maanantai 14. lokakuuta 2013

Joanne Harris - Persikoiden aikaan


Siirryin pitkästä aikaa kaunokirjallisuuden taianomaisemmalle puolelle, jonka tehtävä ei ole opastaa, valistaa tai yleissivistää. Tai jos se tekeekin niin, opettaminen on toisarvoista eikä varasta huomiota itse tarinalta. Joanne Harrisin uusin romaani Persikoiden aikaan on jatkoa Pieni suklaapuoti-teoksen aloittamalle sarjalle, josta on nyt ilmestynyt kolme osaa. Tiedän lukeneeni myös keskimmäisen, sillä sen nimi Karamellikengät tuo oitis mieleeni kuvan kiehtovasta tummansinisestä kannesta, mutta totta puhuen en muista sen tapahtumista pätkääkään. Sen sijaan Chocolat on mielessäni useaan kertaan katsotun elokuvan ansiosta, jonka viehätysvoima ei ehkä kaikkein vähiten perustu Johnny Deppin charmikkaaseen olemukseen. Muutama muu Harrisin teos on sen sijaan tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ihan ilman visuaalisen median apua, nimittäin Herrasmiehiä ja huijareita sekä Sinisilmä ovat mitä loistavinta veitikkamaista älynystyröitä kutkuttavaa tarinankerrontaa.

Vaikka ei olisi lukenut Karamellikenkiä (ja tämän olemattoman kirjamuistini kanssa voisin yhtä hyvin sanoa niin), pääsee Persikoiden aikaan-romaaniin nopeasti kiinni. Suklaata elääkseen valmistava Vianne palaa vuosien poissaolon jälkeen kahden tyttärensä kanssa sinne, mistä kaikki sai alkunsa, eli Lansquenetin pikkuiseen ja täyttä elämää kuhisevaan kylään. Viannen rakkaus Roux jää viettämään kiertolaiselämää veneelleen Pariisin joen varteen, eikä päästä Viannea lähtemään hyvin mielin. Lansquenetin asukkaat ovat sydämellisiä ja vieraanvaraisia, mutta heidän mukanaan seuraa väistämättä draamaa. Sitä paitsi osa asukkaista on kyräilevää, muutosvastarintaista ja tylyä sakkia, ja vaikka Vianne kerran voitti heidät puolelleen kielen mukanaan vievillä konvehdeillaan, ei hän ole tällä kertaa täysin tyynin mielin liikkeellä.

Viannea jäytävä epämiellyttävyyden tunne kasvaa, kun käy ilmi, että Lansquenet on vain askeleen verran päässä avoimesta sodasta. Läheiselle Les Maraudsin alueelle on majoittunut muslimiyhteisö, jonka syvästi uskonnolliset perinteet varjostavat ranskalaisten asukkaiden vapaamielisempää arkea. Kuten sanottu, en mene takuuseen kahden aiemman Viannesta kertovan romaanin tapahtumista, mutta muistaakseni niiden tunnelma ei ole aivan niin vakavahenkinen kuin Persikoiden aikaan-kirjan on. Alusta asti Viannen mieltä varjostavat epäilyt siitä, tekeekö hän virheen palatessaan kylään, ja kun hänen entiset vihamiehensä alkavat lukeutua ystäviksi ja paras ystävä taas tuntuu ottavan etäisyyttä, on Viannen elo kylässä kaukana huolettomasta.

Viannelle aikoja sitten kuulunut suklaapuoti on muutettu muslimityttöjen kyläkouluksi, jonka toiminta on tyssännyt tuhopolttoon. Se on vain yksi kylän levotonta ilmapiiriä kuvaava tuhoteko, ja todellisuudessa vihanpito on jatkuvaa. Vianne ei kuitenkaan kaihda joen toisella puolella elävää Afrikasta saapunutta yhteisöä, vaan alkaa sinnikkäästi tehdä tuttavuutta sen kanssa. Viannen avoimuus saa suurimman osan heistä heltymään, mutta muutama vihamielinen kohtaaminen saa kylmät väreet hiipimään pitkin selkää. Vianne ei tällä kertaa saa perustettua kylään suojaa, jonka suklaantuoksuiseen lempeään huomaan kuka tahansa on tervetullut viettämään suloista murheetonta hetkeä, vaan hänen asuinpaikastaan muodostuu piilopaikka perheensä painostusta pakeneville nuorukaisille.

Muutoksesta totisempaan kertoo sekin, että Viannen ihmisiä yhdistävät herkkusuklaat vaihtuvat kirjassa puusta poimittuihin persikoihin ja yötä myöten valmistettuihin hilloihin. Paikkansa tarinassa on myös etnisillä ruokalajeilla, joita Harris listaa kuin Enid Blyton Viisikon piknik-eväitä konsanaan ja joiden vahvat mausteet korostavat eroa Viannen entisiin pehmeisiin makeisiin. Maghrebilaisten paastoamisen myötä käy ilmi, kuinka vahvasti ruokasidonnaisia eri kulttuurit ovat ja kuinka arkemme kietoutuu sen ympärille, milloin on aika ravita itsensä ja perheensä. Les Maraudsin asukkaiden tapa kerääntyä iltaisin yhteen ruokailemaan tuntikausiksi jättää länsimaiseen kiireiseen arkeen rinnastettuna varjoonsa meidän tapamme hotkia ateriat kaiken muun mukamas tärkeämmän lomassa. Vianne on oivaltanut, että eri taustoista tulevien ihmisten yhteen saattamiseksi tarvitsee harvoin muuta kuin jonkin pidemmän kaavan kautta valmistettavan ruoka-annoksen, jonka ympärillä puuhailla. Suklaa ei myöskään ole hävinnyt Viannen elämästä kokonaan, vaan hän osaa edelleen sokerin avulla juonittelun erikoisen taidon.

Ei tarvitse olla taitava rivien välistä lukija, jotta ymmärtäisi napata Harrisin taka-ajatuksen muslimiyhteisön jäsenten ja ranskalaisten välisten erojen korostamisesta. Sinne tänne ripotellut vieraskieliset nimitykset milloin millekin asialle varmistavat eksoottisen henkäyksen. Naisen onneton asema afrikkalaisessa yhteisössä käy kivuliaasti ilmi, vaikka yhteisön miespuoliset jäsenet tekevät parhaansa pitääkseen yllä sileää julkisivua. Viannen kyky tunkeutua Les Maraudsilaisten perheiden yksityiselämään käy tässä mielessä arveluttavaksi, sillä minun on vaikea uskoa, että yksinäisen nuoren naisen annettaisi tosielämässä kävellä esteettä tuntemattomien kotiin. Maghrebilaisten vieraanvaraisuus sinänsä ei ole lainkaan epäuskottavaa, vaan enemmän häiritsee Viannen tapa sekaantua kaikkeen. Hänen motiivinsa on auttamisen halu ja uteliaisuus, mutta ylenpalttisessa huolehtimisessa ja hiljaisen tyynessä ulkokuoressa on myös rasittavat puolensa.

Persikoiden aikaan on kirjoitettu päiväkirjamuodossa siten, että jokaisen luvun aloittaa päivämäärä ja minä-muotoisesta kerronnasta vuorottelee Viannen kanssa Lansquenetin pitkäaikainen kirkkoherra. On kiintoisaa huomata, kuinka hän ottaa sivumäärällisesti reilusti tilaa, mutta ei oikeastaan ole oleellisessa roolissa. Hänen tehtävänsä on toimia puskurina, mutta saatuaan aikaan kasvavan konfliktien vyöryn hän siirtyy hiippailemaan varjoihin. Hänen kompastelevaa henkistä kasvuaan muutoksia ja erikoisia ihmisiä vihaavasta asenteesta nöyrempään ja avoimempaan elämänkatsomukseen on siitä huolimatta lystikästä seurattavaa, ja hänen asteittain tapahtuva aseleponsa Viannen kanssa lienee jälleen eräs Harrisin elämänviisauksista: ihmisten on mahdollista muuttua, vaikka he olisivat kuinka yrmeitä ja tapoihinsa kangistuneita tahansa.

Vaikka Persikoiden aikaan antaa mahdollisuuden käsitellä äärimmäisen tärkeitä ja pulmallisia aiheita, on se pohjimmiltaan satu. Viannen molemmilla tyttärillä on omat mielikuvitusolennot, jotka seuraavat heitä kaikkialle ja jotka aikuisetkin pystyvät näkemään, jos vain kykenevät olemaan oikealla aaltopituudella. Harris muotoilee yliluonnolliset elementit osaksi todellista maailmaa siten, ettei taianomaisia sattumuksia ole mahdotonta kuvitella tapahtuviksi omassa arkisessa vaelluksessa. Ne kumpuavat jokapäiväisistä asioista, jolloin taikuus syntyy sinnikkäästä yrittämisestä ja omien ajatusten voimasta. Viannen valmistama suklaa tuskin itsessään sisältää maagisia kultahippuja, jotka noituvat syöjänsä, vaan erityinen vaikutus syntyy otollisista olosuhteista ja tarkasti valikoitujen ainesten sekoittumisesta.

Harrisin värikkäällä - ja suomentajan taitavasti pyydystämällä - kielellä on myös vaikutuksensa, sillä se on yhtä aikaa älykästä ja lumoavaa ja luo Lansquenetin riitaisan arjen ylle maagisen häivähdyksen. Sen ansiosta tietty turvallisuus säilyy tarinan alusta loppuun. Vaikka useilla asukkailla on häijyt aikomukset mielessään, on varmaa, ettei keskeisille henkilöille voi käydä aidosti pahasti. Onnellinen loppu on yhtä itsestään selvä kuin vastaus Viannea kalvavaan kysymykseen siitä, onko Lansquenet hänen lopullinen turvasatamansa.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan (Peaches for Monsieur le Curé). Suomentanut Satu Leveelahti. Otava 2013. 409 s.

Huh, ilmeisesti koko blogimaailma on lukenut tämän kirjan! Tässäpä melkoinen lista: Leena Lumi, Järjellä ja tunteella, Villasukka kirjahyllyssä, Mari A, Aili-mummon arkea, Annelin lukuvinkit, Kirjakolo, Sananen kirjasta, The Late Night Book Club, Yksi luku vielä..., Kirjat kertovat..., Notkuva kirjahylly.

4 kommenttia:

  1. Tottakai kaikki ovat lukeneet tämän, sillä voiko tätä ohittaa;) No, en ole lukenut Suklaapuotia, enkä Karamellikenkiä, mutta luin Harrisin Appelsiinin tuoksun, jota pidän edelleen hänen parhaana kirjanaan. Toisaalta ostin upean kannen takia Harrisin Suolaista hiekkaa ja minusta kirja oli niin heikko, että se jäi lukematta. Tästä Persikoiden aikaan pidin ja myös just niistä ihanista maagisista vivahteista, joita Vianne tajrjoili keitostensa myötä ja ohessa. Tämä on mielenstäni sellaista hyvää viihekirjallisuutta, jota ainakin minä tarvitsen aika ajoin yhtä varmasti kuin suklaata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tämän kirjan kanssa on aivan erityisen nautinnollista käpertyä sohvalle viltin alle, eikä samaa mielihyvää todellakaan saa kaikista kirjoista! Jos vielä söisi suklaata samalla, voisi kokemus olla melkoisen ihana... Laitan Appelsiinin tuoksun korvan taakse, kuulostaa ainakin houkuttelevalta.

      Poista
  2. Eihän tätä kirjaa yksinkertaisesti voinut jättää lukematta :) Ihana hyvänmielenkirja(sarja), varsinkin kun loppu oli mitä oli <3 Pitäisi taas jossain vaiheessa jatkaa Harrisin tuotannon lukemista...

    Oli kiva lukea hyvä ja perusteellinen arviosi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin sain tämän kirjan myötä muistutuksen siitä, että Joanne Harrisin tuotantoon kannattaisi varmasti tutustua laajemminkin. En ole ainakaan vielä pettynyt :)

      Poista