Olin aivan ihastunut Riikka Pulkkisen edelliseen romaaniin, ja haluan sanoa heti, että Vieras teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Minulla ei ollut mitään epäilyksiä siitä, etteikö Pulkkisen kolmas romaani lunastaisi odotuksia, ja lukemani (onneksi vain muutamat) arviot ovat olleet oikeastaan poikkeuksetta positiivisia. Tosin yhdessäkään niistä en huomannut sellaista hehkutusta, jolla haluaisin itse täyttää tämän tekstin. Kyllähän Vieras on saanut huomiota, niin paljon että se meinasi yhdessä vaiheessa tulla korvista ulos (esim. kirjamessujen aikaan), mutta ajattelin silti, että kirja on luultavasti korkeintaan "tosi hyvä". Mutta ei niin hyvä kuin Totta. Nyt lukemisen jälkeen en tiedä, kannattaako näitä kahta romaania edes vertailla, sillä ollessaan selkeästi tuttua Pulkkista ne ovat silti kaksi omanlaistaan kirjaa.
Tiesin etukäteen sen, että Vieraan kertoja Maria on pappi, joka pakenee tukalaa tilannetta kotoaan New Yorkiin äitinsä juurille. Nuorempana hän on sairastanut anoreksiaa ja tanssinut balettia, ja hän muistelee menneisyyttään samalla kun koettaa järjestellä nykyisyyttään siedettävämpään muotoon. Sitä en tiennyt, että tarinan yksi tärkeimpiä henkilöitä on pikkuinen Yasmina, joka ei ole syntyperältään suomalainen vaan yrittää opetella maan tavoille ja omaksua kieltä niin uutterasti kuin vain pystyy. Maria ja Yasmina ystävystyvät, ja pikkuhiljaa Maria huomaa, että Yasmina pelkää jotakin, jota hän joutuu pakenemaan päivittäin. Kaikki eivät ole suopeita maahanmuuttajia kohtaan.
Monikulttuurinen New York luo selvän kontrastin sulkeutuneemmalle suomalaisuudelle, ja rasismi ja erilaisuus ovat romaanin tärkeimpiä teemoja. Vaikka uusi kaupunki on paljon avoimempi kuin Marian kotipaikka, on sielläkin omat ristiriitansa ja säännöt sille, mikä on kenenkin reviiriä. Maria joutuu toteamaan, ettei hänen äitinsäkään ollut välttämättä niin sinut ei-suomalaisen taustansa kanssa kuin antoi ymmärtää tarinoissa, joita kertoi lapsilleen. Eksynyt Maria ei ole enää varma kuka hän on pohjimmiltaan, ja uskaltaa ehkä siksi heittäytyä välillä villiksi ja vastuuttomaksi päästyään pois kotoaan. Hän jättää aviomiehensä Suomeen ja viettää öitä miehen kanssa, jota kutsuu Tuntemattomaksi ja joka saa hänet uhmaamaan järjen ääntä, huitaisemaan pois kaikki entisen elämänsä vaatimukset. Kenties se on yritys pyyhkiä pois raskas menneisyys, kenties epätoivon sävyttämää riemua siitä, ettei hänellä ole sillä hetkellä mitään menetettävää.
Täytyy myöntää kenties hieman tylysti, että uskonasiat eivät yleensä kiinnosta minua lainkaan. Kaikki kirkko- ja jumala-puhe haukotuttaa. En voi sanoa, että Pulkkisen romaani olisi kovasti lisännyt mielenkiintoani kirkkoa kohtaan, mutta kirjassa käydään sellaisia keskusteluja uskonnon roolista ja papin velvollisuuksista ja perimmäisistä tehtävistä, että huomasin oikein jääväni pohtimaan asioita lukemisen lomassa. Vaikka kuulun kirkkoon, se ei näy elämässäni oikeastaan mitenkään, mutta kuinkakohan monelle seurakunta muodostaa tärkeän yhteisön? Kuinka paljon sen kautta oikeastaan vaikutetaan yhteiskuntaan? Marian huomatessa kuinka vaarallisessa tilanteessa Yasmina saattaa olla, hän yrittää vedota paikkakunnan asukkaisiin puhumalla lähimmäisenrakkaudesta ja yhteisöllisyydestä. Ajan hengen mukaisesti ihmiset ovat kuitenkin epäluuloisia ja omiin yksityisiin elämiinsä sulkeutuneita, vieraita naapureilleenkin, vaikka heitä erottaa vain yksi ohut seinä. Ulkomailla Maria taas hämmentyy ja huomaa epäluulojensa kasvavan, kun tuleva kanssa-asuja osoittaa alusta asti hämmästyttävää luottamusta häntä kohtaan. Perheen vastuu nousee myös esille, sillä velvollisuus pitää huolta perheenjäsenistä ja pysyä kasassa ei välttämättä ole itsestäänselvä. Marian ja hänen isänsä lyhyissä puhelinkeskusteluissa valtameren yli on töksähtelevyydestä huolimatta jotakin liikuttavaa: "Isien ja tyttärien puheen rytmi, taukojen tahdit".
