Mielestäni on synti ja häpeä, että Rommipäiväkirja on ensimmäinen teos ikinä, jonka luen herra Thompsonilta. Häntä pidetään gonzo-kirjallisuuden (jonka pointtina on kirjoittaminen yksikön ensimmäisessä persoonassa päiväkirjamaiseen, subjektiiviseen kerrontatyyliin) isähahmona, ellei peräti sen luojana. Ainakin hän popularisoi genren, vaikkei olisi sitä itse keksinytkään. Kerran pääsin noin neljäsosan eteenpäin Suurta hainmetsästystä, johon on koottu aimo annos Thompsonin lehtijuttuja. Teksti oli liian poliittista ja etäistä jaksaakseni koko paksun niteen loppuun asti, mutta The Rum Diary oli aivan toista maata. Innostuin siitä alunperin nähtyäni trailerin vasta ilmestyneestä kirjaan pohjautuvasta elokuvasta, jonka pääosaa näyttelee kukas muu kuin Johnny Depp.
Ryntäsin siis kirjastoon voidakseni elokuvan ilmestyessä Suomeen (luultavasti massiivisella viiveellä) vertailla sitä alkuperäisteokseen. Jo trailerista voi päätellä, että tarinan ainoasta näkyvästä naishahmosta on tehty paljon merkittävämpi kuin se kirjassa on, ja hyvin keskeinen henkilö on jätetty pois kokonaan. Kai se on ihan viihdyttävääkin, ettei leffa seuraa kirjaa sataprosenttisen uskollisesti, mutta hieman oudolta ratkaisu tuntuu.
Asiaan! Paul Kemp on toimittaja, joka jättää New Yorkin taakseen Puerto Ricon vuoksi. Hänet pestataan heti ekana iltana paikalliseen sanomalehteen, josta kehkeytyy äkkiä hänen uusi kotinsa ja sanomalehden väestä hänen perheensä. Aivan perheille yleensä ominaiset lämpimät välit eivät tälle yhteisölle kuulu, mutta ainakin he muodostavat oman pienen porukkansa, joka humaltuu enemmän tai vähemmän hyvässä yhteishengessä joka ilta (tai oikeastaan päivä, tai aamu). Turhia kohteliaisuuksia ei vaihdella, vaan puhetyyli ja käyttäytyminen on monilla karskia ja ronskia. Tarpeeksi humalaisina sarkastiset kovikset ja äkkipikaiset sedät saattavat hieman raottaa porttia todellisiin pehmeämpiin tunteisiinsa, mutta muuten meno on erittäin perinteisen miehekästä.
Rommi siivittää kirjan nimen mukaisesti tarinaa alusta asti: jo laskeutuessaan koneella San Juaniin Kemp on puolikännissä. Hänen päivänsä ovat yhtä kiertokulkua nousuhumalasta suloiseen alkoholin mukanaan tuomaan hällä väliä-asenteeseen, siitä laskuihin ja krapulaan. Kenties siksi en kyllästy tarinan aikana kertaakaan, vaikka tapahtumat välillä junnaavatkin paikoillaan. Lehdellä menee jatkuvasti huonommin ja huonommin, mikä on heijastusta sen lähes pelkästään juomisesta kiinnostuneiden työntekijöiden yhä pahenevasta rappiotilasta. Kemp ei ole poikkeus vaan on ihme, miten hän useina iltoina edes pysyy tolpillaan kaadettuaan sisäänsä saavikaupalla rakasta rommiaan. Auton ajaminen humalaisena ei ole homma eikä mikään, vaan luonnistuu minkä asteen päihtymystilassa tahansa.
Kemp on teoksen sympaattisin ja inhimillisin hahmo aivan epäilyksettä. Hänen tekosensa eivät välttämättä aina noudata moraalin lakeja, mutta se annettakoon anteeksi hänen pidettävän persoonansa vuoksi, johon vaikuttaa sekin, että ressukkaa käy hieman sääliksi. Hänen viha-rakkaus-suhteensa asuinpaikkaansa ja jatkuva kaiho jotakin uutta ja erilaista kohtaan on hieman surullista, etenkin kun hän kuitenkin haaveilee aloillensa asettumisesta ja toteuttaakin voimistuvaa mielihaluansa määrätietoisesti tarinan edetessä. Ja vaikka hän periaatteessa onkin kunnianhimoton ja laiska juoppo, löytyy hänestä sellaista karismaa, ettei häntä mitenkään voi paheksua. Myönnän käsityksen saattavan johtua siitä, että kuvittelin hänet useimmiten Johnny Deppinä. Syy saattaa olla osittain myös siinä, että Kempin ollessa tarinan silmät ja korvat hän kuvailee kaikkea ympärillään tapahtuvaa omasta näkökulmastaan, jolloin muut näytetään paljon epäsuotuisammassa valossa kuin hänet itsensä.
Kemp on auttamattomasti rakastunut jo lentokentällä bongaamaansa ihastuttavaan kultakutriin, joka onnetonta kyllä osoittautuu hänen työkaverinsa Yeamonin (joka on mystisesti pudonnut pois elokuvaversiosta) naiseksi Chenaultiksi. (Minua muuten kiehtovat nämä omituiset nimet, joiden en edes tiennyt olevan olemassa) Edes hakatuksi tuleminen ei aja Chenaultia pois miehensä luota, vaikka lopulta hurjien käänteiden, kuten psykoottisen alaston-tanssikohtauksen ja uhkaavan lähes tappeluksi äityvän yhteenoton jälkeen Kemp saa haluamansa. Tappeluista puheen ollen kirjasta löytyy useampikin kauhistuttava mellakka, joiden seurauksia voi vain äimistellä ja pohtia, onko moinen ollut todellisessa elämässä mahdollista. Kenties Kempin rommihuurut hieman värittävät tapahtumia, mutta korruptoituneet poliisivoimat tuskin ovat täyttä mielikuvituksen tuotetta, ehkäpä eivät ollenkaan.
Viihdyttävä sukellus 50- ja 60-luvun vaihteen aikaisiin karibialaisten maisemien uskomattomiin käänteisiin ei onneksi lopu kirjan sulkemiseen, vaan kohta on mahdollisuus kokea sama uudestaan visuaalisena versiona. Mutta syy siihen miksi rynnistin ensiksi kirjastoon on se, että useimmiten oman pään sisällä kehitellyt mielikuvat kirjojen tapahtumista eivät vastaa ollenkaan sitä, minkä joku elokuvantekijä myöhemmin siirtää valkokankaalle. Usein jälkimmäinen jää kauas jälkeen siitä, millaisen filmin tarinasta on itse itselleen luonut. Thompsonin kuvaukset niin Chenaultista kuin Puerto Ricon kuumasta auringosta ja koko ajan lähietäisyydellä olevasta merestä ovat niin taitavia ja houkuttelevia, että kuka edes tarvitsee elokuvaa näyttämään ne meille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti