2014 alkoi vaaleanpunaisissa merkeissä, kun valitsin vuoden ensimmäisen päivän iltana heikkoon olotilaani sopivan kevyen ja lohdullisen The Carrie Diariesin. Muistan edelleen, että olin tänä vaisuna päivänä pukeutunut teinivaateketjusta bongaamaani upouuteen possunpinkkiin huppariin, jota en ikimaailmassa pitäisi ihmisten ilmoilla, mutta joka on optimaalisen pehmoinen ja huvittava kotioloissa pidettäväksi. Tähän teemaan sopi siis loistavasti Candace Bushnellin romaani, joka kertoo Carrie Bradshawn teiniajoista ennen New Yorkia, ennen uraa kolumnistina, ennen kenkiin hurahtamista ja kolmen tv:stä tutun bestiksen tapaamista. Tarvitsin jotakin helppolukuista ja harmitonta viihdettä myös siksi, että tunsin olevani täysin jumissa sekä lukemisen että kirjoittamisen suhteen. Toivoin nuoren Carrien tarinan olevan tarpeeksi koukuttava siivittääkseen minut nopeatempoisempaan lukutahtiin, ja valintani osoittautui täydeksi kympiksi. Olen pitänyt yllä reipasta kirja/viikko-rytmiä, ja vaikka vastustan turhan tiukkoja sääntöjä lukemista koskien, vaati lukujumista pääseminen ilmeisesti pientä kurinpitoa.
Katselin kesällä uskollisesti jokaisen jakson The Carrie Diariesin telkkariversiosta, koska vaikka sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä rakastamani Sex and the Cityn kanssa - Carrie on ainoa SATC-sarjasta tuttu henkilö ja hänkin ehtii muuttua roimasti matkalla aikuisuuteen - oli lapsekkaan Carrien nuoruusikään liittyvien pulmien ja ilonaiheiden seuraaminen hämmentävän ilahduttavaa. Romaania ei tarvitse lukea pitkään huomatakseen, että monia yksityiskohtia ja suurempiakin elementtejä on televisiointia varten muutettu, mikä sopi minulle mainiosti. Kesän tv-sarja on vielä sen verran tuoreessa muistissa, että olisin luultavasti vain kyllästynyt sen toisinnon lukemiseen. Perusasetelma on kuitenkin enemmän tai vähemmän sama, vaikka henkilöiden määrää ja persoonallisuuksia on muunneltu matkalla tekstistä televisioon.
Carrie elää tavallista koulutytön elämää aaltoilevine kaverisuhteineen, hehkuvine tulevaisuudenhaaveineen ja hatarine rakkaussekasotkuineen. Hän ihastuu palavasti itsevarmaan Sebastianiin, joka on Carrien mielestä vallattoman ihana mutta saa hänet jatkuvasti epävarmaksi. Samaan aikaan hän deittailee puolivahingossa muualla asuvaa Georgea, taistelee koulun ilkeän kuningattaren kanssa Sebastianista ja ihmettelee parhaan ystävänsä pahanilkiseksi muuttunutta käytöstä. Draamaa siis piisaa. Carrien äiti on menehtynyt melko äskettäin, ja hänellä on kaksi siskoa, joista toinen kapinoi suruaan vastaan erityisen uuvuttavalla murrosiällä. Tv-sarjassa tälle annettiin kuitenkin huomattavasti enemmän huomiota kuin romaanissa, jossa Carrien perhe pysyttelee taka-alalla tunne-elämän ja kodin ulkopuolisten ihmissuhteiden vallatessa suurimman tilan. Kaiken hyörimisen keskellä Carrie haaveilee palavasti kirjailijan ammatista ja pyrkii määrätietoisesti kohti unelmaansa.
 |
| Kuva |
Lukiessani en pystynyt estämään telkkariversion Carrien - jota esittää ansiokkaasti AnnaSophia Robb - kasvojen ilmestymistä mielikuviini. Se ei kuitenkaan häirinnyt kokemusta mitenkään, sillä Robb on suloinen ja vetää roolinsa pirteästi. Hän on selvästi omaksunut esikuvansa ytimen onnistuneesti, sillä romaanin Carrie on hyvin samantyyppinen kuin Robbin ilmentämä versio. Nuori Carrie on älykäs, valpas, temperamenttinen ja täydellisen herttainen. Hän havainnoi jatkuvasti ympäristöään ja pyrkii herkeämättä lukemaan ihmisiä nähdäkseen näiden ulkokuoren alle, puheiden taakse. Hän heittäytyy tunteikkaasti teini-iän myrskyihin ja ottaa niistä kaiken irti ikään kuin tiedostaen, että ainutkertainen aikakausi kestää vain hetken. Samalla hän kiinnittää kenen tahansa epävarman nuoren tavoin väsyttävän paljon huomiota omaan olemukseensa ja sanoihinsa pyrkien olemaan juuri oikeanlainen, mitä se sitten tilanteesta riippuen tarkoittaakaan. Jatkuva oman käyttäytymisen tiedostaminen ei kuitenkaan riitä tekemään hänestä haavoittumatonta.
 |
| Kuva |
Vaikka en koe ikäni puolesta kuuluvani The Carrie Diariesin kohderyhmään, on sekä romaani että tv-sarja antanut minulle paljon. Visuaalisessa versiossa nautin erityisesti Carrien räiskyvistä vaatekombinaatioista ja koko sarjaa leimaavasta värien ilotulituksesta, romaanissa taas tykästyin erityisesti Carrien feministiseen puoleen, jota on selkeästi häivytetty televisiota varten. Romaanissa hän on tarkkana itsenäisyytensä suhteen ja huolissaan siitä, kuinka paljon ja kuinka nopeasti viitsii antaa itsestään miespuolisille tuttavuuksilleen. Ja nyt ei suinkaan puhuta neitsyydestä, vaan henkisemmästä puolesta.
Carrie toimii esimerkillisenä mallina nuorille myös muilla osa-alueilla, minkä hän osoittaa muun muassa herkeämättömällä ponnistelullaan kirjailijuutta kohti ja ihailtavalla hällä väliä-asenteellaan. Hän mainitsee lopettaneensa asioiden nolostelun, koska ei pidä siitä, kuinka naisten usein odotetaan häpeilevän sitä sun tätä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten miksi punastella? Eikö elämä olisi huomattavasti kuivempaa ilman satunnaisia mokailuja, jotka vievät yllättäville poluille? Oivallus kuulostaa niin itsestään selvältä ja yksinkertaiselta Carrien lausumana, että voin vain toivoa mahdollisimman monen nuoren lukijan löytävän tämän opuksen ääreen.
The Carrie Diaries pitää myös sisällään aimo annokset nuoruuden epävarmuutta ja hämmennystä siitä, kuinka kuuluu olla ja millaiseen elämäntyyliin asettua. Hetkittäin Carrien ajatukset tuntuvat sykkivän jotakin poikkeuksellisen synkkää ja ankaraa, mutta ennen kuin siihen ehtii päästä kunnolla sisään, on tunnelma jälleen käännähtänyt tutun heleäksi. Tyyli pysyy jutustelevana ja leppeänä läpi romaanin, karaten silloin tällöin sivupoluille ja nojaten voimakkaasti dialogiin. Sivut ovat ilmavia ja fontti suurikokoista, joten lukukokemus on vallan herkullinen. Tuntui suurenmoiselta käpertyä perjantai-iltana pitkän työviikon päätteeksi sohvan uumeniin Carrien nuoruusvuosien pariin, sillä tämän tyyliset teokset tuottavat minulle syntisen suurta nautintoa. Koen hölmöä syyllisyyttä (en siis ole tässä kypsässä iässäni vieläkään oppinut siitä pois, toisin kuin Carrie) siitä, että piehtaroin niin antaumuksella teinidraamassa, mutta samaan aikaan saan siitä sellaista mielihyvää, etten ikimaailmassa luopuisi mieltymyksistäni. Sitä paitsi The Carrie Diariesissa on jotakin syvempää kuin mitä sisältökuvaus antaa ymmärtää.
Candace Bushnell: The Carrie Diaries. HarperCollinsPublishers 2010. 389 s.
Carrie toimii esimerkillisenä mallina nuorille myös muilla osa-alueilla, minkä hän osoittaa muun muassa herkeämättömällä ponnistelullaan kirjailijuutta kohti ja ihailtavalla hällä väliä-asenteellaan. Hän mainitsee lopettaneensa asioiden nolostelun, koska ei pidä siitä, kuinka naisten usein odotetaan häpeilevän sitä sun tätä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten miksi punastella? Eikö elämä olisi huomattavasti kuivempaa ilman satunnaisia mokailuja, jotka vievät yllättäville poluille? Oivallus kuulostaa niin itsestään selvältä ja yksinkertaiselta Carrien lausumana, että voin vain toivoa mahdollisimman monen nuoren lukijan löytävän tämän opuksen ääreen.
The Carrie Diaries pitää myös sisällään aimo annokset nuoruuden epävarmuutta ja hämmennystä siitä, kuinka kuuluu olla ja millaiseen elämäntyyliin asettua. Hetkittäin Carrien ajatukset tuntuvat sykkivän jotakin poikkeuksellisen synkkää ja ankaraa, mutta ennen kuin siihen ehtii päästä kunnolla sisään, on tunnelma jälleen käännähtänyt tutun heleäksi. Tyyli pysyy jutustelevana ja leppeänä läpi romaanin, karaten silloin tällöin sivupoluille ja nojaten voimakkaasti dialogiin. Sivut ovat ilmavia ja fontti suurikokoista, joten lukukokemus on vallan herkullinen. Tuntui suurenmoiselta käpertyä perjantai-iltana pitkän työviikon päätteeksi sohvan uumeniin Carrien nuoruusvuosien pariin, sillä tämän tyyliset teokset tuottavat minulle syntisen suurta nautintoa. Koen hölmöä syyllisyyttä (en siis ole tässä kypsässä iässäni vieläkään oppinut siitä pois, toisin kuin Carrie) siitä, että piehtaroin niin antaumuksella teinidraamassa, mutta samaan aikaan saan siitä sellaista mielihyvää, etten ikimaailmassa luopuisi mieltymyksistäni. Sitä paitsi The Carrie Diariesissa on jotakin syvempää kuin mitä sisältökuvaus antaa ymmärtää.
Candace Bushnell: The Carrie Diaries. HarperCollinsPublishers 2010. 389 s.
Hienosti kirjoitettu arvio!
VastaaPoistaMinulla on molemmat Carrie kirjat, ja ajattelin jossain välissä lukea ne. Katsoin sarjaa telkkarista ja jäin koukkuun, minusta Robb on hyvä valinta Carrieksi. Ihanaa, että pidit tästä, uskon että itsekin viihdyn tässä teinidraamassa hyvin jahka ehdin tarttua kirjoihin! :D
Kiitos! Sarja oli tosiaan todella kokuttava ja jotenkin raikas. Ehkä se johtui jonkinlaisesta viattomuudesta, että jokaisen jakson jälkeen jäi hyvälle mielelle. Sama koski kirjaa, kannattaa siis aloittaa lukeminen heti kun mahdollista, tai jos vaikka kaipaa lohdutusta uskon Carrien seikkailujen toimivan erityisen hyvin :D
PoistaHyvä kirjoitus. Minäkin aikoinani pidin tästä ensimmäisestä Carrie kirjasta, mutta toista en olekkaan vielä lukenut. Telvisiosarja jäi minulta kyllä muutamaan jaksoon, vaikka vaikutti kyllä todella hyvältä. Aika ei vain riittännyt. :/
VastaaPoistaEn tiennytkään, että kirjoja on kaksi! Ihanaa, täytyy hankkia toinen mahdollisimman pian. Voi harmi, sarja on todellakin katsomisen arvoinen, toivottavasti löydät aikaa sille myöhemmin :)
PoistaOlen lukenut sen myöhemmän Carrien nuoruusvuosista kertovista kirjoista. Nyt bloggauksesi luettuani myös ensimmäisen lukeminen alkoi kiinnostaa. Telkkarisarjakin on ollut ihan kiva, vaikka en ole toista kautta vielä paljon katsonutkaan.
VastaaPoistaTämä blogi on näköjään oiva tietolähde, kun en tuosta kakkoskaudestakaan ollut tietoinen ennen kuin kerroit :D Täytyy hankkia se jotain kautta mitä pikimmiten! Yhdessä tokan kirjan kanssahan niistä saisi mitä viihdyttävimmän Carrie-teemaisen viikonlopun.
Poista