Tässäpä romaani, josta en saanut oikein minkäänlaista otetta. Tai sain, mutta se ei ollut mukava. Ian McEwan on kirjoittanut sellaisen määrän romaaneja, novelleja ja muuta sekalaista, että odotin jotakin mieleenpainuvaa. Tietenkään tuotteliaisuus yksinään ei takaa taitavuutta, mutta jos kirjailijan teoksesta on tehty niinkin menestynyt elokuva kuin Atonement, oletan kirjoissa olevan jotakin erikoista. Ehkä se pätee sitten vain romaaniin, joka toimi leffan pohjana, ja muu tuotanto sisältää huteja.
Ylisanoja pursuava takakansiteksti viritteli minut innostuneisiin tunnelmiin vain huomatakseni puolessa välissä kirjaa, etten ollut nähnyt vielä minkäänlaisia yhtäläisyyksiä kuvauksen ja sisällön välillä. "Mestarillisen kertojan säälimätön, herkullinen irvailu itsepetoksen ylevistä muodoista" ja "Booker-palkittu musta komedia" johtivat minut täysin harhaan. Odotin jotakin räävitöntä ja riemukasta, mutta ainoa mistä lopulta iloitsin oli tekstin väljyys ja sivunumeroiden päättyminen alle kahteensataan.
Ylisanoja pursuava takakansiteksti viritteli minut innostuneisiin tunnelmiin vain huomatakseni puolessa välissä kirjaa, etten ollut nähnyt vielä minkäänlaisia yhtäläisyyksiä kuvauksen ja sisällön välillä. "Mestarillisen kertojan säälimätön, herkullinen irvailu itsepetoksen ylevistä muodoista" ja "Booker-palkittu musta komedia" johtivat minut täysin harhaan. Odotin jotakin räävitöntä ja riemukasta, mutta ainoa mistä lopulta iloitsin oli tekstin väljyys ja sivunumeroiden päättyminen alle kahteensataan.
Kirjan alussa ollaan vakavaan sairauteen kuolleen Mollyn hautajaisissa, jota kunnioittamaan ovat saapuneet rakastajat monen vuosikymmenen ajalta. Pääosassa hääräävät sanomalehden päätoimittaja Vernon ja säveltäjä Clive, joiden näkökulmien välillä luvut vaihtelevat. Molemmat omistautuvat täysillä työlleen, Clive hiomalla sävellystään unohtaen kaiken muun ja Vernon pyörittämällä lehteään täysin panoksin, mistä sukeutuu melkoinen ongelmakimppu tarinan ytimeksi.
Vernon ja Clive ovat ystäviä ainakin vielä tarinan alussa, mutta Mollyn muiden entisten miesten kanssa välit eivät ole yhtä lämpimät. Varsinkin omahyväinen poliitikko Garmony inhottaa hautajaisissa molempia miehiä, joten Vernonille aukeaa herkullinen mahdollisuus, kun hän saa selville suuren skandaalin Garmonysta valokuvien muodossa. Kuvien julkaisemista lehdessä täytyy kuitenkin ensin vatvoa puolin ja toisin ja journalismin etiikkaa ja moraalisia oikeuksia pitää puida kovasti ennen kuin voidaan päättää mitään. Ratkaisut eivät ole suotuisia oikeastaan kenellekään, joten asiaan sekaantuneiden kohtalo ei ole ruusuinen. Surkuhupaisa loppuratkaisu on varmasti tarkoitettu "mustan komedian" taidokkaaksi loppuhuipennukseksi, mutta se ei yllätä eikä edes säväytä. Muuten sitä voisi verrata Cliven suuren sävellystyön traagiseen epäonnistumiseen, kun hän huomaa tarinan lopussa, kuinka suunnitteluvaiheessa mestariteoksena soinut melodia kuulostaakin epävireiseltä ja rumalta kaaokselta, mutta kirjan päätös on yksinkertaisesti vaisu. En usko, että ketään edes haittaisi jos paljastaisin sen, mutta ehkä joku saa Amsterdamista sen verran enemmän irti, että hillitsen itseni spoilereiden suhteen.
Minua ei ihan rehellisesti sanottuna yhtään häiritsisi takakannen valheet, jos teoksella olisi jotakin mielekästä tarjottavaa tilalle. Sen tarina on kuitenkin samaan aikaan sekä ohut että täynnä käyttämättömiä aineksia. Koko kirja on ikään kuin levällään, irrallisia osia ei kerätä yhteen vaan jätetään lojumaan ratkaisemattomina. Potentiaalisia tarinalinjoja ei käytetä hyväksi, juonenkäänteet ovat hätiköityjä eikä kirjailija vaikuta tietäneen oikein itsekään, mihin suuntaan kertomusta lähtisi vetämään. Noin viisikymmentäviisi prosenttia luettuani ihmettelin, miksei romaani ole vieläkään lähtenyt käyntiin. Loppupuoliskolla se saa pienoista potkua, kun pääasia konkretisoituu ja sitä aletaan setviä, mutta ei siinä vaiheessa enää ehdi kiinnostua siitä, miten lopulta käy. Käy miten käy, sama se minulle, ajattelin haukotellen. Ei Amsterdamin pointtina mitä luultavimmin olekaan luoda rakastettavia hahmoja, joiden selviämistä elämän karikoissa lukija toivoo sydämensä pohjasta, mutta jäin kaipaamaan edes jonkinlaista jännitettä. Uransa puolesta stressaava Vernon ja viinipulloon taiteelliset ahdistuspuuskansa hukuttava Clive eivät riitä, samanlaisia tyyppejä löytyy varmasti joka toisen ihmisen tuttavapiiristä.
Jotakin iloa kirjasta kuitenkin oli nopean lukemisen lisäksi, nimittäin McEwanin kirjoitustyyli. Se pelastaa enemmän kuin lukemisen aikana tajusinkaan, sillä jälkeenpäin tarkastellen en ymmärrä miksi muuten olisin ylipäätään sinnitellyt kirjan loppuun asti. Tekstissä itsessään ei ole mitään moitittavaa, se kun on hetkittäin jopa lennokasta. Tapahtumia kuljetetaan suurimmaksi osaksi melko tavanomaisesti eteenpäin, mutta on pieni ansio, ettei kerronta laahaa tai jää jumiin missään kohdassa. Kyse ei ole kielellisistä temppuiluista tai muista vastaavista ihmeellisyyksistä, vaan pienistä yllätyksistä koostuvasta vetävästä kerronnasta. Asioita ei välttämättä kuvailla täysin tavanomaisimmalla tavalla, vaan McEwan osaa leikitellä tekstillä silloin kun sille on sopivasti tilaa: "Vernon Halliday oli vähä vähältä havahtumassa unistaan - tai oikeastaan vain unenomaisen muodon elävöittämistä muistikuvista". Tarina voi olla tylsä, mutta sama ei päde tekstiin.
Ehkä minä olen vain tosikko enkä siksi löytänyt tarinasta komediaa saati sitten sen mustia sävyjä, mutta jos joku niitä huomaa, voi niiden yhdistäminen taidokkaaseen kieleen tehdä kirjasta jopa ihan hyvän tai enemmänkin. Oman tutkimusretkeni perusteella en sitä kuitenkaan usko ennen kuin minulle toisin todistetaan. Käyn joskus Atonementin kimppuun ja toivon pienempää pettymystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti