tiistai 24. heinäkuuta 2012

Suzanne Collins - The Hunger Games



Tartuin siihen genreen, joka kiinnostaa minua yleensä vähiten. Fantasiaa ja taisteluja jokainen kirja täynnä. Olin lukenut sen verran kehuja The Hunger Games-trilogiasta, että päätin voittaa ennakkoluuloni ja koettaa onneani. Ehkä löytäisin kokonaan uuden portin johonkin uuteen ja jännittävään? Tällaisia kirjoja nimittäin luulisi löytyvän mielin määrin kirjastojen fantasiahyllyiltä. Ja rakastanhan minä Harry Pottereita, joihin jollakin tapaa vertasin tätä sarjaa taustatiedon pohjalta ennen kuin aloin lukea. Mielikuvituksellista tarinankerrontaa, keksittyjä maailmoja, jotka on naamioitu nuortenkirjojen valeasuun mutta joista sekä aikuiset että teini-ikäiset innostuvat. Joku kertoi minulle, että Collinsin trilogia on nostettu ehkä jopa hieman pakottaen suureen suosioon, sillä markkinoilta löytyi sopiva rako Pottereiden alkaessa olla loppuun ammennettuja.

Kirjojen maailma on jaettu eri alueisiin, jotka on numeroitu yhdestä kahteentoista (myöhemmin kolmeentoista) ja joita hallitsee Capitol. Jokaisella alueella on omat keinonsa ansaita elantonsa, paitsi Capitolissa, joka muistuttaa lähinnä meidän suurkaupunkejamme. Siellä ihmisillä on varaa keskittyä ulkonäköön ja syödä joka päivä vatsansa täyteen, kun muiden alueiden asukkaiden täytyy käydä jokapäiväistä kamppailua siitä, että pysyy hengissä. Säännöllisin väliajoin järjestetään nälkäpelit, joihin valitaan satunnaisesti kaksi kilpailijaa jokaisesta alueesta. Heidät kuljetetaan Capitoliin, jossa heidät ensin prepataan edustuskuntoon ja hemmotellaan mielin määrin, kunnes heidät heitetään taistelukentälle, jossa kaikki on sallittua ja viimeinen eloonjäänyt voittaa. Katniss ei rakasta ketään niin paljon kuin pikkusiskoaan, ja kun pikku Prim valitaan peleihin, ottaa Katniss hänen paikkansa, sillä hän mieluummin kuolee kuin katsoo siskonsa kuolevan. Samoihin peleihin valitaan leipurin poika Peeta, josta tulee Katnissin taistelupari ja josta myös leivotaan hänen rakastettunsa. Pikkuhiljaa selviää, ettei lempiväisten esittäminen ole Peetan puolelta teeskentelyä, ja Katnissinkin tunteet syvenevät tarinan aikana.

Ekassa kirjassa ideana on perinteiset Hunger Gamesit, tokassa ja kolmannessa taistelu leviää pelien ulkopuolelle. Nousee kapina Capitolia vastaan, ja Katnissista tulee osittain oman tahtonsa vastaisesti sen symboli ja johtaja. Viimeistä kirjaa kohden tarina saa tummempia sävyjä, ja ensimmäisen kirjan onnellinen loppu on pelkkä kaukainen muisto. Henkilöt muuttuvat paljon taisteluiden tuoksinassa, ja varsinkin Peetan kohtalo on inhottava. Alussa hän on hyväsydäminen, vilpitön ja reilu, mutta jouduttuaan Capitolin valtaapitävien käsittelyyn hänestä tulee viiltävän ilkeä ja kyräilevä, eikä hänen rakkaudestaan Katnissiin ole jäljellä mitään. Eikä ole varmaa, pystytäänkö oikea Peeta vetämään esiin vihollisen luoman monsterin alta enää koskaan.

Collins on hyvä luomaan henkilöihinsä erilaisia nyansseja, jos puhutaan pelkistä päähenkilöistä. Katniss on piristävä sankaritar siinä mielessä, ettei hän ole läpeensä hyvä tai rohkea. Hän on yhtä viallinen kuin kuka tahansa muu normaali ihminen, vaikka hän onnistuu selviämään järkyttävistä koettelemuksista kerta toisensa jälkeen. En kuitenkaan osannut pitää hänestä sataprosenttisesti. Katniss on huimapäinen ja impulsiivinen, eikä hän ajattele turhaan muiden mielipiteitä, mutta ei minua hänen häikäilemättömyytensä ärsyttänyt. Itse asiassa en osaa suoraan sanoa, miksi en kiintynyt häneen täysillä. Ehkä hän oli kuitenkin liian roisi ja heittäytyvä minun makuuni. Ja liian synkkä. Hänen oma elämänsä ei loppua myöten merkitse hänelle mitään, vain läheisten pelastaminen. Sen voisi nähdä jalona, mutta mielessäni pyöri vain, että hanki hieman kunnioitusta itseäsi kohtaan, nainen! Katniss tekee mitä haluaa kyselemättä muilta, ja välillä tämä omapäisyys kohoaa rasittaviin mittoihin.

Peeta oli aluksi mielestäni omahyväinen kiiltokuvapoika, enkä uskonut lainkaan, että hänen ja Katnissin välillä voisi olla mitään todellisia kiintymyksen tunteita. Peetan hahmo on kuitenkin Collinsin parasta antia, sillä hänestä kehittyy jotenkin huomaamatta todella rakastettava henkilö. Jopa silloin kun Peetan persoonallisuutta oli manipuloitu, huomasin kannustavani häntä edelleen ja toivovani kovasti, että hän palaisi ennalleen. Kirjojen rakkaustarina ei onneksi ole perinteistä sorttia, vaan se odottaa jatkuvasti täyttymystään ja pitää lukijaa jänittyksessä pienillä pilkahduksilla siitä, mitä Katnissin ja Peetan välillä voisi olla. Katnissin paras ystävä Gale tuo omat haasteensa ja toimii uhkana Peetalle, vaikka välillä hieman kummastelin, miten pojat antavat Katnissin hyppiä heidän välillään miten lystää. Ehkä sekin on syy sille, etten ollut täysin suopea Katnissia kohtaan koko ajan. Ei hän sentään riepottele miehiä miten sattuu, vaan ottaa heidän tunteensa huomioon, mutta silti hänen jahkailunsa tuntui välillä epäreilulta.

Kirjat ovat kerronnaltaan melko simppeleitä. Tapahtumat kerrotaan preesensissä, ja välillä "menemme sinne ja teemme sitä ja puhumme tätä" on suorastaan tylsää lukemista. Jotain kertoo sekin, että luin kirjat yhtä nopeasti englanniksi kuin olisin lukenut suomeksi. En välillä edes tajunnut lukevani kieltä, joka ei ole äidinkieleni.

Ensimmäistä osaa voi vielä hyvillä mielin sanoa jännittäväksi. Minä suorastaan puristin kirjaa välillä rystyset valkeina, koska hermoilin niin kovasti taistelujen tuoksinassa. Hetkittäin jännitys meinasi kohota niin korkealle, että halusin melkein lopettaa lukemisen kesken. En kuitenkaan pystynyt, sillä minun oli PAKKO tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Nälkäpelien teeman jatkuessa isommassa mittakaavassa toisissa kirjoissa en enää jaksanut innostua, ja varsinkin Mockingjayn luin melko huolimattomasti päästäkseni pian loppuun. Välillä tapahtumat junnaavat liiaksi paikoillaan, kun sotajoukot pohtivat strategioitaan, ja välillä tappelut ovat sellaista sohimista sinne tänne, etten edes jaksanut seurata, kuka kuoli ja kuka haavoittui pahasti. Taas.

Kun kehuin päähenkilöiden monipuolisuutta, ei samaa voi sanoa muusta porukasta. Katnissin taustajoukko vaihtuu jossain vaiheessa lähes kokonaan uuteen, ja henkilöitä tipahtelee silloin tällöin kuolleena pois ryhmästä, joten en edes onnistunut painamaan mieleeni sivuhahmojen nimiä. He häilyvät taustalla vailla sen suurempaa tarkoitusta. Pari Katnissille läheisemmän henkilön kuolemaa kyllä kirpaisee, mutta siinä vaiheessa olin jo menettänyt mielenkiintoni joukkion viimeiseen retkeen ja halusin vain tietää loppuratkaisun.

Kansienkin kuvituksessa näkyvä tuli-teema pyörii onnistuneesti mukana alusta loppuun. Sana saa useita merkityksiä pitkin tarinaa, ja haluaisin todella nähdä, miltä Katniss - tyttö, joka on tulessa - näyttää palavassa puvussaan. Onneksi elokuva odottaa vielä katsomistaan, ja se perustuu ymmärtääkseni vain ensimmäiseen kirjaan (thank god, muuten taitaisi jäädä väliin). Yhtäläisyyksiä meidän kontrasteja täynnä olevaan maailmaamme ei myöskään voi olla huomaamatta, sillä ne on puserrettu näkyvästi kirjojen pieneen maailmaan. Capitolin vallassa olevat toisistaan eristetyt köyhät alueet ovat kehitysmaita, Capitol on länsimaat. Yltäkylläisyys ja ihmisten huoli ulkonäöstään Capitolissa on selkeästi laitettu muistuttamaan siitä, kuinka toisarvoista pinnallisuus on, varsinkin sitten kun koittaa vallankumouksen aika ja kaikkialla pätevät viidakon lait. Ihan hyvä viesti toki, joka kenties avaa nuorempien lukijoiden silmiä, mutta samalla melko yksinkertainen ja tavanomainen sanoma. Tai kenties Collinsin tarkoitus ei edes ole saarnata siitä, että toisilla on huonommin ja toisilla paremmin ja roolit voivat milloin vain luhistua, ehkä hän vain ammentaa mielikuvitusmaailmansa perusteet tosielämästä.

Vertailu Harry Potteriin on älytöntä, siitä ja The Hunger Gamesista ei voi edes puhua samana päivänä. Toivon, että olisin jättänyt trilogian sikseen ensimmäisen kirjan jälkeen, vaikka Peetan ja Katnissin yhteisen tarinan seuraaminen olikin miellyttävää loppuun asti. Tai miellyttävä ei ehkä kuvaa heidän suhdettaan parhaiten kaiken onnettoman sotkun takia, mutta kiinnostavaa. Tällä kertaa en siis avannut portteja uuteen kiehtovaan maailmaan, mutta voisin minä lukea samankaltaisen tarinan joskus uudestaankin, kunhan jännitys pysyy yllä ja tapahtumat tuoreina.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Robert James Waller - Hiljaiset sillat


Ensin on pakko sanoa, että kirjan kansi ei miellytä minua ollenkaan. Värit ovat nahkeat ja haalistuneet, punainen "MENESTYSTARINA MYÖS ELOKUVANA" kirkuu kuin Iltalehden otsikko konsanaan, ja kirjan sivut ovat likaisen ruskeat. En edes tiedä miksi kelpuutin kirjan mukaani kirjastosta, mutta sisältö ei sentään ole IHAN yhtä kauhea kuin kirjan ulkoasu.

Valokuvaaja Robert Kincaid ajaa hiljaisen maalaiskylän asukkaan Francescan pihaan pyytääkseen ajo-ohjeita läheisille silloille, jotka hän aikoo kuvata. Francesca lähtee näyttämään tietä, eikä paluuta entisenlaiseen elämään enää sen jälkeen ole. Francescalla on mies ja kaksi lasta, mutta hän ei voi kieltää vahvoja tunteitaan Robertia kohtaan. Asiaa ei auta, että Robert tuntee samalla tavalla. Francescan miehen ollessa lasten kanssa sopivasti matkoilla Robert ja Francesca viettävät tiiviisti aikaa yhdessä, ensin kohteliaan etäisyyden päästä, lopuksi toistensa tiukassa syleilyssä (kuten kuvasta näkyy, joten yllätykselliseksi kirjaa ei voi sanoa).

Minä luulin olevani intohimoisen rakkauden suuri kannattaja, ja rakastankin tunteellisten tarinoiden lukemista, mutta liika on liikaa. Valitsen yleensä aina tunteet logiikan ja järjen yli, enkä usko että ihmiset pystyvät kontrolloimaan kaikkea itsessään, mutta Hiljaiset sillat sai skeptisen puoleni esiin hyvin nopeasti. Rakkaustarina on pakattu liian täyteen tunteita ja kohtalokkuutta. Lukija pidetään suurimmaksi osaksi Francescan näkökulmassa, mutta Robertin mietteet eivät suinkaan jää epäselviksi. Kirjan alkutekstissä varoitetaan siitä, että tarina saattaa herättää epäuskoa, ja sitä se totta vieköön tekeekin. En edes ottanut huomioon sitä mahdollisuutta, että kyseessä olisi muka oikeasti tositarina.

Jatkuvasti tunteettomammaksi käyvässä maailmassa ruhjoutuva herkkyytemme peittyy arpikuoren alle. En tiedä varmasti missä suuri intohimo loppuu ja äitelyys alkaa. Mutta taipumuksemme pilkata ensin mainitun mahdollisuuttakin ja leimata syvät, aidot tunteet imeliksi vaikeuttaa pääsyä Robert Kincaidin ja Francesca Johnsonin tarinan ymmärtämiseksi tarpeelliseen lempeyden valtakuntaan.

Hälytyskellojen olisi ehdottomasti pitänyt soida tässä vaiheessa, sillä olen ilmeisesti peittänyt herkkyyteni arpikuoren alle kokiessani tarinan ennemmin huvittavana kuin romanttisena. Voisin harmitella sitä, että menetin mahdollisuuden piehtaroida kyynelehtien suuren rakkaustarinan lempeässä aallokossa, mutta toisaalta kyynisyyteni ei harmita minua lainkaan, sillä en oikeastaan edes haluaisi niellä tällaista soopaa.

Waller kiinnittää usein lukijan huomion pieniin yksityiskohtiin päähenkilöidensä olemuksessa, sillä ruumiinkielen, pitkien hiljaisuuksien ja jopa vaatteiden istuvuuden tehtävänä on ilmeisesti ilmaista piilotettuja merkityksiä. Tai no, ei tarvitse kaivaa erityisen syvältä tämän merkityksen löytämiseksi, sillä molemminpuolinen rakkaus, joka vain odottaa purkautumistaan, on selkeästi esillä alusta asti. Tarkoituksena on luultavasti ollut aistikkaan tunnelman luominen, jossa pieninkin puoli-vahingossa tehty hipaisu on jännitettä täynnä, mutta aistikkuus muuttuu nopeasti koomiseksi.

Francesca katseli farkkuja jotka kiristyivät miehen reisilihasten ympärille tämän polvistuessa. Haalistunutta denimpaitaa joka takertui miehen selkään ja harmaata tukkaa joka ylsi paidankaulukselle. Mies kyykötti säätämässä välineitään, ja ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan Francesca tunsi jalkovälinsä kostuvan vain katsellessaan jotakuta.

Seriously? 

Suurin ongelma kirjassa on Robert, sillä hän on aivan liian epäuskottava ainakin minun silmissäni. Ja kannessa hän on likaisen harmaahapsisen sedän näköinen. Hän voisi olla viehättävä, jos ominaisuuksia karsittaisiin ja luonteenpiirteitä hillittäisiin, mutta kirjassa niille on tehty päinvastoin. Robertia kuvaillaan fyysisesti vahvaksi mutta mieleltään herkäksi, jopa runolliseksi, ja hänen vaikuttavat puheensa ja hiljainen intensiivisyytensä hurmaavat Francescan lähes ensisilmäyksellä. Hän sanoo aina oikeat sanat, hän on aina huomaavainen, hän on täydellinen sängyssä. Hän ei ota valokuvia, vaan hän tekee niitä, sillä hän on suuri valokuvataiteilija. Mitä hän ei tietenkään sano itse, sillä se olisi omahyväistä, vaan se tulee ilmi hänen pitkissä puheenvuoroissaan valokuvaamisen olemuksesta ja Francescan reaktioissa. Niiden jälkeen Francesca on nimittäin aivan polvillaan miehen edessä, sillä hänelle Robertin puhe on kirjallisuutta. Eniten minua kuitenkin riemastuttivat kuvaukset jostakin mystisestä voimasta Robertin sisällä, jostakin pelottavasta ja vaarallisesta, jota hän tuskin itsekään tiedostaa mutta jonka naiset hänen ympärillään aistivat. Ehkä täydelliselle Robertille piti keksiä jokin ominaisuus vastapainoksi pehmeille puolille, joka tekee hänestä vähemmän turvallisen ja ennalta-arvattavan. Välillä kuitenkin tuntuu, että päähenkilönä patsastelee miehen sijaan satuolento. Ihme ettei Robert yhtäkkiä muutu kotkaksi tai petoeläimeksi ja ala toteuttaa luonteensa hämärää ja mahtipontista puolta, hän kun on "puoliksi mies, puoliksi jotain muuta".

Loppuhuipennukseksi tarkoitettu rakastelukohtaus on mielestäni kirjan parhainta antia siksi, että se on niin hersyvän hauska.

Yö kului ja huikea kieppuva tanssi jatkui. Robert Kincaid hylkäsi johdonmukaisen ajattelun kahleet ja antoi mielessään vallan muodoille, äänille ja varjoille. Hän kulki vanhojen vaistojen polkuja, etsi tien kesänurmelle sulavien, auringon valaisemien kuurakynttilöiden ja syksyn punaisten lehtien loisteessa.

Lauseet sinänsä ovat kauniita, mutta tarinan kontekstissa ne lähinnä ärsyttävät minua. Tätäkö pitäisi uskoa? Aktin aikana Robert vieläpä kuiskailee runonpätkiä Francescan korviin, joka kadottaa itsensä täysin ja saa mielen orgasmeja.

Francesca on sentään hieman siedettävämpi ja ennen kaikkea uskottavampi. En moiti häntä lainkaan siitä, että hän lankeaa maalaistaloemännän arjessaan tumman komean muukalaisen syleilyyn. Lopussa hän tekee kuitenkin järkevän ratkaisun ja valitsee perheensä Robertin sijaan, mutta siitä saadaankin sitten kuulla hamaan loppuun asti. Kenties silmieni olisi pitänyt täyttyä kyynelistä kun Robert ajaa ulos kylästä viimeisen kerran ja Francesca voisi vain muutamalla askeleella valita onnellisen elämän syvästi rakastamansa miehen rinnalla, mutta jälleen kerran ärsyynnyin asioiden toistuvaan vatvomiseen. Francesca on tehnyt valintansa ja on selvää, ettei hän enää aio perua sitä, joten jännitystä ei ole nimeksikään. Olisihan se ollut kiva, jos he olisivat saaneet toisensa ja eläneet elämänsä onnellisina loppuun asti, mutta nyt kävi toisin ja sillä selvä. Francescan ja Robertin elämistä kuitenkin jauhetaan traagiseen loppuun asti. Minun puolestani kirja olisi saanut päättyä Robertin kuvioista katoamiseen, sillä kaikki muu on tarinaa pitkittävää löpinää siitä, kuinka elämä on epäreilua.

Toivottavasti en vaikuta kauhean kovasydämiseltä. Jos joku onnistui eläytymään kirjaan ja välittämään Robertista ja Francescasta, kerro minulle miten sen teit!

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Muriel Barbery - The Elegance of the Hedgehog



Aloitin tämän kirjan lukemisen suomeksi ja vaihdoin muutaman kymmenen sivun jälkeen englantiin. Luulin lukevani alkuperäiskielellä, kunnes vähän ajan päästä tajusin, että kyseessähän on ranskalaisen kirjailijan kehuttu romaani. Ehkä nimen Muriel Barbery olisi pitänyt kertoa jotakin, mutta minusta se menisi ihan hyvin englantilaisestakin nimestä. Mutta kai minun olisi kuitenkin pitänyt tietää jo ennen kirjaan tarttumista, minkälaisesta ja minkä maalaisesta kirjasta on kyse, sillä ilmeisesti teoksen ympärillä on ollut jonkinlaista myllerrystä sen ilmestyessä. Ainakin kaikilla, jotka näkivät minun lukevan kirjaa, oli jokin mielipide siitä. Tai jos ei mielipide, niin kysymys, onko kirja niin hyvä kuin sanotaan.

The Elegance of the Hedgehog on kahden samassa rakennuksessa asuvan naispuolisen henkilön näkökulmasta kerrottu tarina, joka syvenee jatkuvasti sitä mukaa, kun lukija oppii tuntemaan henkilöt. Yksi naisista on rakennuksen portinvartija Renée, joka yrittää esittää hölmömpää kuin oikeasti on. Todellisuudessa hän lukee Tolstoita, katsoo taide-elokuvia sekä pohtii taiteen olemusta ja Edmund Husserlin teorioita fenomenologiasta. Naapureiltaan hän peittää kaiken, mikä voisi vihjatakin hänen oikeasta persoonastaan, ja piiloutuu yksinkertaisen portinvartijan kuoren alle vastaamalla asukkaille yksitavuisesti ja pysyttelemällä tarpeeksi etäällä heistä.

Paloma on 12-vuotias elämään kyllästynyt tyttö, joka halveksii perhettään ja suunnittelee itsemurhaa. Ennen itsetuhoiselle kohtalolleen etukäteen määräämäänsä päivämäärää hän koettaa etsiä jotakin, joka kannustaisi häntä jatkamaan maanpäällistä vaellusta, mutta tarpeeksi painavia syitä elää ei vain tunnu löytyvän. Hänen tekstinsä ovat kuin otteita päiväkirjasta tai muistikirjasta, sillä ne ovat pieniä kertomuksenpätkiä tai oivalluksia, jotka alkavat aina sanoilla "Profound thought No." tai "Journal of the Movement of the World No.". Numeroita ehtii kertyä yhteensä parisenkymmentä. Ei kuitenkaan ole lainkaan varmaa, ehtiikö Paloma löytää syytä elämiseen ennen kirjan loppua. Minä pidin koko ajan peukkuja pystyssä, sillä Paloma on oikein hellyttävä kyynisen ulkokuorensa alla. Hän arvioi ja tuomitsee ihmisiä jatkuvasti vihaisten kriteereidensä pohjalta, mutta hän ei kuitenkaan ole paha ihminen. Hän ei siedä teennäisyyttä, vaan haluaa vain, että ihmiset ravistautuisivat irti turhasta hössöttämisestä.

Rakennukseen muuttaa japanilainen herra Ozu, ja hänestä tulee yksi harvoista, jonka seurassa sekä Renée että Paloma uskaltavat olla oma itsensä. Seuraukset niistä suhteista, jotka solmitaan Ozun ansiosta, osoittautuvat lopulta käänteentekeviksi merkkipaaluiksi kaikkien asiaan sekaantuneiden elämissä.

 Harmittelin välillä, etten jatkanut kirjan lukemista suomeksi, sillä etenkin Renéen filosofiset pohdinnat osoittautuivat erittäin haastaviksi. Keskittymiseni ei välillä meinannut riittää monimutkaisten ajatuskulkujen seuraamiseen,  vaikka olen opiskellut aivan samoja asioita pari vuotta sitten (nyt on siis kyse siitä Husserlista). Silloin tuskastelin sitä, että minun oli PAKKO tajuta jotakin päästäkseni tentistä läpi. Tällä kertaa pystyin onneksi tyytymään pelkkään epämääräiseen käsitykseen siitä, mistä suunnilleen on kyse, mutta en kyllä edes välttämättä osaisi toistaa sitä enää tässä. Aivonystyröiden hiomisen lisäksi myös sanakirja.org:lle löytyi käyttöä, sillä teksti oli todella rikasta. Monille sanoille olisi varmasti löytynyt useita vähemmän hienoja synonyymejä, mutta se olisi ollut pois kirjan laadukkuudesta. The Elegance of the Hedgehog on nimittäin hienostunut romaani, joka osoittaa todellisten valioyksilöiden löytyvän niiden joukosta, jotka eivät haali maallisia vaan henkisiä rikkauksia. Pointtia todistetaan jo viimeisen päälle hiotun kauniin kielen kautta, joka on ehkä jopa yhtä keskeinen osa romaania kuin juoni. Barbery saisi luultavasti laajan fanikunnan vaikka kirjoittaisi kirjan kukkien kastelusta, kunhan vain muistaisi pysytellä kiehtovassa ulosannissaan. Juonesta vielä sen verran, että puhtaat sielut vs. pinnalliset rikkaat kuulostaa ehkä kliseiseltä ja haukotuttavalta, mutta Barbery kokoaa tämän enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyden omaperäiseksi ja lämpimäksi tarinaksi. Kunhan väärinymmärretyt yksinäiset taiteilijaluonteet ovat vilpittömiä eivätkä kohota itseään halveksimiensa ihmisjoukkojen yläpuolelle säälinsekaisessa angstissaan, mikä ei onneksi tässä romaanissa ole vaarana.

Minun oli vaikea olla näkemättä yhtäläisyyksiä Roald Dahlin Matildan kanssa. Siinäkin älykäs ja kiltti nainen ystävystyy ikäisiään fiksumman ja ohjat omissa käsissään pitävän lapsen kanssa, kunnes ottaa tämän lopulta hellään hoivaansa. Ystävyydestä puhuminen menee ehkä hieman liian pitkälle Renéen ja Paloman kohdalla, mutta peruskuvio on sama. Palomankin vanhemmat ovat idiootteja tolvanoita, vaikka hänkin ymmärtää lopussa, ettei se ole heidän vikansa ja antaa heille oivalluksen myötä anteeksi. Matilda on kuitenkin viaton satu Barberyn tarinaan verrattuna, sillä Matildaan on sekoitettu yliluonnollisia aineksia ja ihmiset ilkeätä rehtoria ja vanhempia lukuunottamatta ovat miellyttäviä ja kohteliaita. Paitsi let's face it: Miss Honeyn kaltaisia pyhimyksiä ei oikeasti ole. Barberyn tarina voisi olla todellista elämää, eikä se lopu täydellisen onnellisesti. (Toivottavasti en nyt paljasta liikaa, mutta jos pelkäätte spoilereita, kannattaa hypätä seuraavaan kappaleeseen.) En jostain syystä kuitenkaan hätkähtänyt tai liikuttunut lopussa. Ehkä en kiintynyt henkilöihin tarpeeksi, tai ehkä he tuntuivat niin kaukaisilta ranskalaisessa hienostoihmisiä täynnä olevassa kerrostalossaan, tai ehkä onnelliset piirteet kompensoivat, sillä en yksinkertaisesti surrut lainkaan. Sinänsä kuitenkin kekseliäs veto Barberyltä, että se tuli minulle yllätyksenä siihen mittaan asti, että luulin tapahtumaa ensin vain vertauskuvalliseksi.

Oliko kirja sitten niin hyvä kuin on kehuttu? Takakannessa lukee, että kappaleita on myyty yli 2,5 miljoonaa ja Observerin kehu "Moving... an admirable novel" koristaa etukantta. Minun oli vaikea päästä kirjan imuun, mutta tajuttuani millaisesta tarinasta on kyse, ei ongelmia enää ollut. Aluksi tapahtumat tuntuivat junnaavan paikoillaan, ja koska olin etukäteen täysin tietämätön juonesta. henkilöistä ja kertojaratkaisusta, melkein ärsyynnyin, kun mitään konkreettista ei tapahtunut. Ei kirjasta missään vaiheessa tule mitään toiminnantäyteistä hurjapäistä pläjäystä, mutta Paloman ja Renéen kertomukset vilkastuvat ja muuttuvat mielenkiintoisemmiksi. Sekin auttaa, jos heistä alkaa pitää, eivätkä he ole enää satunnaiset vanhempi nainen ja nuori tyttönen. Alussa lukija tutustutetaan henkilöihin ja taustoihin samalla kun pohditaan maailman menoa. Kun pelkkiin ajatuksiin - Renéen ja Paloman siis - pohjautuvaan tarinankerrontaan tottuu, eivätkä lyhyet yhden mietteen ympärille perustuvat luvut enää tunnu katkonaisilta ja keskeneräisiltä, on helpompi keskittyä kirjan tarjoilemiin viisauksiin. Olen varma, että saisin vielä kauheasti irti toisella tai kolmannella lukukerralla, mutta toisaalta... ei kirja NIIN hyvä ollut, että alkaisin kahlata sitä läpi uudestaan. Tarina on huoliteltu ja jokainen sana on mietitty moneen kertaan, mikään ei ole väärällä paikallaan. Oikein ilahduttava romaani, jossa ei tavallaan tapahdu paljoa mutta joka vaatii lukijaltaan paljon, ainakin jos haluaa sisäistää sen omalaatuisuuden.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Oscar Wilde - The Importance of Being Earnest

Löysin Jenni S.:n blogista varsin hyödyllisen linkin tylsiin työpäiviin. Toki minun pitäisi kirjoja rakastavana varmasti olla jo tietoinen tuosta vanhempia e-kirjoja ilmaiseksi jakavasta sivustosta, ja olen varmaan joskus siellä vieraillutkin, mutta nyt vasta aloin selata tarjontaa tarkemmin. Oscar Wilden näytelmän nimi The Importance of Being Earnest muistutti minua etäisesti jostakin, joten avasin tekstin ja aloin lukea. Myöhemmin tajusin, että yläasteella koulumme draamaklubi esitti meille oman suomenruotsalaisen sovituksensa kyseisestä komediasta, mutta sisältö on unohtunut minulta aikoja sitten. Nyt se on kuitenkin tuoreessa muistissa, sillä näytelmän lukaisee pikaisesti.

Tapahtumista voin sanoa sen verran, että näytelmään sisältyy kaksi hieman epäsoveliasta kosintaa, paheksuva vanhempi rouva, sekavia väärinkäsityksiä ja perhesuhteiden selvittelyä. Kolmeen näytökseen mahtuu roppakaupalla vauhdikkaita käänteitä, dramaattisia tunteenpurkauksia ja näppärää sanailua. Loppu on onnellinen ja kaikki menee kuten kuuluukin, mutta ensin on toki käytävä läpi muutama este ja saatava vastahakoisen tädin suostumus. Varoitan, että alapuolelta löytyy muutama pitkä tekstinäyte. Yritän yleensä välttää teidän hukuttamistanne sitaatteihin, mutta tässä tapauksessa ne havainnollistavat näytelmän olemusta niin erinomaisesti, etten voi vastustaa.

Näytelmän otsikon loppu kuuluu A Trivial Comedy for Serious People, ja se asettaa tekstin tunnelman heti alussa. Se on kevyt ja sarkastinen, jonka dialogi on välillä aivan erinomaisen mainiota. Onneksi luin englanniksi, sillä en mitenkään usko, että suomennos pystyisi täysin vangitsemaan brittiläisen huumorin ainutlaatuisuutta.
Jack. [In a very patronising manner.] My dear fellow, the truth isn’t quite the sort of thing one tells to a nice, sweet, refined girl. What extraordinary ideas you have about the way to behave to a woman!
Algernon.  The only way to behave to a woman is to make love to her, if she is pretty, and to some one else, if she is plain.
Yksi näytelmän keskeisistä henkilöistä, Algernon nimeltään, on ilkikurinen veikkonen, jonka täydellinen hienotunteisuuden puute sai minut hihittelemään monet kerrat. Nykypäivänä moinen hyvän maun rajoissa pysyvä röyhkeys ei hetkauttaisi ketään, mutta 1890-luvun lopun kontekstissa kuvittelisin hänen käytöksensä kohahduttaneen ainakin vanhempaa seurapiiriväestöä.

Wilde saa paljon huumoria irti ylemmän luokan konventioista. Avioliiton ei suinkaan tule syntyä intohimoisen rakkauden pohjalta, vaan etukäteen järjestely avioliiton osapuolien toiveista välittämättä on ainoa oikea tapa.
Gwendolen. I am engaged to Mr. Worthing, mamma. [They rise together.]
Lady Bracknell. Pardon me, you are not engaged to any one. When you do become engaged to some one, I, or your father, should his health permit him, will inform you of the fact. An engagement should come on a young girl as a surprise, pleasant or unpleasant, as the case may be. It is hardly a matter that she could be allowed to arrange for herself . . ."
Niin, eikös se ole aivan itsestäänselvää, hyvänen aika sentään! Minua huvittaa erityisesti, kuinka Lady Bracknell ilmaisee mielipiteensä sellaiseen topakkaan malliin, ettei niille noin vain sanota ei. Mutta ei hänen tahtonsa alle sentään täysin mukisematta taivuta:
"Lady Bracknell. In the carriage, Gwendolen! [Gwendolen goes to the door. She and Jack blow kisses to each other behind Lady Bracknell’s back. Lady Bracknell looks vaguely about as if she could not understand what the noise was. Finally turns round.] Gwendolen, the carriage!
Gwendolen. Yes, mamma. [Goes out, looking back at Jack.]
No, nyt tästä kirjoituksesta tulee pelkkää innostunutta referointia. En lue näytelmiä oikeastaan ikinä, eikä Wildenkään teos sentään niin täydellinen ollut, että yrittäisin aktiivisesti hankkia lukupinooni lisää samanlaisia tekstejä vastaisuudessa. Opiskelujen pakolliset perus Shakespearet ovat riittäneet tähän asti, sillä pelkkään dialogiin pohjautuva teksti ei onnistu pitämään keskittymistäni kasassa erityisen pitkään. Teatterin yleisössä tekstin omaksuminen on toki sitten paljon mukavampi ja helpompi juttu, harmillisen kallista hupia vain. Voisin kuitenkin kuvitella lukevani näytelmiä silloin tällöin välipaloina pidempien ja vakavampien romaanien lomassa, sillä ainakaan The Importance of Being Earnest:in kaltaisten tekstien kohdalla ei tarvitse järkeillä turhia. Huolettomuus leimaa sellaisiakin aiheita, jotka todellisuudessa voisivat olla traagisia tai surullisia, kuten juuri kielletty rakkaus. Joka kuitenkin tässä tapauksessa on niin heppoisin perustein rakennettu, että se on vaarassa kaatua yhteen niin triviaaliin seikkaan kuin miehen etunimeen.

Voihan tekstin nähdä kritiikkinäkin sosiaalisia paineita ja yhteiskuntaluokkien pinnallisia sääntöjä kohtaan. Kahden naisen kohdatessa toisensa ensi kerran he luulevat ensin olevansa kihloissa saman miehen kanssa, mutta kissatappelua on turha odottaa. He keskustelevat sivistyneesti keskenään ja tyytyvät korkeintaan näpäyttämään toisiaan ivallisten kommenttien muodossa. Mutta roolit on kuitenkin vedettävä päälle heti, kun todistajia on läsnä:
Cecily. Do you suggest, Miss Fairfax, that I entrapped Ernest into an engagement? How dare you? This is no time for wearing the shallow mask of manners. When I see a spade I call it a spade.
Gwendolen. [Satirically.] I am glad to say that I have never seen a spade. It is obvious that our social spheres have been widely different.
[Enter Merriman, followed by the footman. He carries a salver, table cloth, and plate stand. Cecily is about to retort. The presence of the servants exercises a restraining influence, under which both girls chafe.]
Merriman. Shall I lay tea here as usual, Miss?
Cecily. [Sternly, in a calm voice.] Yes, as usual. [Merriman begins to clear table and lay cloth. A long pause. Cecily and Gwendolen glare at each other.]
Gwendolen. Are there many interesting walks in the vicinity, Miss Cardew?
Cecily. Oh! yes! a great many. From the top of one of the hills quite close one can see five counties.
Gwendolen. Five counties! I don’t think I should like that; I hate crowds.
Cecily. [Sweetly.] I suppose that is why you live in town? [Gwendolen bites her lip, and beats her foot nervously with her parasol.]
Gwendolen. [Looking round.] Quite a well-kept garden this is, Miss Cardew.
Cecily.  So glad you like it, Miss Fairfax.
Ja niin edelleen. Kohteliaan small talkin hyvin käyttäytyvät tytöt osaavat unissaankin, aivan yhtä taitavasti kuin pisteliäiden piikkien ujuttamisen keskustelun rakosiin.

Mutta minä en lukenut näytelmää  yhteiskuntakriittisenä kannanottona, sillä sen hilpeys ohjaa näkemään sen vain viattomana komediana, jonka päätehtävä on viihdyttää ja naurattaa yleisöänsä. Sitä paitsi nyt on kesäloma, joten en jaksa analysoida (niin kuin olisin muuten niin ahkera sillä saralla).

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä



Viimeksi luin Siri Hustvedtilta hänen omaelämäkerrallisen, hyvin faktapohjaisen teoksensa Vapiseva nainen - hermojeni tarina. Se oli mielenkiintoinen mutta hieman raskas juuri suuren tietomääränsä takia. Kesä ilman miehiä on jälleen kaunokirjallisempaa Siriä, vetävää ja vahvaa kerrontaa rakkauden ympäriltä.

Mian mies Boris haluaa pitää paussia avioliitosta nuoren ranskattaren takia, mikä sekoittaa Mian pään. Hän joutuu vähäksi aikaa mielisairaalaan, eikä prosessi ole läheskään lopussa hänen päästessä takaisin ulkomaailmaan. Mian vihan laantuessa jäljelle jää muisto rakkaudesta ja kaikesta menneestä, joka näyttäytyy yhtäkkiä ainakin osittain uudessa valossa. Ero, tilapäinen tai ei, nostaa uusia ajatuksia pintaan. Ilman Borista Mia joutuu määrittämään itsensä uudelleen oman historiansa ja lähipiirinsä kautta. Terapiasta on hyötyä, mutta suurin rooli on läheisillä ja elämän sattumanvaraisuudella.

Hustvedtin romaani rakentuu voimakkaan kertojan varaan. Asiasta toiseen hypitään riuskasti ja Mian muistot vaihtelevat lennokkaasti nykyhetken kanssa. Mia puhuttelee usein suoraan lukijaa: "Mia, te sanotte, asiaan. Rauhoittukaa, hengittäkää syvään, niin koetan puhua lyhyesti." Johtuuko se sitten siitä, että luen harvoin kirjoja, joissa tätä keinoa käytetään, mutta itse aina hätkähdän huomatessani fiktiivisen hahmon suuntaavan huomionsa suoraan minuun. Tuntuu melkein siltä, kuin tirkistelisin salaa hänen yksityiseen maailmaansa, mikä on täysin naurettavaa, Miahan suorastaan kutsuu lukemaan itsestään. Ja, no, kuten sanottu, onhan hän tosiaan pelkkää fiktiota.

Mutta vaikka tarina on vakavaan aiheeseen nähden kepeästi kirjoitettu, ovat sen hahmot samalla uskottavia. Kenties hieman liioiteltuja - Mian tytär on räiskyvä, hyppelehtivä, jotenkin niin stereotyyppisen nuorekas hurjapää - mutta realistisia. Mia on kuin kuka tahansa lempeä ja älykäs keski-ikäinen nainen (en itse asiassa ole varma hänen iästään, mutta näin oletan), jota kohtaan tuntee myötätuntoa vain koska hän on niin kiva. En haluaisi käyttää tuota kulunueen arkista, suorastaan mitäänsanomatonta sanaa, mutta kun kiva hän nyt on, ilman noita kahta negatiivissävytteistä ominaisuutta. Myös Boris näyttäytyy yllättävää kyllä lähes sympaattisessa valossa. Pettäminen ei mielestäni ole missään tapauksessa ikinä mitenkään hyväksyttävää eikä anteeksiannettavaa, mutta Boriksen yritykset saada Mia takaisin olisivat varmasti keränneet minun sympatiani, jos ne eivät olisi heti alussa kasaantuneet pysyvästi Mian puolelle.

Mainitessani Mian älykkyyden viittasin siihen, että hänen pohdintojensa höysteenä on jonkin verran satunnaisia tiedonpätkiä, joista huomaa, kuinka lukenut Hustvedt on. Ellei hän ole varta vasten valistanut itseään kyseisten oppien osalta juuri tätä romaania varten, mitä epäilen suuresti.
Teille ei varmaan tule yllätyksenä, että meidän aivomme eivät juuri poikkea nisäkässerkkujemme rottien aivoista. Minun rottamieheni on käyttänyt elämänsä todistaakseen sen, että on olemassa käsitys minuudesta, joka on subkortinaalinen ja yhteinen useille lajeille ja että sama pätee niiden aivojen alueiden ja neurokemiallisten toimintojen kanssakäymiseen, jotka ovat meille yhteisiä.

Eläinkunnan lisäksi Hustvedt on ujuttanut mukaan faktoja muun muassa kirjallisuudesta, filosofiasta ja ihmisen biologiasta. Isoina annoksina tiedonmuruset voisivat kääntyä puuduttavan luennoinnin puolelle, mutta lyhyinä kappaleina ne ovat piristäviä poikkeamia muutoin melko yhtenäisen, vain ajassa poukkoilevan keksityn tarinan lomassa. Tai mistä minä tiedän onko se keksitty, mutta Mian vertaaminen Siriin tuskin on mielekästä. Joskus lukiessa minun täytyy muistuttaa itseäni, että minä-kertoja ei koskaan tarkoita kirjailijan omaa ääntä, mutta joskus yhtäläisyyksien vetäminen on liian helppoa. Nyt kuitenkaan ei, sillä ellei Vapisevan naisen sisältöä lasketa, en tiedä Hustvedtistä paljon mitään. Paitsi että hän on naimisissa Paul Austerin kanssa, mikä on mielestäni jotenkin erityisen sympaattista. Kuvittelen heidät istumassa vierekkäin jostakin tummasta puusta tehdyn kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa omia menestysromaanejaan kodikkaan, pehmeävaloisen lampun palaessa taustalla.

Jospa vielä palaisin asiaan. Kirjassa on monia sivuhahmoja, kuten Mian (meinasin kirjoittaa Sirin) riitelevät naapurit ja hänen vetämänsä runokurssin esiteini-ikäiset osallistujatyttöset. Aluksi loukkaavia, myöhemmin lähes hyvässä hengessä keskustelevia viestejä Mialle lähettävä Nobody on myös oma arvoituksellinen lukunsa, joka jää ärsyttävää kyllä ratkaisematta. On toki myös mahdollista, että Nobody on olemassa vain Mian pään sisällä. Kuten Mian muuttuvia tunteita ja voimaantumista, on sivupolkujakin mielekästä seurata. Niillä ei sinänsä ole mitään tekemistä minkään kanssa, ne vain ovat Mian elämän satunnaisia käänteitä. Olen tainnut lukea liikaa dekkareita viime aikoina, koska kaikki tarinalinjat, jotka eivät loogisesti liity pääjuoneen, tuntuvat merkillisiltä. Yritin hetken hakea niille oikeutusta, kunnes tajusin, etteivät ne tietystikään tarvitse mitään rationaalista syytä ollakseen olemassa kirjan maailmassa. Ne tekevät Kesästä ilman miehiä sen, mitä se on: toiveikkaan ja viihdyttävän.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Liza Marklund - Punainen susi / Nobelin testamentti / Elinkautinen



Olen lukenut Liza Marklundilta monta kirjaa aiemmin, mutta jostain syystä muistin hänen kirjoittavan perustylsästi ja turvallisesti. Mielikuva pitää osittain paikkansa, mutta ei missään nimessä täysin. Luin lyhyen ajan sisällä kolme peräkkäistä osaa Annika Bengtzonin ympärillä pyörivästä sarjasta, ja ilahduin kovasti kun huomasin, että osia on vielä kaksi jäljellä. En kuitenkaan halunnut ahmia itselleni dekkari- ja Annika-ähkyä, joten säästän viimeiset palaset myöhempään.

Punaisessa sudessa Annika paljastaa mysteeristen murhien takana olevat terroristit, Nobelin testamentissa Annikan selvittämät murhat liittyvät - yllätys yllätys - Nobel-juhliin ja Alfred Nobeliin, ja Elinkautisessa kaikkien arvostaman ja kunnioittaman poliisin murhasta syytetty henkilö ei ehkä olekaan syyllinen, jolloin Annika rientää apuun. En usko, että juonikuvioiden enemmästä avaamisesta on paljonkaan hyötyä. Itse murhamysteerien käänteet kun eivät ole kirjojen mielenkiintoisinta antia, vaikka dekkareista puhuttaessa juonen väheksyminen voikin tuntua oudolta. Minulle mielekkäämpää seurattavaa olivat Annikan henkilökohtaiset elämänvaiheet, etenkin avioliiton ja hieman myös toimittajanuran kehittyminen Kvällspressenin parissa.

Ehkä joku ihmettelee, miksi luen dekkareita, jos en välitä erityisemmin jännittävien salapoliisikuvioiden seuraamisesta. Kyllähän ne tuovat mukavaa vaihtelua ihmissuhdedraamaan, mutta pelkkää rikollisten jahtaamista en jaksaisi millään. Marklund sukeltaa välillä oikein antaumuksella Annikan tutkimustyön syövereihin, ja hän kirjoittaa tarkasti jokaisesta Annikan näppäilemästä hakusanasta ja hiiren klikkauksesta. Kenties se on loogista ja auttaa lukijaa ymmärtämään Annikan ajatuksenkulkua, mutta vähemmälläkin selviäisi. Varsinkin kun pointtina ei ole selvittää kuka rikoksen on tehnyt, vaan miksi, eikä sitä yleensä löydä Googlesta.

Marklund näyttää rakastavan poliittisten koukeroiden sekoittamista tarinaan ja rikollisten motiiveihin, mille en myöskään erityisemmin lämpene. Marklund on käsittääkseni saanut kehuja yhteiskuntakriittisyydestään, mitä vastaan minulla ei toki ole mitään. Pitkähköt selitykset Annikan miehen Thomasin työstä oikeusministeriössä lakimuutosehdotusten parissa ovat silti mielestäni tarpeellisia vain silloin, kun hän ja Annika saavat niistä riidan aikaan. Muuten en ymmärrä minkä takia hänen tekemisiään täytyy kuvailla. Kiinnostavampiakin aiheita kirjoista löytyy, kuten koko mediakentän kehitys ja sähköisten medioiden mullistava vaikutus. Tosin varsinkin Punaisen suden tietotetekniikka alkaa olla melko vanhentunutta ainakin internetin parissa kasvaneen sukupolven näkökulmasta.

Kvällspressenin päätoimittajan ahdistus lehden muutosten takia tulee erittäin selväksi, ja oletan monien hänen suorastaan masennusta muistuttavien stressikohtaustensa alustavan jotakin suurempaa. Hän on monesti tyytymätön Annikan toimintaan ja ajattelee kerran pahaenteisesti, että Annikan täytyy lähteä, joten ei ole vaikea arvata, mitä tuleman pitää. Toivottavasti Marklund yrittää hämätä lukijaansa, muuten kuvaukset ovat hieman kyllästyttävän alleviivaavia. Varsinkin Elinkautisessa asia käy erittäin selväksi: toimitus on kriisissä ja Annika liian itsenäinen ja huimapäinen. Toivottavasti seuraavassa kirjassa siirrytään eteenpäin.

Olin erittäin tyytyväinen siihen, kuinka Marklund osaa herättää raivoa ja epäuskoa ihmissuhdekuvauksillaan. Annikan kuihtuva avioliitto ja epäreiluuksia tihkuvat riidat Thomasin kanssa saivat minut kiehumaan sisältä kerran jos toisenkin. Myös Annikan itsekkään ja lapsellisen parhaan ystävän käytös sai minut tuhahtelemaan ärsyyntyneesti, vaikka uskottavuuden kanssa oli etenkin Elinkautisessa hieman niin ja näin. Kaikki ihmiset eivät suinkaan ole kivoja ja kilttejä, mutta mietin monet kerrat, että ei kai kukaan edes suht koht tasapainoinen ihminen noin ilkeä voi olla, ei se käy järkeen. Minun tekisi hirvittävästi mieli paljastaa epäuskottavin kohtaus ja päivitellä tilanteen absurdiutta, mutta en nyt ehkä sorru niin suuriin juonipaljastuksiin.

Marklundin lahjakkuus kirjailijana tulee esiin etenkin Nobelin testamentin viimeisissä luvuissa, jolloin tapahtumat lähtevät vierimään salamannopeasti ja kaikki pahin mahdollinen tapahtuu samaan aikaan. Luin kirjaa eräänä yönä yksin olohuonemme sohvalla yhden pienen valon palaessa, enkä jälkeenpäin meinannut uskaltaa kipittää pimeää käytävää pitkin makuuhuoneeseen. Kirjat eivät sinänsä ole pelottavia, mutta kyllä ne saavat kämmenet hikoamaan ja silmät vilistämään turbovauhtia riviltä toiselle pakottaen selvittämään, kuinka huonosti lopussa käy. Jos eläytyy riittävästi, voin rehellisesti luvata suorastaan hurjan lukuelämyksen.

Kaikkien ainesosien tasapainottelu - poliittiset kuviot, Annikan yksityiselämä ja vaikeat ihmiset, mysteerien ratkaisujen etsinnät ja vielä eri henkilöiden näkökulmien välillä poukkoilu - aiheuttaa välillä yllättävää kyllä sen, että tapahtumat junnaavat paikoillaan. Kaikkea pitäisi ehtiä käsitellä, ja juuri kun tilanne on muuttumassa mielenkiintoiseksi, hypätään aivan muualle toisen ihmisen pariin. Myös se vaikuttaa, että Annikan yhdistetty toimittaja- ja salapoliisityö koostuu suurimmaksi osaksi kahdenkeskisistä keskusteluista, puheluista ja tietokantojen läpikäymisestä, joten paljon huimia käänteitä on turha odottaa. Vain lopussa vyyhtien purkautuessa Marklundin aikaansaama jännitys kohoaa kutkuttavaksi, muutoin huomasin välillä jopa pitkästyväni. Myös Elinkautisen päätös oli kahteen aikaisempaan romaaniin verrattuna pettymys, sillä huipentumaksi tarkoitettu hengenvaarallinen tilanne loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan.  Kirjojen ansiot menevät kuitenkin ehdottomasti tylsien puolien edelle!

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Maria Gripe: Agnes Cecilia - en sällsam historia


Heräsin eräänä aamuna mielessäni kiehtovan salaperäinen kansikuva ja kirjailijan nimi, jota en millään saanut kokonaisena päähäni. Muistin vain, että olin lukenut muutamia samaan sarjaan kuuluvia kirjoja nuorena, ja että niihin liittyi olennaisesti varjot ja yliluonnollisuus. Pienen googlailun jälkeen muistini alkoi muodostaa yhä selkeämpiä kuvia, kunnes pääsin jopa niin pitkälle, että pyöräilin viereiseen kirjastoon hakemaan kaikki teokset, jotka hyllystä vain löytyivät Maria Gripen nimen kohdalta. Tai no ei kaikkia, vain Agnes Cecilia ja Varjo-sarjan. Kirjoitan jälkimmäiseen sarjaan menevistä yhdessä postauksessa sitten joskus, mutta nyt on vuorossa itsenäinen teos, joka ilmestyi 1981.

Teini-ikäinen Nora asuu sijaisperheen luona menetettyään lapsena isänsä ja äitinsä. Perheeseen kuuluvat lempeät vanhemmat sekä Dag, Noraa hieman vanhempi poika. Vaikka Nora on ollut osa perhettä vuosikausia, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi silloin tällöin. Uuteen taloon muutto tuo kuitenkin tullessaan muutakin ajateltavaa, kun Noran luona alkaa käydä mystinen vierailija. Häntä ei voi nähdä (aluksi) eikä hänestä kuulu muuta kuin askeleet, mutta Nora voi aistia hänen läsnäolonsa. Mikään säikyttelyyn pyrkivä kummitustarina ei kuitenkaan ole kyseessä, sillä vieras ei ole liikkeellä pahoin aikein. Pikkuhiljaa Noralle alkaa tulla salaperäisiä viestejä, jotka johdattavat hänet selvittelemään vuosikymmeniä sitten tapahtuneita dramaattisia ja traagisia käänteitä, jotka linkittyvät hänen omaan elämäänsä.

Tarkastin vuonna 2001 aloittamastani luettujen kirjojen listasta, että pitelin Agnes Ceciliaa käsissäni viimeksi 13-vuotiaana! Mikähän ihme sai minut palaamaan siihen lähes kymmenen vuotta myöhemmin? Epäilin aluksi, että kirja olisi liian yksinkertainen ja pitkäveteinen jaksaakseni lukea sitä loppuun asti, mutta ilmeisesti aliarvioin varhaisteineille suunnattua kirjallisuutta. Eiväthän 13-vuotiaat kuitenkaan enää lapsia ole? Kirja oli nimittäin yllättävän vetävä ja juoni melko koukeroiseksi solmittu. En rehellisesti sanottuna muistanut tai edes osannut aavistaa loppuratkaisua, vaikka kaksi muuta kohtaa olivatkin jääneet tarkasti mieleen ensimmäiseltä lukukerralta. Niissä Nora välttyy täpärästi vakavalta loukkaantumiselta, koska joku sattuu soittamaan hänelle vahingossa juuri oikealla sekunnilla. Voin vain kuvitella kuinka vaikuttunut ja helpottunut 13-vuotias minä oli kyseisistä läheltä piti-tilanteista.

Kirja menee selkeästi nuortenkirjallisuuden lokeroon paristakin syystä. Myönnän olleeni alussa hieman säikky, jos luin kirjaa yksin kotona illalla, sillä hiljaisessa talossa kaikuvat näkymättömän henkilön askeleet alkoivat olla liian helposti kuviteltavissa. Vielä kun lisätään aavemainen kellon tikitys - kellon, jonka olisi määrä olla rikki - aina askelten ilmaantuessa, säpsähtelin lukiessani jo jokaista kämpässämme kuuluvaa risahdusta ja naksahdusta. Pelokas ilmapiiri laantui kuitenkin heti, kun yliluonnolliset kohtaukset alkoivat muuttua lentävän mielikuvituksellisiksi. Noran huone vaihtuu pariin otteeseen muutamia vuosikymmeniä sitten talossa eläneen tytön huoneeksi, eikä Nora tunnu olevan käänteestä kovinkaan ihmeissään. Hän hyväksyy olevansa hetken aikaa vieras huoneessaan sillä aikaa kun toinen nainen tanssahtelee hänen edessään. Kun kirja muuttuu puhtaaksi fantasiaksi, olkoonkin että fantasiakohtaukset ovat vain lisämausteita muuten realistisessa tarinassa, katoaa  kaikki karmivuus. Se ei tietystikään ole automaattisesti negatiivinen ominaisuus, se vain ohjaa lukukokemusta erilaiseen, satumaiseen suuntaan.

Vaikka kehuin teosta vetäväksi, se ei imaise mukaansa. Syy-seuraussuhteita selitetään välillä naurettavuuden rajoille asti, eikä mikään jää vahingossakaan epäselväksi. "Hän teki niin ja näin koska sitä ennen tapahtui sitä ja tätä" on ilmeisesti ollut kirjailijan peruskaava alusta loppuun. Minulle ei kertaakaan tullut halua makoilla lukemassa kirjaa tuntikaupalla, sillä liika perusteellisuus kerronnassa alkoi nopeasti kyllästyttää. Kirjalla on kuitenkin muita viehättäviä ominaisuuksia, kuten päähenkilöiden viattomuus (milloin 15-vuotiaat ovat viimeksi olleet niin naiiveja ja lapsenomaisia kuin Nora? Kenties juuri 80-luvun alussa?) ja juuri ylempänä mainittu sadunomaisuus. On rentouttavaa lukea välillä jotakin, joka on niin erillään nykyisestä yhteiskunnasta ja sen ongelmakeskeisyydestä. Norallakin on ongelmia, mutta koko ajan on selvää, että kaikki käy lopulta parhain päin.

Uskon Maria Gripen nousseen suosioon sen takia, että hänellä on taito käsitellä monille varmasti tuttuja vaikeita asioita ovelasti sellaisin keinoin, jotka tuntuvat lapsista ja nuorista tutuilta ja joihin heidän on helppo samaistua. Nora saa seurakseen nuken, johon hän turvautuu aina kun tuntee itsensä yksinäiseksi. Kun ennen niin lähestyttävä luottoystävä Dag alkaa viettää iltojaan poissa kotoa toisen tytön seurassa, on nukesta apua. Nora hoivaa ja hellii nukkea sellaisella antaumuksella, että olin välillä jopa hieman ihmeissäni. Siinä on ainakin oiva esimerkki 15-vuotiaiden kehittymisestä, sillä kuka enää nykypäivänä omistaa nukkeja siinä iässä, saati sitten leikkii niillä? Ja oliko se normaalia edes kolmekymmentä vuotta sitten? Kirjassa nukke tosin edustaa todellista henkilöä, jonka kohtaloa Nora jatkuvasti selvittää, joten kyseessä ei ole mikä tahansa leluilla leikkiminen. Kirjassa käydään myös läpi määritelmiä sille, kenet voi laskea läheiseksi tai sukulaiseksi ja millä perustein, eikä luokkaerojen vaikutusta ole unohdettu.

Melkein hävettää kirjoittaa näin määrätietoisesti NUORTEN näkökulmasta, sillä liika luokittelu ja osoittelu on rajoittavaa. Ja kenties jollain tapaa kirjalijan työtä alentavaa? Kirjoja ei pitäisi lukea tietyn genren lasit silmillä, vaan puhtaalta pöydältä. En tarkoita, että nuorille suunnattu kirjallisuus olisi mielestäni jotenkin alemmalla tasolla tai vähemmän kunnioitettua kuin muu kirjallisuus, en suinkaan. Agnes Cecilia kuitenkin täyttää sellaisia ominaisuuksia, joita nuortenkirjallisuudelle selkeästi kuuluu (jos nyt mitään kandintyöstäni muistan, se kun pohjautui nuortenkirjallisuuden konventioille), ettei teosta ole mahdollista olla luokittelematta. En siis aio lähteä orastavaan häpeilyyni mukaan, vaan kehun Agnes Ceciliaa rehdisti hyvin kirjoitetuksi ja juoneltaan kekseliääksi nuortenkirjaksi.