Ekaa kertaa ainakin vuoteen luin kokonaisen kirjan vuorokauden sisällä, mikä on minulle lähes sama kuin että olisin lukenut koko romaanin yhdeltä istumalta. Hanna-Riikka Kuisman kolmas romaani osoittautui niin dramaattiseksi ja voimakkaita tunteita tihkuvaksi, etten voinut irrottautua sen otteesta. Jokin tekstin ylitsevuotavuudessa muistutti minua teini-ikäisenä ahmimistani kirjoista, joiden sentimentaalisuus hälvensi senaikaisia angsteja.
Valkoinen valo alkaa kaikessa runollisuudessaan niin raskaasti, että meinasin tehdä jotakin ennenkuulumatonta ja lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Kaipasin jotakin nopealukuista ja ajantajun kadottamiseen ajavaa romaania, eikä Kuisman teoksen johdanto vaikuttanut etäisestikään toiveisiini sopivalta. Ensimmäisten sivujen tarkoitus on kuitenkin toimia mahdollisimman näyttävänä johdatuksena romaanin hallitsevaan teemaan, eli kipuun, ja samalla se on kuin räikeäksi moninkertaistettu näyte romaanin tyylilajista, jonka avainsanoja ovat paatoksellisuus ja lyyrisyys.
Romaanin ytimessä toimii kourallinen ihmisiä, joita yhdistää kipu eri muodoissaan, niin fyysisinä kuin henkisinä ilmentyminä, sekä tunneskaalan molemmat ääripäät, rakkaus ja viha. Uskollisen fanikunnan salaperäisenä runoilijahahmona kerännyt Maria on rakastunut Luukakseen, joka on yhdessä Lyydian kanssa, jonka nuoruudenrakkaus Johannes on kuoleman partaalla keikkuva alkoholisti ja jonka äiti, vanhuuden sekoittama Elisabet, asuu Marian naapurissa. Johannes on lapsuudestaan saakka ollut läheisissä väleissä Marian kanssa, ja nähnyt Marian haksahtavan Luukaksen kanssa salasuhteeseen kerta toisensa jälkeen. Palapeli ei ole niin monimutkainen kuin miltä se vaikuttaa, vaan piirileikki paljastuu pikkuhiljaa ja lähtee Johanneksen kaupunkiin ilmestymisen myötä pyörimään vinhammin kuin vuosiin.
Vinksallaan olevien tunnesiteiden lisäksi kykenemättömyys avautua toisen edessä sellaisena kuin todella on, sekä jo mainitut erilaiset kiputilat yhdistävät henkilöitä. Marian äärimmäisen vakava ja hänet lähes liikuntakyvyttömäksi tekevä sairaus on määrittelemätön, ja vain Luukaksen läsnäolo lyhyiden vierailujen ajan saa hänet sen verran euforiseen tilaan, että hän kykenee toimimaan normaalisti. Muun ajan hän kyyhöttää ahtaassa huoneessa peittojen alla lääkehorroksessa, eikä silti pääse pakoon tuskaansa. Kivun syy ei selviä, mutta juontanee Marian ja Johanneksen keskusteluista päätellen juurensa onnettomasta rakkaudesta Luukakseen. En voi mitään sille, että tämä saa kyynisen puoleni kohottelemaan kulmakarvojaan mielikuvalle lemmentuskissaan riutuvasta, kalpeasta, eteerisen hoikasta runoilijaneitosesta. Muiden tilat ovat ymmärrettävämpiä ja selkeämmin määriteltyjä, mutta eivät sen miellyttävämpiä: Elisabetin dementia, Johanneksen haiseva ja silmissä lahoava kroppa, Luukaksen migreenikohtaukset ja Lyydian alkoholi- ja lääkeriippuvuus takaavat, että lukiessa mieliala vaipuu sysimustiin tunnelmiin. Luukaksen ja Lyydian suhde on täyttä kulissia, jonka takana Luukas on vihamielinen ja kylmän vetäytyvä ja Lyydia yksin addiktioineen kamppaileva sekava ihmisraunio.
Valkoinen valo on kaikesta kolkkoudestaan ja surullisista kohtaloistaan huolimatta varsin jouheva romaani. Ehkä henkilöiden epätodellisen tuskaisat tilat ja Kuisman lumoavan teatraalinen kirjoitustyyli luovat tarpeellista etäisyyttä, jolloin henkilöiden säälittävän räpistelyn seuraaminen ei masenna liian pahasti. Tarina on kuin spektaakkelimaista teatteria, jossa jokainen tunnetila on puserrettu äärimmilleen ja jokainen synkkä kohtalo jätetty roikkumaan siihen kaikkein piinallisimpaan välitilaan, jossa helpotuksen voi suoda enää kuolema, mutta johon hyppääminen vaatisi rohkeutta ja voimia, joita ei ole. Kaikki se särkevissä tunnetiloissa vellominen menee kuitenkin angstisuudessaan lähelle siedettävyyden rajaa, enkä osaa päättää, onko Marian marttyyrimainen hiljaisuudessa kärsiminen, Johanneksen reteä "kuolemaa kohti tuhatta ja sataa ja otetaan nyt kaikki irti"-asenne vai Luukaksen kliseisen machomainen kipujen piilottelu ja torjuminen ärsyttävintä.
Jos romaani olisi ainoastaan melodramaattista kitumista ja vastenmielisiä ihmissuhdepelejä, en olisi koukuttunut niin pahasti. Kuisman kirjoitustyyli kuitenkin loihtii romaanista esille pateettisen sijaan sen kauniin ja tenhoavan puolen. Vimmaiset sanoilla leikittelyt ja taianomaisen omalaatuisia virkkeitä sisältävät osuudet sekoitettuina arkiseen dialogiin on vastustamaton yhdistelmä. Lisäksi eri henkilöiden näkökulmilla pelaaminen ja jännityksen kohottaminen trillerimäisten käänteiden avulla luo oman viehätyksensä, jonka myötä Valkoinen valo muodostuu kokemukseksi, jota ei aivan piakkoin unohda. Kuisma käyttää iljettäviä yksityiskohtia hyväkseen synnyttäen niiden pohjalta parhaiden taitojensa mukaan hämmästyttävän kiehtovaa tekstiä. Ja vaikka kuinka halveksin Luukasta ja tässä ällöttävän itsekeskeisessä miehessä roikkuvaa kahta tahdotonta naishahmoa, en voi väittää, etteivätkö saippuasarjamaiset käänteet tarjoaisi minulle tyydytystä.
Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo. Like 2013. 264 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti