sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Day 09 - A book you thought you wouldn't like but ended up loving

Harvemmin edes yritän lukea kirjoja, joista en usko pitäväni. Totta kai poimin silloin tällöin kirjastokirjoja mukaani täysin summamutikassa, mutta silloinkin takakannen teksti tai vähintään kansi kiehtoo minua jollakin tavalla. Ainoat tilanteet, kun olen joutunut pakottamaan itseni kahlaamaan epämieluisan kirjan halki, ovat olleet opiskelujen yhteydessä. Moniin kursseihin kuului kirjoja, jotka haukotuttivat jo vilkaistessani niitä, kuten Topeliuksen Hertiginnan av Finland tai J.J. Wecksellin näytelmä Daniel Hjort (kaipailen kovasti takaisin koulun penkille nyt kun kaikki on virallisesti ohi, mutta peruskursseja muistellessani muutan hieman mieltäni).

Minulla on käsittämätön sisäänrakennettu ennakkoluulo kaikkia vanhoja klassikoita kohtaan. Siksi joudun usein kohauttamaan häpeillen hartioitani, kun joku kuullessaan opiskelleeni kirjallisuutta haluaa keskustella jostakin romaanista, jonka olettaa minun itsestäänselvästi lukeneen. En tiedä mikä, mutta jokin kymmeniä, joskus satoja vuosia vanhoissa teoksissa saa minut kavahtamaan ja välttämään niihin tarttumista, enkä osaa millään selittää tai puolustella tätä vastentahtoisuuttani.

Lukuhaasteen kysymystä mietiskellessäni keksin kuitenkin erään opintojeni alkuvaiheessa lukemani kirjan, joka voitti minut puolelleen epäilyksistäni huolimatta. Toki näin kävi useammin kuin tämän yhden ikimuistoisen kerran, mutta tämän kyseisen teoksen kohdalla olin erityisen ihmeissäni negatiivisista ennakko-odotuksistani. Romaani osoittautui nimittäin jännittäväksi, kekseliääksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Kyseessä on Mary Shelleyn Fankenstein, jota olin aina luullut virheellisesti tympäiseväksi ja tieteelliseksi kauhutarinaksi. Kauhua tarinasta toki löytyy, mutta tyylikkäällä ja aidosti karmaisevalla tavalla. Romaani on myös ihanteellinen kohde analyysille, sillä siitä löytyy roppakaupalla materiaalia, jota pohtia moraalisten näkökantojen kautta.


tiistai 14. tammikuuta 2014

Tuija Lehtinen - Ihan pihalla


Jatkan vielä toisella nuoruudestani tutulla kirjalla, sillä palasin pitkäaikaisen suosikkikirjailijani Tuija Lehtisen nuortenkirjojen äärelle. Vanhemmalla iälläni hänen teoksensa eivät ole kuuluneet suosikkeihini, sillä aikuisempaan makuun suunnatut romanttiset romaanit alkavat nopeasti tuntua itseään toistavilta ja ovat minulle liian höttöisiä, vaikka romantiikkagenren teoksista usein pidänkin. Lehtiseltä olen kuitenkin kahlannut läpi monet nuortenkirjasarjat, kuten Mirkat, Sarat, Laurat ja Katuhaukat. Suurin osa Lehtisen yksittäisistä nuortenkirjoista on myös lähtenyt mukaani kirjastosta teinivuosieni aikana, mutta mikään ei ole jäänyt yhtä elävästi mieleeni kuin Ihan pihalla. Taisin olla 15-tai 16-vuotias sitä lukiessani, ja muistan, kuinka lusikoin eräänä viikonloppuaamuna Pirkan jugurtti-marja-muromysliä Ihan pihalla seuranani. Yleensä silloin kun muistossani on ruoka jollain lailla osallisena, tiedän huvittavaa kyllä suoraan, ettei kyseessä ole mikään yhdentekevä elämys.

Kun Jirin nilkka pamahtaa rikki jääkiekkopelissä vastustajaliigan edustajan toimesta ja lupaava ura urheilun parissa katkeaa, päättää Jiri vaieta määrittelemättömän pituiseksi ajaksi. Hän ei näe syytä avautua tunteistaan murahtelua enemmän, vaikka hänen vanhempansa sitä kovasti toivovat. Hiljaisuuden jatkuttua huolestuttavan pitkään Jiri lähetetään maaseudulle hoivakotiin, joka tarjoaa apua erilaisista ongelmista kärsiville nuorille. Talossa asustaa pieni porukka Jirin ikäisiä tyttöjä ja poikia, jotka eivät täysin sopeudu tavanomaiseksi katsottuun arkielämään, mutta joista kuoriutuu pienen paneutumisen tuloksena värikkäitä ja joissakin tapauksissa valloittavia persoonia. Vaikka Jirin synkät ajatukset alkavat ajan myötä hälvetä ja talon väki alkaa tuntua siedettävältä, ei hän silti näe syytä avata suutaan, ei vaikka viikoittaiset terapiakäynnit ja talon tyttöjen mielikuvitukselliset maanittelukeinot tähän koettavat kannustaa.

Lehtisen kirjoitustyyli on selkeästi tunnistettava ja omintakeinen. Hän kirjoittaa humoristisesti pilkkeellä, jonka tuike silmäkulmassa ei koskaan pääty. Nuorempana otin tästä rennosta tyylistä huomaamattani vaikutteita, jotka olen havainnut vasta jälkeenpäin lukiessani Sisters Clubin keskustelupalstalla joskus aikoinaan julkaisemiani novelleja. Kukaan ei onneksi silloin huomauttanut ilmiselvistä yhtäläisyyksistä Lehtisen tuotoksiin, mutta sama leppoisa puhekielisyys ja dialogia kevyesti värittävä sarkasmi niissä näkyy. Oma lopputulokseni ei välttämättä ollut kaikkein luontevin, mutta Lehtisen vapaamuotoinen tyyli rakentaa romaanit viihtyisiksi kokonaisuuksiksi ja on yksi niistä syistä, joiden vuoksi Lehtinen on käsitykseni mukaan maamme rakastetuimpia nuortenkirjailijoita. Vielä pienesti hauskuutta lisäävä vivahde on se, että kaikki aikuiset kirjassa puhuvat jäykkää kirjakieltä ja vaikuttavat sen myötä ikivanhoilta nimenomaan ihan pihalla olevilta kalkkiksilta, joiden ainoa tehtävä on kauhistella nuorten tekemisiä ja asetella arkea rajaavia sääntöjä ja kieltoja. Nuoret taas heittävät läppää minkä kerkeävät, irvailevat toisilleen ja ovat sellaisia levottomia ja letkeitä viikareita kuin nuoret usein ovat.

Ensimmäisellä lukukerralla Jiri oli mielestäni kiehtova kovanaama, joka ei paljoa piitannut aikuisten sanomisista. Taisin silloin elää itse pahinta murrosikääni lintsaillen tunneilta poissaolokiintiöiden tappiin asti ja pelleillen ruokavalioni kanssa. Jiri ei ollut kuitenkaan liian uhkaava tai epämiellyttävä, vaan hänen pidättyväisen ulkokuorensa alle piiloutui hyväntahtoinen, ainoastaan hieman elämän kolhima mukava nuori mies. (Sanavalinnoistani voisi päätellä, että nuortenkirjojen lukeminen ja oman teini-ikäisen minäni nykyiseen vertaaminen vanhentaa minut täti-ihmiseksi). Muille Jirin mystinen ja vaikenemisen vuoksi aggressiiviselta vaikuttava julkisivu määrittää pitkään hänen koko persoonaansa, mutta aika näyttää, ettei hiljaisuus merkitse automaattisesti vihamielisyyttä. Sama pätee Lilaan, hermoromahduksen saaneeseen entiseen kympin oppilaaseen, josta kehkeytyy talossa Jirin ensimmäinen ystävä. Muistoissani olen yhdistänyt hänet Lehtisen Sara-sarjan violettihiuksiseen kapinalliseen, johon haksahdin nuorempana täysin. Yhtäläisyydet jäävät kuitenkin hiusten väriin, sillä Lilaa koskee sama kuin Jiriä, eli teeskennelty pahistelu. Loppupeleissä kaikki talon asukit ovat herttaisia ja epävarmoja nuorukaisia, jotka pelailevat keskenään omia aluksi äärimmäisen vakavia ihmissuhdepelejään, jotka niitä nyt myöhemmin tarkastellessani osoittautuvat harmittomaksi harjoitteluksi aikuisiän vastaavien varalta.

Aivan kuten Annina Holmbergin Punaisessa kyynelessä, on heräilevä ja hämmentävä seksuaalisuus vahvasti läsnä ja yksi ratkaisevista tekijöistä henkilöiden toisiinsa luomissa kontakteissa. Kaikista yrityksistään huolimatta Jiri löytää itsensä keskeltä kolmiodraamaa, jonka kaikki osapuolet vaikuttavat tykästyneen henkilöön, jota kaikkein viimeiseksi olisivat toivoneet hellien ajatustensa kohteeksi. Lehtisen kirjoitustyyliä leimaa lievä kärjistäminen niin tyylin kuin tapahtumien suhteen, ja siitä johtuen täytyy välillä miettiä todennäköisyyksiä sille, kuinka tahdosta riippumattomia hormonimyllerryksen keskellä kamppailevien teinien tunteet voivat loppujen lopuksi olla. Jiri esimerkiksi pähkäilee pitkään, miksi eräs tietty tyttö valtaa hänen ajatuksensa päivä toisensa jälkeen oivaltamatta mukamas itse, mistä on kyse. Yhdellä tapaa teinien tunteiden palo lämmittää ja luo hempeän ja viattoman mielikuvan puhtaasta romantiikasta, toisaalta taas pinnan alla kuohuu juonittelu ja laskelmointi, kun talon asukit pähkäilevät, kuinka valloittaa kuumien intohimojensa kohde. Samaistuttavinta on, kun mietin omia teinivuosiani, kuinka jokainen pyrkii vaikuttamaan mahdollisimman viileältä ja riippumattomalta totuuden ollessa jotakin aivan muuta.

Vaikka nuoret eivät ole vaarallisesti masentuneita tai sekaisin, ovat heidän ongelmansa ja syynsä taloon päätymiseen selkeästi vakavasti otettavia. Kaikkien heidän ongelmiensa pohjalta löytyy myös yksi selkeästi yhdistävä tekijä, nimittäin vanhemmat. Lehtinen ei koeta vierittää koko syyllisyyttä heidän päälleen, mutta on selvää, että ilman vanhempien painostusta tai omia ongelmia nuorilla menisi paremmin. Ilmapiiri pysyy kuitenkin keveänä työläämpiäkin elämänkokemuksia kerrattaessa, eikä kukaan nuorista vaikuta katkeralta tai edes pettyneeltä nykytilanteeseen. Toiveikkuus väreilee ilmassa pienen asiaankuuluvan tympiintymisen ohella, ja Lehtisen rempseä tyyli vaikuttaa kirjoituksen ulkomuodon lisäksi koko tarinan kulkuun. Lopputulos on metka ja hyväntuulinen.

Tuija Lehtinen: Ihan pihalla. Otava 2003. 255 s.

Blogeista Kirjoissa on elämä, Katinkan kirjasto, Words of pages, Kirjavinkit Viljakkalasta ja Muumilaakso löytyy myös asiaa kirjasta.

torstai 2. tammikuuta 2014

Annina Holmberg - Punainen kyynel



Marraskuussa loukkasin mystisesti polveni ja käännyin urheilukiellon masentamana luottoystäväni kirjaston puoleen. Olin päättänyt lukea loppuvuoden pelkkiä oman kirjahyllyn kirjoja, mutta kunnianhimoinen suunnitelma sai väistyä yllättävän nuortenkirja-nostalgisoinnin tieltä. Suunnittelin käyväni pyörimässä nuortenosastolla ihan vain vilkaisemassa, näkyisikö hyllyissä tuttuja kansia, ja kyllä niitä näkyi suorastaan pilvin pimein. Vierailu päättyi siihen, että raahasin kotiin samanlaisen jättimäisen kasan kirjoja kuin nuorena tyttönä, silloin kun minulla vielä oli aikaa sukeltaa fiktion maailmaan tuntikausiksi päivässä. Nyt pystyn vain luomaan haikeita katseita houkuttelevaan kirjapinoon, mutta onneksi niitä voi uusia ja onneksi olen ehtinyt verestää vanhoja muistoja jo parin romaanin parissa.

Jokin aika sitten sain luettua viimeisen sivun Tuija Lehtisen Ihan pihalla-nuortenkirjasta, joka ei ollut aivan niin lennokas kuin muistelin. Samanlaisen yllätyksen tuotti pinkasta ensimmäisenä lukuvuoroon päässyt ja nuoruuteni lempikirjoihin kuulunut Annina Holmbergin Punainen kyynel. Olin siitä nuorempana niin vaikuttunut, että luin sen varhaisteini-iässä vuoden välein ja koin tarinan aina yhtä järisyttävänä. Nyt se ei suoranaisesti vavahduttanut, mutta puolivälin yli päästyäni aloin hiljalleen muistaa, mikä siinä niin kiehtoi 13-vuotiasta minääni. Kertojana toimiva pikkusisko Maria nimittäin havahtuu seksuaalisen puolensa ripeään kehittymiseen, mikä varmasti tuntui jännittävältä ja samaistuttavalta omassa iässäni.

Nytkin, kymmenen vuotta myöhemmin, luin Marian elämään keskittyvää osiota huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla kuin hänen isosiskonsa Elinan konfliktintäyteisestä elosta kertovaa puoliskoa. Pikkusiskoaan seitsemän vuotta vanhempi Elina elää jo aivan erilaisissa sfääreissä kuin Maria, kun hän matkustaa Dubrovnikiin ja kohtaa elämänsä rakkauden Milanin. Kuitenkin Marian elämänvaiheet muotoutuvat siskon edesottamusten pohjalta, sillä Elina katoaa Eurooppaan Kroatian sotien lyödessä täyteen liekkiinsä ja pakottaa perheensä elämään huolen mustuttamaa arkea vuosikausien ajan. 

Romaani on kuin Marian terapiaprojekti, jossa hän ensin käy läpi kaikkia niitä kausia, joiden aikana Elina kypsytteli lähtöpäätöstä mielessään ja yritti huonolla menestyksellä irtaantua Milanista. Elinan lähtöä seuraa kriisi, ja kriisiä tyyni, nautittavakin arki, kun käy ilmi, että Elina voi oletettavasti hyvin, mutta aikoo ehdottoman varmasti jatkaa salaperäistä pakomatkaansa niin pitkään kuin näkee tarpeelliseksi. Sillä aikaa Maria kasvaa kohti aikuisuutta, irrottautuu pikkusiskon roolistaan ja koettaa haparoida omillaan, antaen sydänystävän korvata Elinan niin pitkälti kuin on mahdollista.

Muistelin Punaisen kyynelen olevan liikuttava rakkaustarina. En tiedä keskityinkö niin Milanin ja Elinan väliseen epämääräiseen etäsuhteeseen sellaisella intensiteetillä, että se teki minuun valtavan vaikutuksen pienenä, vai onko aika tehnyt tepposet ja muunnellut muistojani. Romaani on nimittäin selvästi enemmän politiikkaan ja historiaan kuin romantiikkaan painottunut, ja nekin kohtaukset, jotka kertovat ihmissuhteista, korostavat usein hullaannuttavan rakkauden repivää ja onnetonta puolta. Mitään punaista hattaraa Elinan traaginen kaukorakkaus ei ole, vaikka eksoottisesta ja komeasta Milanista oli helppo innostua nuoremmalla iälläni. Elinan kohtalokkaan rakastumisen pakottamana perheessä kaivetaan esiin menneisyyden möröt, jotka paljastavat, että Elina ei ole ainoa suvun nainen, joka pakotetaan asettumaan uhrin asemaan herkkien tunteidensa toimesta.

Vuoden 2012 kesänä luin uusiksi Seljan tytöistä kertovan kirjasarjan, ja jo sen yhteydessä äimistelin, miten jaksoin nuorena paneutua menneiden sotien varaan rakennettuihin teoksiin. Alan nähdä nuoren lukijaminäni pikkuhiljaa aiempaa selkeästi arvostettavammassa valossa, sillä ilmeisesti tiedonjanoni on ollut paljon suurempaa ja selkeästi useampiin aihepiireihin liittyvää kuin nykyään. Holmberg tekee hienoa työtä punoessaan onnistuneesti Bosnian sodan kehykseksi kahden rimpuilevan sisaruksen kasvutarinalle, mutta en voi väittää olleeni erityisen valppaana sotaisampaa puolta kirjasta lukiessani. Odottelin vain, milloin Marian osuus ja hänen kutkuttava teini-ikäisen arkensa alkaa.

Varmasti lapsuudesta jääneillä suurilla odotuksilla on lannistava vaikutus silloin, kun ne eivät vastaa hulppeita muistoja, mutta en harmillista kyllä millään pysty näkemään, mikä sytytti menneisyyden minut sellaiseen hullaantuneeseen liekkiin. Kenties Marian seksiseikkailut olivat viattomassa iässäni kiherryttävän jännittäviä. Ehkä minuun vetosi Marian ja Elinan kompleksinen sisarussuhde, joka osoittaa, kuinka erityislaatuisen katkeamaton side kahden siskon välillä on poikkeuksellisen vaikeista olosuhteista tai vuosikausien hiljaisuudesta huolimatta. Mahdollisesti vaikutuin Marian ja Elinan perheen boheemista elämäntyylistä, johon kuuluu olennaisesti taide monissa muodoissaan, sekä erityisen itsestään selvästi kirjallisuus. Oli tykästymiseni syy mikä tahansa, en ilmeisesti kokenut teosta yhtään niin rankkana kuin nykyisestä iästäni katsottuna olettaisin nuoremman lukijan kokevan. Tai ehkä juuri se onkin syy sille, että muistan Punaisen kyynelen vielä nyt, lähes kymmenen vuoden jälkeen, niin vaikuttavana?

Annina Holmberg: Punainen kyynel. WSOY 2000. 263 s.

Kirja on arvosteltu myös Sielua polttavien kirjojen rovio...-blogissa.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Day 08 - Most overrated book

Nonniin, jospa nyt joulustressien löystyttäessä otettaan hiljaa mutta varmasti pääsisin jatkamaan tehokkaampaa, tai ainakin tiuhempitahtista bloggailua. Ihanaa joulua tänä rauhaisana joulupäivänä!

Tämä nyt ei ole mikään maailman yliarvostetuin kirja, mutta ensimmäinen mieleeni pomppaava ja viimeisin pettymyksen tuottanut romaani on Don DeLillon Cosmopolis. Luin sen tänä syksynä jo toista kertaa elämässäni, eikä se hetkauttanut minua mitenkään. En saanut kiinni sen pointista, vaikka kuinka yritin keskittyä, ja suhteellisen lyhyeksi romaaniksi sen viimeiseen sivuun asti pääseminen kesti tuskastuttavan pitkään.

