Uma Karma - Kaiken se kestää

En enää muista, miksi poimin Uma Karman nuortenkirjan mukaani kirjastosta, mutta jokin siinä houkutteli kovasti ja sai minut odottamaan sen lukemista. Tarina kahden teinipojan rakkaudesta kuulostaa takakannen perusteella suloiselta ja herkältä - "Rakkaus ei kysy lupaa saapuessaan, mutta kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii" - ok, hitusen melodramaattiseltakin, mutta todellisuudessa Kaiken se kestää on arkinen ja suoraviivainen. Kielletty ja pakosta salassa pidetty rakkaus on pääosassa, mutta ohessa käsiteltäväksi pääsevät myös tavanomaisemmat teini-iän mukanaan tuomat rajoitteet ja epävarmuudet. Kirjassa seurataan Tuukan ja Luukaksen suhteen alkamista ja kehittymistä lukion alusta työelämään asti, ja painotus on heidän keskinäisen vuorovaikutuksensa lisäksi ympäristön reaktioissa.

Harmi, etten ole kahdeksan vuotta nuorempi, sillä silloin olisin vielä kuulunut kohderyhmään ja luultavasti hurmaantunut kirjasta täysin. 15-vuotiaana luin Niina Repon ja Seita Parkkolan Jalostamon, jonka vaikuttava tunnelma jäi mieleeni vuosiksi eteenpäin ja jonka nuori homopariskunta sai minut itkemään ja pitämään kirjaa yhtenä kaikkien aikojen onnistuneimmista lukuvalinnoista. Nykyään en ehkä uskaltaisi palata kirjan pariin, sillä pelkään sen viehätyksen kadonneen. Luultavasti päällimmäisin tunnetilani olisi sama kuin Kaiken se kestää:n kohdalla: apaattinen välinpitämättömyys, jota silloin tällöin katkoo etäisen kiinnostumisen häivähdys. Jos olisin lukiessani ollut samanikäinen kuin tarinan pojat, eli 16, olisin viehättynyt heidän ujoista tutustumisyrityksistään, lähes vahingossa valloilleen pääsevistä kiihkeistä kiintymyksenosoituksistaan sekä hapuilevista rakkaudentunnustuksistaan. Olisin raivonnut Tuukan kanssa, kun Luukas nössöilee vanhempiensa edessä eikä uskalla puolustaa ihastustaan, sekä kipristellyt varpaitani jännityksestä, kun kaksikko saa viettää illan rauhassa ilman vanhempien painostavaa läsnäoloa (tietäähän sen, mihin leikkimielinen paini johtaa). Olisin liittynyt kirjan faniryhmään, tai vähintään pitänyt sen olemassaoloa täysin selviönä. Mutta nyt, vaikka ihminen ei 23 vuoden iässään välttämättä ole vielä erityisen parkkiintunut tai kaikkein kypsimmillään, on lukemisen aikana vallitseva ilmeeni: -___- .

Heti aluksi silmiinpistävän paljon häiritsee Karman töksähtelevä kieli. Luulin pitkään, että Kaiken se kestää on huolimaton suomennos, mutta kyseessä onkin alkuperäisteos. Aavistuksen epätavalliseen kieleen tottuu pikkuhiljaa, mutta armottomalla puhekielellä kirjoitettuun dialogiin - jota kirjasta löytyy todella reippaasti - en osaa sopeutua. Kun korrekti ja täysin vapautuneeksi heitetty tyyli vaihtelevat niin tiuhaan, alkaa silmiä särkeä.

"No hitto ku faija hönkii koko ajan niskaan! Ja koutsi piinaa harkoissa ja joka vitun opettajalta tulee ihan sumeesti kotitehtäviä! Vehkolaki piti tänään helvetin vaikeet pistarit... Jos mun matikannumero tippuu taas seiskaan, niin meidän faija sekoo." Luukas painoi sormensa vasten väsyneitä silmäkuoppia ja veti syvään henkeä. Hän käänsi katseensa jälleen Tuukkaan ja näytti asteen rauhallisemmalta. "Sori oikeesti et ei olla ehitty näkeen. Mut jos sä tuut lauantaina sinne peliin, ni mennään sen jälkeen johonkin."

Autenttisuuden tavoittelu on siis liian huipussaan. Siedän viimeisten lauseiden kaltaista tekstiä facebookin inbox-viesteissä (siellä en ole itsekään mikään kirjakielen kuningatar), mutta kaunokirjallisuuteen uppoutuessani toivon sujuvuutta enemmän kuin ehdotonta todenmukaisuutta. Nyrpeyteni yltää myös päähenkilöiden nimivalintoihin, sillä alussa täytyy todella pinnistellä välttääkseen Tuukan ja Luukaksen sekoittumista toisiinsa. Eikö toinen olisi voinut olla vaikka Jussi tai Matti, vai pitääkö nimien rimmata keskenään? Mielessäni pojat ovat milloin Tuukas ja Luukas, milloin Tuukka ja Luukka, joskus niinkin lähellä oikeita nimiä kuin Tuukas ja Luukka. Onneksi kirjan aikana ehtii rakentua sen verran vahvat mielikuvat molempien erilaisista identiteeteistä, että nimien taakse kätkeytyvät pojat on helpompi ja nopeampi erotella toisistaan kuin alussa. Ymmärtänette silti turhautumiseni.

Hämminkiä aiheuttavat myös siirtymiset tilanteiden sisällä ja välillä. En osaa täysin selittää, mikä tarkalleen ottaen mättää, mutta kerronnasta puuttuu tietty jouhevuus, joka tekee lukemisesta saumatonta ja tarinasta luontevan. Välillä poikien reaktiot tulevat myöhässä tai niin vaivihkaa, että ne yllättävät ja tekevät häiritseviä stoppeja lukemiseen, ja sulavan jatkumon sijaan tarina on osittain poukkoileva. Hivenen kömpelöön tyyliin tottuminen vie aikansa, mutta lopulta sen alkaa nähdä pikemminkin sympaattisena kuin rasittavana. Yksinkertaisuus kerronnassa peilaa sisältöä, eli vielä lapsenomaisten poikien viattomuutta ja herttaista syvenevää läheisyyttä. Loppuun asti ärsyttävänä pysyy kuitenkin Karman holhoava asenne lukijaa kohtaan, kun hän näkee parhaaksi selittää auki kaikki ristiriitaiset tilanteet ja opastaa kädestä pitäen oikeaan käsitykseen tapahtumien kulusta. Se, mikä juuri on käynyt ilmi dialogin ja poikien käytöksen kautta, täytyy kerrata kuin akateemisen esseen loppupäätelmässä konsanaan.

Karma tekee mielenkiintoisen valinnan seksikohtausten kohdalla, sillä hän onnistuu periaatteessa kertomaan tilanteista yksityiskohtaisesti sanomatta mitään suoraan. Toiminta lipsahtaa kyseisellä metodilla välillä hullunkurisen puolelle, kun jompikumpi kokee täyttymyksensä heti sen jälkeen kun on kuvailtu kuinka yksi pojista vasta avaa toisen housuja, mutta jotakin somaa poikien hempeilyssä on. Muutenkin Tuukka ja Luukas alkavat vaivihkaa tuntua yhä läheisemmiltä ja heidän kohtalostaan kiinnostuu enemmän tai vähemmän aidosti. Jos toteutustapa ei olisi jaaritteleva ja jos Karma keskittyisi enemmän muuhunkin kuin pinnalliseen arkipäiväisen elämän kuvailuun, voisi Kaiken se kestää olla huomattavasti puhuttelevampi teos. Idea tarinan ytimessä on kuitenkin arvokas: rakkaus ei katso sukupuolta ja tarpeeksi tärkeän ihmisen puolesta taisteleminen kannattaa.

Uma Karma: Kaiken se kestää. Books on Demand 2008. 319 s.

Miska pitää kirjaa tärkeänä mutta ei kovin vaikuttavana, Shinsu sekoittaa päähenkilöiden nimet täysin samoin kuin minä, Katri antaa varovaisen suosituksen, Susa P. jää ikävöimään Tuukkaa ja Luukasta ja Anki ja Iida pääsevät täysin kirjan lumoihin.