torstai 29. joulukuuta 2011

Paulo Coelho - Alef


Olen lukenut vain harvoja teoksia Paulo Coelholta, ja niihinkin tutustuminen on tapahtunut erittäin myöhään eli vasta tänä vuonna. Kaikkihan tätä setää hehkuttavat ja pitävät hänen viisauksiaan arvossa, tai ainakin sellaisen käsityksen olen itselleni jostain poiminut. Alkemisti oli ihan viihdyttävä mutta hieman liian sadunomainen ollakseen vakavasti otettava teos, Piedrajoen rannalla istuin ja itkin taas teki jo suuremman vaikutuksen tarpeeksi omaperäisellä ideallaan. Napakymppi minulle oli kuitenkin Voittaja on yksin, joka on tarina julkkismaailman älyttömyydestä ja ihmismielen herkkyydestä, siitä kuinka helppoa sekoaminen lopulta on. Olin oikeasti niin vaikuttunut kirjasta, että rankkaisin sen yhtään pidempään harkitsematta tänä vuonna lukemieni kirjojen top 3-listalle. Tai ehkä top 5, eipäs nyt liioitella kuitenkaan.

Coelho on siis omien kokemusteni perusteella parhaimmillaan fiktiivisten kertomusten kirjoittajana, jos nyt yhden siihen kategoriaan kuuluvan romaanin perusteella voi mitään päätellä. Alef ainakin on sellaista puppua, ettei se ikinä mene läpi tositarinana vaikka takakannessa ja kirjan sivuilla kovasti niin väitetään. Coelho haluaa antaa itsestään kuvan jalomielisenä ja normaalia kansaa fiksumpana syvien totuuksien tuntijana, jonka elämä on jatkuvaa löytöretkeä ei vain hänen omaan sisimpäänsä vaan aiempiin elämiin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Alussa Coelho on eksyksissä ja turhautunut sisäisen uskonsa paikallaan junnaavaan etsimiseen ja hän tuntee, ettei hänen kovat ponnistuksensa tuota hedelmää. Keskustellessaan opastajansa kanssa ongelmistaan hän kokee muutaman neuvon jälkeen yllättävän nopeasti uusien tuulien puhaltavan herättäen henkiin hänen rutiineihin hautautuneen innostuksensa löytöretkeilyä kohtaan.

Tuoreesta inspiraatiostaan rohkaistuneena Coelho lähtee toteuttamaan nuoruuden unelmaansa Venäjän halki matkaamisesta ja hyppää Trans-Siperian junaan pienen kustantamoporukan kanssa. Hänen seuraansa tälle pitkälle matkalle lyöttäytyy harvinaisen hanakka parikymppinen tyttö, joka on täydellisen varma kaikesta mitä tekee. Hänen näsäviisas ja tunkeileva seuransa ei aluksi miellytä ketään, mutta tarinan edetessä Coelho huomaa, että hänellä on mystinen yhteys tähän nuoreen tyttöön. Tämä oivallus oikeuttaa Coelhon myöhemmin kaikenlaisiin kyseenalaisiin tekoihin hänen omasta rakkaasta kaukana olevasta vaimosta huolimatta mutta tätä toki lämmöllä muistellen.

Yhdessä tyttö ja Coelho tekevät aikamatkoja ja hyppäyksiä alefiin eli pisteeseen, jossa kaikki maailmat kohtaavat, jossa kaikki hetket, tilanteet, asiat, oikeastaan koko maailmankaikkeus, ovat länsä. Ei tarvitse kuin mennä seisomaan yhteen tiettyyn kohtaan junassa ja Coelho ja Halil eli tyttö pääsevät toistensa silmiin tuijotellen tähän maagiseen keskipisteeseen. Tässä vaiheessa minä huokaisin syvään ja selasin kirjan loppuun nähdäkseni kuinka monta sivua minulla oli vielä edessäni. Tositarina-aspekti oli tietenkin jo menetetty, sillä kaikella kunnioituksella kaikenlaisia mielen harjoituksia ja päänsä sisällä aikamatkoja harrastavia kohtaan minä en sellaisen toiminnan aitoudesta ole kovinkaan vakuuttunut. Kirja olisi ehkä mennyt helpommin fiktiivisenä tarinana, joka tarjoilee arkifilosofiaa mielikuvituksellisten esimerkkien kautta, mutta Coelhon omien kokemusten kuvaajana se on silkkaa hölynpölyä. Kuka oikeasti hyppää vuosikymmeniä taaksepäin jonkin pyörivän kultaisen renkaan avulla? Kaiken kruunasi viimeisen sivun varoitus, joka kieltää kokeilemasta "valorenkaan harjoitusta" ilman kokemusta asiasta, sillä kun voi olla "odottamattomat ja tuhoisat seuraukset". Oh shoot, minä niin halusin päästä menneeseen elämääni kieppuvan kultarenkaan myötä.

