Riikka Pulkkinen - Totta

Olen jollain kumman keinolla onnistunut välttämään (tai unohtamaan) kaikki arvostelut tästä romaanista. Tietystikään en ole voinut olla huomaamatta Riikka Pulkkisen saamaa huomiota yleisesti, mutta itse kirjaa koskevat tekstit ovat menneet minulta ohi. Tavallaan minua harmittaa, ettei kukaan ole kehottanut minua lukemaan kirjaa aikaisemmin, ja ettei sitä ole hehkutettu ihan kaikkialla, niin että Pulkkisesta tietämättömät osaisivat tarttua romaaniin. Mutta tavallaan olen myös tyytyväinen, että tämän ihanan kirjan sisältö aukesi minulle täytenä yllätyksenä. En tiennyt lainkaan, mistä ja kenestä tarina kertoo, joten luulen kokemuksen olleen kokonaisvaltaisempi kuin mitä se olisi saattanut olla ennakko-odotusten paineessa.

Heti ensimmäisten sivujen aikana käy selväksi, että tarinasta tulee surullinen. Tunsin itseni liikuttuneeksi ennen kuin edes kunnolla tiesin, millaisiin henkilöihin olin tutustumassa. Mieleeni välähti oitis sanonta, jossa suru painaa tai puristaa rintaa. Alussa on siis kaksi vanhempaa henkilöä, Martti ja hänen vaimonsa Elsa, joka on kuolemassa syöpään. Hänellä on hyviä päiviä, jolloin sairautta ei edes huomaa, ja häntä voidaan hoitaa kotona. Sitten on huonoja päiviä, jolloin hänellä on kipuja ja jolloin hän purkaa turhautumisensa tyttäreensä Eleonooraan. Elsan kohtalo, jota minä en onnekkaana ole omassa elämässäni vielä joutunut kohtaamaan ja joka siksi luettuna herätti yllättäviä tunteita, on sen verran tavallinen, ettei siihen liity suurta dramatiikkaa. Kuoleminen on osa elämän kiertokulkua, ja kirjan henkilöistä Elsa on se, joka vaikuttaa sisäistäneen tämän kenties jopa parhaiten. Hänen tyyneytensä vaikuttaa osittain lohduttavasti muihin, mutta prosessi on siitä huolimatta  raskas, tietysti.

Eleonoraalla on kaksi tytärtä, joista vain Annan elämään sukelletaan syvemmälle. Kun hän saa tietää isovanhempiensa perheessä 60-luvulla  tapahtuneesta kolmiodraamasta, hän alkaa selvittää rakastajattaren  Eevan tarinaa, josta on aiemmin vaiettu täysin. Kerronta vaihtelee kolmen sukupolven välillä, tai oikeastaan voisi puhua neljästä. Nykyaikaa viedään eteenpäin Martin, Annan ja Eleonooran näkökulmista, menneisyyttä kelataan auki Eevan silmin. Keino on yllättävä ja tuo tarinaan aivan ainutlaatuisen kerroksen kulkiessaan rinnakkain Annan paljastamien salaisuuksien ja Martin muisteluhetkien kanssa. Salaperäinen loppuratkaisu on taitavasti sommiteltu: tapahtumien yleinen luonne paljastetaan lukijalle etukäteen, mutta syitä ja yksityiskohtia täytyy odottaa jännityksessä.

Totta ei suinkaan ole tarina pelkästään kuolemasta ja siihen liittyvistä menetyksen tuskista. Se on tarina rakkauden monimuotoisuudesta, siitä kuinka täyteläistä ja kaunista mutta myös epäreilua se voi olla. Totta kertoo kuinka historia toistaa itseään, kuinka paljon ihmiset voivat muuttua ajan myötä ja kuinka he alkavat muistuttaa toisiaan huomaamattaan. Kuinka paljon eri rooleja on omaksuttava, kuinka äiti on toiselle tytär ja kuinka sekin voi vanhemmiten kiepsahtaa päälaelleen.

Pulkkinen pyörittelee pääteemoja sellaisella kauneudella, että koko tarina lentää eteenpäin aivan liian nopeasti. Jos en olisi niin ihastunut hahmoihin ja pakahduttavaan tarinaan, kutsuisin kirjoitustyyliä melodramaattiseksi. Mutta koska sanalla on minun korvissani hieman pisteliäs sävy ja tuo mieleeni tekotaiteellisen paatoksen (olenko yksin mielikuvani kanssa?), ja koska olen sulaa vahaa Pulkkisen taitojen edessä, en leimaa tekstiä mokomalla kuvauksella. Pulkkisen kirjoittamana kauneuden ja surun yhdistelmä on tyylikäs.

Lukijan silmien eteen rakennetaan kokonainen fiktiivinen henkilö ainoastaan muutamalla sanalla, ja se henkilö on kaiken lisäksi uskottava. Hahmoilla ei kenties ole kovinkaan paljon variaatiota keskenään, mutta yhdestä perheestähän tässä puhutaankin. Tietynlainen muilta salassa pidettävä herkkyys tai haavoittuvuus kulkee selvästi geeneissä. Pulkkinen kertoo tarinaa pienten yksityiskohtien kautta, ja jollain tapaa teksti on vähäeleistä mutta sisältää samalla kokonaisen maailman. Pulkkisen ei tarvitse huutaa täysillä, vaan hän tekee paljon intensiivisemmän ja järisyttävämmän vaikutuksen pelkällä kuiskauksella.

Nautin erityisesti siitä, että romaani on niin selkeästi suomalainen. Kuvaukset mökkielämästä saivat minut sellaisen ikävän valtaan, että melkein varasin junaliput Seinäjoelle, missä isovanhempieni kesähuvila sijaitsee. Rakkaus hiljaisen järven rannalla vietettyihin kuulaisiin kesäiltoihin taitaa olla sellainen perisuomalainen ilmiö, joka tulee aina siirtymään sukupolvelta toiselle. Toivottavasti. Urbaanissa elossa on puolensa, mutta se ei voi koskaan korvata kokonaan sitä syvää onnellisuuden tunnetta, jonka mökkielämä luo. Pulkkinen havahduttaa myös ajattelemaan omia sukujuuria ja etenkin isovanhempia. Lapsenlapset ovat tottuneet näkemään heidät pelkästään yhdenlaisessa hoivaavassa roolissa, vaikka joka ikisellä on ollut nuoruutensa ja aikansa ennen vakiintuneita perheitä. Niin itsestäänselvä asia, joka kuitenkin oli minulta täysin unohduksissa.

Ja nyt, jos olette minun tavoin unohtaneet kaikki Totta-romaanista lukemanne arvostelut, ettekä ole vielä antaneet itsellenne mahdollisuutta muodostaa teoksesta omaa mielipidettänne: lukekaa tämä kirja! Mieluiten heti! Se on haikea (yritän nykyään välttää tuota naistenlehtimäistä sanaa, mutta tähän romaaniin se sopii liian täydellisesti) muttei liian murheellinen, vakavahenkinen vavahduttava romaani pienen hymynkareen kera.