Liza Marklund, Lotta Snickare - Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra

 

Tässäpä oivallinen pikaopas feminismin saloihin, jos liike tuntuu vieraalta tai vihamieliseltä. Oman käsitykseni mukaan jo sana feminismi synnyttää monissa epäluuloisen asenteen, joka saa heidät kavahtamaan ja ottamaan etäisyyttä ryhmään, jonka helposti mielletään koostuvan kiihkoilevista femakoista. En toki ole perillä siitä, kuinka yleinen kyseinen halveksiva asenne on, mutta olen tietoinen sen olemassaolosta. Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra on kuitenkin sen verran ei-provosoiva ja systemaattinen läpikäynti joistakin niistä yhteiskuntaan perinpohjaisesti juurtuneista syistä, joiden takia feminismiä tarvitaan, että uskaltaisin kehottaa vihaisempaakin feminismin vastustajaa perehtymään kirjaan.

Liza Marklund ja Lotta Snickare ottavat tehtäväkseen käydä läpi ihmisen suurimmat elämänvaiheet vauvasta työikäiseksi tarkastellen niitä asemia ja edellytyksiä, joita yksilöille suodaan tai vastaavasti evätään heidän sukupuolensa pohjalta. Kyseessä ei missään nimessä ole kattava kartoitus kaikista niistä kiperistä tilanteista, joita ihmisellä tulee elämänsä aikana vastaan ja jotka myötävaikuttavat epätasa-arvon ylläpitoon, vaan kirjassa nostetaan esiin jokapäiväisiä tilanteita ja yleisissä tiloissa (kuten päiväkoti tai toimisto) toteutuvia sosiaalisia rakenteita, joissa naisen alisteinen asema mieheen nähden toteutuu ja toistuu. Kierrettä saattaa olla vaikeaa murtaa, mutta Marklund ja Snickare pyrkivät antamaan konkreettisia ohjeita siihen, miten arkisia konstruktioita voi rikkoa omassa jokapäiväisessä elinympäristössään muuttumatta niskoittelevaksi radikaaliksi. He listaavat myös rutkasti väitteitä, joilla yritetään todistaa naisen nykyään seisovan täysin samanarvoisessa asemassa miehen kanssa, osoittaen ne vääriksi tutkimustulosten ja omien kokemustensa avulla. Sivuille on myös ripoteltu "Mitt livs novell"-otsikolla lyhyitä kertomuksia, joissa Marklund ja Snickare jakavat henkilökohtaisia epämiellyttäviä kokemuksia, jotka mitä luultavimmin ovat motivoineet teoksen kirjoittamiseen.

Punaisena lankana läpi teoksen toimii kirjoittajien vahva käsitys siitä, että todelliseen tasa-arvoon on vielä melkoinen taipale taitettavana. Snickare ja Marklund aloittavat siitä, millä tavalla sukupuoli ohjaa meitä jo syntymästämme asti sairaanhoitajien reaktioista lähtien. Tyttövauvan itkiessä hänen uskotaan olevan surullinen, pojan vihainen. Tyttövauva napataan paljon nopeammin syliin tämän harjoitellessa ryömimistä, pojan annetaan ahkeroida pidempään. Tyttövauvoille puhutaan pehmeästi ja rauhoittavasti, poikavauvoille reippaasti ja kovaäänisesti. Yksinkertaistaen nämä käsitykset muovaavat meistä tietynlaisen ja samantyylinen asenneilmapiiri seuraa läpi elämän, koulusta töihin. Kaksisuuntainen reitti avautuu eteemme ilman, että meillä itsellämme on valinnanvaraa sen suhteen, kumpaa puolta lähdemme vauvasta pitäen taapertamaan. Marklund ja Snickare osoittavat kuinka sukupuolivärittyneet käsitykset ovat täysin itsestään selvä osa yhteiskuntaa ja ohjailevat vahvasti elämän eri osa-alueita. Näkymättömän myrkyllisen kaasun lailla se tunkeutuu yhteiskuntajärjestelmän rakosiin saaden osan väestöstä uskomaan, että tasa-arvon huippu on saavutettu ja jos feminismi saa jatkaa hyörimistään miten lystää, tilanne voi enää kääntyä päälaelleen, mikä merkitsisi miesten syrjimistä naisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra on kuitenkin omiaan rauhoittelemaan tästä stressaavia ihmisiä. Snickare ja Marklund esittelevät useita tutkimustuloksia, joiden mukaan tasa-arvoa mielestään kunnioittavat ihmiset sortuvat tietämättään kohtelemaan naisia ja miehiä täysin eri tavoin.

Haluaisin luetella kirjan kaikki kiinnostavat ja usein myös hämmentävät lopputulokset (kaksi koeryhmää lukee saman artikkelin, joista miehen nimellä kirjoitettu kerää kehuja ja naisen nimellä kirjoitettu kritisoidaan kelvottomaksi), mutta jätän yksityiskohtaisemmin sisältöön tutustumisen mahdollisille kiinnostuneille lukijoille. Riittänee kun sanon, että niin usein ilmoille heitettyyn "naiset saa ihan yhtä hyvää palkkaa kuin miehet, yrittäkää kovempaa ja menkää parempiin töihin" annetaan tyhjentävä vastaus korostaen muun muassa sitä, miksi asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen tai miksi siitä ei voi syyttää naisten yrityksen puutetta (ainakaan ainoastaan). Snickare ja Marklund kannustavat hahmottamaan kokonaiskuvan, joka ulottuu niin paljon yksilön omaa tahtoa laajemmalle. Kaksikko pyrkii osoittamaan, kuinka toistuvasti ja huomaamatta meitä tulkitaan sukupuolemme perusteella ja kuinka me usein itsekin käyttäydymme juuri siten, kuten meidän oletetaan käyttäytyvän.

Marklund ja Snickare nimeävät miinoiksi ne tilanteet ja kommentit, joiden kumoamiseen tai kunnialla hoitamiseen he antavat hyödyllisiä työkaluja. Useimmat liittyvät työelämään ja uralla etenemiseen, mikä ei välttämättä ole kaikille se tutuin elinympäristö mutta luultavasti kuitenkin kuviteltavissa. Vaikka toimistotyöskentely tuntuu minusta tällä hetkellä kaukaiselta (kröhöm ahdistava työnhaun aloittaminen on kyllä ollut ajankohtainen koko kesän ajan), ei mikään estä säilyttämästä Marklundin ja Snickaren neuvoja muistin pohjalla. Muutamat miinat liittyvät siihen, kuinka naiset voivat välttää sabotoimasta toistensa mahdollisuuksia, mutta suurin osa keskittyy neuvomaan, kuinka nainen voi parhaiten selvitä miehisessä työmaailmassa. Saattaa kuulostaa hämärältä salaliittoteorialta, mutta Marklundin ja Snickaren analyysin mukaan miesten hyväveli-verkostot eivät suinkaan ole myytti. Molemmat ovat ehtineet olla työelämässä ja toimia naisten oikeuksien puolestapuhujina jo sen verran pitkään, että en aivan heti lähtisi kyseenalaistamaan heidän tuloksiaan.

Kuulostaako mustavalkoiselta tai miesvastaiselta? Siinä tapauksessa voi pohtia, että jos Ruotsin yleisesti katsotaan olevan aivan kärkipäässä niiden maiden listassa, joissa tasa-arvo toteutuu parhaiten, miksi Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra:n kaltaisia teoksia sitten ilmestyy? En usko esimerkiksi Marklundin kaltaisen aktiivisen toimittajan ja kirjailijan kaivavan laajaa taustamateriaaliaan täysin tyhjästä. Toki tilanne on ehtinyt muuttua vuodesta 2005 ja tasa-arvoa aidosti toteuttavia ihmisiä ja instituutioita löytyy, mutta pystyn itsekin tunnistamaan kirjasta monia tähän asti tiedostamattomina pysyneitä naisia lannistavia arvoja ja käsityksiä, jotka tulevat arjessani vastaan. Snickare ja Marklund eivät sysää vastuuta muiden harteille, vaan huomioivat omat virheensä siinä missä muiden yksilöiden ja yhteisöjenkin. Marklundin ja Snickaren teos osoittaa, että muutos ei ala sormella osoittelemisesta, vaan vallitsevien olosuhteiden tiedostamisesta.

- Nej, vi är ju sju stycken...

Liza Marklund, Lotta Snickare: Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra. Piratförlaget 2005. 160 s.

J. K. Johansson - Laura

Palokaski 1-sarjan ensimmäinen osa Laura täytti sille kaavailemani tehtävän mitä täydellisimmin, mutta olen silti nyreissäni. Vaikka nimimerkki J. K. Johanssonin taakse kätkeytyvä ryhmä ammattilaiskirjoittajia on nähnyt vaivaa luodakseen edes hieman sokkeloisen mysteerin, on dekkarissa aivan liikaa sellaista, joka tökkii. Voin kehaista teosta siitä, että se viihdytti minua pientä keskittymiskykyä vaativalla sisällöllään pitkäveteisen työpäivän ajan istuessani auringonpaahteessa likaisella sisäpihalla vartioimassa remonttimiesten ahkerointia. Pystyin pitämään sivusilmällä huolen siitä, ettei mitään kiellettyä päässyt tapahtumaan ympärilläni, ja samalla Laura virtasi mutkattomasti tajuntani lävitse kaikessa heppoisuudessaan. Kiitän hetken huvista, mutta nuhtelen samasta syystä, sillä näin hutaistu tarina on pinnallisuudessaan lähes kiusallista luettavaa.

Arvoitus kyllä sykkii menemään kiitettävällä tahdilla. Keskipisteenä toimii teinityttö Lauran katoaminen, kun entinen nettipoliisi Miia aloittaa Palokasken koulussa erityisopettajana eikä voi olla sekaantumatta arvoitukseen salapoliisivaistojen nostaessa päätään jo ensimmäisenä koulupäivänä. Palokaski sattuu myös olemaan hänen kotiseutunsa, jolla hän vietti lapsuus- ja nuoruusvuotensa, kunnes joutui ottamaan etäisyyttä nuoruudessa tapahtuneen traumaattisen onnettomuuden jälkeen. Enää hän ei voi pakoilla mennyttä, varsinkaan kun vanhat ystävät ja pikkuveli eivät ole lähteneet vanhoilta kotiseuduilta mihinkään. Miia huomaa omistautuvansa Lauran tapaukselle suuremmalla antaumuksella kuin itse opettamistyölleen, mutta varsinkin siinä vaiheessa, kun hänen veljensä kiinnitetään epäiltyjen listalle, ei perääntyminen tule kyseeseen.

Miian sielunelämä, Palokaskessa rullaava arki sekä kadonneen teinitytön mysteeri, siitä on Laura tehty. Juoni puksuttaa eteenpäin tasaisesti kuin tavarajuna, missään pysähtymättä tai mitään purkamatta. Sen kuin vain mennään eikä meinata, eikä pintaraapaisujen alle ole kurkistelemista. Pääasia on, että hypitään tapahtumasta toiseen, sillä perimmäisten syiden analysointi ei näytä kiinnostavan ketään, ei romaanin henkilöitä eikä Johanssonia. Minua kyllä kiehtoisi pohtia ongelmia suuremmasta mittakaavasta, mutta se on vaikeaa, kun minkäänlaista analysoinnin mahdollistavaa materiaalia ei teoksesta löydy. Asiat vain ovat ja tapahtuvat ja sillä selvä. Kenties olen lukenut liikaa ruotsalaista rikoskirjallisuutta, joka on selkeästi painavampaa, sillä yhteiskunnallisen kontekstin ja kritiikin uupuessa olen täysin pöllämystynyt. Ai pelkästään yksi epämääräinen rikos? Ai tässä vain etsiskellään syyllistä ja siirtyillään paikasta toiseen, vähän jutustellaan? Ei muuta? Ongelma saattaa toki piillä enemmän omissa odotuksissani kuin itse romaanissa. Ei kai köykäisemmässä dekkarissa ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, muuta kuin että "sitten Miia avasi facebookin ja katsoi tykkäykset ja sulki facebookin huokaisten ja keräsi kamppeensa ja lähti töistä kotiin"-tyyppinen kerronta käy helposti pitkäveteiseksi.

On Laurassa sentään muutakin, se hauskuuttavampi puoli eli Miian arki tökeröine kavereineen ja salaperäisine rakastajineen. Hauskan puolelle lukeminen kääntyy nimenomaan överien hahmojen ansiosta, sillä eriskummalliset persoonat on kärjistetty äärimmilleen. Miian ystävistä jatkuvasti hermoraunion partaalla horjuva kontrollifriikki ei ole mitään luontaistuotteisiin hurahtaneen bimbon ja lapsia suunnilleen jokaisen vastaantulevan varakkaan miehen kanssa himoitsevan mamman rinnalla. Puhumattakaan siitä äärettömän komeasta seksijumalasta, jonka kanssa Miia solmii friends with benefits-tyyppisen suhteen humalaisen uimareissun tuloksena mutta jolla ei olekaan pelkkä kiihkeä petielämä mielessä. Mikä yllätys! Hetkittäin skitsofreenikon lailla käyttäytyvä, Miian kanssa läheisiin tekemisiin pyrkivä komistus ei olekaan sitä, miltä näyttää! Vaakakupin toiseen päähän ilmestyy täytenä vastakohtana vaalea ja tyylikäs purjehtijamiekkonen, jonka Miia rankkaa heti aviomiesehdokkaiden kärkeen. Miia on muuten kumman taitava tekemään paikkansapitäviä johtopäätöksiä ihmisistä muutamissa sekunneissa. Hän itse on muihin verrattuna oikea tavisten tavis, jatkuvasti hieman allapäin ja huolissaan mutta sillä tavalla rohkea ja oma-aloitteinen kuin nuoren naisen dekkarin päähenkilönä yleensä kuuluu olla.

Ennakkokäsitykseni rakentui sille mielikuvalle, että sosiaalinen media kulkee luontevasti tarinassa mukana ja jopa vaikuttaa käänteisiin ratkaisevasti, sillä se muistetaan mainita joka kerta Lauran ollessa jossakin esillä. Totta puhuen en kuitenkaan olisi huomannut somen korostettua roolia, ellen olisi ollut siitä etukäteen niin tietoinen. Joko facebookit sun muut yhteisöpalvelut on ujutettu kertomukseen niin etevästi, että niistä tulee sulava osa tarinan rakennetta, tai sitten kyseessä on ilmiö, jossa synnytetään paljon vouhotusta tyhjästä. Lopullinen tuomioni on, että kyse on näiden kahden sekoituksesta, ja lisäksi hieman minun omista väärinkäsityksistäni. Luulin, että Johansson linkittää perinteisen dekkarin ainekset virtuaalisiin medioihin jollakin mullistavalla tuoreella menetelmällä, mutta oikeastaan kyseessä on vain ajan hengen luonnollinen mukailu. Koska nettielämä on suurimmalle osalle - ei vain nuorisolle - jo sellainen itsestäänselvyys, että pidempi aikakausi ilman sosiaalisia medioita tuntuisi suuremman luokan kidutukselta, voi sen ujuttautumisen kirjallisuuteen nähdä täysin ilmeisenä kehityksenä.

Yhdessä mielessä J. K. Johansson osuu siis onnistuneesti ajan hermoon, vaikka hän tapahtumien käsittelytavasta päätellen elääkin täysin muusta maailmasta irrallaan leijailevassa kuplassa. Loppuun on tungettu varmaankin kutkuttaviksi tarkoitettuja vihjeitä Palokaski kakkosen mahdollisista kuvioista ja siitä, ettei Lauran todellista kohtaloa selvitetä kunnolla vaikka ulkopuoliset saattavat luulla niin, mutta kaiken syvyyden uupuessa lukukokemus jää niin vaillinaiseksi, että Miian tulevat seikkailut tuskin jaksavat kiinnostaa. Kaikeksi huipuksi tekstissä on outoja ilmaisuja ja tönkköjä lauseenparsia, joiden takia tunsin hetkittäin lukevani kiireessä tehtyä suomennosta. Joko J. K. Johanssonin taakse kätkeytyvä ryhmä ei ole täysin suomalainen tai sitten tarkoituksena on käyttää kieltä innovatiivisesti. Yritys ei osu aivan maaliin, vai mitä tarkoittaa "Lauri ei reagoinut mitenkään, mutta Miia säpsähti hyvän sentin vasemmalle"? Olenko ainoa, jolle "hyvä sentti" särähtää korvaan?

J. K. Johansson: Laura. Tammi 2013. 221 s.

Lauraa on todella kaluttu ympäri blogimaailmaa. Jenni S. järjesti romaanin ympärille kokonaisen lukupiirikeskustelun, ja muun muassa Tuulia, Laura, Annika K, Minna Jaakkola ja Norkku ovat syventyneet kirjaan.

Juha Itkonen - Hetken hohtava valo

Olen jollain tapaa vältellyt Juha Itkosen uusimman romaanin lukemista, vaikka olen vaikuttunut kaikista hänen aiemmista teoksistaan. Etenkin Anna minun rakastaa enemmän valloitti minut täysin, eikä muissakaan kirjoissa ole ollut mitään valittamista. Siksi kavahdin, kun Hetken hohtava valo ei saanutkaan pelkästään ylisanoja osakseen, vaan jotkut lukemani arviot olivatkin pettyneitä. Ne jättivät minulle mielikuvan hymisevästä asenteesta, jonka tarkoitus on sanoa "yritys hyvä kymmenen, mutta nyt ei mennyt ihan nappiin". Hieman olalle taputtelua, ja parempi onni ensi kerralla. Tiiliskiven kokoinen sukuhistoriikki ei muutenkaan suoranaisesti saanut uteliaisuuttani heräämään.

Mutta tässä eräänä päivänä kirjastossa oivalsin, että viimeistään Kohti sinetöi minut Itkosen fanitytöksi, eikä sellaisesta asemasta noin vain luisteta. Kahlasin siis läpi Hetken hohtavan valon tyytyväisenä siitä, että osasin olla odottamatta mitään maata järisyttävää kokemusta. Ainekset vetävään tarinaan ovat olemassa, mutta ne ovat liian levällään onnistuakseen imaisemaan täysillä mukaansa. Hetken hohtava valo kaipaa ennen kaikkea terävyyttä.

1950-luvun lopusta alkaa Vuorien tarina, joka kulkee kolmen sukupolven läpi käsitellen perusteellisesti kaikki suvun suuret mutta myös merkityksettömät käänteet. Ääneen pääsevät vuorotellen isä, äiti ja poika, Esko ja Liisa enemmän aikaan ankkuroituneina ja heidän poikansa Esa ajassa taaksepäin silmäilevän muistelun   kautta. Hän kertoo tyttärelleen oman näkemyksensä vanhemmistaan, menneisyydestään, masennuksestaan, elämänsä rakkaudesta, yrittäen koota yhtä paljon tyttärelleen kuin itselleen selitystä sille, miksi kaikki meni aivan vinksalleen. Eskon ja Liisan versioiden myötä lukija pääsee elämään vuosikymmenet niin kuin ne pariskunnan molempien osapuolien silmin näyttäytyivät, aina äkkinäisesti alkunsa saaneen perhe-elämän onnellisista vuosista välien pirstaloitumiseen.

Henkilöt ovat aavistuksen kärjistettyjä, mutta vain siinä määrin, että se kääntyy enemmän viihdyttävän kuin ärsyttävän puolelle. Esko on reipas ja toimelias hieman itseään täynnä oleva perheenisä, jonka mielestä työmoraali määrittää ihmisen arvon. Liisa opettelee aikuistuessaan panemaan vastaan hissukka-olemukselleen ja kapinoi alkuun mieheltään salassa, parin ylimääräisen viinilasillisen tai milloin minkäkin pienen eleen muodossa, ja myöhemmin repäisevillä itsenäistymisen päätöksillä. Esan kertomus henkii totisen ja kaltoin kohdellun ihmisen alakuloa, joka on kuitenkin sen verran kekseliäästi häivytetty, että se on helpompi oivaltaa vasta romaanin loppupuolella, sitten kun kaikki on melkein ohi. Monet muut - jopa Esan veljet, vaikka kuuluvat päähenkilöiden perheeseen - ovat pelkkiä vierailijoita ja yksiulotteisia hahmoja, jotka toimivat vain tilapäisenä tarinan täytteenä.

Uskon, että Hetken hohtava valo toimii paremmin niille, jotka ovat eläneet samat ajat kuin Esko ja Liisa. 60- ja 70-luvulla nuoruutensa viettäneet voivat piehtaroida niiden lukuisten yksityiskohtien nostalgiassa, jonka Itkonen niin ankarasti koettaa luoda. Tuotemerkit vilisevät silmissä ja teknologian kehityskulun kuvaus on varmasti täysin oppikirjan mukainen, mutta historiikki on häiritsevän silmiinpistävän - no, historiallinen. Nyt muistellaan antaumuksella matkaa vuosikymmenten läpi, niin että päästään oikein vellomaan menneissä jaaritteluksi asti. Matka on pitkä ja kuivakka: välillä tuntuu kuin aavikolla tarpoisi.

Itkosen kirjoitustaidoissa ei sinänsä ole mitään vikaa, vaan hänen tekstinsä itsessään on tarkkaa ja oivaltavaa. Keskittyessään henkilökemioihin kerronta vallan piristyy. Itkonen pohjustaa tarinaa sukupolvesta seuraavaan siirtyvillä ääneen lausumattomilla odotuksilla, ja  kuvailee taitavasti niitä kaunaisia konfliktitilanteita, joita ailahteleva rakkaus ja viimeisiään vetelevä yhteiselo väistämättä synnyttää niin miehen ja vaimon kuin vanhemman ja lapsen välillä. Kaikkea värittää kuitenkin se puuduttava muistelu, joka herpaannuttaa keskittymisen. Itkonen osaa kyllä elävöittää tilanteita silloin kun malttaa niihin paneutua, ja onnistuu osoittamaan sen arjen tragikoomisuuden, joka useimpiin hetkiin kätkeytyy. Mutta epämääräistä haahuilua lukija ei pääse pakoon.

Miltä me näytimme? Minulla oli luultavasti Karhun siniset froteepäällysteiset Trampas-tossut, Jameksen farkut ja maahantuojalta lahjaksi saatu Grundigin T-paita; sama univormu jossa kuljin koko kuukesän Liisan valituksesta välittämättä. Eskolla oli se kireä okranvärinen poolo, joka kesäkeleille oli turhan kuuma mutta joka hänen mielestään ilmeisesti korosti hänen kieltämättä raamikasta ylävartaloaan. [...] Aurinkolasit isällä oli myös, samanlaiset Amerikasta tilatut Ray-Banit kuin astronauteilla valokuvissa, hänen ylpeytensä - lasit jotka eivät lainkaan sopineet hänen kallonsa pitkulaiseen muotoon mutta joista hän ei kymmeneen vuoteen suostunut luopumaan. Käsijarrun vieressä oli pastilleja niin kuin aina, Tervaleijonia tai Eucalyptuksia tai Pectuksia. Arvatenkin siinä oli myös aski Kentiä, sillä vuonna 1969 Esko poltti vielä ketjussa. Ei tosin koskaan autossa, auto oli pyhä, se oli ainoa asia jonka Esko oikeasti omisti - mehän asuimme vakuutusyhtiön hyyryläisinä ja omasta myymälästä oli siinä vaiheessa ainoastaan hirvittävä määrä velkaa. Niinpä auto tuoksui lähinnä puhdistusaineilta, tavallisesti sitruunalta ja kuusenhavuilta. Kojelauta kiilsi niin että siitä saattoi kirkkaina päivinä ihailla peilikuvaansa. Cortinassa oli pätevä matkaradio, edellisestä autosta irti ruuvattu mutta edelleen hyväkuntoinen Hitachi, ja me kuuntelimme Kuustudiota koko matkan, totta kai; emme tosin siksi, että meillä olisi ollut puutetta tiedosta. Tiesimme Eskon kanssa molemmat kuusta kaiken tietämisen arvoisen. Meidän yhteinen tietomäärämme saattoi Yleisradion asiantuntijat häpeään. Peenemunde. Baikonur. Wernher von Braun. Sergei Korolev. Apollo. Sputnik. Eagle.

Huh mikä ähky! Voisin kuvitella kiinnostuvani tällaisista millintarkoista kuvauksista, jos vaikkapa oma isäni päättäisi viettää eläkepäivänsä siirtämällä koko nuoruusikänsä paperille ja antaisi sen sitten perheensä luettavaksi, mutta Hetken hohtava valo sai minussa useamman kerran aikaan mielihalun nostaa kädet ylös ja puuskahtaa "too much!" (ehkä myös "too boring!"). Kenties romaani onkin sellainen tietynlainen aikuisten kirja, jonka ansioiden oivaltamiseen minulla ei vielä riitä ikä eikä kiinnostus. Ehkä lähihistoria, joka ei kuitenkaan kosketa omakohtaisesti, muuttuu joskus mielekkääksi?

Itkosen tavoite on kunnianhimoinen, ja hän onnistuu siinä monin tavoin. Erään perheen historia muodostaa samalla kokonaisen aikakauden historian, josta voi hyvin riittää hupia ja tiedonjyväsiä tuleville sukupolville. Itkonen on epäilyksettä tehnyt perusteellisen taustatyön ja paneutunut aiheeseensa kiitettävällä tarmokkuudella, mutta se ei vielä riitä täyttämään kaunokirjallisen täysosuman ehtoja. Ei ole kyse siitä, ettei Itkonen osaisi kirjoittaa, vaan siitä, että fokus on hukassa. Kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta siitä huolimatta, että läpileikkaus menneistä vuosikymmenistä hoituu sujuvasti, ei Hetken hohtava valo saa kunnolla tuulta alleen.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo. Otava 2013. 511 s.

Suketus, Jenni S., Kirjanainen, Ina, Mari A ja Mikaela ovat myös lukeneet kirjan ja osa pitää siitä huomattavasti enemmän kuin minä, hyvä niin!

Louise Boije af Gennäs - Blå koral

Aargh! Olen heti alkuun turhautunut, koska tiedän, etten voi sanoin koskaan välittää täyttä kokemustani tästä kirjasta. Voin vain nöyrästi lausua kauniin ja kunnioittavan kiitoksen Louise Boije af Gennäsille siitä, että hän on päättänyt ryhtyä kirjailijaksi ja suostunut jakamaan lahjansa lukijoiden kanssa. Olin jo keväällä vaikuttunut Stjärnor utan svindelistä, ja viime vuoden talvena Högre än alla himlar antoi lupauksen siitä, että Boije af Gennäsissä on jotakin erityistä, mutta Blå koral räjäyttää potin miljoonan voltin voimalla.

Muistan ajatelleeni Stjärnor utan svindelin ensimmäisten sivujen aikana, että olisi hirvittävää olla sokea. Minulla on nimittäin tapana jostakin selkeästi nauttiessani samalla pelätä nautinnon menettämistä (todella järkevää, tiedän, mutta en oikein osaa estää ajatuksiani). Nyt Blå koralia lukiessani huomasin sokeutumisen pelon taas ilmestyvän ajatuksiini, eli samasta reaktiosta voin siis jatkossa päätellä heti kirjan alkumetreillä, onko romaani jollain lailla merkittävä vai vain tavanomainen.

Tämä toinen osa Högre än alla himlarin aloittamassa trilogiassa muistutti minulle ehkä jopa useamman vuoden jälkeen, millaisia kokemuksia lukeminen parhaimmillaan voi tarjota, ja päätin autuaassa tilassani, että Boije af Gennäs on täten lempikirjailijani. Tämä on juhlallinen hetki, sillä en ole koskaan aiemmin todennut kenenkään kohdalla yhtä tietoisesti ja varmasti, että tässä hän nyt on, se kirjailija, joka on täydellinen minulle. En varmaan ole ainoa, jonka pää tyhjenee ja paniikki iskee aina kun joku esittää näennäisen viattoman kysymyksen "ai sä opiskelet kirjallisuutta, no kukas sun lemppari on?". Miten voi olla kirjojen suuri ystävä ja silti joutua vastaamaan, että eipä tule oikein ketään mieleen, tai vaihtoehtoisesti heittämään epätoivoissaan jonkun sellaisen nimi, jonka teoksista ei edes suuremmin välitä? Mutta minullapa ei enää tule olemaan tätä ongelmaa, lälläslää!

Blå koral jatkaa edeltäjänsä tyyliin edellisen vuosikymmenen suurimpien katastrofien käsittelyä, ja tällä kertaa keskiöön nousee Aasian tuhoisa tsunami. Samalla tavalla kuin Högre än alla himlarin WTC-iskujen kuvaus masensi minua lähes enemmän kuin niiden katseleminen uutisista lapsena, huomasin nyt tekeväni ihan oikeaa surutyötä lukiessani Aasian tsunamista. En voi käsittää, kuinka kyseisen luonnonkatastrofin mittavat vaikutukset tunkeutuvat tietoisuuteeni vasta nyt, lähes 10 vuotta tapahtumien jälkeen. Mitä niin itsekeskeistä saatoin silloin 14-vuotiaana puuhailla, etten pysynyt maailman menossa mukana?

Mieleeni on jäänyt ainoastaan yksi aamunavaus tsunamin tiimoilta, joka pidettiin koulussa joululoman jälkeen ja jossa kunnioitettiin Aasiassa menehtyneitä uhreja minuutin hiljaisuudella. Muistan keskittyneeni silloin kyräilemään parhaan kaverini kikattelevaa veljeilyä viholliseni kanssa sen sijaan, että olisin kuunnellut rehtorin muistopuhetta. Joku onneton ei myöskään osannut pidättää nauruaan hiljaisuuden aikana, ja tyrskähdys kiiri lähes äänettömässä salissa irvokkaana ja epäkunnioittavana saaden opettajien tuimat haukankatseet kääntymään syylliseen. Silloin pidin tilannetta varmaan yhtä huvittavana kuin kaikki muut piittaamattomat ja lapselliset yläastelaiset, mutta nyt en voi edes ajatella Blå koralin kuvausta tsunamista silmien kyyneltymättä. Boije af Gennäs tuo kalmankalpean tunnelman niin liki, että huomasin surun ottavan minussakin konkreettisia muotoja.

Tukholmaa ei kartoiteta aivan niin antaumuksella kuin Högre än alla himlarissa, vaan henkilöiden matkustaessa maalle urbaanin ympäristön kuvailu vaihtuu Ruotsin monipuolisen miljöön ylistämiseen. Kyse ei ole mistään korostetusta kotikulmilla kerskailusta, vaan Boije af Gennäs osaa pyydystää, ja mikä tärkeämpää, välittää lukijalle asti juuri sellaisen hetken vuorokaudesta, kun kaikki elementit ovat kohdillaan ja muodostavat yhteistyössä henkeäsalpaavan maiseman. Ystäväporukan käydessä läpi uuvuttavaa vuoristorataa joukkion dynamiikan rakoillessa on lohduttavaa, että Boije af Gennäs suo lukijalle välillä hengähdystauon antamalla mahdollisuuden olla läsnä tyynessä luonnossa.

En tiedä johtuuko se Stjärnor utan svindelistä, että luokkaerot ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet tuntuvat uusimmassa romaanissa pulpahtavan pinnalle paljon tiheämpään kuin Högre än alla himlarissa, mutta selvää ainakin on, että kyseiset aiheet ovat Boije af Gennäsin sydäntä lähellä. Käsittämätöntä kyllä eräs Boije af Gennäsin hahmoista on rakastettava homofoobikko. En millään järjellisellä tasolla saa selvitettyä itselleni, miten voin pitää Victorista, jota inhottaa parhaan ystävänsä seksuaalinen suuntautuminen, mutta yksi Boije af Gennäsin tavoitteista onkin osoittaa, ettei hänen hallinnoimassaan maailmassa mikään ole mustavalkoista. Victor on muutenkin kaikessa raivostuttavassa omahyväisyydessään sympaattinen hahmo, joten hänen kauttaan tarjoutuu otollinen tilaisuus tarkastella suuttumatta sellaisia näkemyksiä, jotka eivät kohtaa oman elämänkatsomuksen kanssa.

Boije af Gennäsin vaikuttavin taito on realististen henkilöiden luominen. Hän on siinä niin ihmeellisen lahjakas, että nimenomaan hahmoista muodostuu romaanin vahva perusta. Kaikista löytyy luotaantyöntäviä puolia ja jokaisen käytös yltää välillä anteeksiantamattoman häijyihin mittoihin, mutta se vain lisää romaanin viehätystä. Henkilöiden kautta välittyy kaikki ne arvokkaimmat tuntemukset ja kokemukset, jotka Boije af Gennäsin teoksista on mahdollista ammentaa. Menetin osan yöunistani kärsiessäni heidän mukanaan (romaani on melkoinen murhenäytelmä), enkä välillä voinut estää hysteerisiä itkukohtauksia, jotka saivat alkusysäyksensä mitä omituisimmista yksityiskohdista. Paljastan pimahtaneelta vaikuttamisen uhallakin, että Blå koralin ajan sen henkilöt olivat minun läheistä ystäväporukkaani, ja heidän tuskansa tunkeutui kirjan sivuilta suoraan herkimmille alueilleni.

Samalla kun Boije af Gennäs välttää tekemästä hahmoistaan yksipuolisia, pitää hän myös huolta, etteivät luonteenpiirteet tai ihmissuhteet pysy muuttumattomina aikakaudesta toiseen. Rankkojen olosuhteiden myötä henkilöt huomaavat tekevänsä valintoja, joita eivät olisi ikimaailmassa edes harkinneet vielä muutama kuukausi taaksepäin, ja yllättäen iso osa näistä muutoksista kuuluu uskonnon piiriin. Yllättävyys tosin juontaa juurensa vain minun henkilökohtaisista ajatusmalleistani, joissa uskonnolla ei juurikaan ole sijaa enkä siksi ylipäätään ota sen mahdollisuutta huomioon arkielämässä. Boije af Gennäs kuitenkin tarkastelee uskomista uteliaasti, pitää aiheen vahvasti matkassa läpi romaanin ja välttää lyömästä lukkoon mitään tiettyä kantaa. Samalla tavalla hän on oikeudenmukainen kaikkia henkilöiden päätöksiä kohtaan, eikä asettele heidän kehitystään minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Se tuskin olisi edes mahdollista, sillä mitään yksioikoista hyvän tai pahan akselia ei ole. Siinä missä avioeroa pohtiva mies näkee vaimonsa tiuskivana hermokimppuna, on sama nainen serkkunsa silmissä lämmin ja pyyteetön pelastava enkeli.

Kaiken tämän pölinän taakse kätkeytyy voimakkaita emootioita, joita en saa esille tässä tekstiruudussa. Boije af Gennäs toki saisi, sillä hän osuu sanavalinnoillaan jatkuvasti kultasuoneen. Siksi jokaisen yllä olevan tekstiblokin  voisi korvata kehotuksella: tehkää itsellenne palvelus ja lukekaa Boije af Gennäsin mestariteoksia! Jos suomentamattomuus koituu ongelmaksi, annan ensimmäiseksi suositukseksi: ottakaa ruotsi haltuunne! Mahdollisuus päästä ahmimaan Blå koralia on mitä suurenmoisin palkinto.

Louise Boije af Gennäs: Blå koral. Albert Bonniers förlag 2012. 674 s.

Hassua kyllä romaani tuntuu saaneen todella laimean ja suorastaan tympeän vastaanoton. En osaa kuin kohautella olkiani Bokhoran, Svenska Dagbladetin ja Expressenin latistaville haukuille (Martina Montelius kuvailee romaania keskipäivän tv-saippuasarjaksi kirjan muodossa, ja vallitseva asenne vaikuttaa olevan, että romaani on liian tönkköä ja "matalaa" kirjallisuutta ollakseen taidetta) ja harmitella sitä, etteivät kaikki saa Blå koralista samanlaisia tyydyttäviä tunnekuohuja kuin minä. Älä lannistu Boije af Gennäs, minut sinä ainakin teet onnelliseksi!

Jane Green - Girl Friday

Siitä on jo yli kuukausi aikaa, kun luin tämän ihanan höpsöttelykirjan, mutta ehkä en ole vielä kokonaan unohtanut tunnelmiani kirjan parissa. En oikeastaan ole varma, onko Girl Friday kevyttä viihdettä vai ei, sillä draamaa ja ongelmallisia tilanteita on mahdutettu juoneen enemmän kuin olisi tarpeellista. Jane Greenille ominaiseen tyyliin tarina poukkoilee yhdestä yllätyksestä toiseen, ja lopulta pääteemoiksi nousevat aivan muut aiheet kuin mitä aluksi voisi luulla.

Girl Friday alkaa kepeällä kuvauksella melko äskettäin eronneesta Kitistä, joka muuttaa unelmiensa taloon kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa, saa uuden ystävän kipakasta ja hyväsydämisestä naapurin rouvasta, käy päivisin joogaamassa ystävien kesken ja saa kadehdittavan työpaikan kuuluisan mutta erakoituneen kirjailijan Robertin assistenttina, joka on luonnollisesti hyvin komea. Mutta eihän se pakollinen romanssi synnykään Kitin ja Robertin välille, vaan tilanne on huomattavasti monimutkaisempi. Kuvioihin ilmestyy kuin tyhjästä Steve, joka on lähes epäilyttävän hurmaava ja karismaattinen, sekä Kitin sisko, josta hänen äitinsä ei ole ikinä kertonut. Ex-mies Adam ei myöskään ole kadonnut mihinkään. Rauhaisa alkuasetelma on siis pelkkää hämäystä (tai no, tuskin kukaan Greenin kirjoja lukenut olettaa niiden koostuvan pelkistä idyllisistä maisema- ja parisuhdekuvauksista), ja kun yksi Kitin ystävistä alkaa käyttäytyä oudosti ja vetäytyy porukasta samalla kun toisella iskee kriisi finanssikuplan puhjetessa, ei huolettomuudesta voikaan enää puhua.

Romantiikka ja tunteiden pyörremyrsky on Girl Fridayn vetävintä puolta, vaikka finanssikriisi meinaakin äkisti nousta pääasiaksi romaanin loppua kohden. Green näyttää, kuinka yllättäen ahdistava tilanne syntyy ja kuinka se vaikuttaa uhriksi joutuneen henkilön koko tuttavapiiriin, mutta ongelman vatvominen käy silti yksitoikkoiseksi. Kitin paras ystävä Charlie joutuu kiperään tilanteeseen, kun käy ilmi, että hänen aviomiehensä on suorastaan valehdellut perheen rahatilanteesta, ja Kit ja Charlie käyvät monet keskustelut siitä, miten Charlie voisi sinnitellä pahimman vihan yli ottamatta avioeroa. Charlien perheen taloudellista tilannetta puidaan antaumuksella, joten jos rahan pyörittäminen ja finanssimaailma ei kuulu lähimpiin kiinnostuksenkohteisiin, ei Charlien ahdinko ole romaanin sykähdyttävintä antia. Se kuitenkin kiinnittää Girl Fridayn tiettyyn aikakauteen ja varjostaa osaltaan juonta, jonka tunnelma vaihtelee alakuloisesta synkkyydestä viihtyisään lämpöön.

Kun sanon, että romantiikka on Girl Fridayn parasta antia, puhun samalla kaikesta ihmissuhteisin liittyvästä kääntöpuolineen. Green ehtii nimittäin avioeron jälkeisten vaikeuksien lisäksi käsittelemään parisuhdeväkivaltaa, ja vaikka hän ei paneudukaan aiheeseen kovin syvällisesti, saa lukija hieman pohtia, mikä saa väkivallan uhrin niin useasti vaikenemaan läheistensä seurassa. Miksi on niin vaikeaa jättää mies, joka purkaa raivonsa nyrkiniskuihin, ja miksi lyöty niin helposti syyllistää itseään? Girl Friday kertoo yhden niistä miljoonista vastauksista, joita kysymykseen on.

Pääosassa on kuitenkin Kit ja hänen vaiheilunsa uuden kuuman rakastajan suhteen, sillä ex-mies ei noin vain katoa elämästä eikä Kit sitä haluaisikaan. Green kuvailee monelta kantilta sitä matkaa, jonka arkensa vuosikausien ajan jakanut pariskunta tekee yhdessä vielä avioeron jälkeen. Pelkkää murhetta ja vaivautuneita hetkiä sen ei tarvitse olla, vaan sinkkuelämän ilot löytyvät vaivatta keski-ikäisenäkin. Kuvauksissa kaksikon menneestä avioelämästä on suloista haikeutta, joka muistuttaa, ettei mikään ole pysyvää eikä rakkaus staattista, mutta onneksi molemmat löytävät omat keinonsa lapioida umpeen kadonneiden tunteiden jättämä tyhjiö.

Kitin lisäksi myös muut henkilöt käyvät läpi jonkinlaista murrostilaa, joko henkisen kasvun tai aidon persoonallisuutensa löytämisen merkeissä. Kit ja Charlie tulevat siihen tulokseen, että kaikkien sisältä löytyy salainen sopukka, joka tulee esille vasta ääritilanteissa. Usein tämä piilotettu puoli paljastuu vasta pakotettuna, kun henkilöiden elämään ilmestyy menneisyyden hahmoja mukanaan näennäisen riemukas ja onnellinen mutta todellisuudessa kaunoista ja vaatimuksista painava kantamus. Tällöin painostava tilanne vaatii sen, että henkilöt selvittävät itselleen, mitä todella haluavat ja uskaltavatko he noudattaa sisäistä tahtoaan ulkomaailman asettamista vaatimuksista huolimatta. Henkilöiden dramaattiset salaisuudet eivät välttämättä ole kaikkein realistisinta luokkaa, mutta ainakin se luo salaperäistä jännityksen väreilyä tarinan ylle.

Jokin näissä Greenin kirjoissa vetää minut aina täysillä sisäänsä, ja koen erityistä nautintoa uppoutuessani hänen teoksiinsa. Luultavasti se johtuu nimenomaan siitä syventymisestä lukemiseen, jonka Green tekee helpoksi soljuvalla dialogillaan ja useammasta kuin yhdestä suuresta teemasta koostuvalla juonikuviollaan, joka pitää lukukokemuksen raikkaana. Tarinaan kokonaan sujahtaminen ei vaadi keskittymiskyvyn täydellistä fokusoimista, vaan riittää, kun avaa kirjan ja alkaa lukea. Tarkoitukseni ei ole kuulostaa vähättelevältä, vaan päinvastoin pidän suuressa arvossa niitä kirjailijoita, jotka onnistuvat rakentamaan aivan tavallisen elämän pohjalta ehjän ja mukaansatempaavan paketin. Green asettelee myös sinne tänne ovelia vihjeitä, jotta kun tilanteet lopulta raukeavat yksi toisensa jälkeen, voi lukija koota johtolangat ja todeta, että kaikki meni jälleen parhain päin ja onni on nyt jokaiselle taattu.

Kirjan kansi ei muuten ole millään tapaa linjassa sisällön kanssa. En ymmärrä yhtään, mistä siihen on repäisty vihaisia koiria ja jonkinlaisia tähti-kukka-kuvioita. Toinen minua ihmetyttävä seikka on se, että suomennoksen kansi näyttää minusta hirveän tutulta. Ei kai pääni voi olla niin höttöä, että olen unohtanut viimeisetkin rippeet jostakin lähivuosina lukemastani kirjasta? Pelottavaa!

Jane Green: Girl Friday. Penguin Books 2009. 401 s.

Blogeista Järjellä ja tunteella ja Kulttuuri kukoistaa voi lukea mielipiteitä suomennoksesta.

Virpi Hämeen-Anttila - Tapetinvärinen

Tapetinvärinen taitaa olla hiotuinta Virpi Hämeen-Anttilaa mitä olen lukenut, ja siksi myös yksi parhaista. Viimeksi lukemani Hämeen-Anttilan teos ei lämmittänyt mieltäni samalla tavalla kuin hänen romaaninsa yleensä, mutta nyt olin taas täydellä energialla mukana. Tapetinvärinen ei ole ihan sitä tutuinta Hämeen-Anttilaa, sillä se on aavistuksen syvällisempi kuin aiemmat romaanit ja näyttäisi ammentavan vaikutteita tosielämästä, kenties jopa Hämeen-Anttilan omasta elämästä. Oletan niin lähinnä sisäkannen esittelystä, jossa kuvaillaan Hämeen-Anttilan nostavan "paljaan omaelämäkerrallisen aineksen kuvitellun rinnalle". En välttämättä edes halua tietää, mikä on Hämeen-Anttilalle omakohtaista ja mikä ei, koska sillä ei ole minun lukukokemukseni kannalta mitään merkitystä. Koko romaani on yhtä sekavaa harhan ja toden välisen eron setvimistä, mutta silti se pysyy siististi kompaktissa muodossa, hallitusti kaaoksen rajamailla.

Huomasin vasta nyt, koettaessani kuvailla romaanin sisältöä, etten tiedä sen päähenkilön nimeä. Sitä ei taideta mainita missään, mikä on näin jälkeenpäin mietittynä luonteva veto juoneen nähden. Kutsun minäkertojaa nyt laiskuuttani PH:ksi (joka on tietysti lyhenne päähenkilöstä). Sekasotku lähtee liikkeelle, kun PH löytää lehdestä unohtuneen lapsuudenystävänsä Mimin haastattelun. Mimi on ryhtynyt kirjailijaksi kuten PH:kin ja vaikuttaa muuttuneen täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin nuorempana oli. PH huomaa muistelevansa asioita, joita ei ole moneen vuoteen ajatellut, ja päättää ottaa yhteyttä Mimiin. Tämä suostuu tapaamiseen, mutta ei saavukaan paikalle, ei ensimmäisellä eikä millään muullakaan kerralla. Sen sijaan hän lähettää tapaamiseen kummallisia ystäviään, jotka puhua pälpättävät tauotta, ovat rasittavan melodramaattisia tai ällistyttävän tylyjä. Kaikilta puuttuu aikuisten ihmisten käytöstavat. PH alkaa turhautua tilanteeseen, mutta ei pääse eroon Mimistä vaikka haluaisi. Jokin Mimissä ja heidän yhteisessä lapsuudessaan vainoaa häntä, ja kun hänestä kaiken huipuksi alkaa tuntua, että Mimi on varastanut hänen nuoruuden päiväkirjansa ja omii hänen ajatuksiaan, on PH:n päästävä tilanteen herraksi ja laukaistava ahdistava tilanne keinolla millä hyvänsä. Se tarkoittaa väkisin muistista ulos työnnettyjen tapahtumien kohtaamista ja hyväksymistä kymmenien vuosien jälkeen, ja matkasta tulee raastava.

Tapetinvärinen on jännittävästi ja taidokkaasti rakennettu siten, että tilanteiden kiihtyessä yhä absurdimpaan suuntaan romaani säilyttää silti realistisuuden tunnun. Kaikki voisi periaatteessa tapahtua oikeasti, vaikka jotkin tilanteet ovat suorastaan järjettömiä. Lukija on yhtä pihalla kuin PH, joka ei voi käsittää, miksi Mimi pelaa hämärää peliään. Välillä PH ei voi olla varma edes siitä, miltä Mimi näyttää ja onko hän kokonaan tervejärkinen. Kun Mimi itse ottaa yhteyttä, hän on ystävällinen ja normaalin oloinen, mutta Mimin ystävien puheista päätellen hänessä on myös paljon pimeämpi puoli. Epämiellyttävät välähdykset PH:n lapsuudesta kertovat lukijallekin, että jokin Mimin ja PH:n suhteessa sekä nuoruusiässä yleisesti on ollut pielessä alusta pitäen. Mysteeriä kasvatetaan kerroksittain ja tahti yltyy lopulta sellaiseen pyöritykseen, että lopussa silmille läjähtävä ratkaisu on paljon hillittömämpi kuin osasin etukäteen arvella. Kiehtovinta lukemisen aikana on arvailla, kuinka eheä PH:n mielenterveys oikeastaan on ja mitä niin julmaa hänen teinivuosinaan on tapahtunut, että Mimin kohtaaminen kaikkien vuosien jälkeen järkyttää ja suututtaa häntä niin kovasti.

Mimi ja PH ovat ärsyttävyydessään oikein meheviä hahmoja, sillä mikäs sen parempaa kuin romaani, joka saa adrenaliinin virtaamaan, johtui se sitten närkästyksestä tai jostakin positiivisemmasta tunteesta? Osan tarinasta olin täysin Mimin puolella ja pidin PH:ta lähes hysteerisenä hulluna, joka vaikuttaa katkeralta Mimin menestyksen takia, välillä taas Mimin näennäinen viileys ja ilmeinen salailu saivat minut lähes yhtä raivostuneeksi kuin PH:n. Mimin kavereiden hilluessa sekopäisinä kummajaisina PH:n kiusana käy selväksi, että tarina ei ole aivan tavanomaisimmasta päästä, sillä hahmot ovat liian liioiteltuja käydäkseen normaaleista, uskottavista ihmisistä. He ovat pikemminkin karikatyyrejä, jotka omaavat yliluonnollisen kyvyn ilmestyä PH:n seuraan mahdollisimman tukalalla hetkellä pilaamaan hänen päivänsä röyhkeällä käytöksellään. Osittain heidän ansiostaan tarinaan tulee se irrationaalinen taso, joka tekee romaanista fantasianomaisen. Ei PH:kaan mikään mukavuuden perikuva ole, sillä hän vaikuttaa vuorotellen lapsellisen pelokkaalta sekä rasittavan kyräilevältä ja vainoharhaiselta.

Enimmäkseen sympatiani ovat kuitenkin PH:n puolella, sen verran hermoraunion partaalla hän on Mimin rysähdettyä hänen elämäänsä. Olen sitä paitsi hivenen tekopyhä moittiessani PH:n pelokkuutta, sillä romaanin tunnelma on hetkittäin aidosti hirvittävä. Luettuani Tapetinväristä keskellä yötä sängyssä en meinannut uskaltaa laskea kirjaa lattialle, sillä pelkäsin monsterin syöksyvän sängyn alta kallisarvoisen käsivarteni kimppuun sillä sekunnilla kun käteni kurottautuisi peittojen turvasta ties minkä hirviöiden armoille. Hämeen-Anttila on nimittäin luonut romaaninsa aavemaisuutta kohottamaan sellaisen hahmon, joka saa nytkin niskavillani nousemaan pystyyn. Se muistuttaa Harry Potterista tuttuja ankeuttajia, mutta se on kaameampi, sillä se on pohjimmiltaan aivan tavallinen ihminen. PH törmää kyseiseen Kiveen Mimin autiolla kesämökillä, ja zombiemaisen Kiven hidas laahustaminen pelästyttää hänet niin perinpohjaisesti, ettei hän saa olentoa mielestään. Hän ajautuu mielenkiintoiseen kamppailuun joutuessaan pohtimaan, kuinka korrektia on säikkyä ilmeisen sairasta ihmistä niin kovasti, mutta ei voi reflekseilleen mitään. Toki Kivelläkin on oma piilomerkityksensä tarinassa, mutta ennen salaisen roolin selviämistä sen, tai siis hänen, läsnäolonsa suorastaan karmaisee. Kun käy ilmi, mitä ja ketä hän peilaa, joudun itsekin tarkastelemaan omaa suhtautumistani ja hävetä sitä, kuinka suuresti ihmisen ulkonäkö ja olemus minuun vaikuttaa vielä näin jälkeenpäinkin.

Muutenkin hämäräksi käyvässä tarinassa on jotakin kolkkoa, sillä Hämeen-Anttila rakentaa pienistä ja sinänsä tavanomaisista tapahtumista oikean kieroutuneen sadun, jossa kaikki on epävarmaa ja pahaenteistä, eikä vähiten ihmisen oma mieli. PH ei osaa seuloa Mimin puheista sitä olennaisinta totuutta, mikä on jo itsessään yllättävän tukalaa lukijankin kannalta. Romaanin päätös menee kuitenkin jo sellaisiin sfääreihin, etten oikein enää jaksanut pysyä yhtä kovalla intensiteetillä mukana. Tarina pysyy jollain tasolla uskottavana läpi romaanin, mutta kun tapahtuu selkeä hyppäys johonkin aivan uuteen universumiin, menettää Tapetinvärinen myös osan hohdokkuudestaan, varsinkin kun loppukohtaus uhkaa lipua pitkitetyksi jaaritteluksi. Myös muutamiin väleihin ujutetut lapsuusmuistelot ovat pitkästyttävämpää kategoriaa. Vaikka ne olisivat miten henkilökohtaisia tahansa, eivät ne erityisemmin liikuta minua. Hämeen-Anttila pitää silti ainakin tekstin tasolla saman korkean laadun alusta loppuun. Kun sen yhdistää romaanin monipuolisuuteen sekä eri tasojen että teemojen puolesta, voin ilokseni taas kutsua Hämeen-Anttilaa yhdeksi lempikirjailijoistani.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen. Otava 2012. 318 s.

Tapetinvärisen ovat lukeneet myös ainakin Jenni S., Mari A. Sonja, Mikaela ja Seija Vilén.

Inka Nousiainen - Kirkkaat päivä ja ilta

Ensimmäistä kertaa huomasin kirjastossa, että kirjablogien seuraamisen vaikutus ulottuu internetin ulkopuolelle. En nimittäin olisi kiinnittänyt huomiota Inka Nousiaisen romaaniin Kirkkaat päivä ja ilta, ellei sitä olisi tänä keväänä luettu niin ahkerasti milloin kenenkin blogissa. Pohdin pitäisikö 124-sivuinen teos määritellä pienoisromaaniksi, mutta - vaikka en nyt tietystikään ole sitä mieltä, että pienoisromaanit olisivat jollain perustavanlaatuisella tavalla pidempiä teoksia köykäisempiä tai vähemmän arvokkaita - koska Nousiaisen teksti on niin mieleenpainuvaa ja kirja kaikkea muuta kuin nopealukuinen, voi se mielestäni olla ihan vain romaani ilman mitään kielen tasolla pienentäviä etuliitteitä.

Kirkkaat päivä ja ilta kerää yhteen kahden sukupolven tarinat, yhden sota-ajalta ja toisen nykypäivästä. Kertomusta voisi sanoa rakkaustarinaksi, tai kertomukseksi menetyksistä, mutta ennen kaikkea se on kuvaus kahden eri ajan hengestä sekä ikävöimisestä. Nykypäivää edustaa Viljami, joka kulkee päivien läpi kuin kevyen sumun halki, kykenemättä kiintymään keneenkään ja ihmetellen sekä peläten, herääkö hänen sydämensä koskaan henkiin. Viljamilla on tapana lenkkeillä ohi erään kerrostalon, jonka uumenissa istuskelee Edla. Hän kuluttaa elämänsä ehtoota kaivaten pois tyhjänpäiväisistä päivistä, joilla ei ole enää mitään virkaa ja toimii kertomuksessa siltana menneen ja nykyisen välillä. Hänen siskonsa Iidan näkökulmaan siirryttäessä hypätään vuosikymmeniä taaksepäin 1930-luvun loppuun, jolloin Iida työskentelee opettajana kyläkoulussa ja rakastuu Eliakseen, mieheen, jolle Iida luovuttaa sydämensä ensisilmäyksellä mutta jolla on mystinen tapa kadota pitkiksi ajoiksi kerrallaan.

Minun täytyy paljastaa lapsellinen puoli itsestäni. Kun olen lukenut eri blogien kuvausta Nousiaisen teoksen sisällöstä, olen joka kerta ajatellut suunnilleen näin: tarina on luultavasti aika pitkäveteinen, koska se kertoo jostain boring sota-ajasta. Lukion ylitylsät historiantunnit ovat vieläkin sen verran tuoreina mielessäni, että kaikki menneisyyteen sijoittuva muuttuu aivoissani saman tien puuduttavaksi pölinäksi. Vaikutus ulottuu siis niin pitkälle, että joka kerta kun tv-sarjan, elokuvan tai kirjan kuvauksessa korostetaan sen historiallista puolta, en luultavasti ole enää kiinnostunut. Sama pätee mihin tahansa, missä on maininta sota-ajasta. Tiedän, että minun on pikkuhiljaa aika aikuistua, ja Kirkkaat päivä ja ilta rohkaisee minua kovasti astumaan henkilökohtaisen kypsymisen tielle. Sota-aikahan ei nimittäin ainakaan Nousiaisen kuvaamana ole yhtään haukotuttavaa. Taidan mennä niinkin pitkälle, että uskallan kehua ajankuvausta suorastaan kiintoisaksi. En tietysti ole täysin pimennossa sen suhteen, millaista elämää toisen maailmansodan aikaan vietettiin, mutta Nousiainen nostaa kiehtovan omaperäisellä tavalla esiin ihmisten välisen kommunikaation (niin jäykkää ja siveellistä, että oikein hätkähdin sitä kontrastia, jonka Iidan ja Eliaksen suorasukainen kanssakäyminen muodostaa) ja tyylin elää, joka on samaan aikaan epäitsekäs ja uhrautuvainen ja kuitenkin suljettu, sääntöjen sanelema. Aivan kuin kenenkään elämä ei kuuluisi kokonaan hänelle itselleen, sillä ylimääräinen silmäpari saattaa päivystää ties minkä luukun takana velvoittavasti, tuomitsevasti. Huomasin jopa miettiväni, elivätkö omat isovanhempani samankaltaisissa olosuhteissa ja millainen heidän nuoruutensa oli. Ehkä minä jo kohta alan haastatella kaukaisia sukulaisiani ja piirrellä sukupuuta?

Lisätessään puita uuneihin Iida jäi katsomaan liekkejä pitkäksi aikaa, seurasi miten ahnaasti ne hamusivat tuohenpalaa ja miten tuohi rätisi rullalle käpristyessään. Eikä asunto muutenkaan ollut vaiti, se eli omaa elämäänsä, rasahteli ja kopsahteli kuin inhimillinen olento joka joinakin päivinä hengitteli levottomammin kuin toisina.

Iida yritti tehdä käsitöitä, joutui purkamaan neulomansa rivit. Iltapalaksi hän paistoi hellanringillä vanhat perunat jotka eivät maittaneet. Radiotakaan ei tehnyt mieli kuunnella. Jostain syystä Oskari tuli hänen mieleensä. Kuinka hän oli sanonut Oskarille että jokin on tulossa kohti.

Ja sitten kopsahdus. Iisa säpsähti. Hän oli siinä vaiheessa jo käymässä nukkumaan, ajatteli talon vain asettuvan yöpuulle hänen seuranaan.

Haluan nyt julistaa juhlallisesti, että Nousiainen kirjoittaa poikkeuksellisen kauniisti. Minua harmittaa, etten keksi yhäkään vähemmän kulutettua sanaa, mutta kaunis sattuu tavanomaisuudestaan huolimatta olemaan juuri sopiva ilmaus kuvaamaan romaanin tekstiä. Jokainen lause on hiottu huippuunsa, jokainen on sommiteltu äärimmäisellä tarkkuudella otollisimmalle sijalle muuhun tekstiin nähden ja kokonaisuus on selkeästi mietitty hartaudella läpi - lukuisia kertoja. Tai mistä minä tiedän, kuinka paljon Nousiainen on tekstiään työstänyt. Ehkä hän onkin paljon lahjakkaampi kuin osaan arvatakaan ja synnyttää Kirkkaat päivä ja ilta-romaanin kaltaisia kultakimpaleita tuosta noin vain, suoraan säkenöivän mielensä syvyyksistä. Oli miten oli, romaanista voisi poimia lähes minkä tahansa tekstinpätkän ja liittää sen tähän esimerkiksi siitä, kuinka taitava Nousiainen on. Umpimähkään kirjan avaamalla päädyin tähän:

Elias tulisi minä hetkenä hyvänsä, kumartuisi astuessaan majaan. Henkselit roikkuisivat reisillä ja pari ylintä paidannappia olisi auki ja kun se istuisi viereen, he molemmat tuntisivat pelkkää iloa. Viimeistään nyt Elias tajuaisi ettei haluaisi jättää häntä, näkisi hänessä saman minkä hän näki siinä.

Iida veti syvään henkeä, laski katseensa. Hameessa oli ryppyjä. Kuinka pitkään hän oli hamettakin päälleen asetellut, paidan helmaa hameenreunan alle, hiuksia sykeröksi niskaan. Jossain kahahti ja Iida melkein säpsähti nähdessään pitkästä aikaa kylän kaljun kissan joka kipitti ohi, eipä ollut sekään aikoihin poikennut.

Näin teksti kulkee peilaten rytmillään henkilöiden tunnetiloja, äityen välillä hengästyttäväksi pulputukseksi pysytellen kuitenkin tavallaan hillittynä läpi romaanin, sillä jopa surullisimmilla tai kiihkeimmillä hetkillä Nousiaisen tavassa kirjoittaa on rauhaisaa varmuutta, joka tekee hänen kertojanäänestään arvovaltaisen, luotettavan. Hänen romaaninsa lukeminen on kuin kääriytyisi höyhenenkevyen peiton sisällä rinnakkaistodellisuuteen, jossa aika pysyy paikallaan vaikka tapahtumat etenevät koko ajan joko tasaisen varmasti tai sykäyksittäin. Romaanin maailmaan sukellettuaan huomaa leijuvansa Nousiaisen vakaan äänen ohjailemana jonkin utuisen ja pehmeän keskellä, siitä huolimatta, että Iida elää varsin raakaa todellisuutta. Samaan aikaan teksti on kuitenkin suoraan tästä päivästä, sillä Nousiainen vetää ansiokkaasti hiuksenhienon rajan nykyisen ja menneen välille. Tekstissä ei näkyvästi muutu mikään, mutta hyppäys on silti selkeä. Taitavasti valittujen yksityiskohtien kautta Nousiainen pureutuu suoraan siihen, mikä milläkin hetkellä on tärkeintä. Ryppyisen hameen sisällä piilee paljon suurempi kertomus, jota ei kiirehtivä lukija ehdi tulkitsemaan. Mutta siellä se on, Nousiaisen kätkemänä, vertauskuvana kokonaiselle onnettomalle rakkaudelle. Kirkkaat päivä ja ilta on pullollaan vastaavia salaperäisyyttä tihkuvia kaksoismerkityksiä, sillä on selvää, että kertomuksen takana piilee salaisuus, useampikin, jotka odottavat ratkaisemistaan. Niiden arvaamiseksi etukäteen ei tarvitse olla suurikaan älykkö, mutta salamyhkäisyys väreilee silti ilmassa viimeiseen asti.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta. Siltala 2013. 124 s.

Viime aikoina romaanin on lukenut ainakin Lumiomenan Katja, Sinisen linnan kirjaston Maria, Rakkaudesta kirjoihin-Annika, Morren maailman Morre, P. S. Rakastan kirjoja:n Sara ja Kirjainten virrassa:n Hanna. Wohoo eka kerta kun linkitän muita arvioita, ja hienoja sellaisia! Tästähän voisi viimeinkin tehdä tavan.