Jos haluat lukea paksun romaanin, johon on mahdollista uppoutua sen verran syvälle, että henkilöhahmoista tulee kuin omia tuttuja ja tapahtumista kuin oman arkielämän käänteitä, kannattaa ottaa pari päivää lomaa ja lukea Richard Masonin Muistojen huoneet. Harmi kyllä en itse pystynyt ahmimaan kirjaa yhdeltä istumalta alusta loppuun, sillä sivuja oli lähemmäs kuusisataa ja lukemiselle varattu aika elämässäni pätkittäistä. Silti kirjan sisältö heräsi aina yhtä vilkkaasti eloon kun siihen tartuin, ja kirjan imaistua minut maailmansa lukemisen lopettaminen oli aina yhtä vaikeaa.
Ulkokuoreltaan kovan bisnesnaisen Eloisen äiti Joan on tullut siihen ikään, ettei hän fyysisen kuntonsa puolesta voi asua yksinään, joten kieltäytyessään edes ehdottamasta äitinsä majoittamista omaan kotiinsa Eloise antautuu energiseen etsintään löytääkseen kaikista parhaan vanhainkodin äitinsä viimeiseksi tyyssijaksi. Sellaisen löydyttyä ja Joanin asuttua siellä jonkin aikaa hän alkaa osoittaa merkkejä Alzheimerista, jotka muuttuvat huolestuttavan nopeasti yhä vakavammiksi. Eloise joutuu kamppailemaan äitinsä tilasta huolehtimisen lisäksi myös oman työpaikkansa kriittisessä tilanteessa, johon on kietoutunut hänen nuoruusvuosiensa suuri rakkaus Claude, äkkipikainen pelottava pomo ja verinen mutta sivistynyt taistelu ammatillisesta tai oikeastaan kaikkiin elämän osa-alueisiin liittyvästä paremmuudesta samanikäisen naispuolisen kollegan kanssa.
Vain lukija ja Joanin nuori ystävä, 16-vuotias läheisen kirjaston arkistoissa työskentelevä Paul, tietävät todellisen syyn Joanin "sairauteen": hän elää vahvasti mielikuvitusmaailmassa, jonka avulla hän käy läpi menneisyytensä kipeitä asioita. Hänellä on kyky matkustaa ajassa kunhan vain onnistuu uppoutumaan tarpeeksi syvälle mielensä syövereihin, ja joskus hänen muistelunsa liittyvät todellisiin monen vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin, joskus hänen lukemiinsa edellisen vuosisadan asioihin. Paulin avulla Joan saa tietää ällistyttävän suuria paljastuksia sukulaistensa kohtalosta Etelä-Afrikan keskitysleireillä 1900-luvun alussa, joiden julmuus ja järkyttävyys saivat minut moneen kertaan lähes pahoinvoivaksi. En ole mitenkään tietämätön historian lukuisista kammottavista ihmiskohtaloista, vaan inhotukseni on todiste Masonin vakuuttavista ja taitavista kirjoitustaidoista, jotka saavat lukijan eläytymään tapahtumiin täydellä sydämellään. Kirjan lopussa oleva pieni jälkikirjoitus, joka paljastaa Masonin omat kytkökset Etelä-Afrikan huonoihin olosuhteisiin, tekevät kirjan tapahtumista vielä hieman todentuntuisemmat.
Eloisen ja Joanin suhde on kirjan vaikuttavinta antia. Äidin ja tyttären välit ovat niin monitahoiset ja mysteeriset, etteivät ne voi aueta kunnolla kenellekään ulkopuoliselle. Kirjassa voimakas rakkaus peittyy tyynen kohteliaisuuden alle, joka tuntuu välillä menevän liiallisuuksiin, aivan kuin Joan ja Eloise roikkuisivat siinä kuin viimeisessä oljenkorjessa, joka estää räjähdyksen, joka aiheutuisi raskaiden tai epäselvien aiheiden tuomisesta päivänvaloon. Eloise potee huonoa omaatuntoa siitä, ettei arvosta Joanin elämänmittaista omistautumista lapsistaan huolehtimiselle tarpeeksi toivottaakseen tämän tervetulleeksi kotiinsa. Samalla hän tietää, ettei voisi elää äitinsä kanssa uhraamatta oman elämänsä rutiineja ja rytmiä, joista hän ei ole valmis luopumaan. Kirjan aikana Eloise ottaa kehityksessään aimo harppauksia ja puhkeaa loppua kohden kukkaan todistaen samalla sen, ettei ihmisen henkilökohtainen kehitys lopu nuoruudessa. Itse asiassa se ei pysähdy ikinä. Joanin menneisyyden salojen selvittäminen on siitä toisenlainen esimerkki, ja hänen turhautumisensa oman kroppansa kykenemättömyyteen suorittaa jokapäiväisiä askareita ripeään tai edes normaaliin vauhtiin kertoo hänen sielunsa nuoruudesta. Hänen vajoamisessaan menneisyytensä kamppailuihin - jotka lopulta kääntyvät häntä vastaan - on jotakin sydäntäsärkevää, samoin kuin Eloisen ristiriitaisissa tunteissa äitiään kohtaan.
Surullisinta kirjassa on vanhainkodin toimintatavat, jotka eliminoivat kokonaan vanhojen ihmisten henkilökohtaisen tilan ja mielipiteet. Vaikka Eloise maksaa itsensä kipeäksi siitä, että Joan saisi asua ylellisimmässä mahdollisessa vanhainkodissa, ei raha lopulta takaa yhtään mitään, kuten niin monessa muussakaan asiassa tässä elämässä. Hoitajilla näyttää olevan oikeus tehdä kaikki päätökset ruokailuajankohdista ja syömisten sisällöstä vanhusten luona vieraileviin ihmisiin, ja jotkut hoitajista jopa jättävät koputtamatta astuessaan sisään asukkaiden huoneisiin. Aivan kuin vanhemmat ihmiset eivät enää omaisi ihmisten oikeuksia vaan muuttuisivat suureksi laumaksi kaitsettavia olentoja, joilla ei ole omaa tahtoa tai elämää. Raivostuttavinta on, että vanhainkodin hoitajien vastaus asukkaiden niskurointeihin (eli mielipiteiden ilmaisuun) on rauhoittavien piilottaminen heidän ruokaansa, eivätkä he koskaan missään tilanteessa luovu pelottavan rauhallisesta ja ärsyttävän tehokkaasta ja muka-ystävällisestä roolistaan. Siksi onkin niin suloisen tyydyttävää lukea Joanin omasta ihastuttavan ilkikurisesta ja kekseliäästä taistelusta vanhainkodin viheliäisimpiä hoitajia vastaan. Hänen tapansa päästä pitkästyttävästä Alzheimer-testistä on esittää nukkuvaa lääkärin juuri päästessä vauhtiin kyselylomakkeensa kanssa, ja taas yhden uuden pillerin nielemisen hän välttää kopauttamalla täysinäisen teemukin lähietäisyydeltä päin ylihoitajan naamaa.
Mason on punonut yhteen ilahduttavan polveilevan ja monisäikeisen kertomuksen, jota viedään eteenpäin sekä Eloisen että Joanin näkökulmasta ja välillä myös pienempiroolisten ihmisten puheenvuoroilla. Eloisen muistelut alkuvuosista ranskalaisen Clauden kanssa ovat niin romanttista luettavaa, että ehdotin poikaystävälleni muuttoa Pariisiin luettuani antaumuksella ja rakkaudella kirjoitetut pätkät "the city of light":in kaduilta (harmillista kyllä poikkikseni ei suostunut). Samanlainen on koko romaani: intohimoinen, haikea ja niin rakastettava, että olen erittäin onnellinen aloitettuani vuoteni näin korkeatasoisella ja lämpöisellä kertomuksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti