Kun kirjan alussa sanotaan, että tarina, johon romaani perustuu, on alun perin ilmestynyt jatkokertomuksena aikakauslehdessä, asettaa se väkisinkin tietynlaiset puitteet lukukokonaisuudelle. Kokemukseni mukaan jatkokertomukset ovat yleensä kevyitä, nopeasti lukaistavissa olevia välipaloja romantiikannälkäisille lukijoille, jotka kaipaavat pientä piristysruisketta kampaajan tuolissa tai aamuisessa ruuhkajunassa istuessaan. Aihepiiriltään Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ehkä istuukin tähän kuvaukseen, mutta Pulkkisen harkittuun ja lumoavaan kirjoitustyyliin ei kuitenkaan sovi minkä tahansa hömpän ulos puskeminen. Iiris Lempivaara on kuin korkea-arvoista chick litiä, joka kätkee sisälleen viisaan maailmankatsomuksen.
Asetelma on yksinkertainen eikä yllättävä. Kun Iiris Lempivaaran 7 vuotta kestänyt suhde päättyy toisen osapuolen toimesta, koittavat vaikeat ajat. Ensimmäisten yksinäisten kuukausien läpi hän harhailee raskas taakka harteillaan, mutta pikkuhiljaa hänen suuntansa alkaa kirkastua. Samalla kun sisko ja paras ystävä seilaavat onnellisesti vakaan parisuhteensa vesillä tehden vauvoja ja suunnitellen auvoista loppuelämää, poukkoilee Iiris miehestä ja elämänvaiheesta toiseen koettaen selventää itselleen, mitä hän pohjimmiltaan kaipaa.
Jatkokertomusmaisuus näkyy siten, että teos on kuin monista yksittäisistä episodeista koostettu kokonaisuus, jonka osat, eli erikseen nimetyt luvut, toimisivat yksinäänkin. Iiris kertoo heti alussa käsityksestään, jonka mukaan ihmisen elämä koostuu monista uusista aluista, eli selkeistä toisistaan poikkeavista ajanjaksoista. Sen mukaan on hänen kertomuksensakin rakennettu: ensin on romahdus, sen jälkeen sekavaa kokeilunhalua ja impulssinomaista etsintää. Viimeiseksi koittaa murheeton autuus, mutta sekään ei ole viimeinen elämänvaihe, eikä Iiriksen tapauksessa välttämättä edes tosi. Viimeiset luvut ovat jo sen verran epämääräistä haaveksintaa ja lankojen yhteen sitoilemista, että viimeistään tällöin Iiris Lempivaaran nimen synnyttämä sadunomainen vaikutelma saa selityksensä. Sadunomaisuus kuvaa myös osuvasti koko teosta, joka on kuin kepeän kaunis päiväuni.
Vetävä kirja on siis Pulkkisen aiempiin romaaneihin verrattuna selkeästi erilaiseen, viihteellisempään kategoriaan asettuva. On kenkäshoppailua, suklaan mussuttamista ja mönkään menneitä, painavaa yksinäisyyttä korostavia yhden yön juttuja, jotka muuttuvat seuraavana aamuna ystävälle liioitellusti välitettyinä hilpeäksi komediaksi. Iiriksen miesjahti saattaisi turhauttaa, ellei hän niin selkeästi työstäisi omaa toiseen sukupuoleen olennaisesti sidottua elämänasennettaan riippumattomampaan suuntaan. Pulkkinen on tietoinen chick litin perinteisestä perustasta, eli miesten ympärillä pyörivästä häsläämisestä, ja käyttää sitä kieltämättä yhtenä tarinan keskeisistä rakennuspalikoista.
Onneksi Iiris Lempivaara ei kuitenkaan ole pelkkää sokeaa uuden rakkauden perässä ravaamista, vaan Pulkkinen on feminisminsä omaksunut. Tarinassa se on itsestäänselvä näkökulma, jonka kautta Iiris operoi. Kyse ei ole siitä, että naisen kuuluisi kirota kaikki miehet alimpaan helvettiin ja seistä vahvana ja ylhäisenä elämänsä loppuun asti, kuten kliseinen miesvihaaja-feministi-harhakuva usein virheellisesti käsitetään, vaan olennaista on, millaiselle miehelle ja mistä syistä aikaansa uhraa. Viesti on samantyyppinen kuin Sinkkuelämää-sarjassa, joka osaltaan todistaa, ettei naista ole enää pitkään aikaan esitetty avuttomana, miesten armoille joutuvana heittopussina: naisen on toivottavaa pärjätä omillaan ja itsenäisenä, mutta tasapainoisen ja tyydyttävän parisuhteen metsästäminen on siitä huolimatta useimmilla prioriteettilistan kärjessä.
