Palaan näin tyylikkästi lähes vuoden tauon jälkeen 30 päivän lukuhaasteeseen, jonka aloitin viime marraskuussa tarkalleen ottaen tasan samana päivämääränä kuin nyt. En tiedä mikä jättimäinen jumitus elämässäni viime keväänä alkoi, mutta nyt tunnen ilokseni kirjoittamisen ja lukemisen innon palanneen vahvempana kuin kuukausiin. Mikäs siis sen kekseliäämpi keino saada tuotteliaisuuden liekit täyteen loimuunsa kuin ulkoisista formaattivaatimuksista vapaa lukuhaaste.
Olen kamalan huono lukemaan klassikoita. Yleensä opinnoistani puhuttaessa ihmiset alkavat tiputella kuuluisien kirjailijoiden ja teosten nimiä olettaen minulla olevan napakka mielipide joka ikisestä, ja normaalisti joudun latistamaan heidän odottavat ilmeensä olankohautuksella ja "en oo lukenut"-muminalla. Pohjoismaisen kirjallisuustieteen perusopintoihin kuului tietysti yksi jos toinenkin suurteos, mutta valikoiva muistini on tähän päivään mennessä ehtinyt tiputtaa suurimman osan kyydistään. Asenteeni klassikoita kohtaan on muutenkin aavistuksen lapsellinen: en oikein jaksa niitä. Minulla on jonkinlainen ties mistä tuulesta temmattu kuva kyseiseen ryhmään kuuluvista teoksista, ja se on kuiva, raskaslukuinen tiiliskivi.
Meinasin ajautua pohdiskelemaan klassikon tarkempia määrittelykeinoja, mutta en lähdekään sille tielle. L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö on niin itsestäänselvä valinta, että se tuskin tulee kenellekään kummoisena yllätyksenä. En ole lukenut yhtäkään osaa varhaisteinivuosieni jälkeen, mutta olen satavarma, että kun toivottavasti mahdollisimman lähiaikoina sukellan tuohon haaveelliseen maailmaan, en koe pienintäkään pettymyksen häivää. Rakas Uuden Kuun Emilia oli minulle niin merkittävä esikuva ja lohtu kaikissa nuoruusiän karikoissa, että hänen seuraansa palaaminen tulee varmasti olemaan mitä lempein ja ilahduttavin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti