Robert James Waller - Hiljaiset sillat

Ensin on pakko sanoa, että kirjan kansi ei miellytä minua ollenkaan. Värit ovat nahkeat ja haalistuneet, punainen "MENESTYSTARINA MYÖS ELOKUVANA" kirkuu kuin Iltalehden otsikko konsanaan, ja kirjan sivut ovat likaisen ruskeat. En edes tiedä miksi kelpuutin kirjan mukaani kirjastosta, mutta sisältö ei sentään ole IHAN yhtä kauhea kuin kirjan ulkoasu.

Valokuvaaja Robert Kincaid ajaa hiljaisen maalaiskylän asukkaan Francescan pihaan pyytääkseen ajo-ohjeita läheisille silloille, jotka hän aikoo kuvata. Francesca lähtee näyttämään tietä, eikä paluuta entisenlaiseen elämään enää sen jälkeen ole. Francescalla on mies ja kaksi lasta, mutta hän ei voi kieltää vahvoja tunteitaan Robertia kohtaan. Asiaa ei auta, että Robert tuntee samalla tavalla. Francescan miehen ollessa lasten kanssa sopivasti matkoilla Robert ja Francesca viettävät tiiviisti aikaa yhdessä, ensin kohteliaan etäisyyden päästä, lopuksi toistensa tiukassa syleilyssä (kuten kuvasta näkyy, joten yllätykselliseksi kirjaa ei voi sanoa).

Minä luulin olevani intohimoisen rakkauden suuri kannattaja, ja rakastankin tunteellisten tarinoiden lukemista, mutta liika on liikaa. Valitsen yleensä aina tunteet logiikan ja järjen yli, enkä usko että ihmiset pystyvät kontrolloimaan kaikkea itsessään, mutta Hiljaiset sillat sai skeptisen puoleni esiin hyvin nopeasti. Rakkaustarina on pakattu liian täyteen tunteita ja kohtalokkuutta. Lukija pidetään suurimmaksi osaksi Francescan näkökulmassa, mutta Robertin mietteet eivät suinkaan jää epäselviksi. Kirjan alkutekstissä varoitetaan siitä, että tarina saattaa herättää epäuskoa, ja sitä se totta vieköön tekeekin. En edes ottanut huomioon sitä mahdollisuutta, että kyseessä olisi muka oikeasti tositarina.

Jatkuvasti tunteettomammaksi käyvässä maailmassa ruhjoutuva herkkyytemme peittyy arpikuoren alle. En tiedä varmasti missä suuri intohimo loppuu ja äitelyys alkaa. Mutta taipumuksemme pilkata ensin mainitun mahdollisuuttakin ja leimata syvät, aidot tunteet imeliksi vaikeuttaa pääsyä Robert Kincaidin ja Francesca Johnsonin tarinan ymmärtämiseksi tarpeelliseen lempeyden valtakuntaan.

Hälytyskellojen olisi ehdottomasti pitänyt soida tässä vaiheessa, sillä olen ilmeisesti peittänyt herkkyyteni arpikuoren alle kokiessani tarinan ennemmin huvittavana kuin romanttisena. Voisin harmitella sitä, että menetin mahdollisuuden piehtaroida kyynelehtien suuren rakkaustarinan lempeässä aallokossa, mutta toisaalta kyynisyyteni ei harmita minua lainkaan, sillä en oikeastaan edes haluaisi niellä tällaista soopaa.

Waller kiinnittää usein lukijan huomion pieniin yksityiskohtiin päähenkilöidensä olemuksessa, sillä ruumiinkielen, pitkien hiljaisuuksien ja jopa vaatteiden istuvuuden tehtävänä on ilmeisesti ilmaista piilotettuja merkityksiä. Tai no, ei tarvitse kaivaa erityisen syvältä tämän merkityksen löytämiseksi, sillä molemminpuolinen rakkaus, joka vain odottaa purkautumistaan, on selkeästi esillä alusta asti. Tarkoituksena on luultavasti ollut aistikkaan tunnelman luominen, jossa pieninkin puoli-vahingossa tehty hipaisu on jännitettä täynnä, mutta aistikkuus muuttuu nopeasti koomiseksi.

Francesca katseli farkkuja jotka kiristyivät miehen reisilihasten ympärille tämän polvistuessa. Haalistunutta denimpaitaa joka takertui miehen selkään ja harmaata tukkaa joka ylsi paidankaulukselle. Mies kyykötti säätämässä välineitään, ja ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan Francesca tunsi jalkovälinsä kostuvan vain katsellessaan jotakuta.

Seriously? 

Suurin ongelma kirjassa on Robert, sillä hän on aivan liian epäuskottava ainakin minun silmissäni. Ja kannessa hän on likaisen harmaahapsisen sedän näköinen. Hän voisi olla viehättävä, jos ominaisuuksia karsittaisiin ja luonteenpiirteitä hillittäisiin, mutta kirjassa niille on tehty päinvastoin. Robertia kuvaillaan fyysisesti vahvaksi mutta mieleltään herkäksi, jopa runolliseksi, ja hänen vaikuttavat puheensa ja hiljainen intensiivisyytensä hurmaavat Francescan lähes ensisilmäyksellä. Hän sanoo aina oikeat sanat, hän on aina huomaavainen, hän on täydellinen sängyssä. Hän ei ota valokuvia, vaan hän tekee niitä, sillä hän on suuri valokuvataiteilija. Mitä hän ei tietenkään sano itse, sillä se olisi omahyväistä, vaan se tulee ilmi hänen pitkissä puheenvuoroissaan valokuvaamisen olemuksesta ja Francescan reaktioissa. Niiden jälkeen Francesca on nimittäin aivan polvillaan miehen edessä, sillä hänelle Robertin puhe on kirjallisuutta. Eniten minua kuitenkin riemastuttivat kuvaukset jostakin mystisestä voimasta Robertin sisällä, jostakin pelottavasta ja vaarallisesta, jota hän tuskin itsekään tiedostaa mutta jonka naiset hänen ympärillään aistivat. Ehkä täydelliselle Robertille piti keksiä jokin ominaisuus vastapainoksi pehmeille puolille, joka tekee hänestä vähemmän turvallisen ja ennalta-arvattavan. Välillä kuitenkin tuntuu, että päähenkilönä patsastelee miehen sijaan satuolento. Ihme ettei Robert yhtäkkiä muutu kotkaksi tai petoeläimeksi ja ala toteuttaa luonteensa hämärää ja mahtipontista puolta, hän kun on "puoliksi mies, puoliksi jotain muuta".

Loppuhuipennukseksi tarkoitettu rakastelukohtaus on mielestäni kirjan parhainta antia siksi, että se on niin hersyvän hauska.

Yö kului ja huikea kieppuva tanssi jatkui. Robert Kincaid hylkäsi johdonmukaisen ajattelun kahleet ja antoi mielessään vallan muodoille, äänille ja varjoille. Hän kulki vanhojen vaistojen polkuja, etsi tien kesänurmelle sulavien, auringon valaisemien kuurakynttilöiden ja syksyn punaisten lehtien loisteessa.

Lauseet sinänsä ovat kauniita, mutta tarinan kontekstissa ne lähinnä ärsyttävät minua. Tätäkö pitäisi uskoa? Aktin aikana Robert vieläpä kuiskailee runonpätkiä Francescan korviin, joka kadottaa itsensä täysin ja saa mielen orgasmeja.

Francesca on sentään hieman siedettävämpi ja ennen kaikkea uskottavampi. En moiti häntä lainkaan siitä, että hän lankeaa maalaistaloemännän arjessaan tumman komean muukalaisen syleilyyn. Lopussa hän tekee kuitenkin järkevän ratkaisun ja valitsee perheensä Robertin sijaan, mutta siitä saadaankin sitten kuulla hamaan loppuun asti. Kenties silmieni olisi pitänyt täyttyä kyynelistä kun Robert ajaa ulos kylästä viimeisen kerran ja Francesca voisi vain muutamalla askeleella valita onnellisen elämän syvästi rakastamansa miehen rinnalla, mutta jälleen kerran ärsyynnyin asioiden toistuvaan vatvomiseen. Francesca on tehnyt valintansa ja on selvää, ettei hän enää aio perua sitä, joten jännitystä ei ole nimeksikään. Olisihan se ollut kiva, jos he olisivat saaneet toisensa ja eläneet elämänsä onnellisina loppuun asti, mutta nyt kävi toisin ja sillä selvä. Francescan ja Robertin elämistä kuitenkin jauhetaan traagiseen loppuun asti. Minun puolestani kirja olisi saanut päättyä Robertin kuvioista katoamiseen, sillä kaikki muu on tarinaa pitkittävää löpinää siitä, kuinka elämä on epäreilua.

Toivottavasti en vaikuta kauhean kovasydämiseltä. Jos joku onnistui eläytymään kirjaan ja välittämään Robertista ja Francescasta, kerro minulle miten sen teit!