tiistai 26. kesäkuuta 2012

Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä



Viimeksi luin Siri Hustvedtilta hänen omaelämäkerrallisen, hyvin faktapohjaisen teoksensa Vapiseva nainen - hermojeni tarina. Se oli mielenkiintoinen mutta hieman raskas juuri suuren tietomääränsä takia. Kesä ilman miehiä on jälleen kaunokirjallisempaa Siriä, vetävää ja vahvaa kerrontaa rakkauden ympäriltä.

Mian mies Boris haluaa pitää paussia avioliitosta nuoren ranskattaren takia, mikä sekoittaa Mian pään. Hän joutuu vähäksi aikaa mielisairaalaan, eikä prosessi ole läheskään lopussa hänen päästessä takaisin ulkomaailmaan. Mian vihan laantuessa jäljelle jää muisto rakkaudesta ja kaikesta menneestä, joka näyttäytyy yhtäkkiä ainakin osittain uudessa valossa. Ero, tilapäinen tai ei, nostaa uusia ajatuksia pintaan. Ilman Borista Mia joutuu määrittämään itsensä uudelleen oman historiansa ja lähipiirinsä kautta. Terapiasta on hyötyä, mutta suurin rooli on läheisillä ja elämän sattumanvaraisuudella.

Hustvedtin romaani rakentuu voimakkaan kertojan varaan. Asiasta toiseen hypitään riuskasti ja Mian muistot vaihtelevat lennokkaasti nykyhetken kanssa. Mia puhuttelee usein suoraan lukijaa: "Mia, te sanotte, asiaan. Rauhoittukaa, hengittäkää syvään, niin koetan puhua lyhyesti." Johtuuko se sitten siitä, että luen harvoin kirjoja, joissa tätä keinoa käytetään, mutta itse aina hätkähdän huomatessani fiktiivisen hahmon suuntaavan huomionsa suoraan minuun. Tuntuu melkein siltä, kuin tirkistelisin salaa hänen yksityiseen maailmaansa, mikä on täysin naurettavaa, Miahan suorastaan kutsuu lukemaan itsestään. Ja, no, kuten sanottu, onhan hän tosiaan pelkkää fiktiota.

Mutta vaikka tarina on vakavaan aiheeseen nähden kepeästi kirjoitettu, ovat sen hahmot samalla uskottavia. Kenties hieman liioiteltuja - Mian tytär on räiskyvä, hyppelehtivä, jotenkin niin stereotyyppisen nuorekas hurjapää - mutta realistisia. Mia on kuin kuka tahansa lempeä ja älykäs keski-ikäinen nainen (en itse asiassa ole varma hänen iästään, mutta näin oletan), jota kohtaan tuntee myötätuntoa vain koska hän on niin kiva. En haluaisi käyttää tuota kulunueen arkista, suorastaan mitäänsanomatonta sanaa, mutta kun kiva hän nyt on, ilman noita kahta negatiivissävytteistä ominaisuutta. Myös Boris näyttäytyy yllättävää kyllä lähes sympaattisessa valossa. Pettäminen ei mielestäni ole missään tapauksessa ikinä mitenkään hyväksyttävää eikä anteeksiannettavaa, mutta Boriksen yritykset saada Mia takaisin olisivat varmasti keränneet minun sympatiani, jos ne eivät olisi heti alussa kasaantuneet pysyvästi Mian puolelle.

Mainitessani Mian älykkyyden viittasin siihen, että hänen pohdintojensa höysteenä on jonkin verran satunnaisia tiedonpätkiä, joista huomaa, kuinka lukenut Hustvedt on. Ellei hän ole varta vasten valistanut itseään kyseisten oppien osalta juuri tätä romaania varten, mitä epäilen suuresti.
Teille ei varmaan tule yllätyksenä, että meidän aivomme eivät juuri poikkea nisäkässerkkujemme rottien aivoista. Minun rottamieheni on käyttänyt elämänsä todistaakseen sen, että on olemassa käsitys minuudesta, joka on subkortinaalinen ja yhteinen useille lajeille ja että sama pätee niiden aivojen alueiden ja neurokemiallisten toimintojen kanssakäymiseen, jotka ovat meille yhteisiä.

Eläinkunnan lisäksi Hustvedt on ujuttanut mukaan faktoja muun muassa kirjallisuudesta, filosofiasta ja ihmisen biologiasta. Isoina annoksina tiedonmuruset voisivat kääntyä puuduttavan luennoinnin puolelle, mutta lyhyinä kappaleina ne ovat piristäviä poikkeamia muutoin melko yhtenäisen, vain ajassa poukkoilevan keksityn tarinan lomassa. Tai mistä minä tiedän onko se keksitty, mutta Mian vertaaminen Siriin tuskin on mielekästä. Joskus lukiessa minun täytyy muistuttaa itseäni, että minä-kertoja ei koskaan tarkoita kirjailijan omaa ääntä, mutta joskus yhtäläisyyksien vetäminen on liian helppoa. Nyt kuitenkaan ei, sillä ellei Vapisevan naisen sisältöä lasketa, en tiedä Hustvedtistä paljon mitään. Paitsi että hän on naimisissa Paul Austerin kanssa, mikä on mielestäni jotenkin erityisen sympaattista. Kuvittelen heidät istumassa vierekkäin jostakin tummasta puusta tehdyn kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa omia menestysromaanejaan kodikkaan, pehmeävaloisen lampun palaessa taustalla.

Jospa vielä palaisin asiaan. Kirjassa on monia sivuhahmoja, kuten Mian (meinasin kirjoittaa Sirin) riitelevät naapurit ja hänen vetämänsä runokurssin esiteini-ikäiset osallistujatyttöset. Aluksi loukkaavia, myöhemmin lähes hyvässä hengessä keskustelevia viestejä Mialle lähettävä Nobody on myös oma arvoituksellinen lukunsa, joka jää ärsyttävää kyllä ratkaisematta. On toki myös mahdollista, että Nobody on olemassa vain Mian pään sisällä. Kuten Mian muuttuvia tunteita ja voimaantumista, on sivupolkujakin mielekästä seurata. Niillä ei sinänsä ole mitään tekemistä minkään kanssa, ne vain ovat Mian elämän satunnaisia käänteitä. Olen tainnut lukea liikaa dekkareita viime aikoina, koska kaikki tarinalinjat, jotka eivät loogisesti liity pääjuoneen, tuntuvat merkillisiltä. Yritin hetken hakea niille oikeutusta, kunnes tajusin, etteivät ne tietystikään tarvitse mitään rationaalista syytä ollakseen olemassa kirjan maailmassa. Ne tekevät Kesästä ilman miehiä sen, mitä se on: toiveikkaan ja viihdyttävän.

2 kommenttia:

  1. Minä lipsahtelin todella pahasti kirjaa lukiessa laittamaan yhtäläisyysmerkkejä Mian ja Sirin välille. Molemmat ovat älykkäitä kirjailijoita, molemmat asuvat Brooklynissa, molemmilla on aikuistunut räiskyvä näyttelijätärtytär (Sophie Auster) ja Boriskin tuntui välillä niin Paulilta ;)

    En ihan tiennyt, mitä ajatella Mian puhumisesta suoraan lukijalle. Tuntui se oikeastaan aika mieltä lämmittävältä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, löytyyhän noita yhtäläisyyksiä! Ehkä ihan hyvä, etten tiennyt niistä vielä lukiessa...

      Totuttuani Mian suoraan puhutteluun kallistuin myös sen puolelle, että se oli positiivinen asia. Olihan hän niin mukavakin, että mitäs haittaa siitä olisi ollut loppujen lopuksi :)

      Poista