Day 09 - A book you thought you wouldn't like but ended up loving

Harvemmin edes yritän lukea kirjoja, joista en usko pitäväni. Totta kai poimin silloin tällöin kirjastokirjoja mukaani täysin summamutikassa, mutta silloinkin takakannen teksti tai vähintään kansi kiehtoo minua jollakin tavalla. Ainoat tilanteet, kun olen joutunut pakottamaan itseni kahlaamaan epämieluisan kirjan halki, ovat olleet opiskelujen yhteydessä. Moniin kursseihin kuului kirjoja, jotka haukotuttivat jo vilkaistessani niitä, kuten Topeliuksen Hertiginnan av Finland tai J.J. Wecksellin näytelmä Daniel Hjort (kaipailen kovasti takaisin koulun penkille nyt kun kaikki on virallisesti ohi, mutta peruskursseja muistellessani muutan hieman mieltäni).

Minulla on käsittämätön sisäänrakennettu ennakkoluulo kaikkia vanhoja klassikoita kohtaan. Siksi joudun usein kohauttamaan häpeillen hartioitani, kun joku kuullessaan opiskelleeni kirjallisuutta haluaa keskustella jostakin romaanista, jonka olettaa minun itsestäänselvästi lukeneen. En tiedä mikä, mutta jokin kymmeniä, joskus satoja vuosia vanhoissa teoksissa saa minut kavahtamaan ja välttämään niihin tarttumista, enkä osaa millään selittää tai puolustella tätä vastentahtoisuuttani.

Lukuhaasteen kysymystä mietiskellessäni keksin kuitenkin erään opintojeni alkuvaiheessa lukemani kirjan, joka voitti minut puolelleen epäilyksistäni huolimatta. Toki näin kävi useammin kuin tämän yhden ikimuistoisen kerran, mutta tämän kyseisen teoksen kohdalla olin erityisen ihmeissäni negatiivisista ennakko-odotuksistani. Romaani osoittautui nimittäin jännittäväksi, kekseliääksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Kyseessä on Mary Shelleyn Fankenstein, jota olin aina luullut virheellisesti tympäiseväksi ja tieteelliseksi kauhutarinaksi. Kauhua tarinasta toki löytyy, mutta tyylikkäällä ja aidosti karmaisevalla tavalla. Romaani on myös ihanteellinen kohde analyysille, sillä siitä löytyy roppakaupalla materiaalia, jota pohtia moraalisten näkökantojen kautta.