Iiris ei kiellä rakkauden ja parisuhteen ilmiselvää positiivista vaikutusta ihmiseen, mutta on samalla hämmentynyt ja turhautunut kaikista ihmissuhteisiin liittyvistä kipupisteistä, kuten kuka tahansa toiselle ihmiselle itsensä antanut yksilö. Vaikka poikaystäväehdokkaiden solvaaminen ja niiden kautta välitetty yleisluontoisempi "nainen ei kaipaa miestä ollakseen onnellinen"-totuuden saarnaaminen menee välillä opettavaisen etusormen heristelyksi, jolloin Iiriksen henkistä kasvua korostetaan väkinäisyyteen asti, ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mikä tavoite on Iiriksen haaveista suurin. Samalla kyse on laajemmasta elämänlaadun parannusprosessista ja oman paikkansa löytämisestä epävarmassa maailmassa, ja remontin lopputulokseen nähden parisuhde sattuu esittämään keskeistä osaa.
Pulkkinen toimii näiden kahden ääripään - riippumattomuuden ja rakkaudennälän - välillä tasapainoilleissaan sukupolvensa äänitorvena kirjoittamalla tarinaan raikkaita mielipiteitä viehkeään tyyliinsä. "Hiiteen kaikki viileyteensä tukehtuvat virheettömät moi-pojat". No niinpä.
Onneksi Iiris Lempivaara ei kuitenkaan ole pelkkää sokeaa uuden rakkauden perässä ravaamista, vaan Pulkkinen on feminisminsä omaksunut. Tarinassa se on itsestäänselvä näkökulma, jonka kautta Iiris operoi. Kyse ei ole siitä, että naisen kuuluisi kirota kaikki miehet alimpaan helvettiin ja seistä vahvana ja ylhäisenä elämänsä loppuun asti, kuten kliseinen miesvihaaja-feministi-harhakuva usein virheellisesti käsitetään, vaan olennaista on, millaiselle miehelle ja mistä syistä aikaansa uhraa. Viesti on samantyyppinen kuin Sinkkuelämää-sarjassa, joka osaltaan todistaa, ettei naista ole enää pitkään aikaan esitetty avuttomana, miesten armoille joutuvana heittopussina: naisen on toivottavaa pärjätä omillaan ja itsenäisenä, mutta tasapainoisen ja tyydyttävän parisuhteen metsästäminen on siitä huolimatta useimmilla prioriteettilistan kärjessä.
Iiris ei kiellä rakkauden ja parisuhteen ilmiselvää positiivista vaikutusta ihmiseen, mutta on samalla hämmentynyt ja turhautunut kaikista ihmissuhteisiin liittyvistä kipupisteistä, kuten kuka tahansa toiselle ihmiselle itsensä antanut yksilö. Vaikka poikaystäväehdokkaiden solvaaminen ja niiden kautta välitetty yleisluontoisempi "nainen ei kaipaa miestä ollakseen onnellinen"-totuuden saarnaaminen menee välillä opettavaisen etusormen heristelyksi, jolloin Iiriksen henkistä kasvua korostetaan väkinäisyyteen asti, ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mikä tavoite on Iiriksen haaveista suurin. Samalla kyse on laajemmasta elämänlaadun parannusprosessista ja oman paikkansa löytämisestä epävarmassa maailmassa, ja remontin lopputulokseen nähden parisuhde sattuu esittämään keskeistä osaa.
Pulkkinen toimii näiden kahden ääripään - riippumattomuuden ja rakkaudennälän - välillä tasapainoilleissaan sukupolvensa äänitorvena kirjoittamalla tarinaan raikkaita mielipiteitä viehkeään tyyliinsä. "Hiiteen kaikki viileyteensä tukehtuvat virheettömät moi-pojat". No niinpä.
Muualla: Paljon melua kirjoista - Hanna ja Elina, Sivulauseita, Nenä kirjassa, Polka dots, Luettua, Kirjasfääri, Nidottua, Sonjan lukuhetket, Tässä kaupungissa tuulee aina, Nannan kirjakimara, Lillin kirjataivas, Lukuneuvoja, Annelin lukuvinkit, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Omana ilona, Kirjakirppu, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Rakkaus on koira helvetistä, Ja kaikkea muuta, Lukuvuosi, Kirjan viemää, Jos vaikka lukisi... ja Kirjakaapin kummitus (ihania blogien nimiä!).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti