tiistai 25. syyskuuta 2012

toim. Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi - Pimppini on valloillaan






Antologia Pimppini on valloillaan - Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö sisältää niin monen kirjoittajan lyhyitä tekstejä, että pelkäsin teoksen olevan sekava ja epäjohdonmukainen. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä se on jaettu kuuteen erilliseen osioon. Ammattilaisen kirjoittama faktapohjainen essee aloittaa kunkin luvun, jonka jälkeen seuraa 4-6 kaunokirjallista tekstiä. En luettele kaikkia kirjoittajia, sillä heitä on melkoinen joukko, mutta suurin osa oli minulle ennestään tuttuja, eli nyt puhutaan sellaisista nimistä kuin Johanna Sinisalo tai Riikka Pulkkinen. Joukkoon mahtuu myös runoilijoita ja yksi kokeellisemminkin aseteltu teksti, jossa kirja pitää kääntää 90 asteen kulmaan voidakseen lukea sivua pitkin alas valuvaa tekstiä. Suurin osa teksteistä on kuitenkin kaunokirjallisia novelleja tai otteita aiemmin julkaistuista romaaneista.

Se, miten kukin aihettaan käsittelee, vaihtelee tavattoman paljon. Jokainen teksti on niin omanlaisensa, että ihmettelin kerta toisensa jälkeen, kuinka näin erilaisia lähestymistapoja samaan aiheeseen voi olla. Tosin kyllähän kirjan nimen alle mahtuu vaikka mitä, sillä seksuaalinen vallankäyttö ei tietystikään tarkoita pelkkää raiskausta. Erityistason seksuaaliterapeutti Maaret Kallio pohtii sitä, mitä seksuaalinen vallankäyttö pohjimmiltaan on ja millaista kaavaa se usein noudattaa, ja hän kertoo myös kuinka traumaattisen kokemuksen jälkeen voi yrittää jatkaa eteenpäin. Vallankäytön ei tarvitse olla pelkkää raakaa väkivaltaa, vaan positiivisten koukkujen eli tavallaan lahjusten myötä saavutettua valheellista luottamusta, jota vallankäyttäjä pyrkii käyttämään hyväkseen luomalla joko pelkoa tai riippuvaisuutta, jotta alistettu ei voi irrottautua epäterveestä suhteesta. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija Pia Puu Oksanen taas käsittelee aihetta rikosoikeudellisesta näkökulmasta esitellen muutaman oikeustapauksen ja paljon tilastoja suomalaisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta. Hänkään ei tyydy pelkästään referoimaan taustamateriaalia, vaan tarjoaa myös ratkaisuja ja kertoo omasta ennaltaehkäisevästä työstään.

Novellit muistuttavat siitä, että huolimatta jonkin ilmiön arkipäiväistymisestä tai ujuttautumisesta esimerkiksi nuorten poikien jokapäiväiseen käyttäytymiseen, ei mitään naista halventavaa tai epäkunnioittavaa tarvitse tai pidä hyväksyä. Kuten nyt vaikka huorittelu, jota nuoriso ilmeisesti pitää aivan jos ei nyt hyväksyttynä niin siedettävänä huuteluna. Siitä on tullut vakiintunut tapa, jolla ei välttämättä edes viitata nimittelyn kohteena olevan tytön seksuaalisuuteen millään lailla. Etenkin erikoistutkija Sanna Aaltosen esseessä "Miksi sukupuolistuneesta vallankäytöstä on niin vaikea puhua?" tulee ilmi, kuinka tottunutta nuoriso on halventavaan käytökseen. Aaltonen haastattelee nuorta poikaa, joka myöntää, ettei huoraksi tai lutkaksi nimittelyllä tarkoiteta mitään muuta kuin tyttöä, joka "ei ole kiltti" tai josta ei pidetä esimerkiksi kovaäänisyytensä vuoksi. Nuoren tytön haastattelusta taas käy ilmi, kuinka hän ei kehdannut pyytää hänen reittään bussissa hiplannutta miestä lopettamaan, sillä hän ei halunnut tehdä asiasta numeroa. Samassa bussissa oli nimittäin puolituttuja, joiden edessä hän ei halunnut leimautua tiukkapipoksi. Kokemuksia lukiessa sisällä alkaa nopeasti kyteä viha, joka kohdistuu jokaiseen, joka kehtaa alistaa tai ottaa oikeudekseen loukata naispuolisen henkilön koskemattomuutta. Miksi se on sallittua, miksi sitä tapahtuu koko ajan joka paikassa?

Kysymystä pyöritellään kirjassa monipuolisesti, ja vaikka ihan jokainen teksti ei ole vavahduttava tai koskettava, ovat ne silti lähes poikkeuksetta oivaltavia ja omaperäisiä. Muutama on yleistunnelmaltaan toiveikas ja leikittelee lukijan ennakko-odotuksilla siitä, mitä tietynlaisesta asetelmasta luultavasti seuraa. Jos nuori nainen tulee yksin kotiin keskellä yötä ja liian läheistä tuttavuutta tekevä mies työntyy hänen perässään rappukäytävään ja seuraa naista kotiovelle, kuten Essi Tammimaan novellissa, mitähän silloin ensimmäiseksi kuvittelee tapahtuvan? Kirjailijat eivät kuitenkaan aina valitse itsestäänselvintä ratkaisua eikä maailma aina olekaan läpeensä synkkä ja epätasa-arvoinen.

Toiset novellit taas saavat lähes voimaan pahoin, kuten Rosa Liksomin kertomus pieleen menneestä kirjallisuuspalkinnonhakureissusta, jonka aikana hänen epäillään piilottaneen huumeita sisälleen ja jonka tutkimiseksi ei noudateta pienintäkään hienovaraisuutta. Monessa novellissa nainen on pelkkä roska, kertakäyttötavara, yleisen pilkanteon kohde. Ja samoissa tarinoissa nainen myös useimmiten pitää suunsa kiinni ja selittää asian itselleen parhain päin, keksii itse oikeutuksen sille, joka häntä rikkoo. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että lukijakin halveksisi naista, päinvastoin. Novellit yrittävät löytää syitä käytökselle, joka on oikeassakin elämässä yleistä, ja ymmärtää todellisuutta, jossa kaikki sorretut naiset, ehkä suurin osa heistä, eivät jaksa laittaa vastaan väärintekijälle. Kirjassa korostetaan, kuinka hyväksikäyttö ei koskaan, ei koskaan, ole uhrin syy, minkä pitäisi olla muutenkin itsestäänselvää. Harmillisen usein se ei ole, kuten Oksasen esittelemistä epäoikeudenmukaisista oikeustuomioista käy ilmi.

Antologia on samaan aikaan sekä masentava että kannustava. Rakel Liekki kirjoittaa:

Miksei mikään muutu? Uhria ei voi syyttää, mutta meitä naisia on aika jumalattomasti. Vallankumouksia on tehty vähäisemmilläkin joukoilla. Olen tullut siihen tulokseen, että tätä tapahtuu, koska me sallitaan se. Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä.

En ihmettele jos Liekin mielipide aiheuttaa närkästystä tai kulmien kohottelua, sillä hän kohdistaa vihansa osittain myös naisiin, jotka ovat oletusarvoisesti täysin syyttömiä. Ja toki miesuhrit myös, eihän rooleja voi jakaa sokeasti pelkän sukupuolen perusteella. Eikä uhreja voikaan syyttää itse vallankäytöstä, mutta en usko, että tekstiä on tarkoitettu pelkäksi provosoinniksi. Kollektiivinen "ei" kuulostaa varsin järkevältä, vaikka konkreettinen toteutus onkin monimutkaisempi. Mutta kun miettii esimerkiksi hipelöinnistä suunsa kiinni pitävää tyttöä bussissa, tulisi Liekin lopetuslause suureen tarpeeseen:

Enkä muuten vittu ole hiljaa.

Miksi pitäisikään? Ei ole häpeällistä suuttua loukkaavasta käytöksestä, vaan vaikeneminen on se, jota pitäisi välttää. Tietystikään yhtä helppoa ratkaisua ei ole olemassa, mutta ehkä suun avaaminen aiheuttaisi edes pienen muutoksen.

Antologia on tarkoitettu myös traumaattisen kokemuksen käsittelyyn, mutta en ole varma, kuinka paljon kipeistä kokemuksista lukeminen lopulta auttaa. Antologia on kuin saavillinen pahaa oloa koottuna yksiin kansiin. Toki joukossa on kannustaviakin tekstejä, ja etenkin asiantuntevasti ja perusteellisesti kirjoitetut esseet tarjoavat apukeinoja. Ja mistä minä tiedän, kenties jo se auttaa, että seksuaalista väkivaltaa kokenut huomaa, ettei ole ainoa. Että seksuaalinen väkivalta - tai ainakin pelko siitä - eri muodoissaan on itse asiassa jokapäiväistä ja voi sattua missä vain. Antologian kuvitus kuvateksteineen on kulmikasta ja melko roisiakin, mutta sen vuoksi juuri teokseen sopivaa. Se ei ole kilttiä ja kaunista, vaan tummaa, roiskahtelevaa ja suorasanaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti