Tästä oli sellainen tohina One Day-leffan ilmestymisen aikaan, että tokihan kirja sujahti lukulistalleni heti. Tapaninpäivänä joulutohinoista palatessa sain tämän kirjan lainaan minulle kuulumattomasta lahjakasasta, ja tarkoituksena oli uppoutua tarinaan jo joululomalla. Minulle kehuttiin, että kirja on oikea page turner, ihana ja hauska. Nyt muutama kuukausi myöhemmin sain aikaiseksi myös ihan oikeasti lukea sen, eivätkä odotukseni olleet yltäneet lähellekään sitä tasoa, mitä kirja loppujen lopuksi tarjosi. Oikeastaan en haluaisi edes kirjoittaa tästä, sillä erityisen hyville mutta surullisille kirjoille käy niin, että viimeisen sivun loppuun päästyäni haluan tallettaa hartaan tunnelman johonkin yksityiseen salaiseen soppeen, jossa säilytän sitä vain itseäni varten. Mitä enemmän sitä sorkkii, sitä tavallisemmaksi se muuttuu, eikä kirja enää tunnukaan niin poikkeukselliselta. Tai ei se ole itse kirja, jota haluan säästää liialta vatvomiselta, vaan henkilöt, tunnelma ja niin valloittavan rakastettava tarina.
Mutta kirjoitetaan nyt sitten, sillä en enää halua olla yhtä itsekäs kuin pikkutyttönä, kun en antanut siskojen leikkiä leluillani tai maistaa jätskistäni. En kyllä edelleenkään lainaa siskoille vaatteitani, mutta haluan silti, että mahdollisimman moni lukee tämän ja rakastuu Emmaan ja Dexteriin, jotka kulkevat läpi vuosien välillä tiukasti toisiinsa kietoutuneina, useammin yksin omissa elämissään, kerran jopa välit katkaistuina. Kirja on rakennettu niin, että lukijaa hyppyytetään vuodesta 1988 melkein kaksikymmentä vuotta eteenpäin, ja luvut alkavat aina heinäkuun viidennestätoista päivästä kuvaten joskus ihan vain muutamaa tuntia, joskus viikkoja kerrallaan. Yksi jännityselementti syntyy jo siitä, ettei uuden luvun alkaessa koskaan tiedä, mitä menneen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua. David Nicholls on taitava vetämään lukijansa välittömästi mukaan tarinaan tekemättä sitä pitkäveteisellä "previously in One Day"-tyylisellä kertauksella. Menneitä ei selitellä turhaan, vaan se missä mennään ja miten siihen on tultu tulee ilmi aivan kuin itsestään, täytyy vain antaa kertomuksen viedä.
Vuosien kulumisen huomaa muustakin kuin vaihtuvista päivämääristä, sillä mukaan on ujutettu huvittavia yksityiskohtia kunkin vuosikymmenen tunnusmerkeiksi muodostuneista ilmiöistä. Esimerkiksi huumeiden yleistymisen seuraukset tai nykyään juntilta kuulostavat mutta silloin coolit puhekielen ilmaisut tuntuvat tutuilta jopa minusta, joka olin 90-luvun alussa vielä ihan pikkulapsi enkä koskaan ehtinyt kokemaan monia kirjassa kuvattuja villityksiä.
Nichollsin kirjoitustyyli on muutenkin hyvin... haluaisin sanoa sympaattinen, mutta siitä saa ehkä väärän kuvan, niin kuin kirjailija olisi pelkkä hellyyttävä puuhastelija. Sitä hän ei missään nimessä ole, vaan kieli on vetävää, eloisaa ja sopivassa määrin kuvailevaa. Tiedän miltä Emma ja Dexter näyttävät, mutta tietyin vapauksin. Ainakaan en muista liian tarkkoja luetteloita henkilöiden ulkoisista ominaisuuksista. Siksi en katsonut elokuvaakaan ensin, sillä vielä onnistuin pitämään Anne Hathawayn kasvot poissa silmistäni. Nyt kun mietin asiaa niin Emma ei kyllä näytä millään tavalla Anne Hathawaylta, mitä elokuvantekijät oikein ovat ajatelleet? Emallahan on vaaleahkot hiuksetkin, ainakin minun mielestäni.
Sinä päivänä ei ole täyttä kielellistä ilotulitusta, mutta dialogit yltävät hyvin usein hyvin lähelle. Ne ovat niin aitoja, niin rönsyileviä ja yksinkertaisesti niin viihdyttäviä, että tuntui kuin olisin istunut kärpäsenä katossa seuraamassa, kun Emma piikittelee Dexteriä pilke silmäkulmassa tai kun molemmat vahingossa vakavoituvat arkojen puheenaiheiden äärelle. Nicholls on aito. Hän ei yritä liikaa, mutta hän vaikuttaa luonnostaan karismaattiselta kirjoittajalta. Tuntuu mahdottomalta kuvitella, että näin ihastuttava romaani olisi syntynyt kauhean pusertamisen ja väkisin yrittämisen pohjalta. Kuvittelen mieluummin, että Nicholls on luonut Emman ja Dexterin melkein kuin itsestään, kirjoittamisen ilosta. Ainakin sellainen vaikutelma paistaa läpi tästä riemastuttavia, vihlovia ja tunnelmallisen - ei vaivaannuttavan kornien - hempeitä tuokioita sekoittelevasta tarinasta.
Dexter ja Emma ovat henkilöinä oikeastaan ihan tavallisia, minkä vuoksi he muuttuvat nopeasti tutuiksi ja rakkaiksi hahmoiksi. Varsinkin Emmaan minun on helppo samaistua, sillä hän aloittaa kasoittain romaaneja, näytelmiä ja tv-sarjoja eikä moneen vuoteen pääse yhdenkään loppuun (minä en tosin ole päässyt edes aloittamisen tasolle muuten kuin oman pääni sisällä). Hän päätyy opettajaksi ja miettii kolmenkympin kynnyksellä, mihin hänen opiskeluaikojensa into kapinoida ja vaikuttaa maailman epäkohtiin jäi. Ei katkerasti vaan nostalgisesti, aivan niin kuin minä muistelen nyt hymyillen teiniaikojeni hevimusiikki-intoilua ja haaveita, jotka tulevat vaihtumaan uusiin vielä monta kertaa. Ulkonäöllisesti filmitähteyttä huokuva nuori Dexter kasvaa pikkujulkkikseksi, joka ryyppää turruttaakseen epäonnistumiset, kunnes epäonnistumiset alkavat johtua ryyppäämisestä ja paha kierre on valmis. Hän pysyy silti alusta asti ihastuttavana röyhkeän ja egoistisen pintansa alla. Pienoiset ikäkriisit ja antautumiset väistämättömien kohtaloiden edessä ovat niin universaaleja asioita, jotka tulevat mitä luultavimmin eteen minunkin elämässäni, että niistä on erityisen miellyttävää lukea. On lohduttavaa nähdä, ettei vanhenemista ehkä tarvitsekaan pelätä niin paljon, että jo yli 25-vuotiaana pitäisi takertua nuoruuden viimeisiin rippeisiin hengenhädässä.
Kun tarpeeksi monta vuotta on kulunut ja tarpeeksi monta pistäytymistä ulkomailla ja eri puolilla Englantia koettu, on taustalle kertynyt sen verran historiaa ja kirpeänsuloisia hetkiä, että lukija voi jo alkaa nostalgisoida. Alusta asti on selvää, että jossain vaiheessa pariskunnan on päädyttävä yhteen, joten heidän ensitapaamisensa ja Kreikassa vain ystävinä vietetty huoleton viikko muuttuvat muistoissa koko ajan romanttisemmiksi. On kutkuttavaa odottaa, milloin jotain tapahtuu ja kuka sen aloitteen tekee. Välillä Dexterille tai Emmalle tekisi mieli antaa pieni töytäisy, joka auttaisi ottamaan viimeisen vaikean askeleen kohti yhteistä onnea, mutta toisaalta se rikkoisi jännitteen turhan aikaisin.
Ainoa, mikä kirjassa mättää, on loppuratkaisu. Voi olla, että minä vain kiinnyin henkilöihin liikaa, mutta olisin silti halunnut kyynelehtiä vähemmän. Toisaalta pelkät hersyvän hauskat kirjat eivät iskeydy tarpeeksi syvälle, vaan vastapainoksi tarvitaan pettymyksiä ja suruja. Hassua miten tosielämää mukailevat, tavallisten ihmisten arkea kuvaavat tarinat ovat usein niitä, jotka ravistelevat kovimmiten ja pitävät ottessaan pisimpään.
Seuraavaksi elokuvan kimppuun! En ollutkaan vielä valmis luopumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti