perjantai 11. tammikuuta 2013

Joyce Carol Oates - Kosto: Rakkaustarina



Joyce Carol Oates on ollut lukulistallani monta vuotta, ja nyt pääsin vihdoin tutustumaan häneen satunnaisesti valikoidun teoksen kautta, joka pönötti esillä kirjaston hyllyssä. Kosto: Rakkaustarina on sivumäärältään lyhyt, mutta raskaan sisällön takia en olisi toivonutkaan yhtään enempää pituutta. En oikeastaan ole varma, oliko Kosto ollenkaan hyvä idea ensimmäiseksi kirjaksi, sillä en välttämättä halua lukea yhtä ahdistavia teoksia ainakaan ihan heti. Onko Oatesin maailmassa lainkaan toivoa, vai onko Kosto vain poikkeuksellisen lohduton? Koetin lukea kirjaa ennen nukkumaanmenoa, enkä saanut pariin tuntiin unta sen kolkon tunnelman takia. Tämä kertoo kirjasta paljon, sillä koskaan aiemmin minulle ei ole ollut väliä luenko kevyttä hömppää vai jännää dekkaria ennen nukahtamista. Samalla tiedän jatkavani kirjailijaan tutustumista, sillä hänen kirjoitustyylinsä on liian lumoavaa unohdettavaksi.

Kosto on tavallaan todella suoraviivainen ja yksinkertainen tarina, joka käy systemaattisesti läpi Teena Maguiren raiskauksen ja sen seuraukset. Teena on eräänä kesäyönä matkalla kotiin nuoren tyttärensä Bethien kanssa, kun joukko humalaisia ja huumeisia nuoria raahavat heidät venevajaan ja pahoinpitelevät sekä raiskaavat Teenan hänen tyttärensä piileskellessä romujen seassa silmät tiukasti kiinni. Teena jää eloon, mutta se kaunis ja sosiaalinen Teena, joka hän oli ennen, on lopullisesti muserrettu. Myös Bethien entinen elämä ja lapsuus loppuu kuin seinään, kun hän joutuu kasvokkain liian raa'an todellisuuden kanssa, josta hän joutuu selviämään ilman kenenkään apua. Oikeudenkäynti aloitetaan, mutta järjetöntä kyllä tekijät puhuvat itsensä vapaiksi kieron mutta maineikkaan asianajajan avulla. Teenan kotikaupungin yleinen mielipide tuntuu olevan suunnilleen "sehän oli aina flirttailemassa ja pukeutuikin niin paljastavasti".

Lukukokemus oli siinä mielessä ristiriitainen, että halusin samaan aikaan lukea koko kirjan kerralla ja samalla lopettaa kesken. Itse raiskaukseen palataan monta kertaa ja välillä niin oksettavin yksityiskohdin, ettei varmasti jää epäselväksi, kuinka epäinhimillisestä teosta on kyse. En usko että raiskauksesta voi koskaan lukea rauhallisin mielin, mutta siinä on eroja, kuinka etäiseksi teko jää. Tässä tapauksessa se tulee suoraan iholle, mutta Oates ei kuitenkaan mässäille väkivaltaisuudella. Kerronta on ennemmin kylmää kuin lukijan tunteisiin vetoavaa, ja juuri se tekee kirjan tunnelmasta erityisen iljettävän. Teenan ja hänen tyttärensä elämä suistuu raiteiltaan, tekijät ovat selvillä ja ansitsisivat elinkautisen, mutta oikeus ei silti toteudu. Olo on avuton: eihän näin voi käydä? Tämä on ihan järjetöntä! Silti romaani tuntuu realistiselta eikä ole lainkaan mahdotonta kuvitella romaanin räikeää epäoikeudenmukaisuutta. Teenaan kohdistuvat uhkailut oikeudenkäynnin aikana lannistaisivat kenet tahansa, varsinkin kun hän ei ole lähtökohtaisestikaan valmis puolustamaan itseään. Hän haluaa vain unohtaa ja vaipua lamaannuttavaan masennukseen, missä kukaan ei häiritse häntä. Mieli on siitä hieno, että se kehittää omat suojaavat puolustusmekanisminsa ja auttaa akuuteimman kriisin yli. Teena ei pitkään aikaan edes muista, miksi hän makaa sairaalassa vain puoliksi hengissä.

Raivostuttavinta itse rikoksen lisäksi on tietysti se, kuinka asukkaat suhtautuvat tapahtuneeseen. Tekijät ovat suosittuja nuoria poikia, joilla on lupaava tulevaisuus edessään, eikä kultapoikia haluta syyttää ilman tarkkaa tietoa siitä, mitä vajassa oikeastaan tapahtui. Ainoa silminnäkijä on Teenan tytär, mutta oikeastaan vain hänen kuulonsa voi luottaa, sillä hän istui piilossa silmät visusti kiinni suurimman osan ajasta. Tapahtuu klassinen vääryys, jossa nainen onkin syyllinen miehen tekemään rikokseen jo pelkästään sukupuolensa perusteella. Hänhän kerjäsi sitä. Miksi kukaan muuten pukeutuisi paljastavasti ja hymyilisi miehille? Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun luen aiheesta, varsinkaan kun miettii sukupuolten välistä epätasa-arvoa yleisemmin, mutta en taida koskaan oppia hillitsemään suuttumustani. Kosto on toki vain fiktiota, ainakin tietääkseni, mutta ei ole kovin vaikeaa vetää yhtymäkohtia todellisuuteen. Siinäkin mielessä Oates on taitava, että hän onnistuu kuohuttamaan tunteita kirjoittamalla puolueettomasti ja kiihkottomasti. Vaikka alusta asti onkin toki selvää, ketkä ovat tarinan rikollisia, eikä lukijan tarvitse punnita keneen kohdistaa sympatiansa. Kenties tunteista riisuttu kerronta antaa pienen käsityksen siitä, miten tuhoisa vaikutus raiskauksella on Teenaan. Lukija näkee vain hänen rapistuvan ulkokuorensa, mutta sen perusteella voi olettaa, ettei sisällä ole enää paljon mitään. Ollessaan taas toimintakykyinen Teena turruttaa itsensä alkoholilla, eikä hän välttämättä pysyisi hengissä muuten kuin yrittämällä poistaa tapahtuman ja sen jättämät jäljet muistoistaan. Tai kenties hänen entinen minänsä kuolee jo raiskausyönä, eikä tunteita sen jälkeen yksinkertaisesti ole. Oikeudenkäynnissä hän joutuisi käymään tapahtuneen läpi yhä uudestaan, mikä on mahdotonta, ja siksi prosessista kerrotaan hyvin mekaanisesti, aivan kuin kirja muuttuisi yhtäkkiä viralliseksi raportiksi.

Ainoa toivon häivähdys tulee kirjaan poliisi Dromoorin myötä. Hän on se, joka löytää uhrit vajasta raiskauksen jälkeen, rikkinäisinä ja järkyttyneinä, eikä Bethie unohda miestä koskaan. Itse asiassa hän kokee Dromoorin pelastajanaan ja tuntee niin vahvaa kiitollisuutta, että kehittää kymmeniä vuosia vanhempaan mieheen elinikäisen rakkauden. En kuitenkaan usko, että kirjan nimi viittaa suoraan Bethieen, sillä hänen kiihkeissä tunteissaan on jotakin lapsenomaista ja surullista, sillä se muistuttaa aina traagisesta tapahtumasta. Hänen rakkautensa kohde määräytyy selkeästi sattuman kautta, sillä kuka tahansa muu olisi voinut astella venevajaan ensimmäisenä. Dromoor ei haluaisi oikeastaan olla missään tekemisissä runnellun äidin ja tyttären kanssa, sillä hänellä on omakin perhe, mutta hän löytää itsensä kerta toisensa jälkeen seuraamasta tilanteen kehittymistä. Taitaa olla nurinkurisesti niin, että Dromoorilla on tunteita Teenaa kohtaan, joita hän ei myönnä edes itselleen, eikä hän voi olla ottamatta oikeutta omiin käsiinsä. Tässä vaiheessa lukijan täytyy miettiä, mikä on moraalisesti oikein ja kuinka korkealle viha saa kuohahtaa. Silmä silmästä vai inhimillinen oikeusprosessi, riittääkö jälkimmäinen vai mitä se kertoo minusta, jos kannatan ensimmäistä vaihtoehtoa? Lailliset keinot eivät ilmiselvästi riitä tekijöiden rankaisemiseksi, joten eikö julma kosto ole siinä tapauksessa ainoa vaihtoehto? Oates ei pyri selittelemään tai oikeuttamaan mitään, vaan lukija saa tehdä sen ihan itse.

Oatesin kirjoitustyyli on niin herkullinen, että tarinan vastenmielisyydestä huolimatta lukukokemus kääntyi lopulta positiiviseksi. Iloitsen aina yhtä paljon, kun löydän uuden tuttavuuden, joka erottuu selvästi ja jää vahvasti mieleen. Uskon että suomentaja Kaijamari Sivill välittää tarkasti sen, miten Oates kirjoittaa säälimättömästi mutta kauniisti, kuinka hän kertoo näennäisesti muutaman henkilön tarinan mutta tavoittaa samalla laajemman käsityksen ihmisen mielestä, siitä miten se toimii välillä niin toivottoman väärin.

6 kommenttia:

  1. Minusta olet saanut kuorittua aika olennaisia kysymyksiä tähän postaukseen varsin analyyttisesti. Itselläni oli samoja tuntemuksia, mutta keskityin erityisesti takakansitekstin ruodintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyykin käydä lukemassa tekstisi, kiinnostaa mitä olet saanut irti takakannesta! Huomasin muutenkin, että kirja on ollut esillä monissa blogeissa, en vain uskaltanut lukea mitään ennen oman tekstin kirjoittamista.

      Poista
  2. Tämä kirja on minulla juuri kesken (siksi en ihan kokonaan uskaltautunut lukemaan postaustasi). Tapahtumat tosiaan tuntuvat tulevan iholle. En itse asiassa tiedä pystynkö lukemaan tätä kirjaa loppuun. Tuntuu niin rankalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni pahin tulee alussa ja loppua kohden voi ehkä nähdä hieman toivoakin. Mutta ymmärrän hyvin miksi kirjaa ei välttämättä voi lukea loppuun.

      Poista
  3. Tämä on tosiaan tiivis ja rankka kirja, jossa ei anneta lukijalle juurikaan hengähdystaukoja. Minä luin tätä heti kirjan ilmestyttyä joulun aikaan ja kirja vaati pitkän lukuajan juuri mainitsemistasi syistä. Kaikki Oatesin kirjat eivät ole ihan näin tiiviin karmivia, mutta kaikissa niissä on aika synkeitä asioita. Mielestäni Oateas on taituri kuvaamaan ja herättelemään lukijan piilotettuja ajatuksia ja tuntoja. Taitava kirjoittaja, joka tuo esiin naisten elämän paradokseja.

    Hieno teksti! Ajatuksiasi oli kiinnostava lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä minä sitten uskaltaudun lukemaan Oatesin muitakin teoksia, joskus tekee varmaan hyvää poistua mukavuusalueelta ja lukea synkempiäkin romaaneja. Tuo on hyvä pointti, että hän herättelee lukijan piiloteltuja ajatuksia! Jouduin välillä pysähtymään ja miettimään, mitä mieltä olen ja saako niin ajatella. Ja jollain tapaa lohduttavaa tietää, etten ole ainoa, joka ei pystynyt hotkaisemaan ohutta kirjaa kerralla :)

      Poista