Matias Riikonen - Nelisiipinen lokki

Kuuntelin jokin aika sitten vuonna 1989 syntyneen Matias Riikosen Radio Helsingille antamaa haastattelua, jossa hän kertoi, miksi oli sijoittanut esikoisteoksensa tapahtumat kouluympäristöön. Muistaakseni hänen perustelunsa olivat, että koulu on ollut monelle epämiellyttävä tai jopa väkivaltainen paikka, ja joka tapauksessa se on kaikille tuttu. Koulumaailma täyttääkin kirjassa mainiosti sen tarkoituksen, mihin se on valittu, sillä tarinat ovat todella ankeita ja koulun kolkot  käytävät vahvistavat painajaismaista yleistunnelmaa.

En oikeastaan tiedä, miksi kutsua opusta. Se ei ole novellikokoelma, mutta jostain syystä se ei tunnu täysin romaaniltakaan. Sanoisin, että parhain kuvailu 156:lle sivulle irrallisia hetkiä ilman selkeää kertojaidentiteettiä on kertomuskokoelma. Pienoisromaanikin vielä menettelee. Joka tapauksessa kyseessä on siis tekstinpätkiä, jotka ovat korkeintaan muutaman sivun mittaisia ja minä-muodossa kerrottuja. Uuden kappaleen alkaessa kertoja on aina uusi, mikä sekavoitti lukemistani melkoisesti. Aivoni askartelivat jatkuvasti sen parissa, kuka tarinoi milloinkin, mikä vähensi keskittymistä muihin seikkoihin. Mutta en sentään tarkoita, että "minä" olisi jatkuvasti täysin hämärän peitossa. Useimmista pätkistä voi helposti löytää kertojan sukupuolen ja jonkinlaisen ikähaarukan, mutta pidemmän päälle uuteen pimeyteen joutuminen aina muutaman sivun välein käy raskaaksi. Kirja maistuu pieninä palasina, mutta se on liian suuri haukattavaksi kerralla.

Tavallaan jokaisen kertojan henkilöllisyydellä ei kuitenkaan edes ole ratkaisevaa painoarvoa, sillä kertomuksissa riittää tarttumapintaa monilta muilta osin. Kieli on moitteetonta ja tapahtumat heilahtelevat tämän tästä hykerryttävän absurdiuden puolelle, kuten silloin, kun nainen päätyy hieromaan itseään innokkaan eroottisesti valotolppaa vasten talvisella kadulla. "Mitään tankotanssiliikkeitä en harmi kyllä osaa, mutta koetan vähän säveltää jotain omaa, parit kisumaneerit ja tolpan hinkutusta pakaroita vasten, joo, ei enää kiristä päästäkään".

Mieltäni kuitenkin vaivasi kysymys siitä, miksi halusin pitää taukoa lukemisesta jokaisen päällepäin humoristisen ja harmittoman tarinan jälkeen. Kunnes keksin sen, mitä kerron kirjan tunnelmasta aloituskappaleessa. Tarinat ovat painajaisia. Ne ovat toki myös mielikuvitusta, sillä eihän koulunpihalla oikeasti potkita ihmisten päitä kuin jalkapalloa. Mutta eivät painajaisetkaan useimmiten ole realistisia, ja silti kaikki tietävät sen hätääntyneen olon, kun herää unen monsterin otteesta keskellä yötä ja sydän pamppailee niin kovaa, että uudestaan nukahtaminen kestää pienen ikuisuuden.

Riikosen kirjoittamana koulukiusaajien julmuus, tietämättömyys omien tekojen seurauksista ja kertomuksen päättyminen pahaenteisesti juuri ennen kiusaajien uhrille asettaman ansan laukeamista on sellainen kombinaatio, että kroppaan jää todella epämiellyttävä kutina lukemisen jälkeen. Syy siihen on, että Riikonen kirjoittaa suoraan sanottuna sydämettömästi, ja siitä nostan hänelle hattua. Sympatiaa teoksesta on turha etsiä, mikä kertonee jotakin Riikosen eläytymisestä ja heittäytymisestä omaan kirjoittamiseensa ja itse luotuun armottomaan maailmaan ja kylmiin henkilöihin. Ne hahmot, jotka ovat ilkeyden sijaan vain sekaisin, onnistuvat välillä herättämään pieniä myötätunnon puuskia, mutta ne puuskat ovatkin sitten todella ohimenevää sorttia. Kenties tarinat ovat liian lyhyitä siihen, että ketään kohtaan ehtisi alkaa tuntea todellista ymmärrystä, ja siksi suurin osa sekopäidenkin tekemisistä on vain surullista luettavaa.

Kirja on jaettu kolmeen osioon, joista ensimmäisessä ollaan nuorten koulumaailmassa, toisessa aikuisten näkökulmassa samassa ympäristössä ja viimeisessä vapaammin eri paikoissa. Riikonen kirjoittaa muuten monipuolisesti ja eri äänillä, kirjoitustyyli ja henkilöiden puhetavat siis vaihtelevat tekstistä toiseen, mutta kolmannessa osiossa alkaa yhtäkkiä esiintyä ärsyttävää kolmen pisteen yhdistelmää aivan liikaa. "Minä vain sen numeron, niin soitan sitten itse sinne... teillä ei ole... ei se ole siellä päin, ei missään pääkadulla, vaan täällä syrjemmässä, juuri täällä missä koulukin, tuon koulun takana... meneehän sinne tie..." ja niin edelleen. Ilmiselvästi kirjoitustyylin muutosta yhdenlaiseksi on käytetty tehokeinona merkitsemään eroa aiempiin kappaleisiin, ja kenties tarkoituksella tai vahingossa muuttamaan henkilöiden imagoa sekavammaksi, mutta minun silmissäni teksti lipsui keinon myötä sen verran epämääräiseksi ja rasittavaksi lukea, että loppuosiossa särmä katosi kokonaan.

Onneksi viimeinen osio on lyhyempi ja siitä löytyy pistetulvasta huolimatta samoja ansioita kuin kahdesta aiemmasta osasta. Lukeminen ei siis missään nimessä kääntynyt miinuksen puolelle, sillä ahdistavista pätkistä selvittyäni huomaan arvostavani yhtenäisempiä ja lämpimämpiä romaaneja aivan uudella tavalla.