Luin Riku Korhosen Lääkäriromaanin jonakin toimettomana hiihtolomana ja rakastin sitä, vaikka en enää muista kirjan sisältöä enkä syytä vahvoihin tunteisiini. Olen kuitenkin pitänyt Korhosta yhtenä lempikirjailijoistani sen jälkeen, vaikka en ole oikein innostunut hänen muista teoksistaan. Nyt Nuku lähelläni kertoi minulle ainakin sen, että syy Lääkäriromaanin vaikuttavuuteen saattoi piillä kielessä ja ehkä aiheessa, joka liittyi muistaakseni rakkauteen, miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Sellaisestahan minä pidän eniten, mutta jotenkin tajusin vasta tämän uusimman romaanin lukemisen jälkeen, että siinäkin puhuttiin rakkaudesta ja miehen ja naisen välisestä suhteesta.
Luulin koko romaanin ajan lukevani tarinaa miehestä, joka yrittää selvitä veljensä kuolemasta itselleen tuntemattomassa kaupungissa ja setviä pulmallisia perhesuhteitaan ja päänsä sisäisiä ongelmia. Siinä sivussa hän tutustuu Ninaan, joka oli hänen veljensä rakastaja ja jonka mielenterveys ei myöskään ole ihan kohdillaan. Teemu jää asumaan edesmenneen veljensä asuntoon, sillä tuhkan kuljettaminen Suomeen ottaa aikansa eikä hänellä ole kiire mihinkään, ei ainakaan rankasti alkoholisoituneen äitinsä ja sulkeutuneen isänsä luokse. Vaikka Ninan ja Teemun tapaaminen on sijoitettu tarinan alkuun ja heidän suhteensa kehittyy koko romaanin ajan, en ihan rehellisesti tajunnut lukevani rakkaustarinaa. Ilmeisesti tarvitsin siihen takakannen sisäpuoleisen tekstin, joka informoi minua tästä mielenkiintoisesta seikasta päästyäni kirjan loppuun. "Nuku lähelläni on eurooppalaiseen finanssikeskukseen sijoittuva rakkaustarina, joka kuvaa herkästi ja oivaltavasti läheisen ihmissuhteen valta-asetelmia sekä haavekuvien ja todellisuuden välistä kuilua."
Rakkaustarinan lisäksi minut häkellytti eurooppalainen finanssikeskus, sillä luulin koko ajan Teemun matkustaneen New Yorkiin. Nyt kun mietin tarkemmin, kaupungin nimeä ei kerrota, vaan joka puolella kohoavat pilvenpiirtäjät ja tornitalot ilmeisesti loivat päähäni tarpeeksi vahvan mielikuvan Nykistä ollakseni kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota. En kyllä osaa arvailla, mikä kaupunki sitten oikein on kyseessä, mutta ei sillä ole väliäkään. Siitä kerrotaan kauniisti, sen sisältä pääsee helposti luonnon ääreen, se on vilkas ja avara. Tai ehkä minä vain satun pitämään suurien toimistotalojen pelkistetystä tyylistä, isoista ikkunoista ja selkeistä linjoista, ja ehkä Korhosen tarkoitus onkin herättää kauhua kuvailemalla kuinka koko keskusta on täynnä samanlaisia rakennuksia, joiden sisällä istuu loputtomasti ihmisiä naputtelemassa läppäreillään ja kiihdyttämässä hektistä bisnesmaailmaa entisestään, kuinka identtiset yhtiöt valtaavat Eurooppaa rakennus rakennukselta ja laajentavat valtaansa kenenkään huomaamatta, eihän kaupunkien nimilläkään ole väliä.
Teemulla on kovasti aikaa miettiä ja tutkia ympäristöään, ja teksti kuohuu välillä niin paljon mielenosoituksista, pankkitermeistä ja kaupungin nopeutetusta liikehdinnästä, että syntyy mielikuva viimeisistä käsillä olevista hetkistä. Ihmiskunta ei voi kestää tätä tahtia loputtomiin, ja joissakin Teemun ajatuksenjuoksissa on aistittavissa maailmanlopun uhkaa. Hän itse ei stressaa kovinkaan paljon - ainakaan niin pitkään kuin hänellä ei ole Ninaa menetettävänään, sillä ei hän ainakaan oman elämänsä puolesta pelkää - mutta koko tarinan ajan ilmassa väreilee pahaenteinen tunnelma, myös silloin kun Teemu on onnellisimmillaan ja huomaa ensimmäistä kertaa mitä Nina hänelle merkitsee.
En voi sanoa nauttivani romaaneista, jotka tekevät minusta sitä alakuloisemman mitä syvemmälle tarinassa pääsen, mutta toisaalta Korhosella on mitä aidoin tapa kuvata tavallista elämää ja tunteita. Harvoin ihminen on läpeensä onnellinen, riemuissaan, rakastunut, mitä tahansa positiivista, ainakaan pidempään. Aina on jotakin ikävää, joka puskee läpi ja tasoittaa oloa, tunteet ovat jatkuvasti liikkeessä ja kulkevat nopeudella, jota voi olla vaikeaa hallita itse. Teemu kokee kulkevansa kohti toivoa ja valoa, sillä hänellä on ollut pahoja univaikeuksia, jotka alkavat hellittää uudessa kaupungissa. Se voi olla Ninan ansiota, se voi olla masentavan tehdastyön päättymisen ansiota, se voi olla helpotusta siitä, että vaikka Teemu ei ole ollut yhteyksissä veljeensä pitkään aikaan ennen tämän kuolemaa, hän saa pikkuhiljaa jonkinlaisen tyydyttävän lopetuksen velisuhteelle, joka ei enää painosta. Kai kirjan loppuosassa onkin pilkahduksia, jotka kertovat mahdollisista paremmista ajoista, mutta en silti kuvailisi romaania matkaksi masennuksesta onneen, sillä se tapahtuu niin paljon pienemmässä ja epävarmemmassa skaalassa. Kuka takaa sen, ettei joku mene peruuttamattomasti pieleen?
Kenties minulla kesti ymmärtää Teemun ja Ninan kanssakäymisen johtavan rakkauteen, koska heidän tarinansa on yhtä oikukas ja epäselvästi onnellinen tai onneton kuin kaikki muukin romaanissa. Mietin koko ajan Teemun kuollutta veljeä, joka ei ollut rakkaussuhteessa Ninan kanssa mutta läheinen joka tapauksessa, ja ajattelin pitkään sen estävän kaiken vakavan Ninan ja Teemun välillä. He pidättelevät itsekin eivätkä tee pitkäkestoisia lupauksia, kenties koska pelkäävät tunteidensa vahvuutta ja sen myötä hylkäämistä, kenties koska he eivät vain ole varmoja, pystyvätkö elämään toistensa kanssa. He ovat väkivaltaisia ja pelaavat kummallisia pelejä, jotka samaan aikaan kiihottavat ja raivostuttavat heitä, mutta rajuimpienkin riitojen jälkeen he ajautuvat toistensa luo. On vaikeaa nähdä mitkä tunteet Teemulla ja Ninalla ovat vahvimpia, kun niiden päällä on paksu kerros kaikkea kovaa ja raadollista, mutta jossainhan sitä kiintymystä ja hellyyttä on oltava, miksi he muuten jaksaisivat kiduttaa toisiaan? Vai onko Ninan ja Teemun suhteen taistelutantere vain kärjistetty kuva jokaisesta parisuhteesta, jossa toisen naama on jo niin tuttu, että sille uskaltaa sylkeä kaiken pahoinvointinsa piilottamisen sijaan, eikä toinen juoksekaan karkuun vaan vastaa samalla mitalla? En meinannut saada Ninasta edes kunnollista otetta missään vaiheessa, sillä hän vaikuttaa välillä sellaiselta jääkuningattarelta, ettei hänen sisällään tunnu liikkuvan mitään. Toisaalta hän on haavoittuva ja osaa kyllä avautua niinkin paljon, että vie Teemun tapaamaan perhettään, mutta silti. Ehkä hän tekee liikaa töitä pitääkseen itsensä kasassa ja antaa kopean ulkokuorensa hämätä.
Korhosen teksti ei ole pelkkää tapahtumien kerrontaa, vaan hän on sijoittanut joka väliin pieniä pohtimisen aiheita ja tekstinpätkiä, joita voisi ehkä sanoa viisauksiksi ellei se ei kuulostaisi niin mahtipontiselta. Joka tapauksessa teksti on ilmiselvästi hyvin tarkasti mietitty ja kaikesta tavanomaisestakin Korhonen saa irti sellaisen omaperäisen näkökulman, että romaania kannattaa lukea hitaasti ja hiljaisuudessa.
Minusta oli kiehtovaa työntää kärryjä hiljaisten kerrosten halki ja katsella noita yksinäisiä, jotka ajattelivat näytön edessä, puhuivat puhelimeen, kahvikupin korvaa sormeillen, nojasivat paperien ääreen pää painuksissa tai seisoivat kädet taskuissa ja katsoivat ulos ikkunasta ja näkivät auringonlaskua vasten muiden pilvenpiirtäjien valaistut toimistot ja niissä pitkää päivää tekevät. Tuntui, että oli olemassa erityinen yksinolon muoto, toimiston yksinäisyys, ja se kohosi noista hahmoista kuin vaatimaton arkinen huokaus, kun muut olivat siltä päivältä lähteneet ja sankaritekojen vuosisadat kauan sitten päättyneet.
En osaa edes kuvailla millaista syvää tyydytystä Korhosen kirjoitus minussa välillä herättää, voisin mieluummin vaikka kehrätä sen esiin. Tämän takia minä luen, tämän takia kirjallisuus on parasta, nämä oivallukset ja riemu! Eikä se ole vain kirjoitustyyli joka herättää näitä tunteita, sillä ei tarinakaan ole niin vankkumattomasti onneton kuin olen saattanut antaa ymmärtää. Yksi syy sille, ettei Nuku lähelläni aiheuta pelkkää surua, on se, että hahmot ovat sillä tavalla pienoisesti vinksallaan, etten ihan usko heihin. Heidän sanomisensa ja tekemisensä ovat niin aseteltuja ja niin viimeisen päälle pohdittuja, kuten Korhosen teksti muutenkin, ettei heitä ihan voi kuvitella oikeaan elämään. Se ei toki ole mikään moite, se on vain syy olla ottamatta romaania liian totisesti, vaikka se kouraiseekin syvältä. Aluksi ihmettelin mitä paasausta ja toivotonta olemassaolon tuskaa romaani oikein tulisi olemaan, mutta pääsin onneksi toteamaan ensivaikutelmani vääräksi ja muistin tuosta noin vain, miksi silloin joskus kruunasin Korhosen yhdeksi suosikeistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti