Tein vuosi sitten valmistuneen graduni Jens Lapiduksen Stockholm Noir-trilogiasta, enkä ole sittemmin uhrannut hänelle ajatustakaan. Ei sillä, että olisin noiden tahmeiden gradukuukausien aikana kehittänyt minkäänlaisia antipatioita Lapidusta kohtaan ihmisenä, tai edes alkanut kammota hänen teoksiaan. Kyse oli enemmän täydellisestä kiinnostuksen puutteesta. Kun on lähes vuoden tonkinut rikoskirjallisuuden syvimpiä saloja, päntännyt eri alalajien kymmeniä vivahteita ja plärännyt samaa kolmea romaania lukemattomia kertoja metsästäen sieltä satojen sivujen seasta yhtä tiettyä sitaattia tai kohtausta, ei lopputulosten tiivistyttyä 120:een sivuun välttämättä ihan heti jaksa sukeltaa tummanpuhuvaan Tukholman pahismaailmaan.
Ilmeisesti vuosi riitti palautumisjaksoksi, sillä odotin koko syksyn sormet syyhyten, että Lapiduksen uusin dekkari saapuisi pitkästä varausjonosta hoiviini. En vaivautunut ottamaan VIP-Rummet:in juonesta selvää etukäteen, sillä luotin Lapidukselle tunnusomaisen tyylin vievän mennessään, tapahtumakiemuroista viis. Melkoisen vyyhden Lapidus on joka tapauksessa rakentanut tällä(kin) kertaa, ja näin jälkeenpäin ajatellen se on kuin onkin olennainen osa koukuttavuutta. Laaja henkilögalleria takaa sen, että kirjassa setvittävät rikosnimikkeet eivät lopu kesken, ja tarpeeksi sokkeloiseksi pystytetty mysteeri pitää vauhdikkaassa imussaan loppuun saakka.
Juonen yksityiskohtainen avaaminen ei ole tarpeen, sillä jokainen Lapidusta lukenut tai jopa jonkin hänen teostensa pohjalta tehdyn elokuvan katsellut voi arvata, millaista gangstailua on luvassa (arvosteluni Luksuselämäästä kolmen vuoden takaa löytyy täältä). VIP-rummet ei poikkea kaavasta. Tarinan ytimessä on jälleen yksi nuori, hyvännäköinen, pimeälle puolelle eksynyt nousukasmiekkonen Philip, yksi romaanin alussa vankilasta vapautuva ja tapansa parantanut ex-gangsteri Teddy, yksi piinkova lakimiestoimistossa työskentelevä vahva naishahmo Emelie, sekä näiden kolmen edustamiin ryhmiin kuuluvia sivuhahmoja, jotka pistävät juonenkulkuun vipinää. On kidnappauksia, kiristystä, ihmiskauppaa ja palkkamurhia. Lapidus hyödyntää hyväksi havaitsemaansa pohjaa niin neuvokkaasti, että romaania on vaikea laskea käsistään.
Yllätyksellisyys ei kuulu Lapiduksen valtteihin, mutta se ei haittaa. VIP-rummet:in juoni ei kierry yhtä paksuksi lankakeräksi kuin Stockholm Noir-trilogian jännärit, vaan ratkottavia mysteereitä on periaatteessa yksi ainoa. Emelie palkataan selvittämään Philipin katoamista, ja hänen apurikseen värvätään vastentahtoinen Teddy, joka ajautuu mukaan pitkin hampain ja puoliksi vahingossa. Kaksikko kokee alusta asti toisensa luotaantyöntävänä, ja vastenmielisyyden tunteet vain lisääntyvät sitä mukaa kun he joutuvat selvittämään tapausta painostavissa ja äärimmäisen stressaavissa olosuhteissa. Lapidus ei pidä lukijaa pimennossa kenenkään päähenkilön mietteiden suhteen, vaan hyppelehtii näkökulmasta toiseen kovassa tahdissa. Eri osapuolten välillä vekslailu on oiva keino ylläpitää vauhdikkuutta ja ripotella mahdollisimman kutkuttavia cliffhangereita sinne tänne, mutta monet ihmisten väliset tulevat käänteet menetelmä kyllä paljastaa. Jos kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä on jatkuvasti toistensa kimpussa niin konkreettisesti kuin ajatuksissaan, ei ole vaikeaa arvata, millaiseen lopputulokseen vihanpito johtaa. Onneksi henkilökemiat ovat vain yksi osa palapeliä, eivätkä missään tapauksessa tärkeimmästä päästä.
Tärkeintä ei myöskään ole se, kuka teki minkäkin rikoksen, eikä välttämättä myöskään se, miksi. VIP-rummet ei siis pohjimmiltaan ole whodunnit tai whydunnit, vaikka toki molempia - syyllisiä sekä näiden motiiveja - arvuutellaan läpi romaanin. Olennaisinta on matka päätepisteeseen: kuinka Emelie ja Teddy selvittävät tapahtunutta mutka mutkalta, kuinka he uppoavat yhä syvemmälle arvoitukseen ja kadottavat rajan, joka kulkee työn ja muun elämän välillä.
On lähes huvittavaa, kuinka räikeästi Lapidus tavoittelee todenmukaisuutta tietyissä hyvin yksityiskohtaisiksi äityvissä selityksissä. Nämä koskevat useimmiten Emelien työtä asianajajana. En mene takuuseen siitä, onko käyttämäni termi oikea, mutta lakihommien parissa hän kuitenkin puurtaa miltei yötä päivää. On ilmiselvää, mikä Lapiduksen oma ammatti on kirjailijana toimimisen lisäksi, ja helpottavaa kyllä hän pitää lakikiemuroiden valottamisen ymmärrettävällä tasolla. Sen sijaan osa toimintakohtauksista menee niin epärealistisen rymistelyn puolelle, että on mahdotonta unohtaa lukevansa fiktiivistä dekkaria, vaikka aiheet ja ympäristöt kuinka olisivat nykypäivän Tukholman alamaailmaa mukailevia.
Stockholm Noir-trilogian tapaan valokeilaan kohoavat yhteiskunnassa vinksallaan olevat olosuhteet, kuten erilaisiin ihmisryhmiin kohdistuva syrjintä ja rahan vääristävä valta, mutta VIP-rummet on siitä huolimatta viihteellisempi ja irrallisempi kuin trilogia. Tietysti asetelma on itsenäisen teoksen ollessa kyseessä alusta alkaen eri, sillä vaikka satoihin sivuihin saa mahdutettua paljon huimia käänteitä, ei yksittäisestä romaanista voi millään kasvaa samalla tavalla painavaa ja syvälle porautuvaa teosta kuin trilogiasta. Mikä ei sinänsä ole moite. VIP-rummet on nautinnollisen vaivaton toimintapläjäys, jossa äärimmäisen vakavat aiheet on kääritty vetävään hurjasteluun.
Jens Lapidus: VIP-rummet. Wahlström & Widstrand 2014. 462 s.
Juonen yksityiskohtainen avaaminen ei ole tarpeen, sillä jokainen Lapidusta lukenut tai jopa jonkin hänen teostensa pohjalta tehdyn elokuvan katsellut voi arvata, millaista gangstailua on luvassa (arvosteluni Luksuselämäästä kolmen vuoden takaa löytyy täältä). VIP-rummet ei poikkea kaavasta. Tarinan ytimessä on jälleen yksi nuori, hyvännäköinen, pimeälle puolelle eksynyt nousukasmiekkonen Philip, yksi romaanin alussa vankilasta vapautuva ja tapansa parantanut ex-gangsteri Teddy, yksi piinkova lakimiestoimistossa työskentelevä vahva naishahmo Emelie, sekä näiden kolmen edustamiin ryhmiin kuuluvia sivuhahmoja, jotka pistävät juonenkulkuun vipinää. On kidnappauksia, kiristystä, ihmiskauppaa ja palkkamurhia. Lapidus hyödyntää hyväksi havaitsemaansa pohjaa niin neuvokkaasti, että romaania on vaikea laskea käsistään.
Yllätyksellisyys ei kuulu Lapiduksen valtteihin, mutta se ei haittaa. VIP-rummet:in juoni ei kierry yhtä paksuksi lankakeräksi kuin Stockholm Noir-trilogian jännärit, vaan ratkottavia mysteereitä on periaatteessa yksi ainoa. Emelie palkataan selvittämään Philipin katoamista, ja hänen apurikseen värvätään vastentahtoinen Teddy, joka ajautuu mukaan pitkin hampain ja puoliksi vahingossa. Kaksikko kokee alusta asti toisensa luotaantyöntävänä, ja vastenmielisyyden tunteet vain lisääntyvät sitä mukaa kun he joutuvat selvittämään tapausta painostavissa ja äärimmäisen stressaavissa olosuhteissa. Lapidus ei pidä lukijaa pimennossa kenenkään päähenkilön mietteiden suhteen, vaan hyppelehtii näkökulmasta toiseen kovassa tahdissa. Eri osapuolten välillä vekslailu on oiva keino ylläpitää vauhdikkuutta ja ripotella mahdollisimman kutkuttavia cliffhangereita sinne tänne, mutta monet ihmisten väliset tulevat käänteet menetelmä kyllä paljastaa. Jos kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä on jatkuvasti toistensa kimpussa niin konkreettisesti kuin ajatuksissaan, ei ole vaikeaa arvata, millaiseen lopputulokseen vihanpito johtaa. Onneksi henkilökemiat ovat vain yksi osa palapeliä, eivätkä missään tapauksessa tärkeimmästä päästä.
Tärkeintä ei myöskään ole se, kuka teki minkäkin rikoksen, eikä välttämättä myöskään se, miksi. VIP-rummet ei siis pohjimmiltaan ole whodunnit tai whydunnit, vaikka toki molempia - syyllisiä sekä näiden motiiveja - arvuutellaan läpi romaanin. Olennaisinta on matka päätepisteeseen: kuinka Emelie ja Teddy selvittävät tapahtunutta mutka mutkalta, kuinka he uppoavat yhä syvemmälle arvoitukseen ja kadottavat rajan, joka kulkee työn ja muun elämän välillä.
On lähes huvittavaa, kuinka räikeästi Lapidus tavoittelee todenmukaisuutta tietyissä hyvin yksityiskohtaisiksi äityvissä selityksissä. Nämä koskevat useimmiten Emelien työtä asianajajana. En mene takuuseen siitä, onko käyttämäni termi oikea, mutta lakihommien parissa hän kuitenkin puurtaa miltei yötä päivää. On ilmiselvää, mikä Lapiduksen oma ammatti on kirjailijana toimimisen lisäksi, ja helpottavaa kyllä hän pitää lakikiemuroiden valottamisen ymmärrettävällä tasolla. Sen sijaan osa toimintakohtauksista menee niin epärealistisen rymistelyn puolelle, että on mahdotonta unohtaa lukevansa fiktiivistä dekkaria, vaikka aiheet ja ympäristöt kuinka olisivat nykypäivän Tukholman alamaailmaa mukailevia.
Stockholm Noir-trilogian tapaan valokeilaan kohoavat yhteiskunnassa vinksallaan olevat olosuhteet, kuten erilaisiin ihmisryhmiin kohdistuva syrjintä ja rahan vääristävä valta, mutta VIP-rummet on siitä huolimatta viihteellisempi ja irrallisempi kuin trilogia. Tietysti asetelma on itsenäisen teoksen ollessa kyseessä alusta alkaen eri, sillä vaikka satoihin sivuihin saa mahdutettua paljon huimia käänteitä, ei yksittäisestä romaanista voi millään kasvaa samalla tavalla painavaa ja syvälle porautuvaa teosta kuin trilogiasta. Mikä ei sinänsä ole moite. VIP-rummet on nautinnollisen vaivaton toimintapläjäys, jossa äärimmäisen vakavat aiheet on kääritty vetävään hurjasteluun.
Jens Lapidus: VIP-rummet. Wahlström & Widstrand 2014. 462 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti