Pekka Hiltunen - Iso

Tunnen Pekka Hiltusen ainoastaan hänen kahdesta jännitysromaanistaan Sysipimeä ja Vilpittömästi sinun, joten Ison täysin toisenlainen tyyli tuli kaikista ennakkotiedoistani huolimatta yllätyksenä. Uusin romaani on tunnelmaltaan päinvastainen kuin jännärit, sillä se keskittyy yhden ihmisen arkiseen kamppailuun paremman elämän puolesta. Vaikka päähenkilö on melko onneton ja kokee elämänsä usein raskaaksi, on teos kuitenkin huomattavasti lempeämpi ja toiveikkaampi kuin mihin Hiltunen aiemmissa teoksissaan pyrki. Se on tietysti ymmärrettävää jo tyylilajin vaihtumisen kannalta, mutta Hiltusen koko kirjoitustyyli näyttää muuttaneen muotoaan. Isossa hänen otteensa on rennompi, suopea päähenkilöä kohtaan ja rauhaisa tarinan etenemisen kannalta.

Iso keskittyy sen ympärille, mihin romaanin nimi viittaa. Anni on ylipainoinen nainen, joka ei näe pätevää syytä sille, miksi ympäröivä yhteiskunta huutaa häntä laihtumaan. Hän on fyysisesti terve ja kokee huonon olonsa johtuvan muiden ihmisten negatiivisesta asenteesta hänen painoaan kohtaan sen sijaan, että näkisi kilojensa olevan suoraan syypäitä hänen synkkiin mietteisiinsä. Menetettyään lyhyen ajan sisällä miesystävänsä ja työpaikkansa Helsingissä hän palaa häntä koipien välissä halpaan vuokrakämppään Tampereelle, jossa hän alkaa suunnitella kapinaa ympäröivää läskihysteriaa vastaan. Hän on vuosien saatossa lukenut suuret määrät tietoutta aiheesta tullen siihen tulokseen, että monissa tutkimuksissa vedetään turhan suoria tai jopa virheellisiä johtopäätöksiä liikakilojen yhteydestä erilaisiin sairauksiin.

Ei tarvitse olla virallisen painoindeksin määrittelemällä ylipainoalueella voidakseen samaistua moniin Annin tuntemuksiin. Vaarallisen ulkonäkökeskeisessä maailmassa eläminen luo paineita kenelle tahansa, ja kun joka tuutista tyrkytetään rasvattomuutta, vähäkalorisuutta ja xxxxs-kokoa, on hankalaa olla tuntematta syyllisyyttä herkuttelusta. Onneksi suunta on jonkin aikaa ollut menossa terveempään suuntaan, minkä huomaa esimerkiksi "strong is the new skinny"-villityksestä, mutta fokus on edelleen ravinnossa, urheilussa ja vartalon muokkaamisessa oikeanlaiseksi. Eikä lihavuutta katsota yhtään sen suopeammin kuin ennenkään. Anni on saanut tuta tämän nahoissaan aivan pikkutytöstä lähtien, jolloin hänen vanhempansa ja kouluterveydenhoitajat pakottivat hänet käymään läpi lukuisia eri dieettejä. Vasta lähestyessään neljääkymppiä hän alkaa kyseenalaistaa sitä massahysteriaa, joka aiheuttaa ihmisten epätoivoisen ja sokean juoksemisen ihannevartalon perässä.

Kirjan alkupuoliskolla kelataan Annin menneisyyttä, ja hänen kokemustensa tuttuus hämmästytti minua kerta toisensa jälkeen. Ne kappaleet, joissa Anni pohtii intohimoista suhdettaan ruokaan, voisivat olla suoraan omasta päästäni, kuten myös omalaatuiset säännöt ja asteikot, joita Anni on kehitellyt ruokien ympärille. Hänen ravintonsa ja syömistottumuksensa on ladattu täyteen erilaisia piilomerkityksiä ja tavoitteita, jotka ainoastaan itsensä näännyttämisen läpikäyneet ihmiset voivat täysin käsittää. Ruokaorgioiden vastustamattomuus, erilaisten ainesosien jumalointi sekä näiden tuottama yhtäaikainen ääretön nautinto ja häpeä kirvoittivat minussa lukemisen aikana jatkuvia empatian ja tunnistamisen tunteita, mutta voin kuvitella, kuinka syömiseen vähemmän intohimoisesti suhtautuvat henkilöt saattavat pitää ruokaan tällä tavoin hurahtaneita täysin sekopäinä. Toisille taas ruokailuun liittyvät tunteet ja ravinnon tehtävä jonakin paljon suurempana kuin pelkkänä energialähteenä ovat itsestään selviä.

Romaanin ruokahehkutuksiin voi suhtautua ilolla ja huvittuneisuudella, sillä en ymmärrä mitä pointtia on tehdä yhdestä elämän perusedellytyksistä mitään muuta kuin hauskaa ja nautinnollista, mutta Annin kokemukset ympäristön kielteisistä asenteista hänen vartaloaan kohtaan vetävät tunnelmat vakaviksi. Kirjassa käydään kiitettävän laajasti läpi ne yhteiskunnan kerrokset, joista hiljaista paheksuntaa ylipainoa kohtaan yleensä löytyy, ja niitä onkin melkoinen määrä. Iltalehtien kirkuvat otsikot, kadulla kulkevien koulupoikien vaivihkaa heitetyt piikit, suurelle vartalolle liian ahtaat kahvilapöydät ja yhden illan juttujen jälkeinen kalpea aamuvalo, kun baarista mukaan lähteneen krapulaisen miehen silmistä kuultaa selvä katumus. Nämä ovat vain murto-osa siitä taakasta, joka on painanut Annia alaspäin syvälle suruun vuosikausien ajan hänestä riippumattomista syistä. Annin lihavuus on kuin häneltä salassa väsätty tervetuliaistoivotus kaikille yli-innokkaille terveysnatseille, jotka haluavat purkaa saarnojaan viattomaan kohteeseen, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan vartalo, joka ei istu yhteiskunnan mahdottomiin kauneusihanteisiin. Hiltunen osoittaa kerta toisensa jälkeen, kuinka mahdotonta suurikokoisen ihmisen on olla rauhassa, sillä tilaa vievällä olemuksellaan hän muuttuu ilmeisesti kanssaeläjiensä silmissä hyväksyttäväksi kohteeksi kaikenlaiselle kommentoinnille.

Yksi sektori jää kirjassa kuitenkin huomioimatta. Hiltunen ei nimittäin analysoi sen kummemmin, miksi laiha on oikein ja lihava väärin, tai miksi ylipäätään asetamme niin suuren arvon ihmisen ulkoiselle koolle. Annin ahdistuksen kautta käy selkeäksi, että jatkuvan arvostelun kohteena oleminen on uuvuttavaa, mutta mistä tämä arvostelu juontaa juurensa? Hiltunen on tehnyt kunnioitettavan taustatyön ja kasannut fiktiivisen kerronnan väliin kiinnostavan pinkan yllättävää tutkimustietoa, joka olisi sietänyt laajempaakin käsittelyä, mutta romaanissa keskitytään nimenomaan lihavuutta koskevien käsitysten kyseenalaistamiseen sen sijaan, että tarkasteltaisi kauneusihanteiden alkuperää ja haitallisia puolia painoon katsomatta.

Annista on helppo pitää, sillä hän herättää myötätuntoa ja on myös kadehdittavan vahva. Hänessä on kuitenkin niin monta puolta, että välillä hämmentää. Yhtenä päivänä hän on äkkipikainen ja reipas, toisena epämieluisaan kohtaloonsa alistunut ja alakuloinen. Välillä hän uskaltaa seistä koko maailmaa vastaan vain piiloutuakseen seuraavassa hetkessä pelkojensa taakse. Eliniän kestänyt epäkelpoisuuden tunne on tehnyt hänestä pitkäpinnaisen siinä mielessä, että hän koettaa nähdä ihmisten kritiikin läpi ja löytää heidän hyvät puolensa, mutta hetkittäin hänellä ei ole tippaakaan itsehillintää ja silloin hän on rasittavan tinkimätön omien mielipiteidensä suhteen. Mutta epäjohdonmukaisuudet voi ehkä laittaa oikuttelevan luonteen piikkiin, ja ainakin Annia voi kehua kadehdittavan positiivisesta asenteesta. Hän yrittää parhaansa mukaan taistella tuulimyllyjä vastaan, vaikka kaikki merkit ovat alusta asti viitanneet siihen, että hänen olisi parempi vain antaa periksi, onhan hänen missionsa jo ajatuksena hurja. Onneksi hän on sisukas.

Loppu on harmillisen jaaritteleva ja palaset loksahtavat niin yliampuvan onnellisesti kohdilleen, että uskottavuuden kanssa on niin ja näin. Toisaalta miksi marmattaa, kun jonkun elämä ottaa ilakoivan käänteen. Anni jos kuka sen ansaitsee, ja meidän muiden tehtäväksi jää avata silmämme sille, kuinka paljon saatamme tiedostamattamme tuomita ulkonäön perusteella, ja pohtia sitä, mistä nämä epäluulot tiettyä painoa kohtaan syntyvät. Eikö tärkeintä ole, että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla? Ja miksi kenenkään paino kuuluisi yhdellekään toiselle ihmiselle?

Pekka Hiltunen: Iso. WSOY 2013. 414 s.

Suunnilleen koko maailma on ehtinyt lukea tämän ennen minua, nimittäin näistä blogeista löytyy lisää asiaa: Lukuneuvoja, Salamatkustaja, Amman lukuhetki, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Illuusioita, Booking it some more, Rakkaudesta kirjoihin, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lukutoukan kulttuuriblogi, Mari A:n kirjablogi, magentabooks, Luettua, Ilselä, Nenä kirjassa, Notko, se lukeva peikko, Voimalantie, There's no such thing as too many books ja Kirjallisia kiemuroita.