Kun luin Cosmopoliksen ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, kirjoitin siitä vaisuin sanakääntein eräälle keskustelupalstalle, ja yllättäen sain niskaani vastalauseiden ryöpyn. Sain kuulla lukeneeni teosta aivan väärin, ymmärtäneeni siitä vain murto-osan, sekä piteleväni käsissäni klassikkoa, jonka olin juuri häväissyt. Hyvä on, saatan hieman liioitella saamieni kommenttien kärkkäyttä, mutta perusviesti oli kuitenkin se, että vika oli minussa, ei DeLillon tuotoksessa. Päätin siis odottaa omaa kypsymistäni ja paneutua teokseen saavutettuani fiksumman iän, mutta joko olen edelleen liian hölmö ymmärtääkseni Cosmopoliksen nerokkuutta, tai sitten sitä hehkutetaan syistä, jotka eivät koskaan tule tehoamaan minuun.

Kuva
En halua vähätellä DeLillon kykyjä, sillä ymmärtääkseni hän on suuri ja arvostettu kirjailija, jonka taitoja en suinkaan lähde teilaamaan kahden solmuun menneen tutustumisyrityksen perusteella. Mutta koska yritin todella kaikkeni - katsoin jopa elokuvan aikomuksenani tehdä vertaileva analyysi kirjan ja elokuvan pohjalta, minkä suhteen jouduin luovuttamaan ennen kuin sain kirjoitettua sanaakaan - en voi kuin todeta kylmästi, että kun ei toimi, ei toimi. Elokuva oli mielestäni vielä romaania tympäännyttävämpi, sillä en onnistunut katsomaan edes puolikasta. Päätön haahuilu ja loputon dialogi ei iskenyt millään tasolla

Vaikka käsitän, että Cosmopoliksen sanoman voi lukea oivaltavana ja todennäköisenäkin skenaariona tulevaisuudesta, tai vaihtoehtoisesti kärjistyksenä persoonattoman nykyajan digitalisoitumisesta ja sen seurauksista, oli romaani silti hirvittävää puurtamista ja väkisin eteenpäin kahlaamista. Ehkä odotan uudet viisi vuotta ja koetan vihoviimeisen kerran päästä kiinni siihen, mikä on tekevinään Cosmopoliksesta merkkiteoksen.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Day 07 - Most underrated book

En muista lukeneeni yhtäkään kirjaa, joka olisi enemmistön mielestä silkkaa roskaa ja johon minä olisin vastoin yleistä mielipidettä ihastunut. En muutenkaan koe olevani erityisen hyvin selvillä siitä, mitä mieltä valtaosa lukijoista on kustakin lukemastani romaanista. Siksi otan mittapuuksi jotain, jonka tiedän pitävän sataprosenttisen varmasti paikkansa - oman parin vuoden takaisen itseni.

Olin ennen kovin skeptisesti asennoitunut erilaisia elämänhallinta- ja itsehoito-oppaita kohtaan. Uskoin niiden olevan pelkkää huuhaata ja naistenlehtimäistä höpinää. Kuinka kukaan muka voisi neuvoa tuntemattomia ihmisiä näiden kriiseissä, kun kaikilla on omat tapansa toimia hädän hetkellä? Mielipiteeni muodostumiseen on saattanut vaikuttaa se kohtaus Sex and the Citystä, jossa Charlotte lähtee hieman varuillaan seikkailemaan kirjakaupan self-help-osastolle ja törmää sekopäihin, jotka itkevät käytävillä ja käyttäytyvät kaikin puolin liioitellun friikisti. En ole kauheasti koettanut kyseenalaistaa nuoressa iässä omaksumaani epäluuloista asennetta, ennen kuin huomasin yhtäkkiä lukeneeni tämän vuoden puolella jo useamman kyseiseen kategoriaan sopivan teoksen.

The Happiness Project on ylivoimainen voittaja tällä saralla, mutta lähelle kipuaa myös bloggaamatta jäänyt Janesh Vaidyan Kehon ja mielen ayurveda. Uskokaa pois, etten ole erityisen innokas kertomaan julkisesti tästä lukukokemuksesta. On eri asia pohdiskella vataan, pittaan ja kaphaan perustuvien ruokavalioiden koostumuksia ystävän kanssa tai testailla omaa kehotyyppiään netin pikakyselyissä, kuin kertoa tuntemattomille tehneensä omiin syömistottumuksiinsa merkittäviä muutoksia ayurveda-oppaan pohjalta. Mutta niin minä vain tein, sillä Vaidyan lempeä lähestymistapa vetosi minuun ja salli hänen oppiensa iskostua päähäni osittain lähtemättömästi.

Kuva
Ayurvedan perusteisiin pureutuva teos päätyi hyppysiini eriskummallisen hierontakokemuksen seurauksena. Olin ostanut citydealin vyöhyketerapiaan, jonka oletin olevan normaalia hierontaa. Pääosin kokemuksessa ei ollutkaan mitään outoa, mitä nyt taitavan hierojan otteet olivat pehmeämmät ja vähemmän yhteen ongelma-alueeseen kohdistettuja kuin niissä urheiluhieronnoissa, joissa normaalisti käyn. Loppupuolella tapahtui kuitenkin jotakin häkellyttävää: hieroja piti käsiään äärimmäisen kevyesti rintakehäni päällä, tuskin koskettaen ihoani, ja mitä tapahtui? Aloin hengittää yhä raskaammin ja oli hyvin lähellä, etten purskahtanut itkuun. Tunne oli kuin valtava ja lähes sietämätön myllerrys liikutusta, surua ja ahdistusta.

Hierojan nostaessa kätensä pois palasin sekunneissa neutraaliin olotilaan. Avasin silmäni ja katsoin hierojaa varuillani, epävarmana siitä, oliko hän tehnyt jotakin tahallaan, vai oliko hän tietämätön hetkellisestä sisäisestä tunteenpurkauksestani. Hänen ilmeensä oli rauhaisa ja viisas, kuin jollakin sadun salaperäisellä mutta hyväntahtoisella haltijattarella. Rohkaisin mieleni ja kysyin hullulta kuulostamisen uhalla, sijaitseeko rintakehän kohdalla jonkinlainen energiakenttä. Hän nyökkäsi, hymyili ja katsoi minua silmiin pidempään kuin ennestään tuntemattomat ihmiset tavallisesti kehtaavat. Lähdin pois ja kirjoitin sporassa kännykällä googlen hakukenttään "chakra". Lueskelin sydänchakran tehtäviä ja päättelin reaktioni voimakkuudesta, ettei tasapainon keskukseni ole kovin vakaa.

En sittemmin ole perehtynyt chakroihin sen enempää, mutta etsiessäni aiheeseen liittyvää kirjallisuutta törmäsin Vaidyan teokseen. Hän ylistää ayurvedaan pohjautuvaa elintapaa, ja mikä parasta, hän tekee sen länsimaisten olosuhteiden pohjalta. En enää edes muista kehotyyppiäni (joka ei missään vaiheessa edes täysin selvinnyt), mutta muutama järkevä neuvo takertui mieleeni. Etenkin syömiseen ja ruokaan liittyvät opit antoivat minulle paljon. Eräs itsestään selvä, mutta arkielämässä helposti unohtuva helmi havahdutti minut erityisesti, nimittäin Vaidyan varmuus siitä, että puhdas ruoka pitää terveenä, kun taas prosessoitu ja ravintoarvoiltaan huono ruoka heikentää vastustuskykyä. Ohjenuora, jonka noudattaminen on paljon yksinkertaista ajatusta monimutkaisempaa.

Olen tietoinen siitä, että saatan kuulostaa seonneelta ja ehkä johonkin uskonlahkoon hurahtaneelta. Ainakin näin päättelin poikaystäväni ilmeestä silloin kun kerroin hänelle käänteentekevän hierontatarinani. Ainoa muutos aiempaan on kuitenkin se, että pidettyäni ennen chakroja sun muita uskomuksia samankaltaisena turhauttavana hölmöilynä kuin jooga tai meditaatio, uskon nykyään niissä piilevän jotakin myönteistä, josta minäkin pystyn halutessani ammentamaan.

Kuva

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Day 06 - A book that makes you sad

En osannutkaan aktivoida itseäni täysin haasteen vaatimalla tavalla, sillä kun yksi päivä lipsahtaa väliin, on päivä päivältä yhä hankalampi tarttua toimeen ja muistella lukukokemuksia. Nyt kuitenkin koetan korjata tilannetta ennen loppuviikon hiljentymistä Riikan matkan johdosta. Suunnittelin ensin ajastavani muutaman haastepäivän reissun ajaksi, mutta let's face it: jos en ole vastannut yhteenkään kysymykseen neljään päivään, tuskin tulen rykäisemään viittä vuorokautta pois päiväjärjestyksestä kertaheitolla.

Mutta niin. Ilon aaltoja synnyttävää romaania oli mieluisaa muistella ajan kanssa, mutta surun värinöitä esiin kutsuva romaani ei yllytä samanlaiseen tarinointiin. Ensinnäkin sellaista on vaikeaa löytää, sillä skippaan läpeensä huonot kirjat alkuunsa, ja taitavasti kirjoitetuissa surulliseksi saavissa kirjoissa vallitseva tunnetila on yleensä jokin muu kuin puhdas murhe. Valitsen siis erään kirjan, joka aiheutti lukuhetkellä yleisesti enemmän negatiivisia kuin positiivisia tunteita, ja jota nyt muistellessani en käsitä, miksi en heittänyt teosta kirjaston palautushihnalle heti ekan sivun lukaistuani.

Oletan, että vastaukseksi mitä luultavimmin haetaan teosta, joka on niin vetoava, että se onnistuu ansiokkaasti herättämään vahvoja surun tunteita lukijassaan. Rakastan nyyhkytarinoissa piehtaroimista, olivat ne sitten kevyttä hömppää tai traagisia klassikoita, mutta paradoksaalisesti toden teolla itkettävät romaanit saavat minut autuaan onnellisiksi. Koska onhan se vallan upeaa, että planeetaltamme löytyy velhoja, jotka taikovat tekstinsä avulla lukijasta esiin syvällä piileviä tunteita.

Kuva
Irvine Welshin Paska (Filth) taikoo esiin pelkkää ällötystä. Se on niin irstas, sairas ja oksettava, että heikottaa. Kahlasin sen läpi äärimmäisen hitaasti ja toivoin vain jokaisen aukeaman loppuun selviydyttyäni, että seuraavan sivun kääntäminen veisi minut maagisesti kirjan viimeiseen lauseeseen. Lukemista hankaloitti iljettävän päähenkilön törkeyksien lisäksi resuinen puhekieli, joka hidasti matkaa ja kääri koko vastenmielisyyden rasittavaan muotoon.

Huomasin äsken, että romaani on nyt ajankohtainen, koska se pyörii elokuvateattereissa. Tiedoksi vain, että minua ei saisi yleisöön vaikka luvattaisi kuu ja tähdet taivaalta. En niinkään sure romaanin tapahtumia, vaan sitä, että tällaista roskaa pidetään kulttuurisesti merkittävänä. Ei kai sitä muuten jaksettaisi pukea visuaaliseen muotoon.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Katja Kallio - Säkenöivät hetket



Äiti lahjoitti minulle Katja Kallion Säkenöivät hetket joskus kesällä, ja kun jokin aika sitten päätin lukea kaikki oman kirjahyllyni lukemattomat kirjat - suunnitelma, joka on sittemmin mennyt täysin mönkään - aloitin pirteän kannen houkuttelemana Kallion teoksesta. En ehkä ole kovin syvällinen ihminen, kun kansi tuo mieleeni heti Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, mutta kannen lisäksi teoksista kyllä löytyy yhtä ja toista samankaltaista. Ainakin molemmat kohoavat arvostusasteikossani kärkipään paikkeille keikkumaan.

Kallion teos on kenties kuitenkin vakavahenkisempi ja sijoittuu kauemmas ajassa, kuten myös laajemmalle aikavälille, sillä sen ensimmäinen episodi, kuvaus Ellyn ja hänen äitinsä Ingan kylpylävierailusta, asettuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Viimeisessä osiossa ollaan jo kahdenkymmenen vuoden päässä, jolloin Ellyllä on omia tyttäriä ja pitkä avioliitto takanaan. Fagerholmilla ei nyt enää tule olemaan virkaa tässä kirjoituksessa, mutta jätän heppoisen vertailun silti paikoilleen.

Sukupolvikuvaus, sukupuolikuvaus, ajankuva, äiti-tytär- sekä siskosuhteiden kuvaus. Näiden kaikkien parissa Kallio tutkimusretkeilee. Ellyn ja Ingan Hangon retriitti häiriintyy alkavan sodan alkutahdeista sekä Ingan hälyttävästi etenevästä sairaudesta, jonka seurauksena Elly, siihen aikaan vasta lapsi, joutuu kypsymään vastuunottajaksi kertaheitolla. Sodan yli hypätään 1930-luvun puoliväliin, aikaan, jossa Ellyn tyttäret ottavat tilaa kirjan sivuilla vähintään yhtä paljon kuin hän itse. Esikoinen Harriet on vakavassa vastuullisuudessaan täysi vastakohta 17-vuotiaalle pikkusiskolleen Beatalle, joka poukkoilee kuin päätön kana ja heittäytyy mitättömimpäänkin askareeseen levottomalla dramaattisuudella. Katraaseen kuuluu vielä nuorin, joka jää kaikessa - myös tarinassa - ulkopuolelle, kuten tuonikäisenä ehkä perheen nuorimmaiselle tyypillistä onkin.

Tunnepuolella vahvimmin iskevät suvun naisten suhteet toisiinsa. Ellyn muutos avoimesta, uteliaasta ja herkästä tytöstä ankaran kovaksi äidiksi on huomattava, ja kun seuraa Beatan kehitystä tulisen rakkaussuhteen riepottelemana, on helppo nähdä, kuinka mennyt toistaa itseään ja kuinka sama kehityskulku leijuu kuin kirous suvun yllä. Se ei koske vain naisten luonteenpiirteitä, vaan heidän elämässään tekemiään luvattomuuksia ja suuria päätöksiä. Elly ja Beata ovat enemmän toistensa kaltaisia kuin kumpikaan ehkä haluaisi myöntää, ja Kallio loihtii heidän välillään leijuvat hiljaisuudet merkityksellisemmiksi ja syvällisemmiksi keskusteluiksi kuin mitkään ääneen käydyistä dialogeista. Sanattomuus sävyttää koko perheen keskinäistä dynamiikkaa, ja se sekä helpottaa että mutkistaa kanssakäymistä. On vapauttavaa voida pitää häpeälliset salaisuudet piilossa läheisiltä, mutta pidättyväiset välit estävät sellaisen perhesuhteen, jonka auttavan voiman varaan voisi aina laskea. Beatan ja Harrietin sisarussuhde on kaikkea muuta kuin luottamuksellinen, sillä heidän sisaruuden kautta automaattisesti syntyneeseen rakkauteensa sekoittuu vähintään saman verran vihaa ja kateutta. Kuitenkin he onnistuvat pitämään toistensa puolia, kun tarpeeksi tiukasta tilanteesta on kyse.

Jos minulle olisi lykätty tämä kirja käteen tiivistetyn selonteon kera ("tässäpä kertomus kolmen sukupolven naisista yksityiskohtaisilla historiallisilla faktoilla ryyditettynä, löytyy ahtaajaa ja herrasväkeä, kylpylää ja tehdasta, ole hyvä ja nauti"), olisin saattanut jättää sen hyllyyn pölyttymään vuosikausiksi, mutta Kalliopa ei päästä lukijaa pitkästymään pieneksikään toviksi. Viehätyksen syynä on tunteiden ja ihmissuhteiden nouseminen tärkeimpään osaan ohi objektiivisemman sisällön, tosin hämmentävää kyllä huomaan lumoutuneeni myös niistä kuvauksista, joita normaalisti ehkä haukotellen parjaisin. On yllättävän kiehtovaa paneutua 1900-luvun alkupuoliskolla eläneiden tapoihin ja uskomuksiin, niin ihmisten käyttäytymisen kuin yhteiskunnan rakenteiden osalta. Nykypäivään verrattuna eksoottisilta tuntuvat ainakin äärimmäinen kohteliaisuus sekä jyrkät ja ihmisten itsestään selviksi katsomat luokkaerot.

Säkenöivät hetket on niitä kirjoja, jotka voi avata miltä aukeamalta tahansa, tuikata sormensa satunnaiseen kohtaan ja löytää kimaltavan helmen. Kallio vaikuttaa kirjoitustyylinsä puolesta kaiken nähneeltä ikäihmiseltä, joka kertoo kokemuksen kypsentämällä varmalla äänellä entisaikojen Suomesta. Teksti sisältää tavattoman määrän puhdasta sekä maantieteellistä että historiallista faktaa, samalla kun se kertoo kirjoittajansa älykkyydestä, huippuunsa kehitetystä ilmaisukyvystä ja kauneudentajusta.
Ellylle tuli hänen levollisesta olemuksestaan mieleen pelto, joka tuotti runsasta satoa, mutta jonka yllä usva ei koskaan viipyillyt.
Näin hitaasti, näin huolellisesti, hän oli valmistanut ja tarjoillut perheelleen heidän elämänsä aterian kaikkine lisukkeineen, kaikkine laiminlyönteineen, teeskentelyineen ja valheineen, lihakeitosta piirakkaan. Tällainen oli hänen mestarinäytteensä niille ainoille ihmisille, joista hän oli tässä maailmassa vastuussa, ja joista hän oli säkkipimeinä öinä yksin nyyhkyttäen, nyrkkejään kaluten, vannonut pitävänsä huolen, koputtipa ovelle kuka hyvänsä, mitä hyvänsä satamaan ilmoitettiinkin saapuvaksi.
Kun Solveig laski kupin pöydälle, Beata kuuli siinä pienen särkyneen särähdyksen, kuin se olisi sisältä rikki, vaikka pinta piti sitä vielä koossa.
Eivätkö jo nämä otteet yksinään osoita, millainen mestariosaaja suomen kielen saralla Kallio on? Hän tuntuu hallitsevan kielemme viimeistä piirtoa myöten ja tuovan siihen vielä omat ainutlaatuiset maustehippusensa. Kuten viimeinen lause osoittaa, on tekstillä harvoin vain kirjaimellinen merkitys. Sieltä sun täältä löytyy piileviä viestejä, vihjeitä tulevasta. Monet kirjan tilanteista ovat kuin kohtauksia elokuvasta, sillä ne ovat tarkkaan mietittyjä kokonaisuuksia ja siististi avattuja ja suljettuja kuvauksia. Koko romaani huokuu arvokkuutta, joka syntyy kirjailijan äärimmäisestä huolellisuudesta ja taidokkaasta viimeistelystä.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket. Otava 2013. 413 s.

Muistin oikein, että Säkenöiviä hetkiä on luettu pitkin maita ja mantuja. Listasta löytyvät Anneli, Jenni S., Järjellä ja tunteella, Karoliina, Katja, Maria, Erja, Minna, Joana, Matti, Kati, Mari A, Päkä, Mari Saavalainen ja Mai Laakso.