torstai 29. tammikuuta 2015

John Ajvide Lindqvist - Låt den rätte komma in


Dominoiva ajatukseni John Ajvide Lindqvistin esikoisteosta aloittaessani oli, että uskallanko nukkua ensi yönä, tai maltanko laskea kirjaa käsistäni. Muutama vuosi sitten johonkin aivolohkooni varastoitunut hype romaanin Låt den rätte komma in ympärillä aktivoitui ja sai minut uskomaan, että pitelen käsissäni jotakin ainutlaatuisen pelottavaa. Samalla huomasin unohtaneeni jokaisen juoneen liittyvän paljastuksen, sillä olin perillä ainoastaan siitä, että teoksen voi lukea kuuluvaksi kauhugenreen. En varsinaisesti yllättynyt, mutta olin kuitenkin hämilläni ja suoraan sanottuna pettynyt omaan petturimaiseen muistiini, kun tajusin, että se ei ollut tallentanut erästä hyvin olennaista seikkaa: Ajvide Lindqvistin teos kertoo vampyyreista.

Nyt joudun paljastamaan nirppanokkaisuuteni. Pidän erittäin harvoin mistään yliluonnollisesta, oli kyse sitten kirjoista, elokuvista tai vaikka suosikkiyhtyeeni lyriikoista. Ymmärsin vastikään, miksi en täysin järjenvastaisesti mieltynyt kahden suosikkeihini lukeutuvan räppärin viime kesänä ilmestyneeseen yhteisprojektiin: sen kantava teema on zombiet, vampyyrit ja kaikenlaiset elävät kuolleet. Nykyään olen onnistunut pääsemään levyyn sisään, mutta aitoon tykästymiseen meni kuukausia. En missään nimessä päätä etukäteen, että "nytpä pysyn viileänä keinolla millä hyvänsä", mutta jostakin tuntemattomasta syystä tämä aihepiiri ei puhuttele minua millään tasolla. Ei edes sen verran, että tuntisin selkeää vastenmielisyyttä. Olen vain täysin välinpitämätön. Ehkä olen niin tosikko, että fantasiaolennot eivät pääse koskettamaan minua. Iki-ihanat Harry Potterit taitavat olla ainoa poikkeus, ja niissäkin syy taitaa piillä kaiken taikuruuden keskeltä niin vahvasti erottuvassa hahmojen äärimmäisessä inhimillisyydessä.

Vaikka Låt den rätte komma in ei voittanut minua puolelleen, voin silti lämmöllä myöntää sen olevan laadukas todiste Ajvide Lindqvistin syvällisestä ja intensiivisen jännittävästä tavasta kirjoittaa. Romaani kertoo 12-vuotiaasta koulukiusatusta Oskarista, joka tutustuu naapurustossa asuvaan samanikäiseltä tytöltä vaikuttavaan Eliin - joka paljastuu myöhemmin vampyyriksi. Romaanissa tapahtuu paljon niin Oskarin, Elin ja näiden lähipiiriin tai asuinympäristöön kuuluvien ihmisten osalta, mutta en avaa juonenkulkua tämän enempää.

Vampyyrin ja ihmisen välinen suhde on hyvin toimiva tapa käsitellä sitä, mikä määrittää nämä ryhmät - ihmisen ja hirviön. Aluksi esiin ponnahtavat selkeimpinä eroavaisuuksina konkreettiset elintavat, kuten vuorokausirytmi ja syömistottumukset, mutta Oskarin vielä lapsekkaan viattoman suhtautumisen kautta on mahdollista porautua syvemmälle tuntematta sellaista pelonsekaista inhoa, johon ahdasmielisempänä aikuisena helposti sortuu tarkasteltaessa jotakin ulkopuolista pahaksi miellettyä olentoa. Oskar ei vähästä hätkähdä, vaan Elin ja hänen välilleen vähitellen kasvava luja ystävyys merkitsee enemmän kuin Elin hätkähdyttävä olemus ja luonto. Oskar tietää vaistomaisesti, ettei voi jakaa uutta ihmissuhdettaan kenenkään kanssa, ei edes äitinsä, jonka kanssa hän on asunut pitkään kaksistaan ja joka on tärkeimpiä ihmisiä hänen elämässään, ellei jopa tärkein. Silti Oskar uskaltaa luottaa vaistoonsa ja kokemukseensa siitä, että Eli on hänelle hyväksi, vaikka Elin tietyt tottumukset saavat hänet tuntemaan kaikkea kuvotuksesta raivoon ja pelosta epäluuloon. Hän elää tunteensa täysillä ja raivaa siten tilaa heidän keskinäiselle suhteelleen kasvaa, vapaana kaikista liiallisen kohteliaisuuden alle niin herkästi piiloutuvista väärinkäsityksistä.

Eräänä voimakkaana vaikuttajana läpi tarinan kulkee alkoholi, jonka rappeuttavat ja turruttavat ominaisuudet ohjaavat ratkaisevasti juonenkulkua. Hieman yllättäen alkoholismin ansaan pahimmin vajonneet henkilöt herättävät eniten sympatiaa. Kirjassa seurataan muutamasta äijästä ja yhdestä naisesta koostuvaa porukkaa, joka kuluttaa päivänsä kantabaarissa ryypiskellen tai toistensa luona vieraillen, ainoana valopilkkunaan kirkkaan viinan nostattama hetkellinen valheellinen autuus. Ulkopuolisen on helppo tuomita sekavuustilassa örveltävät ukot, mutta Lindqvist luo mahdollisuuden sukeltaa alkoholin vaikutuksista kärsineen ulkokuoren alle ja tutustua niihin osittain hyväsydämisiin ja paremmasta, alkoholittomasta tulevaisuudesta haaveileviin ihmisiin, joita joukosta löytyy. Toki se, kuinka olin varautunut asennoitumaan tähän baaripoppooseen ja kuinka asennoitumiseni tarinan myötä muuttuu, kertoo jotakin myös minusta.

Alkoholin ja veren välille syntyy mielenkiintoinen yhteys otettaessa huomioon molempien elävöittävä vaikutus. Tavallaan yhtäläisyyksiä löytyy useita, piristävien ja koukuttavien ominaisuuksien ollessa selkeimmät, mutta molempiin liittyy myös tuhoisa ja tappava puoli, alkoholin rikkoessa juojansa ja vampyyrin ruokailun vaatiessa useimmilla kerroilla kuolonuhrin. Vaikka erona on se, että itsensä toistuvasti humalaan juova ihminen vaikuttaa tekohetkellä ainoastaan itseensä ja vampyyrin toiminta suuntautuu aina viattomaan sivulliseen, ei kumpikaan ryhmittymä voi välttää lähipiirinsä tai ympärillään olevien ihmisten vahingoittamista, oli se sitten suoraan tai epäsuoraan. Samalla näihin ilmeisen kuolettaviin käytösmalleihin liittyy kääntöpuoli, joka on täysin päinvastainen. On surullista katsella sitä avuttomuutta ja luovuttamista, jotka syntyvät, kun tahdonvoima ei riitä vastustamaan kropan fyysisiä tarpeita. Kyseessä ei välttämättä ole mielen heikkous, vaan puhdas pakko. Kun Eli sinnittelee huutavaa nälkää vastaan viimeisillä voimillaan, riutuneena ja kelmeänä, kuka voi syyttää häntä metsästysvietin kasvaessa sietämättömiin mittoihin? Minkä hän tarpeilleen voi? Samaa täysin selittämätöntä ja sen takia sääliä herättävää satunnaisuutta on Oskarin kohtalossa olla päivittäisen kiusauksen kohteena, mikä johtaa hänet väkivaltaisiin toimiin, joiden syitä on lopputuloksen kauhistuttavuudesta huolimatta mahdotonta tuomita.

Tarinassa on paljon väkivaltaa ja yksityiskohtaisia kuvauksia, jotka aiheuttavat suorastaan pahoinvointia. On raakoja murhia, mutta myös arjessa jatkuvasti tapahtuvaa ja siinä mielessä karmivampaa pahantekoa. Minulle hyytävimmäksi osioksi muodostui Oskarin kiusaajajengi, jonka kylmäveristä suunnitelmallisuutta ja tunteetonta sinnikkyyttä vaativat projektit aiheuttavat edelleen niitä miettiessäni sellaisen olon kuin joku naarmuttaisi liitutaulua terävillä kynsillä hitaasti ja riipivästi. Ajvide Lindqvist kuvaa näitä Oskarille tukalia tilanteita tuskastuttavan mutta taitavan katkonaisesti ja eri puolilta vuorotellen rakennellen, siten että en pariin otteeseen ihan tosissaan kyennyt lopettamaan lukemista tietäessäni, että mielikuvitukseni ehtisi punoa kasaan hirvittäviä skenaarioita, jos en hetimmiten selvittäisi todellista lopputulosta. Sen sijaan loppupuolen taistelut erästä kuolematonta, ällöttävällä tavalla rusikoitua ihmisen jäännöstä kohtaan tympäisevät kaikessa liioitellussa verimössömäisyydessään. Jälleen yksi esimerkki siitä, miten kaikki epärealistisen puolelle lipsahtavat seikat saavat mielenkiintoni oitis herpaantumaan.

Hirveimmissä kohtauksissa on samalla jotakin perverssillä tavalla koukuttavaa, mikä liittynee jonkinlaiseen tirkistelynhalun heräämiseen. Vaikka tunsin pahoinvointia, en ikimaailmassa olisi voinut jättää lukematta inhottavimpien välikohtausten käänteitä. Samalla tavalla kuin etäisyys intohimon ja vastenmielisyyden välillä on tarinan ihmissuhteissa häilyvä ja pieni, huomaan suhteeni väkivaltaan olevan vastaavalla tavalla ambivalentti. En väitä, että kirjassa esitetty väkivalta saisi minussa aikaan mitään muuta kuin iljetystä, mutta Ajvide Lindqvist herättelee pohtimaan, miksi kipu ja nautinto eivät välttämättä kaikissa tilanteissa ole toistensa vastakohtia. Harmi, etten osaa kuvailla tuntemuksiani kuulostamatta kiiluvasilmäiseltä väkivallan ihannoijalta.

Kaikki äklöily saa pohtimaan sitä, mikä on hirviön määritelmä. Näen Elin inhimillisempänä kuin Oskarin kiusaajat, vaikka hän syö ihmisten verta elääkseen. Joka kerta tuntiessaan heikentyvänsä hän joutuu tekemään valinnan itsensä ja pahaa-aavistamattoman ohikulkijan välillä, tiedostaen samalla sen, ettei hän voi kuolla ravinnon puutteeseen, ainoastaan kitua (en ole satavarma ymmärsinkö tuon seikan oikein, vampyyrien toimintatavat kun eivät ole sitä kaikkein tutuinta aluetta). Sen sijaan Oskarin kiusaajia voi epäröimättä luonnehtia pahoiksi, siitäkin huolimatta, että heidän käytöksensä ei sentään koko tarinan läpi ole mustavalkoisen raakaa. Tuntemattomien olentojen ja ihmisten välisten kohtaamisten kautta käy ilmi, että pahuus ei suinkaan määritä pelkästään tarinan vampyyreja, vaan se asuu jokaisessa, joko tukahdutettuna tai tietoisesti piilotettuna. Ihmisen käytös ei alkukantaisimmillaan eroa mitenkään niistä hirveyksistä, joita vampyyrit tarinassa tekevät itsensä ruokkiakseen. Monissa tapauksissa ihmisen ulospäin itsestään luoma mielikuva ei lainkaan vastaa sitä käytöstä, mihin hän hädän hetkellä turvautuu.

Låt den rätte komma in avaa lukemattomia kiinnostavia näkökulmia ihmisyyteen, ja sen jännittävimmät osiot koostuvatkin niistä, joissa näennäisesti tavallinen tyyppi muuntautuu kammottaviin mittasuhteisiin. Vaikka vampyyritouhut eivät minua kiehdo, myönnän niiden toimivan erinomaisena työkaluna ihmismielen mustimpiin syövereihin pureuduttaessa.

John Ajvide Lindqvist: Låt den rätte komma in. Ordfront 2004. 416 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti