Olen vältellyt Pirkko Saision Vastavalosta kirjoittamista, sillä minua hävettää, kuinka vähän muistan siitä. Lainasin sen yli vuosi sitten opiskelijakirjastosta (arvostan todella kirjaston pitkiä laina-aikoja, tällä hetkellä voisin uusia kirjan vielä 36 kertaa) tehdessäni esitelmää Saision kirjasta Elämänmeno. Siitä sain sentään nopeasti kolmen sivun analyysin aikaiseksi, Vastavalosta en taas taida pystyä kirjoittamaan oikein mitään järkevää. Jopa lukiessani olin jatkuvasti hieman pihalla siitä, kuka puhuu ja missä vuosikymmenessä mennään. Jälkeenpäin mietin, että kertojana toimi varmaankin koko ajan sama henkilö, mutta minua hämäsi minä- ja hän-muotojen vuorottelu. Pääosa asuu osan tarinasta kotonaan ja käy koulua, ja välillä hän on Sveitsissä töissä jonkinlaisessa hoivakodissa, jossa hän kaitsee lapsia. Luulisin, että ainakin osa tarinasta on muistelua.
Taitaa olla parempi, etten kerro sen tarkemmin juonesta. Tuntuu, että teen jo tällä epämääräisellä kuvailulla vääryyttä kirjailijalle, sillä keskittymättömyyteni ei missää nimessä ole teoksen syytä. Jossain pohjimmillani nimittäin tiesin, että varmaankin pidän siitä, muuten en olisi lukenut muutamaa sivua pidemmälle. Luin romaanin parissa päivässä täysin samoissa olosuhteissa kuin viime aikoina muutkin kirjani, jotka ovat onneksi tarttuneet mieleeni aivan normaalisti. Olen pyhittänyt itselleni aamuiksi heti heräämisen jälkeen tunnin verran lukuaikaa, sillä muuten en gradun kirjoittamisen tuoksinassa saa minkäänlaista ei-pakollista lukemista edistymään. Ulkoisissa tekijöissä ei siis ainakaan ollut mitään häiriöitä, mutta minulla oli poikkeuksellisen kova päänsärky juuri niinä kahtena päivänä, kun kahlasin kirjan läpi. Syytän siis sitä, ja olen samalla kiitollinen, että pelottava jomotus hävisi lopulta itsestään, vaikka sabotoikin lukukokemukseni.
Jos nyt koettaisin saada sanotuksi jotain itse kirjasta. Olen käynyt Saision tuotantoa osittain läpi sen jälkeen kun vaikutuin Punaisesta erokirjasta, enkä ole harmikseni päässyt samaan hurmioon muiden teosten kohdalla. Sota-ajan jälkeiset kokemukset eivät ole aiheena säväyttäneet samalla tavalla kuin Punaisen erokirjan värikkäämpi ja enemmän tunteitakin ruotiva tarina, mutta Saision kielestä olen kyllä nauttinut kerta toisensa jälkeen. Pidän hänen lyhyistä kappaleistaan, joiden sisälle sanat on aseteltu ilmavasti ja avoimesti, jokaista lausetta ei tarvitse lopettaa pisteeseen vaan teksti saa elää kirjan sivuilla. Vastavalokin jäi mieleeni lähinnä unenomaisena hyppelynä ajassa. Tietysti kappaleista on määrä rakentua johdonmukainen tarina, mutta minulle ne jäivät minikertomuksiksi, välähdyksiksi kertojan elämästä, joiden oli määrä olla ymmärrettävän kokonaisuuden osia mutta eivät tavoittaneet minua täydessä voimassaan. Pystyin kuitenkin arvostamaan niitä jo itse kirjoitustyylin pohjalta, sillä Saisio kirjoittaa... kauniisti. Yksinkertaisesti sanottuna.
Tätä onnetonta tilannetta, jossa olen haaskannut kokonaisen tarinan, ei paranna yhtään se, että kirjan lukemisesta on lähes kolme viikkoa ja olen ruuhkauttanut aivoni sen jälkeen kahdella paksulla romaanilla ja sadallamiljoona teoriapitoisella artikkelilla, sellaisilla kuten "Wounded Masculinity and the Homosocial Bond: Fathers and Lovers in the Novels of Dick Francis" ja "V. I. Warshawski and the Little Red Shoes: Sara Paretsky's Feminist Fairy Tales". Kukaan ei varmaan huomaa, että yritän epätoivoisesti pitkittää tekstiä jollakin, että siinä näyttäisi edes ulkoisesti olevan sisältöä? Kohta tämä on kyllä jo virallisesti postaus gradusta ja vapaa-ajan lukutottumuksistani eikä Saision romaanista. Ehkä olisi pitänyt todeta alusta asti, että jos haluan todella väittää lukeneeni Vastavalon, minun ei auta muu kuin aloittaa sen kanssa alusta ja suhtautua siihen edes sen verran kunnioittavasti, etten vain anna silmieni vaeltaa riviltä toiselle vaan käsken ajatuksenikin mukaan leikkiin.
Kuva kirjasta puuttuu siksi, että sen kansi on tummanvihreä, joten mielikuvitus on varmaankin aivan yhtä pätevä kuin valokuva tässä tilanteessa. Päätin myös vihdoinkin ottaa oppia muista kirjablogeista ja lisätä tästä lähtien tekstin loppuun perustietoja aiheena olevasta romaanista, ja ehkä jossain vaiheessa alan jopa linkittää muiden kirja-arvosteluja?
Pirkko Saisio: Vastavalo. WSOY 2000. 252 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti