Viha on niin vahva sana, että en totta puhuen keksi yhtäkään kirjaa, jonka voisin epäröimättä laittaa tuohon kategoriaan. En yksinkertaisesti lähtökohtaisesti valitse luettavakseni sellaisia kirjoja, jotka eivät jollakin tasolla vetoa minuun, ja tylsemmänpuoleiset opintojen kautta hyllyyni valikoituneet pakolliset luettavat ovat menneet silkalla sinnikkyydellä. Jokaisessa kirjallisessa tuotoksessa on yleensä jotakin, josta saa kiinni, tai jos teos on kauttaaltaan pitkäveteinen, ei lukukokemuksesta silti ikinä tule niin hirvittävää, että viitsisin puhua vihasta.
Siksi otan kiertotien ja valitsen Merja Laitisen lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä läheissuhteissa käsittelevän teoksen Häväistyt ruumiit, rikotut mielet (Vastapaino 2004). Opiskeluaikoina tapanani oli kierrellä opiskelijakirjaston hyllyjä, jotka on lajiteltu tieteenalojen mukaan, ja kesän alussa 2011 mielenkiintoni heräsi Laitisen tutkimusta kohtaan. Kenties taiteellinen kansi sai sen ponnahtamaan esiin kuivempien ulkoasujen omaavien julkaisujen joukosta, mutta myös ennestään tuntematon aihe kutsui minua perehtymään syvemmin.
 |
| Kuva |
Sanon heti, että en missään nimessä vihaa teosta itsessään. Laitinen on tehnyt mittaamattoman tärkeän työn tuomalla päivänvaloon näin rankan ja jopa tabuna pidetyn aiheen. Tutkimus on selkeästi jäsennelty, aihetta lähestytään monipuolisesti erilaisista näkökulmista, taustatyö on tehty harkiten ja Laitinen on haastatteluista päätellen taitava valitsemaan kulloisellekin henkilölle parhaiten soveltuvan lähestymistavan. Laitinen onnistuu tasapainoilemaan sillä rajalla, missä tarvittava etäisyys tutkimukseen osallistuneisiin säilyy, kadottamatta kuitenkaan todenmukaisuutta.
Häväistyt ruumiit, rikotut mielet linkittyy vihaan siten, että aihe on yksinkertaisesti niin käsittämättömän raju, että tunnemyllerryksiltä ei lukiessa voi välttyä. Vihaan sitä, että maailmassa on syy kirjoittaa tällainen kirja. Avuttomuus, suru ja raivo ovat hallitsevat muistiini jääneet olotilat. Sanat tuntuvat kuitenkin niin tyhjiltä kirjan aihetta miettiessä, että ei ole hyötyä ruotia niitä sen enempää. Uskon näin kipeisiin aiheisiin perehtymisen kuitenkin olevan olennainen osa ihmisenä kehittymistä, joten vaikka valitsin kirjan kyseenalaisen otsikon alle, on Laitista kiittäminen arvokkaasta työstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti