tiistai 14. maaliskuuta 2017

Helmi Kekkonen - Vieraat


Luin juuri viimeisen sivun tästä suoraan sieluun iskeytyvästä kirjasta, kirjasta joka työnsi sisimmästäni esille niin paljon muistoja ja tunteita, että ihmettelen miksi olen ollut hylkäämäisilläni fiktiivisen kirjallisuuden niin pitkään. Olen viime kuukausina lueskellut lähinnä elämäntaito-oppaita ja tietokirjallisuutta, ja aloittanut Potter-sarjan ensimmäistä kertaa englanniksi, mutta jossain ajatusteni hämärissä kytevästä lukemisen vähäisyyteen liittyvästä surusta huolimatta kirjojen merkitys elämässäni on pudonnut. Tai ei niiden merkitys, mutta prioriteettini ovat muuttuneet. En mukamas kaikista päivän sataprosenttisesti oman päätäntävaltani alaisuudessa olevista tunneista huolimatta löydä aikaa lukemiselle.

Nyt löysin, koska Helmi Kekkosen pastellinvärisellä ja keveydestä huolimatta pysäyttävällä kannella paketoitu romaani ei antanut minun päästää irti sen havisevasta tunnelmasta ennen kuin oli pakko, ennen kuin kirjaimet kulkivat kauniisti mutta armottomasti kohti sivua, jonka jälkeen niitä ei enää tullut. Nyt olen aivan kiinni tuossa maailmassa, joka lähti tietoisuudessani avautumaan vasta kaksi päivää sitten, alkaen illalliskutsuista ja päättyen tavallaan heti arvattavissa olevaan mutta silti ravistelevaan loppuun. Joka ei silti lopeta mitään.

Vieraat kerää yhteen joukon ihmisiä, kiintopisteenään Senja, joka toistuvista keskenmenoista syntynyttä hirvittävää surua ja kipua hälventääkseen haluaa järjestää rennon ja helpon illan läheisilleen. Paikalle saapuu ystävä, jonka mies on jälleen selittämättömällä poissaolollaan aiheuttanut pahaa mieltä, Senjan voimakastahtoinen ja Senjan silmissä alati kriittisenä operoiva äiti, naapurin Anna, jonka jokeltelevan pikkupojan Senja on ottanut liian syvälle sydämeensä, sekä yllätyksenä Senjan kukkienostoreissulle lähteneen miehen kutsumat kaksi nuorta tyttöä, joista toisen lievästi humalainen ilkikurisuus paljastaa Senjalle enemmän kuin tämä suostuu itselleen myöntämään. Alkaa odotus - milloin Senjan mies palaa? Miksi hänellä kestää niin kauan? Miksi ihmisten keskellä oleminen ei tuokaan turvaa vaan päinvastoin ajaa roikkumaan hallinnantarpeessa normaalia pakonomaisemmin?

Sitten alkaa juhliin johtaneiden tuntien ja päivien kelaaminen alusta erilaisista näkökulmista, tilanteeseen punoutuneiden ihmisten näkökulmista, eksyneistä etsivistä eriytyneistä näkökulmista. Yhteen kokoontuvat ihmiset saapuvat kaikki epävarmuuksien keskeltä, hiljaisista taisteluista tai mekkaloivasta välinpitämättömyydestä, osa jo lähes läpikotaisen rauhan itsensä kanssa tehneenä. Kun jonkin kipeän vihdoin myöntää itselleen täysin, kuten rakkauden parhaaseen ystäväänsä tai itse valitun epäonnistumisen huolehtivana äitinä, onkin yllättävän yksinkertaista seistä tilanteen takana. Tarinoiden kautta rakennetaan siltaa itse kunkin lapsuuden ja aikuisuuden välille, aukaistaan menneitä ja luodaan pohjaa nykyhetkessä pintaan puskevalle kivulle.

Suorastaan hämmennyin siitä miten lähelle tämänhetkistä tilannettani kirjassa suureksi nouseva teema, nimittäin lasten hankkiminen tai siinä epäonnistuminen, tulee. Ei siksi, että tämä olisi itselleni ajankohtaista, vaan siksi, että läheinen ystävä on keskellä tilannetta, jossa hänen tyttöystävänsä ehdottoman varmasti haluaa lapsia ja hän ei. Pohdimme muutama päivä sitten yhdessä sitä, kuinka se voi joillekin olla niin äärimmäisen tärkeä ja itsestään selvä asia. Kuinka voi tuntea sisällään sen jomotuksen ja ikävän jotakuta vielä olemassa olematonta kohtaan, ja kuinka voi olla niin täydellisen varma siitä, että on valmis ottamaan vastuulleen toisen ihmisen hengen. Sitä on vaikea ymmärtää, jos itsestä ei sitä paloa löydy, varmasti samalla tavalla kuin minun vastahakoisuuteni on osalle tulevista äideistä yhtä käsittämätön.

Vieraat on joka tapauksessa syväsukellus tähän aiheeseen molempien ääripäiden kautta, Senjan keskenmenojen edustaessa sitä loputonta epätoivoa kun oma lapsi ei suostu saapumaan maailmaan, ja muiden hahmojen kivuliaiden lapsuuskokemusten tai jopa -traumojen edustaessa sitä puolta kun isäksi tai äidiksi ryhtyminen on tapahtunut osittain vääristä tai riittämättömistä syistä. Tämä saa pohtimaan kuinka sattumanvaraisella ja hauraalla pohjalla koko olemassaolomme on. Uskon että biologia suojaa hyvin pitkälti loihtimalla esiin äidinvaiston ja muut olennaiset seikat, mutta aina se ei riitä. Kuka takaa, ettei unettomuus, viikkokausia kestävä koliikki-itku tai vanhemman jo ennestään ailahtelevalla pohjalla oleva mielenterveys aiheuta pysyviä säröjä tulevaisuuden onneen? On helppo pitää ihmistä jotenkin ylivertaisena kaiken jatkuvasti raksuttavan aivotoiminnan takia, mutta pohjimmiltaan olemme eläimiä eläimien joukossa (paitsi ehkä aavistuksen tyhmempiä itsemme jalustalle nostamisen takia), ja täällä me pyristelemme lopulta täysin suojattomina, korkeintaan toistemme varassa. Olen ennenkin äimistellyt tätä, mutta nyt taas: kun alkaa kunnolla miettiä, on elossapysymisen taitomme suorastaan ihme. Ja niinhän se toisaalta todella on. Olemme kaikki ihmeitä.

Ja nyt pääsen siihen, mitä olen koko ajan odottanut, nimittäin Kekkosen kirjoitustyyliin. Kun kerran ihmeistä puhutaan, tässä sitä on. Jotakin niin vetovoimaista, että se on kuin lumous, jolle ei löydy sanallistettavissa olevaa syytä. Tai löytyy toki, onhan teksti ilmeisen huoliteltua ja äärimmäisen kaunista. Osa luvuista on kuin hieman rosoreunaisia vanhanaikaisia valokuvia, melankolisia vaikka sisältö itsessään ei sitä olisikaan. Kekkosen kirjoitustyylissä on välillä sellaista viipyilevyyttä, että tuntuu kuin tekstin ylle laskeutuisi ohut haikeuden huntu. Se tekee tunnelmasta väliin raukean, väliin kaihoisan, mutta ei koskaan hidasta. Toisinaan teksti taas myötäilee tapahtumia aivan toiseen suuntaan, villiintyy niiden mukana ja iskeytyy eteenpäin voimalla. Kuinka vastustamattomasti Kekkonen ympäröi luomansa maailman tekstillään sen viimeistä piirtoa myöten, niin että kerronta ei ole vain kerrontaa vaan suora peilikuva sille mikä on Vieraat ja mikä kaikki siinä on todellista. Tämän romaanin sivuilla jokin herää eloon, jokin joka ei kauhean usein sitä tee, vaikka kirja olisi kuinka mukaansatempaava tahansa. Tämän kirjan kaikki on olemassa.

Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016. 195 s.

2 kommenttia: