Tuija Lehtinen - Ihan pihalla

Jatkan vielä toisella nuoruudestani tutulla kirjalla, sillä palasin pitkäaikaisen suosikkikirjailijani Tuija Lehtisen nuortenkirjojen äärelle. Vanhemmalla iälläni hänen teoksensa eivät ole kuuluneet suosikkeihini, sillä aikuisempaan makuun suunnatut romanttiset romaanit alkavat nopeasti tuntua itseään toistavilta ja ovat minulle liian höttöisiä, vaikka romantiikkagenren teoksista usein pidänkin. Lehtiseltä olen kuitenkin kahlannut läpi monet nuortenkirjasarjat, kuten Mirkat, Sarat, Laurat ja Katuhaukat. Suurin osa Lehtisen yksittäisistä nuortenkirjoista on myös lähtenyt mukaani kirjastosta teinivuosieni aikana, mutta mikään ei ole jäänyt yhtä elävästi mieleeni kuin Ihan pihalla. Taisin olla 15-tai 16-vuotias sitä lukiessani, ja muistan, kuinka lusikoin eräänä viikonloppuaamuna Pirkan jugurtti-marja-muromysliä Ihan pihalla seuranani. Yleensä silloin kun muistossani on ruoka jollain lailla osallisena, tiedän huvittavaa kyllä suoraan, ettei kyseessä ole mikään yhdentekevä elämys.

Kun Jirin nilkka pamahtaa rikki jääkiekkopelissä vastustajaliigan edustajan toimesta ja lupaava ura urheilun parissa katkeaa, päättää Jiri vaieta määrittelemättömän pituiseksi ajaksi. Hän ei näe syytä avautua tunteistaan murahtelua enemmän, vaikka hänen vanhempansa sitä kovasti toivovat. Hiljaisuuden jatkuttua huolestuttavan pitkään Jiri lähetetään maaseudulle hoivakotiin, joka tarjoaa apua erilaisista ongelmista kärsiville nuorille. Talossa asustaa pieni porukka Jirin ikäisiä tyttöjä ja poikia, jotka eivät täysin sopeudu tavanomaiseksi katsottuun arkielämään, mutta joista kuoriutuu pienen paneutumisen tuloksena värikkäitä ja joissakin tapauksissa valloittavia persoonia. Vaikka Jirin synkät ajatukset alkavat ajan myötä hälvetä ja talon väki alkaa tuntua siedettävältä, ei hän silti näe syytä avata suutaan, ei vaikka viikoittaiset terapiakäynnit ja talon tyttöjen mielikuvitukselliset maanittelukeinot tähän koettavat kannustaa.

Lehtisen kirjoitustyyli on selkeästi tunnistettava ja omintakeinen. Hän kirjoittaa humoristisesti pilkkeellä, jonka tuike silmäkulmassa ei koskaan pääty. Nuorempana otin tästä rennosta tyylistä huomaamattani vaikutteita, jotka olen havainnut vasta jälkeenpäin lukiessani Sisters Clubin keskustelupalstalla joskus aikoinaan julkaisemiani novelleja. Kukaan ei onneksi silloin huomauttanut ilmiselvistä yhtäläisyyksistä Lehtisen tuotoksiin, mutta sama leppoisa puhekielisyys ja dialogia kevyesti värittävä sarkasmi niissä näkyy. Oma lopputulokseni ei välttämättä ollut kaikkein luontevin, mutta Lehtisen vapaamuotoinen tyyli rakentaa romaanit viihtyisiksi kokonaisuuksiksi ja on yksi niistä syistä, joiden vuoksi Lehtinen on käsitykseni mukaan maamme rakastetuimpia nuortenkirjailijoita. Vielä pienesti hauskuutta lisäävä vivahde on se, että kaikki aikuiset kirjassa puhuvat jäykkää kirjakieltä ja vaikuttavat sen myötä ikivanhoilta nimenomaan ihan pihalla olevilta kalkkiksilta, joiden ainoa tehtävä on kauhistella nuorten tekemisiä ja asetella arkea rajaavia sääntöjä ja kieltoja. Nuoret taas heittävät läppää minkä kerkeävät, irvailevat toisilleen ja ovat sellaisia levottomia ja letkeitä viikareita kuin nuoret usein ovat.

Ensimmäisellä lukukerralla Jiri oli mielestäni kiehtova kovanaama, joka ei paljoa piitannut aikuisten sanomisista. Taisin silloin elää itse pahinta murrosikääni lintsaillen tunneilta poissaolokiintiöiden tappiin asti ja pelleillen ruokavalioni kanssa. Jiri ei ollut kuitenkaan liian uhkaava tai epämiellyttävä, vaan hänen pidättyväisen ulkokuorensa alle piiloutui hyväntahtoinen, ainoastaan hieman elämän kolhima mukava nuori mies. (Sanavalinnoistani voisi päätellä, että nuortenkirjojen lukeminen ja oman teini-ikäisen minäni nykyiseen vertaaminen vanhentaa minut täti-ihmiseksi). Muille Jirin mystinen ja vaikenemisen vuoksi aggressiiviselta vaikuttava julkisivu määrittää pitkään hänen koko persoonaansa, mutta aika näyttää, ettei hiljaisuus merkitse automaattisesti vihamielisyyttä. Sama pätee Lilaan, hermoromahduksen saaneeseen entiseen kympin oppilaaseen, josta kehkeytyy talossa Jirin ensimmäinen ystävä. Muistoissani olen yhdistänyt hänet Lehtisen Sara-sarjan violettihiuksiseen kapinalliseen, johon haksahdin nuorempana täysin. Yhtäläisyydet jäävät kuitenkin hiusten väriin, sillä Lilaa koskee sama kuin Jiriä, eli teeskennelty pahistelu. Loppupeleissä kaikki talon asukit ovat herttaisia ja epävarmoja nuorukaisia, jotka pelailevat keskenään omia aluksi äärimmäisen vakavia ihmissuhdepelejään, jotka niitä nyt myöhemmin tarkastellessani osoittautuvat harmittomaksi harjoitteluksi aikuisiän vastaavien varalta.

Aivan kuten Annina Holmbergin Punaisessa kyynelessä, on heräilevä ja hämmentävä seksuaalisuus vahvasti läsnä ja yksi ratkaisevista tekijöistä henkilöiden toisiinsa luomissa kontakteissa. Kaikista yrityksistään huolimatta Jiri löytää itsensä keskeltä kolmiodraamaa, jonka kaikki osapuolet vaikuttavat tykästyneen henkilöön, jota kaikkein viimeiseksi olisivat toivoneet hellien ajatustensa kohteeksi. Lehtisen kirjoitustyyliä leimaa lievä kärjistäminen niin tyylin kuin tapahtumien suhteen, ja siitä johtuen täytyy välillä miettiä todennäköisyyksiä sille, kuinka tahdosta riippumattomia hormonimyllerryksen keskellä kamppailevien teinien tunteet voivat loppujen lopuksi olla. Jiri esimerkiksi pähkäilee pitkään, miksi eräs tietty tyttö valtaa hänen ajatuksensa päivä toisensa jälkeen oivaltamatta mukamas itse, mistä on kyse. Yhdellä tapaa teinien tunteiden palo lämmittää ja luo hempeän ja viattoman mielikuvan puhtaasta romantiikasta, toisaalta taas pinnan alla kuohuu juonittelu ja laskelmointi, kun talon asukit pähkäilevät, kuinka valloittaa kuumien intohimojensa kohde. Samaistuttavinta on, kun mietin omia teinivuosiani, kuinka jokainen pyrkii vaikuttamaan mahdollisimman viileältä ja riippumattomalta totuuden ollessa jotakin aivan muuta.

Vaikka nuoret eivät ole vaarallisesti masentuneita tai sekaisin, ovat heidän ongelmansa ja syynsä taloon päätymiseen selkeästi vakavasti otettavia. Kaikkien heidän ongelmiensa pohjalta löytyy myös yksi selkeästi yhdistävä tekijä, nimittäin vanhemmat. Lehtinen ei koeta vierittää koko syyllisyyttä heidän päälleen, mutta on selvää, että ilman vanhempien painostusta tai omia ongelmia nuorilla menisi paremmin. Ilmapiiri pysyy kuitenkin keveänä työläämpiäkin elämänkokemuksia kerrattaessa, eikä kukaan nuorista vaikuta katkeralta tai edes pettyneeltä nykytilanteeseen. Toiveikkuus väreilee ilmassa pienen asiaankuuluvan tympiintymisen ohella, ja Lehtisen rempseä tyyli vaikuttaa kirjoituksen ulkomuodon lisäksi koko tarinan kulkuun. Lopputulos on metka ja hyväntuulinen.

Tuija Lehtinen: Ihan pihalla. Otava 2003. 255 s.

Blogeista Kirjoissa on elämä, Katinkan kirjasto, Words of pages, Kirjavinkit Viljakkalasta ja Muumilaakso löytyy myös asiaa kirjasta.