Muriel Barbery - The Elegance of the Hedgehog

Aloitin tämän kirjan lukemisen suomeksi ja vaihdoin muutaman kymmenen sivun jälkeen englantiin. Luulin lukevani alkuperäiskielellä, kunnes vähän ajan päästä tajusin, että kyseessähän on ranskalaisen kirjailijan kehuttu romaani. Ehkä nimen Muriel Barbery olisi pitänyt kertoa jotakin, mutta minusta se menisi ihan hyvin englantilaisestakin nimestä. Mutta kai minun olisi kuitenkin pitänyt tietää jo ennen kirjaan tarttumista, minkälaisesta ja minkä maalaisesta kirjasta on kyse, sillä ilmeisesti teoksen ympärillä on ollut jonkinlaista myllerrystä sen ilmestyessä. Ainakin kaikilla, jotka näkivät minun lukevan kirjaa, oli jokin mielipide siitä. Tai jos ei mielipide, niin kysymys, onko kirja niin hyvä kuin sanotaan.

The Elegance of the Hedgehog on kahden samassa rakennuksessa asuvan naispuolisen henkilön näkökulmasta kerrottu tarina, joka syvenee jatkuvasti sitä mukaa, kun lukija oppii tuntemaan henkilöt. Yksi naisista on rakennuksen portinvartija Renée, joka yrittää esittää hölmömpää kuin oikeasti on. Todellisuudessa hän lukee Tolstoita, katsoo taide-elokuvia sekä pohtii taiteen olemusta ja Edmund Husserlin teorioita fenomenologiasta. Naapureiltaan hän peittää kaiken, mikä voisi vihjatakin hänen oikeasta persoonastaan, ja piiloutuu yksinkertaisen portinvartijan kuoren alle vastaamalla asukkaille yksitavuisesti ja pysyttelemällä tarpeeksi etäällä heistä.

Paloma on 12-vuotias elämään kyllästynyt tyttö, joka halveksii perhettään ja suunnittelee itsemurhaa. Ennen itsetuhoiselle kohtalolleen etukäteen määräämäänsä päivämäärää hän koettaa etsiä jotakin, joka kannustaisi häntä jatkamaan maanpäällistä vaellusta, mutta tarpeeksi painavia syitä elää ei vain tunnu löytyvän. Hänen tekstinsä ovat kuin otteita päiväkirjasta tai muistikirjasta, sillä ne ovat pieniä kertomuksenpätkiä tai oivalluksia, jotka alkavat aina sanoilla "Profound thought No." tai "Journal of the Movement of the World No.". Numeroita ehtii kertyä yhteensä parisenkymmentä. Ei kuitenkaan ole lainkaan varmaa, ehtiikö Paloma löytää syytä elämiseen ennen kirjan loppua. Minä pidin koko ajan peukkuja pystyssä, sillä Paloma on oikein hellyttävä kyynisen ulkokuorensa alla. Hän arvioi ja tuomitsee ihmisiä jatkuvasti vihaisten kriteereidensä pohjalta, mutta hän ei kuitenkaan ole paha ihminen. Hän ei siedä teennäisyyttä, vaan haluaa vain, että ihmiset ravistautuisivat irti turhasta hössöttämisestä.

Rakennukseen muuttaa japanilainen herra Ozu, ja hänestä tulee yksi harvoista, jonka seurassa sekä Renée että Paloma uskaltavat olla oma itsensä. Seuraukset niistä suhteista, jotka solmitaan Ozun ansiosta, osoittautuvat lopulta käänteentekeviksi merkkipaaluiksi kaikkien asiaan sekaantuneiden elämissä.

 Harmittelin välillä, etten jatkanut kirjan lukemista suomeksi, sillä etenkin Renéen filosofiset pohdinnat osoittautuivat erittäin haastaviksi. Keskittymiseni ei välillä meinannut riittää monimutkaisten ajatuskulkujen seuraamiseen,  vaikka olen opiskellut aivan samoja asioita pari vuotta sitten (nyt on siis kyse siitä Husserlista). Silloin tuskastelin sitä, että minun oli PAKKO tajuta jotakin päästäkseni tentistä läpi. Tällä kertaa pystyin onneksi tyytymään pelkkään epämääräiseen käsitykseen siitä, mistä suunnilleen on kyse, mutta en kyllä edes välttämättä osaisi toistaa sitä enää tässä. Aivonystyröiden hiomisen lisäksi myös sanakirja.org:lle löytyi käyttöä, sillä teksti oli todella rikasta. Monille sanoille olisi varmasti löytynyt useita vähemmän hienoja synonyymejä, mutta se olisi ollut pois kirjan laadukkuudesta. The Elegance of the Hedgehog on nimittäin hienostunut romaani, joka osoittaa todellisten valioyksilöiden löytyvän niiden joukosta, jotka eivät haali maallisia vaan henkisiä rikkauksia. Pointtia todistetaan jo viimeisen päälle hiotun kauniin kielen kautta, joka on ehkä jopa yhtä keskeinen osa romaania kuin juoni. Barbery saisi luultavasti laajan fanikunnan vaikka kirjoittaisi kirjan kukkien kastelusta, kunhan vain muistaisi pysytellä kiehtovassa ulosannissaan. Juonesta vielä sen verran, että puhtaat sielut vs. pinnalliset rikkaat kuulostaa ehkä kliseiseltä ja haukotuttavalta, mutta Barbery kokoaa tämän enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyden omaperäiseksi ja lämpimäksi tarinaksi. Kunhan väärinymmärretyt yksinäiset taiteilijaluonteet ovat vilpittömiä eivätkä kohota itseään halveksimiensa ihmisjoukkojen yläpuolelle säälinsekaisessa angstissaan, mikä ei onneksi tässä romaanissa ole vaarana.

Minun oli vaikea olla näkemättä yhtäläisyyksiä Roald Dahlin Matildan kanssa. Siinäkin älykäs ja kiltti nainen ystävystyy ikäisiään fiksumman ja ohjat omissa käsissään pitävän lapsen kanssa, kunnes ottaa tämän lopulta hellään hoivaansa. Ystävyydestä puhuminen menee ehkä hieman liian pitkälle Renéen ja Paloman kohdalla, mutta peruskuvio on sama. Palomankin vanhemmat ovat idiootteja tolvanoita, vaikka hänkin ymmärtää lopussa, ettei se ole heidän vikansa ja antaa heille oivalluksen myötä anteeksi. Matilda on kuitenkin viaton satu Barberyn tarinaan verrattuna, sillä Matildaan on sekoitettu yliluonnollisia aineksia ja ihmiset ilkeätä rehtoria ja vanhempia lukuunottamatta ovat miellyttäviä ja kohteliaita. Paitsi let's face it: Miss Honeyn kaltaisia pyhimyksiä ei oikeasti ole. Barberyn tarina voisi olla todellista elämää, eikä se lopu täydellisen onnellisesti. (Toivottavasti en nyt paljasta liikaa, mutta jos pelkäätte spoilereita, kannattaa hypätä seuraavaan kappaleeseen.) En jostain syystä kuitenkaan hätkähtänyt tai liikuttunut lopussa. Ehkä en kiintynyt henkilöihin tarpeeksi, tai ehkä he tuntuivat niin kaukaisilta ranskalaisessa hienostoihmisiä täynnä olevassa kerrostalossaan, tai ehkä onnelliset piirteet kompensoivat, sillä en yksinkertaisesti surrut lainkaan. Sinänsä kuitenkin kekseliäs veto Barberyltä, että se tuli minulle yllätyksenä siihen mittaan asti, että luulin tapahtumaa ensin vain vertauskuvalliseksi.

Oliko kirja sitten niin hyvä kuin on kehuttu? Takakannessa lukee, että kappaleita on myyty yli 2,5 miljoonaa ja Observerin kehu "Moving... an admirable novel" koristaa etukantta. Minun oli vaikea päästä kirjan imuun, mutta tajuttuani millaisesta tarinasta on kyse, ei ongelmia enää ollut. Aluksi tapahtumat tuntuivat junnaavan paikoillaan, ja koska olin etukäteen täysin tietämätön juonesta. henkilöistä ja kertojaratkaisusta, melkein ärsyynnyin, kun mitään konkreettista ei tapahtunut. Ei kirjasta missään vaiheessa tule mitään toiminnantäyteistä hurjapäistä pläjäystä, mutta Paloman ja Renéen kertomukset vilkastuvat ja muuttuvat mielenkiintoisemmiksi. Sekin auttaa, jos heistä alkaa pitää, eivätkä he ole enää satunnaiset vanhempi nainen ja nuori tyttönen. Alussa lukija tutustutetaan henkilöihin ja taustoihin samalla kun pohditaan maailman menoa. Kun pelkkiin ajatuksiin - Renéen ja Paloman siis - pohjautuvaan tarinankerrontaan tottuu, eivätkä lyhyet yhden mietteen ympärille perustuvat luvut enää tunnu katkonaisilta ja keskeneräisiltä, on helpompi keskittyä kirjan tarjoilemiin viisauksiin. Olen varma, että saisin vielä kauheasti irti toisella tai kolmannella lukukerralla, mutta toisaalta... ei kirja NIIN hyvä ollut, että alkaisin kahlata sitä läpi uudestaan. Tarina on huoliteltu ja jokainen sana on mietitty moneen kertaan, mikään ei ole väärällä paikallaan. Oikein ilahduttava romaani, jossa ei tavallaan tapahdu paljoa mutta joka vaatii lukijaltaan paljon, ainakin jos haluaa sisäistää sen omalaatuisuuden.