Kirja on kyllä huvittava ja ihan viihdyttävä siinä mielessä, että tapahtumat ovat välillä täysin naurettavan järjettömiä ja kyky pitää filosofisia ja opettavaisia saarnoja toisilleen löytyy ilmeisesti jokaiselta ihmiseltä mitä arkisimmissa tilanteissa. Melkein kuin lukisi modernia versiota Raamatusta, niin "syvällisiä" kaikkien repliikit ovat ja niin toisarvoista normaali jutustelu on, ettei Coelho ole nähnyt tarpeelliseksi kirjoittaa muusta kuin vakavahenkisestä juhlavasta pohdinnasta. Satunnainen ohimenevä tuttavuus Coelhon ja Hilalin yhteisellä matkalla lausuu nämä arvokkaat sanat:
"Minussa on satoja haavoja, vaikka minun on pakko käyttäytyä kuin olisin maailman onnellisin ihminen. Tänään sentään tunsin että joku tarttui minua kädestä ja sanoi: et ole yksin, tule mukaan ja näytä meille sinun tutut kulmat. Tunsin itseni rakastetuksi, hyödylliseksi, tärkeäksi."
Hilalille hän lausuu:
"Sinä olet paljon nuorempi kuin minä, et ole joutunut kärsimään minun tavoin etkä tunne elämää, mutta sinulla on onnea. Olet rakastunut, ja siksi sinä sait minut rakastumaan uudelleen elämään, ja tämän jälkeen minun on helpompi rakastua uudestaan toiseen ihmiseen."
Melko vaikuttavaa puhetta tuntemattomalta naiselta, enpä usko että kovin moni näin luottavaisesti uskoutuisi juuri kohtaamalleen kaksikolle. Ehkä Coelhossa on sellaista taianomaista vaikutusvaltaa, että hän saa ihmiset avautumaan kuin simpukat... tai sitten hän on harhainen vanha mies, joka elää unelmiaan kirjojensa kautta.

Coelholla on varmasti ollut mukavaa makoillessaan alasti sängyssä 21-vuotiaan tytön kanssa sen tekosyyn nojalla, että hänen on selvitettävä menneisyyden virheet ja anottava Hilalilta anteeksiantoa. Siihen kun ei varmastikaan olisi löytynyt mitään muuta keinoa kuin kaikki intiimit hetket, joiden aikana Hilal yleensä anoo Coelhoa sanomaan ne kolme tärkeää sanaa, jotka kaikki nuoret ja viattomat tytöntylleröt haluavat kuulla tämän suuren ja mahtavan kirjailijan suusta huolimatta siitä onko ikäeroa se neljäkymmentä vuotta vai ei. Näin ainakin jos on uskominen Coelhon tarinointia, eli luultavasti nämä "sano että rakastat minua!"-pyynnöt ovat Coelhon itse kehittelemiä. Tai sitten Hilal on sekaisin kuin seinäkello ja etsii vanhemmista potentiaalisista rakastajista kadotettua isähahmoaan tai muuta yhtä freudilaista.

Mutta pointtina ei taidakaan olla se, onko kirja totta vai ei. Ihmiset ilmeisesti rakastavat Coelhoa riippumatta romaanien sisällöstä, ja vaikka pidänkin Alefia lähinnä ajanhukkana, aion tarttua kirjailijan teoksiin myöhemminkin, kenties lukaisen lopulta jopa ne kaikki. Voittaja on yksin antoi sen verran kivikovan toivon siitä, että helmiä voi löytyä lisääkin, ettei minulla ole varaa jättää asiaa tarkistamatta. Ja aina niistä pohdiskelevista sivun mittaisista puheenvuoroista löytyy pari kivaa oivallusta, ja jos tarina menee yhtä epäuskottavaksi höpötykseksi kuin Alef, voi sille ainakin naureskella.

7 kommenttia:

  1. Puhut täyttä asiaa! Olen aikalailla samoilla linjoilla sinun mielipiteesi ja analyysisi kanssa. Seksuaaliset ja eroottisiksi puetut kohtaukset kirjassa olivat mielestäni aika hirvityksiä. Ainakin kohtaus, jossa nuori tyttö (Hilal 500 vuotta aiemmin) viedään tuomittavaksi ja kidutettavaksi. Siinä hänen käsketään riisua itsensä alasti ja miehet tämän alaikäisen tytön ympärillä katselevat häntä himoiten. Tässä kohtauksessa Coelho saavuttaa mauttomuuden huippunsa kuvauksellaan, jossa alastoman tytön rinnat kovettuvat ja kirjailija itse miettii, että se voi kenties johtua tytön kiihoittumisesta, kun häntä siinä moni mies tiirailee. Herranpieksut sentään! Nuorta tyttöä ollaan tuomitsemassa kuolemaan vanhojen äijien silmien edessä ja se varmaan saa aikaan seksuaalista kiihottumista!!

    Toinen epäilyttävä kohtaus oli missä 70-vuotias mies, Coelhon tulkki, Yao ja kirjailija itse tekevät aikido harjoitusta. Samalla kun miehet hikoilevat kamppaillessaan, Coelho virittyy eroottisesti ajatksissaan Hilalista. Tulipas vain mieleeni nuo Coelhon nuoruusaikaiset homoseksuaaliset kokeilut/taipumukset, jotka hän on itse myöntänyt aikanaan blogissaankin..hmm... Liekö mies itsekään tietää, mikä todellisuudessa on ja mitä hän haluaa. Nuoria tyttöjä ja heidän kidutustaan, vai sittenkin miehiä...? Omaa vaimoaan kohtaan tuntema suuri rakkaus vaikuttaa olevan vain suuria mystisiä sanoja sekä rutiinia, ja hyväksi koettu tapa. Ainakin minusta vaikuttaa että Coelhon täytyy sitä rakkautta korostaa ja todistella lukijoilleen sekä itselleen samalla, jottei vain vahingossa päästä omaa todellista luontoaan valloilleen. Voin olla ihan väärässä, mutta minä luotan omaan vaistooni, joka on tällaisissa asioissa melkoisen vahva. (Aavistin Coelhon homokokemuksetkin ennen kuin niistä luin hänen blogissaan. :))

    Tatjaana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, en ole tähän mennessä tiennyt mitään Coelhon seksuaalisista suuntautumisista mutta kuulostaa siltä, että voit hyvinkin olla oikeassa :D Kirjassa oli tosiaan todella epäilyttäviä ja inhottaviakin kohtauksia. On lähinnä huvittavaa kuinka vanha ja likainen mies yrittää piiloutua kaiken maailman yliluonnollisiin ja pyhiin viisauksiin peittääkseen fantasiansa niiden alle. Ja silti kaikki lukevat uskollisesti! Täytyy ainakin itse yrittää pysyä vastaisuudessa kaukana herran omaelämäkerrallisista teksteistä.

      Poista
    2. Hei taas! :) Älä sentään täysin sivuuta Pauloa, sillä onhan hänen teoksissaan myös niitä helmiä. Kirjat "Alkemisti" ja "Veronika päättää kuolla" ovat minun suosikkejani ja pysyvät asiassa. Kirjoitat että sinun mielestäsi Alkemisti oli "liian sadunomainen", mutta mielestäni niin sen pitää juuri ollakin. Siinä teoksessa on paljon symboliikkaa ja jokaisen lukijan on siksi melko helppo löytää omat merkityksensä kirjan tapahtumille omassa henkilökohtaisessa elämässään. Mutta arvostan sitä, että löytyy edes yksi ihminen maailmasta, joka ei heti ylistä Alkemistia! :)

      Veronika päättää kuolla-kirjassa on myös vähän erikoisia seksuaalisia tapahtumia, mutta ne ei ainakaan mua ärsyttäneet, vaan päinvastoin antoivat paljon mukavaa mietittävää. Veronika on tarinan kiinnostava päähenkilö eikä kukaan vanha mies pääse ainakaan pilaamaan hänen elämäänsä! :D Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on aika kevyt ja vähäeleinen toisin kuin kirja, jossa on paljon mielenkiintoista pohdintaa hulluudesta ja ihmisen psyykeestä, uskonnosta, kuolemasta, luovuudesta, todellisesta rakkaudesta jne. Mielestäni uskottava tarina omassa ainutlaatuisuudessaan.

      Tatjaana

      Poista
    3. Laitoin Veronika päättää kuolla:n lukulistalle, ja "Zahir" on odotellut hyllyssä jo jonkun aikaa. Kyllä multa siis löytyy uskoa Coelhon ei niin henkilökohtaisiin teoksiin vielä :D Ja niin kuin taisin kirjoittaa tuon arvostelun alussa, "Voittaja on yksin" oli jotenkin todella todella mieleenpainuva teos. Sen teemat ovat itse asiassa aika samanlaisia kuin mitä kerroit Veronika päättää kuolla-kirjasta löytyvän. Äh saisinpa jo kaikki koulujutut pois alta niin pääsisi taas lukemaan ajan kanssa!

      Poista
    4. Lukeminen on mukavaa ja sielua puhdistavaa puuhaa, varsinkin jos kirjoittajan ajatusmaailma liippaa läheltä omaa. :) Mulla on itsellä toisinaan vaikeuksia löytää mieleistä luettavaa ja siksi kahlaan läpi mitä kummallisempia kirjoja, joista osassa kiinnostukseni stoppaa viimeistään parin kymmenen sivun jälkeen. Yllättävän Suuri ja ylistetty teos, Puhdistus Sofi Oksaselta on minulta edelleen kesken. Aloitin sen yli kaksi vuotta sitten ja pääsin sivulle 50 tai jotain. Siihenkin saakka oli yhtä tuskaa, joten en tiedä tulenko sitä koskaan loppuun sakka lukemaan.

      Mainitsemasi Zahir on aika mielenkiintoinen (muistaakseni). Ostin sen pokkarina itselleni muutama vuosi sitten ja luin sen hyvin nopeasti. Pieni varoituksen sana siitä! Minusta se kertoo Paulon omasta elämästä. :D Siinä nimittäin päähenkilö on kuuluisa kirjailija, jonka vaimo ottaa hatkat ja samaan aikaan kirjailija itse makailee hotelleissa muiden naisten kanssa. Ei se juoni ehkä ihan noin suoraviivaisesti ja kolkosti mennyt, mutta jotain sinne päin kuitenkin. :D Mutta lue vain rauhassa ja ajatuksella ja kerro sitten täällä mitä tykkäsit.

      Voittaja on yksin -kirjaa yritin lukea tässä pari vuotta sitten, mutta mulla jäi se kesken jostain syystä...en muista miksi. Ehkä aloitan sen joku päivä uudelleen, sitten kun löydän sen käsiini jostain Suomemme kirjastosta. Olen lukenut kolme Coelhon kirjaa myös englanniksi ja sitten sen jälkeen suomeksi ja minusta sellainen vaihtelu oli antoisaa. Englanniksi kaikki tuntuu hieman erilaiselta. Juuri tuo "Veronika päättää kuolla" on minulla englanninkielisenä pokkarina kotona. "Pyhiinvaellus" eli "The Pilgrimage" oli aika erikoinen lukukokemus. Englanniksi se oli parempi kuin suomeksi, ehkä siksi, että suomenkielellä ymmärsin sen liian hyvin?! ;) Siinäkin oli liian uskomattomia aineksia ja päähenkilö tietenkin Sir Coelho itse.

      Loppuun voin vielä mainita, että Veronikan tarinassa on myös jonkin verran (ehkä lähes kaikki??) Coelhon omaelämäntarinaa. Kirjassa Veronika herää mielisairaalasta yritettyään tehdä itsemurhan. P.Coelho on myös nuorena ollut kaksi kertaa mielisairaalassa ja uskon, että tarinassa sivutaan myös tätä hänen nuoruuden "seikkailuaan". Ja ainahan kirjailijat ammentavat paljon omasta elämästään.

      Mutta hyviä lukunautintoja sinulle ja tiukkaa kriittistä silmää!


      T

      Poista
    5. Minulla on sellainen neuroosimainen ongelma, etten pysty jättämään kirjaa kesken. Tai siis huijaan itseäni siten, että todella raskassoutuiset kirjat saattavat lojua hyllyssä vuosikaupalla puoliksi luettuina. Vakuuttelen silti itselleni edelleen, että vielä joskus saan ne läpi aivan varmasti! Monet parin vuoden takaiset joululahjakirjat ovat myöskin vielä hyllyssä odottelemassa enimmäistä lukukertaa. Osaisinpa olla käymättä kirjastossa, niin saisin kaikki omat ja keskeneräiset kirjat viimeinkin pois alta.

      Hahahah, uskallankohan tarttua Zahiriin sittenkään :D No rohkeutta lukemisen suhteen ei saa puuttua, joten enköhän arvostele sitä vielä tämän vuoden puolella! Ja aivan totta, englanniksi lukukokemus on usein todella erilainen kuin suomeksi. Siitäpä muistin, että pitäisi tosissaan alkaa lukea kirjoja alkukielellä aina kun mahdollista. Mikähän siinä on, että menen aina ekana etsimään suomennosta ja tajuan vasta myöhemmin, että olisihan tämän saanut ihan originaalinakin.

      Kiitoksia, toivotan samaa sinullekin! Eritoten nautinnollista lukemista :)

      Poista
    6. Thank you! :)

      Kaikkea ei tarvitse todellakaan lukea, sillä ei kaikki klassikkokirjatkaan ole meitä kaikkia varten. Kirjoja saa polttaa. Silti kaikessa on jotain hyvää, jos se herättää meissä tarpeen ilmaista mielipiteemme, eli esim. että tulee pakottava tarve polttaa joku teos. ;) Ja rohkeutta tarvitaan: joskus se on ainoa vaihtoehto ja mahdollisuus päästä eteenpäin.

      T

      Poista