I can make my luge look like Sicily? Home of the Mafia? That's my vagina now? It's got the Godfather in it? Ha ha! Can you imagine if we asked men to put up with this shit? They'd laugh you out the window before you got halfway through the first sentence.

I can't believe we've got to a point where it's basically costing us money to have a fanny. They're making us pay for maintenance and upkeep of our lulus, like they're a communal garden. It's a stealth tax. Fanny VAT. This is money we should be spending on THE ELECTRICAL BILL and CHEESE and BERETS. Instead, we're wasting it on making our Chihuahuas look like a skanky Lidl chicken breast. God DAMN you, mores-of-pornography-that-have-made-it-into-my-pants. GOD DAMN YOU.

Pahoittelen pitkää sitaattia, mutta tuossa on vasta murto-osa siitä, mitä kaikkea oikeasti haluaisin tallettaa muistiin.

Hassuttelu sikseen, sillä ei Moran mikään koko kansan viihdyttäjä ole. Vaikka hänen kiroilunsa ja aksenttinsa muistuttaa hulvattomasti Notting Hillin hyvän mielen komediaa, kertoo How To Be a Woman kuitenkin pohjimmiltaan hurjaa tarinaa. Kun kaikki ne suurimmat elämänvaiheet, joita naiset yleensä käyvät läpi, kootaan putkeksi kansien väliin, alkaa suorastaan hirvittää. Etenkin Moranin rankka ensisynnytys on sen verran järkyttävää luettavaa, että sain hädin tuskin nieltyä lounaani siihen tutustuessani. Koska Moran ei päivittele tai säälittele itseään, voi jokainen valita oman suhtautumistapansa.

Sen verran oivalluksia Moran kuitenkin esittää matkan aikana, että on ihme jos savu ei ala missään vaiheessa nousta korvista. Hän katselee naisen elämän luonteviksi miellettyjä osasia välimatkan päästä, ja kappas vain: suuri osa on silkkaa järjettömyyttä! Ehkä se on Moranin salaisuus, että kun hän kerran on oivaltanut kaikki paineet, vaatimukset, vähättelyt ja odotukset, jotka hänen ylleen on langetettu lapsesta asti, on hänen nykyinen selviytymiskeinonsa nojautua taaksepäin ja tarkastella naisena olemista hullussa yhteiskunnassamme huvittuneen välimatkan päästä. Vaikka hän onkin haudanvakava.

Caitlin Moran: How To Be a Woman. Ebury Press 2012. 312 s.

Liisa,  Kati, Norkku, Liina, Maija ja Linnea ovat myös lukeneet kirjan.