Stieg Larsson - Flickan som lekte med elden

Siitä on lähes tasan kolme vuotta kun luin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ensimmäisen osan. Olen nähnyt sen sittemmin sekä ruotsalaisena että jenkkiläisenä elokuvaversiona (molempien Lisbethit ovat niin sykähdyttäviä että huh!), joten tapahtumat olivat suhteellisen tuoreina mielessä, kun siirryin lukemaan toista osaa. Niille, joille dekkaritrilogian juoni on tuntematon: päähenkilöinä ovat toimittaja Mikael Blomkvist ja omalaatuinen hakkeri ja oletettujen vakavien psyykkisten ongelmien takia holhottavaksi julistettu Lisbeth Salander, jotka ajautuvat ekassa osassa selvittämään yhdessä kymmenien vuosien takaista murhamysteeriä. Heidän välilleen kehkeytyy takkuilevasta alusta huolimatta romanttinen suhde, joka päättyy Lisbethin huomatessa, että Mikaelilla on toinenkin rakastajatar. Samassa romaanissa Lisbeth joutuu myös moneen otteeseen holhoojansa Nils Bjurmanin hyväksikäyttämäksi, jonka hän kostaa kekseliään suunnitelman avulla saaden Bjurmanin lopulta taipumaan täysin omaan valtaansa.

Toisessa osassa Lisbeth on katkonut väliin jokaiseen tuttuunsa Ruotsissa ja matkustellut vuoden ympäri maailmaa. Melko pian takaisin palattuaan kaksi Mikaelin toimittajaystävää murhataan omassa asunnossaan, ja hieman myöhemmin Bjurman löydetään omasta kämpästään suuri luodinreikä kallossaan. Rappukäytävään heitetystä murha-aseesta löytyy Lisbethin sormenjäljet, ja koska ase on rekisteröity Bjurmanin nimiin, Lisbethin oletetaan yksin olevan syyllinen kolmoismurhaan. Hänet etsintäkuulutetaan, hänen valokuvansa läiskäistään jokaisen sanomalehden etusivulle ja hänet leimataan täyshulluksi psykopaattimassamurhaajaksi. Mikael ja pari muuta kuitenkin uskovat hänen syyttömyyteensä, joten Lisbeth ei ole ainoa, joka omistautuu oikeiden syyllisten löytämiselle. Mikaelin murhatut ystävät ovat olleet aikeissa paljastaa laajan ihmiskauppaan sekaantuneen ringin, tai ainakin monen asiakkaan henkilöllisyyden, joten etsiessään murhaajaa tai murhaajia Mikael ja Lisbeth saavat samalla koko ajan lisää tietoa kokonaisesta rikollisesta organisaatiosta. He eivät kuitenkaan toimi yhdessä, vaan Lisbeth pitää tarkkaan huolta siitä, ettei taas tee mielestään pahaa virhettä ja kiinny Mikaeliin liiaksi. Heidän harvat keskustelunsa käydään salamyhkäisesti tietokoneen avulla.

Lisbeth on kokenut elämänsä aikana hyväksikäyttöjä ja väkivaltaa sen verran, että hän on kasvanut täydellisen riippumattomaksi muista ihmisistä. Hän ei haaskaa aikaan turhiin ystävällisyyden eleisiin vaan antaa itsestään kylmän ja kovan kuvan. Eikä se ole pelkkä ulkoinen vaikutelma, vaan lukijan päästessä Lisbethin ajatuksiin hän huomaa, ettei Lisbeth todella ole kiinnostunut hellyydenosoituksista tai toisten ihmisten huomiosta. Hänellä on taito keskittää halutessaan ajatuksensa täysillä vain yhteen asiaan kerrallaan, ja jos hänellä on suunnitelma keksittävänään, hän saattaa istua tuntikaupalla pelkästään ajattelemassa. Ajateltuaan valmiiksi hän yksinkertaisesti menee ja toteuttaa suunnitelmansa.

Lisbeth on epäilyksettä mielenkiintoisin fiktiivinen hahmo pitkään aikaan ainakin dekkarigenren sisällä, huomaahan sen jo siitä mediahuomiosta, jonka kirjoista tehtyjen elokuvien Lisbeth-näyttelijät ovat saaneet aikaan. Hän on yksinkertaisesti cool niin ulkonäöltään kuin käyttäytymiseltäänkin. Huomasin itse kirjoja lukiessani odottavani innokkaasti, milloin seuraavaksi päästään Lisbethin näkökulmaan. Muut eivät vain ole niin kiehtovia persoonia. Kenties se on viehätystä Lisbethin itsenäisyyttä kohtaan, tai kadehdittavan välinpitämätöntä asennetta kohtaan, tai poikkeuksellisen älykkäitä suunnitelmia ja juonia kohtaan. Silloin kuin hänestä joskus harvoin löytyy jokin inhimillisempi puoli, kuten eräs yö kun hän itkee naisen perään, johon hän on huomannut kiintyneensä enemmän kuin olisi halunnut, hetki paisuu harvinaisuutensa takia paljon itseään suuremmaksi ja riipaisevammaksi.

Lisbeth onnistuu pikkuruisesta koostaan huolimatta laittamaan polvilleen kenet tahansa riippumatta vastapuolen koosta tai sukupuolesta, eikä ole poikkeuksellista, että hänen vierailuidensa kohteet jäävät täristen itkemään pelosta ja järkytyksestä Lisbethin lähdettyä, olivat he sitten kuinka raavaita miehiä tahansa. Lisbethillä on nimittäin henkilökohtainen missio kaikessa, mihin hän ryhtyy: hän haluaa rangaista miehiä, jotka vihaavat naisia. Hänen kostolistalleen joutuu jokainen, joka on kohdellut Lisbethiä väärin, mutta hän tekee parhaansa rangaistakseen myös niitä, jotka ovat käyttäneet hyväkseen ketä tahansa puolustuskyvytöntä ja halutonta naista. Ja hän myös saa suunnitelmansa läpi lähes poikkeuksetta. Aina hän ei käytä pelkkää älyään, vaan hän on ketteryytensä ja vikkelän ajattelukykynsä ansiosta varteenotettava vastustaja myös fyysisissä kamppailuissa suuria lihaskimppuja vastaan. On erittäin ilahduttavaa lukea kuinka huvittuneesti ja ivallisesti Lisbethiin aluksi suhtautuvat omahyväiset miehet huomaamavat yhtäkkiä olevansa alakynnessä taistellessaan pieneltä androgyyniltä teiniltä näyttävää henkilöä vastaan.

Romaanilla on toki muitakin ansioita kuin Lisbeth, vaikka nyt innostuinkin kehumaan hänen hahmoaan. Larsson osaa kohottaa jännitystä välillä hieman liiaksikin, sillä hän saattaa kertoa kuinka jokin henkilöhahmoista keksii suuren salaisuuden paljastamatta kuitenkaan sen sisältöä. Vastaukset kyllä tulevat ennemmin tai myöhemmin joko perinteisinä sanallisina selityksinä tai tapahtumien kautta, mutta niitä täytyy odotella aikansa. Bjurmanin etsiessä kuumeisesti Lisbethin lapsuuteen sijoittuvaa, erittäin salaiseksi luokiteltua tapahtumaa, ratkaisun keksiminen kuvataan näin:

Först förstod han inte sammanhanget. Sedan hittade han de rättsmedicinska bilderna och kontrollerade namnet igen. Min gud... det kan inte vara möjligt. Han insåg plötsligt varför ärendet var hemligstämplat. Advokat Nils Bjurman hade fått en jackpot.

(Ne jotka eivät osaa tämänkään vertaa maamme toista virallista kieltä, pahoittelen, mutten aio kääntää sitaattia.) Tällaisen kutkuttavan löydöksen jälkeen kestää vielä kauan ennen kuin papereiden sisältö selviää lukijalle, ja sekös turhauttaa. Samalla se kuitenkin pakottaa lukemaan eteenpäin, mikä kyllä hoituu myös nopeatahtisen kerronnan ja näkökulmien vaihdosten ansiosta.

Tarinaa viedään eteenpäin niin pahisten kuin hyvisten kautta, mikä tuo lisäsävyjä rikosten selvittelyyn. Ihmiskauppoihin sekaantuneille ihmisille ei tietystikään heru myötätuntoa, mutta ihan jokainen ei silti ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, kuten harvoin nykydekkareissa muutenkaan. Lisbethin väkivaltaiset kostokeinot ovat oikeutetumpia ja ymmärrettävämpiä kuin eestiläistä alaikäistä tyttöä hyväkseen käyttäneen keski-ikäisen miehen sikailut. Etenkin monet näennäisesti poliisin tai toimittajien piireissä pyörivät henkilöt päätyvät käyttämään valtaansa väärin henkilökohtaisten motiivien, kuten rahanhimon, takia. Teokseen on ujutettu aimo annos mediakritiikkiä, se tulee vahvasti esille jo siinä kuinka nopeasti ja hatarin perustein Lisbeth teilataan lehdistössä poliisin toimesta. Muutenkin toimittajan etiikkaa ja vastuusta koskevia kysymyksiä pyöritellään jonkin verran pohdittaessa sitä, kuinka paljon saa ja kannattaa julkaista joutumatta itse vaaraan tai aiheuttamatta läheisille ongelmia.

Kuten perinteisesti dekkareissa, eivät Larssonin romaanin rikokset selviä ammattilaisten vaan siviilien toimesta. Poliisit ovat hetkittäin täysin hukassa oikeiden syyllisten suhteen ja käyttäytyvät kuin päättömät kanat rynnätessään Lisbethin perään pelkkien sormenjälkien perusteella. Lisbeth ja Mikael ovat niitä harvoja, jotka työskentelevät todellisten ongelmien parissa ja ovat nopeimmiten oikeiden syyllisten jäljillä. Ammattilaisetsiviä ei kuitenkaan leimata kokonaan typeräksi taidottomaksi sakiksi, vaan heidänkin joukostaan löytyy henkilöitä, joihin lukijan on melko helppo tykästyä ja jotka säilyttävät järkevän otteen murhiin.

Flickan som lekte med elden ei ole pelkkää seikkailua ja rikosten selvittämistä, vaan Larsson on panostanut myös ihmissuhteisiin. Kirjassa on muutama romanssi ja yksityiskohtaisia kuvauksia intiimeistä hetkistä, joiden voin helposti uskoa olevan osittaisia merkittäviä syitä Larssonin suurelle suosiolle. Rikosten ratkaisu ja syyllisten etsiminen toimivat romaanien runkona, kun taas henkilöiden kehittyminen ja heidän toisiinsa luomat suhteet täyttävät ne lukuisat aukot, joita ilman jännittävät takaa-ajot tai uusien salaisuuksien selvittäminen käyvät yksitoikkoisiksi.

Romaanin suurin ja ärsyttävin "cliffhanger" on lopetus, josta ei käy selville jääkö Lisbeth henkiin. Pelastus saapuu, mutta onko liian myöhäistä? Samalla viimeisessä kohtaamisessa on väreilevää odotusta myös tunnepuolen suhteen, sillä kaksi toisistaan koko romaanin ajan etäällä pysytelleet henkilöt kohtaavat pitkästä aikaa kasvokkain (onkohan minun ihan turha yrittää piilotella osapuolten nimiä, vai onko jollekin vielä jäänyt epäselväksi, kenen kahden välien lämpenemistä koko romaanin ajan viritellään?). Mielestäni sillä ei ole niinkään väliä, päätyykö kaksikko lopulta yhteen. Oikeastaan toivon, että eivät, sillä haluaisin Lisbethin jatkavan omalla itsenäisellä tavallaan. Mutta jotakin hellyyttävää kahden ihmisen välisessä uudelleen löydetyssä kiintymyksessä aina on, joten en minä protestoi ainakaan kovaan ääneen, jos niin lopulta käy. Palatakseni vielä tämän romaanin loppuun, se on toisaalta ymmärrettävä ja fiksu veto Larssonilta, sillä sen jälkeen viimeistä osaa ei millään voi jättää lukematta. Enkä minä sitä haluaisikaan, sillä jo Lisbeth yksinään on täysin pätevä syy Millenium-trilogian olemassaololle.