En haluaisi päästää tätä kirjaa käsistäni, mutta sen maailma imi niin mukaansa, ettei sitä voinut lukea hitaamminkaan (ja olihan tässä seitsemän päivän aikarajakin, kuten voi jälleen uudesta bestseller-tarrasta päätellä). Joonas Konstigin esikoisromaania on edeltänyt novellikokoelma Ahneet ja viattomat, jota suitsutettiin kirjamessuilla ja medioissa ilmestymisvuonna. Olen lukenut kokoelmankin, mutta se ei tehnyt puoliksikaan yhtä vahvaa vaikutusta kuin nyt tämä yli neljäsataasivuinen romaani. Onko minun pakko jättää Henkku, Samu ja Toma oman onnensa nojaan, enkö saisi seurata heidän elämäänsä vielä ihan vähän aikaa?
Näiden kolmen sisaruksen isän kuollessa jokaisen maailma tärähtää paikoiltaan enemmän tai vähemmän vaivihkaa suistaen heidät epätoivoiseen tai vähintään sekavaan elämän tasapainon ja järkevyyden tai sen puuttumisen etsintään. Perheenjäsenten välit toisiinsa ovat näennäisesti aivan ok eikä niihin olla aiemmin kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota, mutta surullisen menetyksen seurauksena jokaisen on pakko määritellä uusiksi suhteensa toisiin, ei vain perheeseen kuuluviin vaan muihinkin rakkaisiin ja tuttuihin ihmisiin. Jokaisen ahdinko tulee esille viiveellä, isän kuolemaa ei mielletä järkyttäväksi katastrofiksi vaan se laskeutuu itse kunkin harteille raskaana muille näkymättömänä taakkana, jonka keventämiseksi ja lopulta poistamiseksi jokainen joutuu löytämään oman kenties itsetuhoisen keinonsa.
Henriikka turvautuu lääkkeisiin, jotka hänen huomaamattaan saavat hänestä nopeasti vaarallisen tiukan yliotteen. Toma purkaa omaa päämäärättömyyttään ja jatkuvaa vihaansa taisteluotteisiin, joiden harjoitteluun hän löytää keinon painisalilta. Sinne hän ajautuu uteliaisuutensa perässä saadakseen selville mitä verikuristus tarkoittaa käytännössä, ja korvaa irtautumisensa perheyhteisöstä ja tyttöystävästä - joka on selkeästi tärkeämpi kuin Toma koettaa esittää kaikille, itselleenkin - painiporukoilla. Nuorin Samu löytää sopivan ajatusten harhauttajan armeijan kurinpidosta, joka vie hänet yhä korkeammalle ja syvemmälle puolustusvoimien systeemissä. Samun, Henkun ja Toman yhteinen suru ei aja heitä lähemmäksi toisiaan, eikä heille tule mieleenkään etsiä apua toisistaan, vaikka ovat kaikki kokeneet saman kohtalon. Järkevämpänä vaihtoehtona näyttäytyy uusien kuvioiden etsiminen, joissa ei ole mitään eikä ketään muistuttamassa kipeistä asioista.
Vaikka perusasetelma on synkkä ja tilanteet joihin etenkin Toma ja Henkku ajavat itsensä ovat välillä pelottavan hurjia, lipsahtaa tunnelma harvoin murheellisen tai uhkaavan puolelle. Konstig kirjoittaa niin todentuntuisesti, että hahmot alkavat äkkiä tuntua omaan tuttavapiiriin kuuluvilta. Henkun pillerikoukku, Toman nuoruuden vapauden tavoittelu ja naissekoilut, Samun syvenevä ystävyys armeijasta tutun Pihan kanssa ja rauhanturvaajahaaveiden voimistuminen, kaikki tämä on oikeaa elämää. Pääkaupunkiseudulta kotoisin olevalle lisäarvoa tulee tuttujen paikkojen nimeämisestä, jolloin suuren osan tapahtumista voi sijoittaa mielessään itselleen todelliseen ympäristöön. Puhekielellä käydyn dialogin realistisuuden ansiosta vaikutelma oikeiden ihmisten elämän seuraamisesta vahvistuu vielä entisestään, ja varsinkin lämpimät ja onnelliset hetket saavat aidon hymyn huulille lukemisen lomassa. Tahti kiihtyy, kun tilanne kääntyy päinvastaiseksi ja jokin menee pieleen, sillä sitä haluaa päästä seuraavaan hyvään kohtaan, haluaa lämmön säilyvän. Mielessä välkkyy "eivät nämä ihmiset ansaitse tällaista!" ja sivut vaihtuvat pikavauhtia.
Yllättäviä käänteitä riittää välillä niin paljon, että tarina voisi melkein kääntyä saippuaoopperamaiseksi draamailuksi. Toman ensikohtaaminen vanhemman naisen kanssa on lähes melodramaattinen ja sopisi paremmin teatterin lavalle. Heidän suhteessaan on jotakin, joka menee lähes överiksi: "Mikään ei ollut tämän veroista. Taivaista aukesi valonsäde häneen. Kristinin sanat eivät tulleet tästä likaisesta maailmasta. Sanat tulivat korkeammasta kirkkaasta paikasta, joka oli tämän maailman päällä ja samaan aikaan sen rinnakkaistodellisuus, ikään kuin hän olisi äkkiä nähnyt verhon läpi" ja "Kristin oli jonkinlainen pyhä enkeli. Enkeli, jonka hän saattoi valloittaa ja tyydyttää, jotain mihin jumala ei kai pystynyt", mutta toisaalta, miksei intohimossa saisi velloa, mikseivät räjähtävät tunteet voisi olla aivan yhtä todellisia kuin surkeudessa rypeminen? Mikäs sen epätodellisempaa kuin todellisuus. On sitä kummallisempaakin tapahtunut kuin niin vahva hullaantuminen toiseen ihmiseen, että tuntee halua olla tämän palvelija. Tai tärkeän ihmisen puukottaminen tai rakkaudentunnustus parhaalta ystävältä.
Isän kuolema on se mikä käynnistää nuorten elämänmullistukset, ja menetykset seuraavat toisiaan jokaisen elämässä yhä uudestaan päättyneiden ihmissuhteiden muodossa. Niiden tilalle tulee vähintään yhtä paljon uusia tuttavuuksia, joista jokainen vie sisaruksia omalla tavallaan eteenpäin kuoleman käsittelyssä ja siitä yli pääsemisessä. Lopulta sekoilut lähentävät perheenjäseniä toisiinsakin, mistä konkreettisena esimerkkinä toimivat jouluaatot. Kontrasti Henkun sohvalla lääketokkurassa makaamisen ja seuraavan joulun yhteisen sopusointuisen isän haudalla käynnin välillä on suuri, ja helpotus sen mukainen, kun asiat alkavatkin järjestyä.
Toivottavasti Konstig on jo aloittanut uutta romaania, minä nimittäin janoan lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti