Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Normaaleissa olosuhteissa scifi-genreen luokiteltu teos olisi pelottanut minut pois, mutta koulun puolesta tämä oli pakko lisätä lukulistalle. Ja onneksi oli, sillä ei Teemestarin kirja ihan turhaan ole Teoksen romaanikilpailua voittanut. Jopa ehdottomiin lempikirjailijoihini lukeutuva Johanna Sinisalo istui raadissa ja hänen kehuva kommenttinsa onkin ujutettu takakannen sisäpuolelle houkuttelemaan lukijoita.

Emmi Itäranta (jonka koko ajan arvostelua tehdessäni kirjoitin Itämereksi) on luonut kirjaansa asetelman, jossa nykyinen maailmamme on tuhoutunut ja aikaa kulunut satoja vuosia, kun teemestarin tytär Noria joutuu hengenvaaralliseen kamppailuun kotikylänsä veden käydessä vähiin. Aikaa on ennen siivittänyt parhaan ystävän Sanjan kanssa jättimäiseltä kaatopaikalta löydetyn entismaailman teknologian tutkiminen, mutta aikojen pimenemisen myötä tutkimuksista katoaa kaikki riemu niiden muuttuessa elintärkeäksi missioksi selvittää historian tarkoin varjeltu salaisuus. Loppuratkaisu on outo siinä mielessä, ettei tätä salaisuutta koskaan paljasteta, vaikka on selvää, että Noria ja Sanja onkivat sen tietoonsa. Odotin viimeiselle sivulle asti mysteerin ratkeamista, mutta jouduin sulkemaan kirjan tuntien oloni hieman huijatuksi. Eikö Itärannan mielikuvitus riittänyt kehittelemään tarpeeksi dramaattista ratkaisua?

Noria, hänen isänsä ja niin moni heitä edeltänyt sukulainen on omistautunut teemestarin jalolle ja hienostuneelle ammatille, jota he toteuttavat suurella ylpeydellä ja nöyryydellä. Teen tarjoilemiseen kuuluvan rituaalin yksityiskohtainen valmistelu muistuttaa japanilaisen geishakoulutuksen vähintään yhtä tarkkoja rituaaleja, jotka tulivat suurelle yleisölle tutuiksi Arthur Goldenin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Geishan muistelmat (2005). Norian isän opettamissa teemajan pyhyyttä ja poikkeuksellisia käytöstapoja koskevissa seikoissa ja Geishan muistelmien hillittyyn ja siroon käyttäytymiseen liittyvissä opeissa on paljon yhtäläisyyksiä. Tämän nykyiselle modernille yhteiskunnalle täysin vieraan rituaalin ujuttamista tarinaan ei selitellä sanallakaan, vaan Norian huushollin mieltäminen teemestareiden asuinsijaksi on itsestäänselvyys. Tarinan kuljettamiseen kikka sopii hyvin ja selittää sekä ratkoo useita asioita, jos ei mieti liikaa syitä teemestarin ammatin harjoittamiselle tulevaisuuden mahdollisessa Suomessa. Sellaisia on nimittäin hankala löytää. Scifi-genren puitteissa tällainen tuulesta tempaistu keksintö lienee kuitenkin täysin sallittu. Kirjan aluksi mielikuvituksettomalta vaikuttava nimi ainakin saa Norian kehittymisen myötä uuden nokkelamman ulottuvuuden.

Tutumpi suoraviivainen kerronta sekoittuu Teemestarin kirjassa syvempää pohdintaa vaativiin mietelauseisiin. Itärannan toistuvia teemoja näissä välillä melkein liioitellun kohtalokkaan kuuloisiksi äityvissä aforismeissa ovat muun muassa veden ja kuoleman liitto sekä salaisuuden luoman tilan ja sen rajojen alituinen liike. Ilmaukset ovat yleensä kauniita ja ajatukset omaperäisiä, mutta välillä saman asian jatkuva toisto hieman eri sanoin käy melkein tekotaiteelliseksi. ”Salaisuudet syövät ihmisten välisiä siteitä. Toisinaan uskomme, että ne voivat myös rakentaa niitä: jos päästämme toisen hiljaiseen tilaan, jonka salaisuus on meihin tehnyt, emme enää ole siellä yksin”. Ajatuksessa on itua, olkoonkin että loppuosa on itsestäänselvyys, mutta jankuttavaksi idea käy kun se toistuu muutaman sivun päästä lähes sanasta sanaan. Saman kohtalon kokee veden tematiikan pyörittely, josta saa lukea kyllästyttävyyteen asti. Välillä Itäranta kuitenkin onnistuu kuvailemaan jotakin itsestäänselvyyttä, kuten lunta, niin kauniisti, että sitä alkaa melkein ikävöidä vaikka maa olisi sitä täynnä. Myös jännityksen kohottaminen on huolellisten tilanteiden alustusten takia Itärannan vahvuuksia, vaikka hetkittäin raja tyylikkään vihjailun sekä liiallisen selittelyn ja sen myötä ennalta-arvattavuuden välillä on häilyvä. Henkilöiden väliset suhteet, joissa jokainen hätäisestikin merkille pantu yksityiskohta voi vahvistaa merkittävästi kahden toisilleen rakkaan ihmisen yhteyttä, on kuvailtu suurella intensiteetillä.

Nykyään naisiin väheksyvästi suhtautuminen on pitkälti historiaa, mutta kirjassa se on arkipäivää ainakin teemajassa, jonka suurempaa taitavuutta vaativat tehtävät eivät kuulu naisille. Itäranta on poiminut ihmiskunnasta sellaisia ajasta toiseen siirtyviä peruspiirteitä, joiden avulla ihmisen koko hyvyys ja pahuus tiivistyy muutamaan käyttäytymismalliin. Ne piirtyvät selvimmin esiin äärimmäisen hädän hetkellä. Valtaapitävien välinpitämättömyys luo vahvan kontrastin hyväsydämiselle Norialle, joka jakaa omastaan niille, joiden ahdinko on suurin. Perustarpeiden jäädessä tyydyttämättä ihmisen sisältä nousee alkuasukas, jonka ainoa tavoite on pysyä elossa, mutta ylpeyden ja hengissä selviämisen ristiriita tuo lisähaastetta.

Jatkuvasti jonkin suuremman ja mielekkäämmän etsiminen ja tyytymättömyys omiin lähtökohtiin, joka leimaa nykyaikaamme, näkyvät romaanissakin. Kylän asukkailla on kirjan valoisamman puoliskon aikana ystävällisen hyväntahtoiset välit ja Norian ja Sanjan syvä ystävyys tekee kaikesta yhdessä toteutetusta mielekästä, mutta Noria kaipaa silti ajoittain pois pysähtyneestä lähes kokonaan luonnon raaka-aineista rakennetusta kylästä. Raha ei tuo onnea mutta täysi kukkaislapsimeininki ei myöskään tyydytä.

Suuren kaukaisen sodan seuraukset ulottuvat Norian kylään ankarien säännösten muodossa ja täyttää arjen pienemmillä henkilökohtaisilla taisteluilla. Ei ole helppoa vastustella sotilaiden vartioidessa katuja ja asukkaiden jokaista liikettä, mutta kekseliäisyydellä pääsee pitkälle. Jokainen vartijoiden silmien ohi salassa kuljetettu vesitippa voi näyttää pieneltä voitolta, mutta olla jollekin elintärkeä. Itäranta muistuttaa millainen on maailma, jota määrittävät hengenvaarallisen jyrkät rajat ystävien ja vihollisten välillä.

Itäranta on laittanut historian toistamaan itseään ja yhdistellyt mielenkiintoisesti eri aikakausien eroja ja yhtäläisyyksiä. Maapallon elinvoiman kannalta tärkeimpien luonnonvarojen säilyttäminen tulee luultavasti aina olemaan yhtä vaikeaa vuosiluvusta riippumatta. Ilmastonmuutoksen kuolettavista tuhoista vihjailu on selkeää ja onnistuu osittain pelottelemaan uskottavuuden rajoissa pysyvillä kuvauksilla lämpötilojen noususta ja Hämärän vuosisataan liukumisesta, jolloin öljyvarannot hiipuivat. Entismaailman tuhoon on ladattu kaikki minkä takia meitä jo nyt muistutellaan jatkuvasti ekologisuuden tärkeydestä. Itärannan luoma uusi maailma tuntuu kuitenkin sen verran etäiseltä meriruohosta rakennettuine kyhäelmineen, sinilummekakkuineen ja elävine roihukärpäsvalaistuksineen, ettei orgaanista maailmaa voi tosissaan kuvitella todelliseksi nykyisen informaatio- ja teknologiatulvamme syövereissä. Kenties se onkin Itärannan pointti: jos emme tee asialle jotain, menetämme pian kaiken ja heitämme sen lisäksi maailmamme omassa kehityksessään ratkaisevasti taaksepäin.