Mielenkiintoisin tarinalinja minulle oli Marian nuoruusvuosien anoreksiakuvaukset. Voisi luulla minun jo kyllästyneen syömishäiriökirjallisuuteen ottaen huomioon sen määrän, mitä olen aiheesta lukenut, mutta Marian sairaudessa on omalaatuinen juonne, nimittäin uskonnollisuuden rooli itsensä nälkiinnyttämisessä. Nuori Maria hakee uskonnosta kannustimia syömättömyydelle, ja tekee ruokien pilkkomisesta ja millintarkoista määristä omat rituaalinsa. Hän uskoo kärsivänsä ihmiskunnan puolesta, ja hurahtaa lähes hulluuden puolelle. Se ei olekaan lainkaan outoa ottaen huomioon, miten vaisusti kroppa ja pää toimivat 37 kg:n painossa. Marian itsekidutus on tuskallista luettavaa, mutta mikäli ei ole täysin sopimatonta sanoa näin, myös kiehtovaa. Kerrankin syynä ei ole halu laihtua ulkonäköpaineiden vuoksi (näitä syitä mitenkään vähättelemättä), vaan erikoisempi halu antautua uskolle sieluineen ja vartaloineen kaikkineen. Toisaalta syömishäiriöissä, tavassa antaa niille valta hallita koko elämää, taitaa aina olla jotakin rituaalista ja harrasta.
Tanssipuolesta en jostain älyttömästä syystä saanut paljonkaan irti. Luulin, että se vetoaisi minuun eniten, mutta kuvaukset jäävät kenties liian etäisiksi tai tanssityyli on minulle niin tuntematon, etten osannut eläytyä kunnolla. Maria koettaa puhdistautua tanssin kautta, päästää itsestään irti, mutta pyrkimys intohimoon ja heittäytymiseen ei välity muuten kuin sanojen tasolla. Tai ehkä juuri se on asian ydin: Maria on niin jumissa omissa huolissaan, että joutuu harjoittelemaan yhtä pientä liikettä uudestaan ja uudestaan pääsemättä tanssin vapauttavaan vimmaan.
Vaikka sanoin, ettei Tottaa ja Vierasta kannata vertailla, teen niin kuitenkin pikkuisen. Maria on jollain tapaa todella tuttu päähenkilö, hämmentynyt ja varovainen, mutta se on vain yksi puoli hänestä. Hän osaa suuttua kun siihen on aihetta ja saa useimmiten myös suunsa auki, hän tarttuu toimeen kun sitä vaaditaan ja yrittää parhaansa saadakseen tahtonsa läpi. Ajattelin aluksi, että Vieras on tunnelmaltaan aivan samanlainen kuin edellinen romaani: melankolinen, ikään kuin utuinen. Surullinen ja hauras, unohtamatta pilkahduksia hiljaisista onnen hetkistä. Mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän huomasin jonkinlaista särmää, aivan kuin Vieras olisi jotenkin konkreettisempi, hetkittäin jopa äkäinen. Voi myös olla, etten enää muista Tottaa tarpeeksi tarkasti, vaan mielessäni on vain jonkinlainen uninen mielikuva. Niin tai näin, vaikka Maria kuljeskelee päämäärättä ja etsii paikkaansa, ei Vieras ole yhtään epämääräinen tai haahuileva. Se on vahva romaani, joka ottaa kantaa todellisiin ongelmiin. Romaanissa on useampi taso, ja Pulkkinen on myös sekoittanut mukaan hieman kokeellisempaa, lyyrisempää tekstimuotoa, jossa sama sana toistuu ja lauseet valuvat pitkin sivua miten sattuu. Kyseiset tekstinpätkät ovat tavallaan kauniita ja auttavat ymmärtämään Marian ajatuksia ja hetken kiihkoa, mutta samalla hieman häiriinnyin hetkittäisistä katkoksista tyylissä. Nautin paljon enemmän Pulkkisen tyylistä kirjoittaa siitä, miten Maria kokee ympärillä olevan maailman. Marian saapuessa New Yorkiin kuvaukset ovat niin hengästyttäviä ja osuvia - tai näin ainakin uskon, vaikka en ole koskaan ollut siellä - että pystyin melkein tuntemaan, miten kaikki aistini avautuivat vastaanottamaan kokemuksen kaikessa kiihkeydessään. Sama koskee koko romaania, sillä Pulkkinen kirjoittaa niin, ettei tarinaa vain lue, sen tuntee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti